Ne ensimmäiset homot: The Red Scrolls of Magic

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic. Lukenut BD Wong. Simon & Schuster Audio, 2019. Kesto 10 h 48 min.

Konmaritin jokin aika sitten kirjojani, ja päätin luopua melkein kaikista Cassandra Claren kirjoistani. Pidin kuitenkin muun muassa Magnus Banesta kertovan The Bane Chroniclesin, sillä Magnuksella hahmona ja hänen suhteellaan Alec Lightwoodin kanssa on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Niinpä minulle oli myös itsestään selvää, että hankkisin ja lukisin näistä kahdesta kertovan trilogian aloitusosan The Red Scrolls of Magic.

Suhteen aloittaminen eeppisen demonisodan keskellä on intensiivistä eikä jätä paljon aikaa tutustumiselle ja yhteisen ajan viettämiselle. Niinpä Valentinen kuoltua Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle Euroopan lomalle tarkoituksenaan rentoutua ja lomailla. Hyvä tarkoitus kuitenkin haihtuu savuna ilmaan kun he saavat vihiä nousevasta demoninpalvontakultista, jolla vaikuttaa olevan yhteyksiä Magnukseen. Asiat on selvitettävä ennen kuin ne karkaavat käsistä, vaikka se tarkoittaakin loman uhraamista jälleen uudelle työtehtävälle.

Tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, että The Red Scrolls of Magic sijoittuu todellakin Langenneiden enkelten kaupungin alkupuolelle, jossa Alec ja Magnus ovat lomalla ja lähettelevät sieltä kortteja muulle porukalle New Yorkiin. Matkaamme siis maailman sisäisellä aikajanalla melkoisesti taaksepäin viimeisimpänä ilmestyneestä Queen of Air and Darknessista. Tämä valitettavasti vei minulta aika paljon kirjan nautinnollisuudesta, monestakin syystä. Ensinnäkin olemme nähneet Alecin ja Magnusin suhteen alkuvaiheet jo moneen kertaan (tokikaan emme juuri tätä jaksoa, mutta ei se oleellisesti poikkea) ja olisin ollut kiinnostuneempi heidän keskinäisestä dynamiikastaan jossakin myöhemmässä vaiheessa. Toiseksi siksi, että mielessäni pyörivät koko ajan heidän tulevat ongelmansa Kadotettujen sielujen kaupungin ja Taivaallisen tulen kaupungin aikana enkä siksi voinut rentoutua tai nauttia heidän onnellisuudestaan.

Nyt kun on jo aloitettu asioista joista en pitänyt, jatkakaamme samalla linjalla. Kirjan nimi ja kansi ärsyttävät minua. Kannessa tapahtuu liikaa asioita ja se on sekava. Miksei hahmoilla ole kasvoja? Nimi taas on pitkä ja kömpelö, ja artikkeli sen alussa tuntuu tarpeettomalta ja lisää kömpelyys-tekijää huomattavasti. Kirjan ulkoiseen, visuaaliseen markkinointiin ei ole mielestäni panostettu sen ansaitsemalla tavalla, tai rehellisesti sanottuna juuri ollenkaan.

Panostamisesta pääsemme kolmanteen minua häirinneeseen asiaan. Siitä huolimatta, että pidin tarinasta (siitä lisää kohta), koko kokonaisuus tuntui ajoittain vasemmalla kädellä kasaan hutaistulta. Tähän vaikuttavat oleellisesti nimen ja kansitaiteen kökköys. Jos verrataan Cassandra Claren muihin kirjoihin, Red Scrolls on todella lyhyt ja tuntuu saaneen varsin kehnoa kohtelua kustannus- ja markkinointiosastolla. Kyseessä ei toki ole hänen pääsarjansa, vaan jo olemassaoleville faneille suunnattu "lisämateriaalimainen" sarja, mutta minusta se on osa ongelmaa. Kun tuhansille faneille niin tärkeästä parista kuin Malecista lähdetään kirjoittamaan omaa sarjaa, mutta sitä kohdellaan lisämateriaalina joka ei ansaitse huomiota tai panostusta, tämä lähettää selvän viestin siitä, millaisia faneja kustantaja arvostaa. Ei niitä, joille homopari on pääsarjan parasta antia.

Kaikesta huolimatta oikeasti pidin tästä kirjasta paljon :D Sydäntäni lämmitti palata Alecin ja Magnuksen pariin, sillä ne ovat, kuten otsikkokin kertoo, minulle "ne ensimmäiset homot". Luin Varjojen kaupungit sellaiseen aikaan, kun olin pikkuhiljaa alkamassa ymmärtää omaa HLBT+ identieettiäni ja Malecilla oli minulle valtava merkitys. Olin nähnyt satunnaisia homohahmoja kirjoissa aiemminkin, mutta en ollut silloin vielä osannut peilata omaa identiteettiäni heihin. Malec kuitenkin sattui ajankohtaan, jossa todella innostuin heistä, vaikka en omaa itseäni vielä kovin hyvin ollutkaan selvittänyt tai osannut sanoittaa. Näin jälkikäteen ajateltuna parissa on ongelmansa ja kliseensä, mutta heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni <3

Jos sitten puhuttaisiin hetki itse kirjasta ja sen tapahtumista. Red Scrolls on taattua Cassie Clarea monessakin suhteessa: se on hauska, nopeatempoinen, romanttinen ja kuuma. Juonessa ei ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy kiitettävää tahtia ja tapahtumat pysyvät kiinnostavina läpi kirjan. Erityisesti loppua kohden kirjasta löytyy joitain äärimmäisen mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä ja kohtauksia. Kuvailua on toisinaan liikaa, mutta suurimmaksi osaksi kirja pysyy tiiviinä pakettina. Romantiikkaa on mielestäni juuri sopivassa suhteessa toimintaan niin, että se ei jää sivuhuomioksi mutta toisaalta ei varasta showta itse juoneltakaan. Magnuksen ja Alecin suhteen kehitys kirjan aikana olisi ilahduttavaa luettavaa, ellen tietäisi, miten huonoon jamaan heidän asiansa kääntyvät Varjojen kaupunkien loppuosissa.

Kirjassa on varsin ilahduttavia hahmokohtaamisia muista sarjoista. Toisinaan tällaiset voivat tuntua väkisin mukaan tungetuilta, mutta mielestäni esimerkiksi Rafaelin, Helenin ja Alinen osuudet Red Scrollsissa sopivat tarinaan ja oli hauskaa tutustua heihin paremmin. Kirjassa on myös joitain täysin uusia hahmoja, tärkeimpänä velho Shinyun joka matkustaa Magnuksen ja Alecin kanssa suuren osan kirjasta ja auttaa heitä mysteerikultin löytämisessä. Hänen toteutuksensa olisi voinut olla monipuolisempi, mutta kuten Libertén kanssa puhuimme, ehkä Cassielta ei pitäisi odottaa liikaa nyansseja.

Fyysistä kirjaa ei saanut Suomesta heti sen ilmestyttyä, mutta se oli saatavilla äänikirjana BookBeatissa, josta sen kuuntelinkin. Minulla meni hetki tottua BD Wongin lukutapaan, mutta lopulta pidin tavasta, jolla hän teki Magnuksen ja Alecin äänet ja kerrontatyylit. Joistain muista hahmoäänistä en niin perustanut, mutta eniten korvaani kävi Rafael, joka Wongin lukemana puhui vahvalla espanjalaisaksentilla. Rafael on kuitenkin natiivi newyorkilainen, joten latinotaustasta huolimatta minun on vaikea kuvitella, että hänen englantinsa olisi niin aksentillista.

Vaikka tämä arvio on keskittynyt suurelta osin kritiikkiin, niin heti kirjan lopetettuani koin oloni erittäin tyytyväiseksi. Olin saanut sitä mitä olin tilannut, hyvin toteutettuna ja kiinnostavana pakettina. Olen myös erittäin kiinnostunut kuulemaan, mihin kohtaan maailmansisäistä aikajanaa trilogian kaksi muuta osaa sijoittuvat.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Vaakakupeissa onnellisuus ja tuskallisuus: This Is Kind of an Epic Love Story

Kacen Callender: This Is Kind of an Epic Love Story. Balzer + Bray, 2018. S. 286

Tämän kirjan takakansitekstissä sitä suositellaan ihmisille, jotka pitävät Boy Meets Boysta ja Simon Vs. the Homo Sapiens Agendasta. Simon Vs. on yksi lempikirjoistani, joten tietenkin tartuin This Is Kind of an Epic Love Storyyn innolla. Se olikin hyvä, mutta eri syistä kuin takakansiteksti antoi ymmärtää.

Nate Bird ei usko onnellisiin loppuihin, ei ainakaan sen jälkeen kun hänen parhaasta ystävästään Florencesta tuli hänen tyttöystävänsä ja sitten taas paras ystävänsä vaikka Nate olisi mieluusti pitänyt hänet tyttöystävänään. Florence on kuitenkin päättänyt, että Naten on aika siirtyä eteenpäin, ja kuin tarjottimella ilmestyy tilaisuus: Naten lapsuudenystävä Oliver James palaa kaupunkiin, ja vuosien takaisen konfliktin selvittäminen tuo pintaan ystävyyden lisäksi muitakin vanhoja tunteita.

Aivan ensiksi täytyy antaa propsit tämän kirjan kansitaiteelle, joka yksinkertaisessa selkeydessään ja rohkeilla väriyhdistelmillään puhuttelee minua suunnattomasti. Se antoi itsensä myös todella kauniille bookstagram-kuvalle (minua voi seurata @elesumubooks Instagramissa).

Parasta tässä kirjassa on sen vähemmistörepresentaatio. Kaikki tärkeimmät hahmot, Nate, Flo ja Ollie, ovat rodullistettuja sateenkaari-ihmisiä. Ollie on myös kuulovammainen. Tässä päästään suoraan aliedustettuihin identieettien intersektioihin, ja minusta on äärimmäisen hienoa ja tärkeää että ne ovat tässä kirjassa näkyvillä etusijalla. Sateenkaarevuutta ei kuitenkaan sen kummemmin käsitellä tai siitä edes keskustella - on vain normaalia, että ihmiset ovat kiinnostuneita monista sukupuolista, mukaan lukien omastaan. Tämä on A+ esimerkki siitä, miten kirjoitetaan sateenkaareva tarina ilman että sateenkaarevuus on sen pääasia tai osallinen pääkonfliktissa. Lisäksi Ollien kuulovamman vuoksi kirjassa käytetään paljon viittomakieltä, mitä en ollut ennen nähnyt mutta mistä nautin suuresti. Viittomakieli on minusta aina ollut kiinnostavaa ja haluaisin oppia sitä. Kirjassa kuvaillaan viittomat niitä käytettäessä, ja ensimmäisellä kerralla kerrotaan niiden merkitys. Sen jälkeen on lukijan tehtävä muistaa, mitä eri viittomat tarkoittavat. Tästä pidin.

Ärsyttävintä tässä kirjassa oli jo alussa mainitsemani virheelliset odotukset. Älkää erehtykö: siitä huolimatta että kirjaa verrataan Simon Vs.:än, se ei ole hyvän mielen romanttinen komedia, vaan melko angstinen draama. Se on silti hyvä kirja! Mutta odotukseni olivat väärät ja siksi jossain määrin petyin lukukokemukseen.

Lisäksi minua ärsytti Naten pessimismi ja kyvyttömyys puhua ihmisille asioista. Hänen pessimisminsä johtaa hänet toistuvasti olettamaan tietävänsä, mitä muut ihmiset ajattelevat, tahtovat tai aikovat, eikä hän sitten puhu asioista, ja kaikki menee pieleen kun hän onkin olettanut väärin. Tämä oli minusta raivostuttavaa. Konfliktina onnellisten loppujen olemassaolo on mielestäni kiinnostava ja olen pohtinut sitä itsekin monesti: onko hetkellinen onnellisuus sitä (potentiaalisesti) seuraavan särkyneen sydämen arvoista? Teemana tätä käsitellään kirjassa mielenkiintoisesti, mutta tarinan sisällä Naten liki täydellinen pessimismi asiasta oli minulle välillä liian raskasta.

Juonen tahti ei aina aivan toimi ja tarinan sisäisen aikajanan seuraaminen oli minulle toisinaan hankalaa. Hahmot ovat monipuolisia ja todellisen tuntuisia, mutta heidän motiivinsa jäivät välillä minulle epäselviksi (ja/tai käsittämättömiksi). Olen kuitenkin sitä mieltä että kokonaisuutena kirja on hyvä ja tärkeä niin viestiltään kuin representaatioltaan, ja luulen että omien ristiriitaisten tunteideni negatiivisen puolen lähtökohtana ovat suurelta osin vääränlaiset odotukseni.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä

Enemmän alushameita kuin merirosvoilua: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy

Mackenzi Lee: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy. Lukenut Moira Quirk. HarperAudio, 2018. Kesto: 11 h 16 min

Aloitin tämän kirjan lähes suoraan The Gentleman's Guiden jälkeen, sillä olin rakastunut hahmoihin ja maailmaan. Odotuksia oli ykkösosan pohjalta paljon, eivätkä ne valitettavasti kaikki täyttyneet.

Felicity Montague on uhrannut paljon aikaa ja energiaa lääkärinkoulutukseen pyrkimiseen vain tullakseen sukupuolensa takia torjutuksi uudestaan ja uudestaan. Hän kuitenkin tuntee idolinsa tohtori Alexander Plattin elämäntarinan ja tietää, että epätodennäköisistäkin lähtökohdista on mahdollista tulla arvostetuksi tieteentekijäksi, eikä ole valmis luovuttamaan helpolla. Kun Felicity kuulee tilaisuudesta tavata tohtori Platt ja päästä mukaan tämän seuraavalle tutkimusmatkalle, ei mikään voi pidätellä häntä matkaamasta Euroopan halki tohtorin luo - ei hänen veljensä paheksunta, ei matkakumppani Simin hämäräperäisyys eikä edes tieto siitä, että tohtori Plattin morsian on Felicityn lapsuudenystävä Johanna, josta Felicity ei eronnut hyvissä väleissä.

Sisältövaroitukset: homofobia, seksismi, rasismi, huumeaddiktio

Telaketjufeminismiä 1700-luvulla! Tässä kirjassa ehdottomasti ilahduttavinta on sen raudanluja feministinen viesti: sukupuolesi ei voi estää sinua tekemästä mitä ikinä tahdot, sinulla on oikeus viedä tilaa tässä maailmassa, naisten väheksynnälle on tultava loppu juuri nyt. Erityisen kunniamaininnan kirja ansaitsee siinä, miten se käsittelee "et ole kuin muut tytöt" -ajatusta: Felicity pitää itseään ystäväänsä Johannaa parempana, koska ei ole kiinnostunut "tyttömäisistä" jutuista kuten mekoista ja juhlista, mutta kirjan aikana hän saa huomata, että jos feminimisi ei ole intersektionaalista ja kaikkia varten, se ei ole feminismiä. Vapautta ei saavuteta sopeutumalla patriarkaatin vaatimuksiin siitä mikä sen mielestä on oikeanlaista feminiinisyyttä tai toteuttamalla "hyvä jätkä"-roolia, vaan luomalla tilaa kaikille olla arvostettuja sellaisina kuin ovat.

The Lady's Guiden toinen suuri meriitti on, että se jatkaa edeltäjänsä perinnettä tuomalla historiallisen fiktion etualalle ihmisiä, joista ei paljon historiallista fiktiota kirjoiteta. Felicity on aromanttinen ja aseksuaalinen, ja siitä huolimatta ettei näitä sanoja 1700-luvulla tietenkään ollut käytössä, tulee asia kyllä ilmi ja selitetyksi. Hänen matkakumppaninsa Sim on pohjoisafrikkalainen, biseksuaalinen muslimityttö. Johanna taas osoittaa, miten ulkonäkö ei kerro ihmisestä kaikkea, ja kuinka aliarvostettua kiltteys ja myötätunto maailmassamme on. Toki myös Monty ja Percy ovat kirjassa mukana, mutta huomattavasti pienemmissä rooleissa.

Juonellisesti The Lady's Guide on heikompi kuin The Gent's Guide. Se tuntuu enemmän päämäärättömästi vaeltavalta, vaikka kirjassa onkin monia erinomaisia juonikulkuja ja loistavia kohtauksia, sekä joitain kutkuttavia käänteitä. Kokonaisuutena juoni kuitenkin kaipaa koherenssia.

Toinen heikkous kirjassa oli mielestäni äänellinen. Felicity tuntui oleellisesti erilaiselta ihmiseltä kuin millainen kuva hänestä ensimmäisessä kirjassa tuli - ei huonommalta, mutta erilaiselta. Mikä on sääli, sillä hän on sarkastisen silmienpyörittelyn maailmanmestari The Gent's Guidessa. Tähän tunteeseen voi myös vaikuttaa äänikirjan lukijan tulkinta hahmosta ja hänen tapansa lukea, mihin en oikein missään vaiheessa kiintynyt. Erityisesti hänen tapansa lukea Montya ja Percyä jää kirkkaasti toiseksi Christian Coulsonin tulkinnalle ensimmäisessä kirjassa, joten olen taipuvainen uskomaan, että Felicitykin olisi tuntunut tutummalta jonkun muun lukemana. Haluaisinkin jossain vaiheessa lukea molemmat kirjat paperilta nähdäkseni, onko dissonanssi silloin yhtä suuri. Tälle kirjalle paperi olisi tainnut olla parempi valinta alusta saakka, kun taas The Gent's Guiden äänikirjaversio on käsittämättömän hyvä.

Lopuksi täytyy vielä mainita kirjan nimen aiheuttamista vääristä johtopäätöksistä: The Lady's Guide to Petticoats and Piracyssa on hyvin vähän alushameita (joskin lopulta yllättävän tärkeässä roolissa!) ja vielä vähemmän merirosvoilua, mikä oli minulle suuri pettymys. Rakastan aina hyvää merirosvokirjaa. (Tiedän että nimi on rakennettu allitteraatio mielessä, mutta silti. Vähän on huijattu olo.) Kirja kuitenkin korvaa merirosvoilun puutteen lohikäärmeillä, mikä enemmän kuin riittää minulle. Rakastan aina myös hyvää lohikäärmekirjaa.

Mackenzi Lee kirjoittaa edelleen mukaansatempaavasti ja ilahduttavasti, ja odotan innolla hänen uusinta kirjaansa Loki: Where Mischief Lies sekä hänen seuraavaa kirjaansa The Madness Blooms! Lisäksi häneltä on tulossa The History of the World in Fifty Dogs, minkä nimen pitäisi jo puhua puolestaan.

Neljä tähteä

HelMet 2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

HelMet 2019:
28. Kirjan kannessa on kuu

Juonta ei voi korvata mytologialla: The Bear and the Nightingale

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale. Lukenut Kathleen Gati. Penguin Books Ltd., 2017. Kesto 11 h 48 min.

Ex-tyttöystäväni suositteli tätä kirjaa, ja puhui siitä niin kauniisti, että halusin lukea sen vaikka olimmekin jo eronneet. Ei parhaimpia päätöksiäni?

Hiljaisessa kylässä kaukana Moskovasta Vasya kasvaa sisaruksiensa, isänsä ja lastenhoitajansa huomassa kunnioittaen joitain perinteitä ja kapinoiden toisia vastaan. Kun hänen isänsä tuo kotiin morsiamen Moskovasta, Vasyan kapinallinen käytös joutuu syyniin ja kylän kansanuskoon perustuvat tavat romukoppaan. Pian Vasya saa huomata, että jollei hän pidä tallin tonttua ja vedenhenkeä hengissä, ne kuihtuvat pois ja pimeät voimat ottavat niiden paikan. Mutta kuinka hän voisi vakuuttaa perheensä ja kylänsä vanhojen perinteiden merkityksestä, kun hänen äitipuolensa ja kylän uusi pappi tekevät kaikkensa niiden kitkemiseksi, eikä Vasya ole kuin nuori tyttö? Mitä enemmän Vasya puskee roolinsa rajoja, sitä uhkaavampana lähitulevaisuus näyttäytyy: naimisiin tai luostariin, vaihtoehtoja ei ole. Mutta pahuuden voimien vahvistuessa Vasyan lähdöllä voisi olla katastrofaaliset seuraukset.

Tämä kirja kestää melkein 12 tuntia. Ensimmäisen yhdeksän tunnin aikana mitään ei tapahdu. Ainut syy miksi kuuntelin kirjan loppuun asti oli se, että konmaritin samalla asuntoani, ja saatoin kuunnella sitä taustalla vaikkei se ollutkaan äärettömän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin mieleenjäämätön, ja selkein muistikuvani onkin se, kuinka kirja ei vain tuntunut pääsevän asiaan. Täydellinen juonen puute teki kirjasta pitkäveteisen ja minusta kärsimättömän.

Kirja sijoittuu fantasiaversioon keskiaikaisesta Venäjästä, mikä oli mielenkiintoista vaihtelua, vaikka pidänkin Leigh Bardugon Grisha-kirjojen Venäjä-tulkinnasta enemmän. Arden painottaa erityisesti venäläistä mytologiaa - kirjan kaikki keskeiset tapahtumat rakentuvat henkiolentojen ja kansantarujen ympärille. Tässä oli jotain oudolla tavalla kotoisaa, sillä tunnistin venäläisestä mytologiasta paljon samaa kuin suomalaisessa kansanperinteessä on. Näiltä osin pidinkin kirjaa kiinnostavana ja maailmanrakennus toimii, mutta valitettavasti mytologialla ei voi korvata kunnolla kantavaa juonta.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista pohdintaa uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kristinuskon ja kansanperinteen suhteesta keskiaikaisessa maailmassa. Kirjan alussa Vasyan äitipuoli on pelokas, äärimmäisen uskovainen ja hulluksi uskottu prinsessa, joka tahtoisi vain paeta luostariin, sillä pyhät paikat ovat ainoita joissa hän ei näe demoneiksi uskomiaan henkiolentoja. Tämä sai minut miettimään sitä, miten mielenterveysongelmat ovat menneisyydessä manifestoituneet ja miten niitä on ymmärretty tai oltu ymmärtämättä. Jos Anna olisi saanut elää elämänsä luostarissa saaden asianmukaista hoitoa, hän olisi varmasti kehittynyt hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin mitä kirjan kuluessa käy. Lisäksi kirjassa tulee jälleen kerran esiin se, kuinka kristityt vimmassaan toteuttaa lähetyskäskyä tukahduttivat tuhansia vuosia jatkuneita uskomussysteemejä. Kun kansanperinne on kirjassa tuotu aidoksi totuudeksi, se toimii brutaalina peilinä tapahtuneelle kulttuuriselle tuholle.

Hahmot kirjassa ovat mielestäni melko stereotyyppisia. Vasya on sukupuolensa kahleita vastaan kapinoiva teinityttö, hänen lastenhoitajansa vanha ja viisas mentori, ja kaartiin kuuluu myös hämmentynyt isä, paha äitipuoli ja kunnianhimon sokaisema pappismies. Mielenkiintoisimpina pidin Vasyan sisaruksia Irinaa ja Sashaa. Sasha valitettavasti jää tarinasta pois jo alkuun, mutta jos lukisin jatko-osat, lukisin ne lähinnä saadakseni kuulla hänestä lisää. Irina taas on Vasyan nuorempi siskopuoli, Annan tytär, ja hänen kasvunsa äitinsä ja isosiskonsa välisessä ristitulessa on kiinnostavasti kuvattu.

Lopuksi on vielä mainittava, että kun kirja viimeisen kolmen tuntinsa aikana kehittää juonen, se on todella hämmentävä. Minun oli vaikea pysyä perässä siitä kuka teki tai oli mitäkin, eikä esimerkiksi kirjan nimi täysin auennut minulle koskaan. Tämä voi johtua siitä, että minun on hankalampi prosessoida asioita auditiivisesti kuin visuaalisesti, enkä odottanut yhdeksän tunnin jälkeen enää mitään prosessoitavaa, mutta olen silti periaatteesta ärsyyntynyt.

Kaksi ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Sodan tuoja vai sodan estäjä? Wonder Woman: Warbringer

Leigh Bardugo: Wonder Woman: Warbringer. Lukenut Mozhan Marno. Listening Library, 2017. Kesto: 11 h 56 min

2017 oli Wonder Womanin vuosi: kesällä tuli eeppinen elokuva, alkusyksystä tämä Leigh Bardugon kirja. Ilmestyessään Wonder Woman: Warbringer myös avasi DC Icons -kirjasarjan, jossa tunnetut nuorten aikuisten kirjailijat uudistavat DC:n rakastetuimpien supersankarien nuoruusvuosia. Minähän luen mitä tahansa, mitä Leigh Bardugo kirjoittaa, joten puolitoista vuotta myöhemmin pääsin tämänkin pariin.

Themysciran prinsessa Diana on amazoneista ainut, joka ei ole joutunut todistamaan kyvykkyyttään oikeassa taistelussa, eivätkä muut amazonit anna hänen tätä unohtaa. Pelastettuaan hukkuvan ihmistytön haaksirikkoutuneesta laivasta Diana joutuu ensi kertaa valitsemaan ulkopuolelta saneltujen velvollisuuksien ja oikeudentuntonsa välillä: antaako tytön kuolla ja pelastaa maailma ja Themyscira lähestyvältä tuholta, vai yrittääkö melkein mahdotonta lopputulemaa, jossa kaikki jäävät henkiin? Valintansa myötä Diana saa kuitenkin huomata, että hyvilläkin aikomuksilla voi olla katastrofaaliset seuraukset.

Heti alkuun täytyy tehdä selväksi, etten ole supersankari-asiantuntija. En ole eläessäni lukenut yhtäkään supersankarisarjakuvaa ja tuntemukseni genren elokuvistakin on reikäinen. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta niistä toisinaan, ja Wonder Woman onkin yksi suosikkisupersankareistani. Kävin katsomassa leffan kahdesti teatterissa ja se oli yhtä uskomaton elämys molemmilla kerroilla. Tämä kirja ilmestyi vain muutama kuukausi myöhemmin, ja vaikka ostin sen heti, luin sen vasta tänä keväänä, kuten huonoihin tapoihini kuuluu.

Wonder Woman: Warbringer on hyvin erilainen kuin muut lukemani Leigh Bardugon kirjat. En tiedä, onko kyseessä erilainen maailma (ennemminkin urbaania mytologiasta ammentavaa fantasiaa kuin Grisha-kirjojen eeppistä/korkeaa fantasiaa), jo olemassaollut päähenkilö ja sen tuomat paineet, vai jokin muu asia, mutta jostain syystä kirja ei tuntunut samalta eikä Leighn kirjoittajanääni ollut minulle yhtä läsnä. Dianakaan ei tuntunut sellaiselta kuin odotin, mutta tämä vika saattaa olla minussakin, sillä kuten juuri sanoin, en ole kovin perehtynyt supersankareihin ja ainut aiempi kosketuspintani Wonder Womaniin on vuoden 2017 elokuva.

Parhaimmillaan (ja leighbardugomaisimmillaan) kirja on loppupuolella suurehkon hahmokastin kanssa. Siitä huolimatta, että Diana ei ollut odotuksieni kaltainen, pidin hänestä ja pidin myös hänen kirjan aikana ympärilleen keräämästä kaartista teinejä, joiden keskinäinen dynamiikka on hienovaraista, viihdyttävää ja taidokkaasti rakennettu niin kirjan maailman kuin normaalin teinielämän lainalaisuudet huomioon ottaen. Vaikka Warbringeriä kertovat vain Diana ja hänen pelastamansa Alia, on kirjassa paikoin samanlaista monen kertojan epiikan tunnelmaa kuin Six of Crowsissa. Hahmoilla on monipuoliset kehityskaaret eivätkä he sekoitu toisiinsa. Lisäksi täytyy antaa kunniamaininta monipuolisesta representaatiosta: Alia ja hänen isoveljensä ovat mustia, Alian paras ystävä Nim taas intialaistaustainen ja sateenkaareva.

Aikajanallisesti kirja tekee vähän omaa juttuaan. En taaskaan tiedä alkuperäisten Wonder Woman -sarjakuvien aikajanasta meidän maailmassamme, mutta kuten tiedämme, elokuvassa aikuinen Diana tulee ihmisten maailmaan vuonna 1918. Tässä kirjassa teini-ikäinen Diana tulee ihmisten maailmaan nykypäivänä. En tiedä, onko tällä nyt sinällään mitään väliä, mutta se yllätti minua hiukan. Se vaikuttaa myös maailmaan: toisinaan se, kuinka kirja punoi yhteen muinaisen Kreikan mytologiaa ja jumalia ja nykypäivän arkielämää ja teknologiaa tuntui omituiselta, eikä välttämättä kovin onnistuneelta. Joissain kohdissa yhdistelmä toimii, toisissa ei.

Warbringerin juoni tuntui minusta oudosti sekä liian paikoillaan junnaavalta että tapahtumia väkisin täyteen tungetulta. Olo oli sellainen, että oikeasti mitään ei tapahdu, mutta tätä ikään kuin peiteltiin sillä, että aivan jatkuvasti tapahtui jotain, eikä lukijalle suotu hengähdystaukoja. Taaskin täytyy huomauttaa, että kirjassa on kyllä erinomaisia kohtauksia ja juonen asetelma on todella kiinnostava, myöskään plot twist ei ollut mielestäni huonoimmasta päästä. Mutta kokonaisuutena jäi olo, että juoni hieman lässähti omaan actioniinsa.

Ihailen Wonder Womanissa hahmona sitä, kuinka lujasti hän uskoo viattomien pelastamiseen ja ihmisten kykyyn olla hyviä toisilleen. Tässä Warbringer tekee esimerkillisen suorituksen: koko juoni lähtee liikkeelle Dianan horjumattomasta oikeudentajusta ja halusta aiheuttaa maksimimäärä hyvää minimimäärällä vahinkoja. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa pahuudesta, sankaruudesta ja väkivallan kierteistä, joihin ihmiset usein itsensä ajavat. Kuka lopulta on paha ja kuka sankari? Mitä vaikutusta syntyperällä on, ja voiko sen sanelemaa kohtaloa muuttaa omilla valinnoillaan? Temaattisesti tämä kirja on kymppi plussan arvoinen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Elokuvan hurmaamana: To All the Boys I've Loved Before

Jenny Han: To All the Boys I've loved Before. Simon & Schuster, 2014. S. 355

Kukaan YA-maailman tuulia seuraava ei ole voinut välttyä To All the Boys I've Loved Beforelta - se julkaistiin jo viisi vuotta sitten, mutta puhututtaa edelleen. Viime kesänä ilmestynyt Netflix-elokuva sai minutkin viimein tarinan pariin, sillä vaikka en ollut ikinä kiinnostunut kirjasta tarpeeksi lukeakseni sen, halusin tukea ensimmäistä teiniromcomia jossa pääosaa näytteli aasialaistaustainen tyttö. Elokuva olikin ilahduttava ja kun tämän vuoden HelMet-haasteeseen ilmestyi kohta "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan", oli valinta selvä muutamastakin syystä. Ensinnäkin olin pitänyt To All the Boys -leffasta odotettua enemmän, ja toiseksi en yleensä ikinä katso leffoja lukematta ensin, joten vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Viisi kertaa elämässään Lara Jean on ollut oikeasti rakastunut, ja viisi kertaa hän on kirjoittanut salaisen rakkautensa kohteelle rakkauskirjeen, jonka on sitten piilottanut hatturasiaan vaatekomeronsa perälle. Hänen isosiskonsa Margotin lähtiessä Skotlantiin yliopistoon jää kodista, pikkusisko Kittystä ja isästä huolehtiminen Lara Jeanin harteille. Uusi tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään, kun joku lähettää Lara Jeanin rakkauskirjeet ja yksi niistä menee Lara Jeanin ystävälle ja Margotin entiselle poikaystävälle, naapurin Joshille. Kiusallisen tilanteen paineessa Lara Jean ja toisen kirjeen vastaanottaja Peter Kavinsky päättävät esittää seurustelevansa jonkin aikaa, jotta Peter voi kostaa entiselle tyttöystävälleen ja Lara Jean vakuuttaa Joshin siitä, että hänen tunteensa tätä kohtaan ovat menneen talven lumia.

Tämä on todella söpö kirja, jossa on ihanan kotoinen tunnelma. Lara Jean ei harrasta biletystä, vaan leipomista, leikekirjojen tekemistä ja muuta kotoisaa puuhastelua. Sitä on rentouttava ja mukava lukea. Näiden kontrastina kirjassa käsitellään myös sitä, kuinka tyttöjen äidin kuoltua vuosia aiemmin, Margotin lähdettyä Skotlantiin ja isän tehdessä paljon töitä iso osa varsinaisesta taloudenpidosta jää myös Lara Jeanin harteille. Perhe, sen tärkeys, tehtävät ja määritelmä ovatkin isoja teemoja kirjassa.

Elokuvaan verrattuna kirjan tahti toimii mielestäni huomattavasti paremmin. Asiat etenevät loogista vauhtia, kun taas elokuvassa minulle tuli molemmilla katselukerroilla olo "ai nyt ollaan jo näin pitkällä". Kirjassa on luonnollisesti myös enemmän aikaa ja kohtauksia rakentaa juonta ja hahmojen suhteita. Toinen merkittävä heikkous elokuvassa on koko juonen motivaatio. En sano siitä nyt enempää välttääkseni spoilereita, mutta juonen liikkeelle paneva voima on kirjassa huomattavasti uskottavampi ja loogisempi kuin elokuvassa.

Sitten päästään asioihin, joista tässä kirjassa/tarinassa en erityisesti pidä. Ensinnäkin rakkaustriangeli kolmiodraama Lara Jeanin, Joshin ja Peterin välillä ei kiinnosta minua pätkän vertaa. En vain jaksanut välittää. Toiseksi kirjan keskeinen konflikti on mielestäni epäuskottava ja hämmentävä enkä jaksa uskoa, että todellisuudessa ikinä tapahtuisi niin kuin kirjassa (ja elokuvassa, tosin hieman eri tavalla) tapahtuu. Ajatukseni on lähinnä: Mitäh.

Joka tapauksessa minusta on hauskaa että fanfictionista tuttu ja suosittu valeseurustelu on löytänyt tiensä myös kirjojen sivuille, ja nautin tämän osion lukemisesta suuresti. Lara Jean on suloinen päähenkilö, ja Peter Kavinsky kirjassa mielestäni monipuolisempi ja kiinnostavampi vastapari hänelle kuin elokuvassa. Kirjan viimeinen neljännes ei oikein puhutellut minua, koska en jaksanut konfliktia, mutta muuten pidin kirjasta ja se oli hauska lukukokemus. Jatko-osiin asti tuskin kuitenkaan pääsen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
6. Rakkausromaani
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

Ihmisyyden hauras raja: The Swan Riders

Erin Bow: The Swan Riders. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2016. Kesto 10 h 25 min.

The Swan Riders on toinen osa Prisoners of Peace -duologiassa, jonka avausosan The Scorpion Rulesin luin vain pari viikkoa aikaisemmin. Gretan ja Talisin maailma oli jäänyt mieleni päälle, enkä voinut luopua siitä, joten oli pakko jatkaa lähes suoraan toiseen osaan.

Seuraavissa kappaleissa spoilereita ensimmäisestä kirjasta.

Gretan uusi elämä tekoälynä ei ala täysin vaivattomasti monessakaan mielessä. Hänellä ja Talisilla on edessään pitkä ratsastus Saskatchewanista Punaisille vuorille tekoälyjen kotipaikkaan, eikä Greta osaa ratsastaa. Matkan aikana hänen täytyisi pitää orgaaninen mielensä rikkomasta uutta tekoälyminäänsä. Ja lisäksi on tietenkin otettava huomioon se, että Pan-Polar Confederacy kapionoi avoimesti Talisin valtaa vastaan, eikä kapinallisten kohtaaminen avoimella preerialla vain kahden joutsenratsastajan suojaamana olisi ideaali tilanne kenellekään.

Aloittamista ennen minua epäilytti kaikista eniten se, osaisiko Erin Bow kirjoittaa uskottavasti ensimmäisessä persoonassa tekoälyn näkökulmasta. Huoli ei ollut täysin aiheeton, mutta enimmäkseen olin positiivisesti yllättynyt. Greta oli ihmisenäkin rauhallinen ja harkitseva, ei suuri tunneihminen, joten muutos tekoälyksi ei lopulta ole hänen persoonallisuudessaan niin suuri. Se kuitenkin kietoutuu jokaiseen muuhun olemisen yksityiskohtaan hyvin kiinnostavalla tavalla, ja luonnollisesti mielen päälle jää iso kysymys: mitä tarkalleen ottaen on ihmisyys ja inhimillisyys? Mieleeni jäi myös, miten kirjassa käsitellään tiedon ja taidon eroa. Vaikka voit ladata aivoihisi kaiken olemassaolevan teoreettisen tiedon ratsastamisesta, fyysisen taidon oppiminen vie silti aikaa, sillä kehon täytyy tottua tekemään asioita, joita se ei ole aiemmin tehnyt. Tämä oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja asia, jota en ollut aiemmin ajatellut.

Spoilerit ohi

Ehkä lempiasiani tässä kirjassa on se, että Talis on läsnä koko ajan, ja saamme tutustua myös hänen menneisyyteensä. Sieltä paljastuukin yllättävän inhimillinen hahmo, ja on sekä hauskaa että koskettavaa lukea Talisin maailmanvalloituksen alkuvaiheista. Talis jaksaisi kiehtoa ja viehättää minua vielä vaikka kuinka monen kirjan verran, ja erityisesti Talis/Rachelin hahmokehitys tässä kirjassa on kirjailijan taidonnäyte. Se hiipii sisään vähän kerrallaan, rakentuu kaikella luontevuudella, kunnes sisään pamahtaa toinen kopio Talisista (Two), ja kontrasti Twon kanssa osoittaa, kuinka huiman matkan Talis/Rachel on verrattain lyhyessä ajassa tullut. Lisäksi hahmo luo epätavallisen mutta mielenkiintoisen kaikupohjan pohdinnoille identiteetistä ja sukupuolesta erityisesti ei-binäärisen linssin läpi.

Ensimmäinen kirja keskittyy pitkälti panttivankilasten elämään leirillään, ja kontakti ja tieto ulkomaailmasta on hyvin rajallista. The Swan Ridersissa opitaan Talisin historian lisäksi myös joutsenratsastajista, kuten kirjan nimikin kertoo, ja heidän elämänsä ja asemansa ovatkin lopulta juonen kannalta avainasemassa. Se, miten tämä juonikuvio rakentuu, oli mielestäni hieman hämmentävää eikä aina täysin koherenttia, mutta pidin sitä kuitenkin sekä mielenkiintoisena että ajatuksia herättävänä. Joutsenratsastajien kautta pohditaan muun muassa uskollisuutta, yhteisöä, uhrauksia ja ihmisen kehollisia oikeuksia.

Voisin pohtia todennäköisesti sivukaupalla sitä, kuinka ilahduttavan erikoinen Bown luoma maailma on. Kuten jo edellisessä arviossa sanoin, siinä yhdistellään ovelasti ilmastonmuutosdystopiaa ja robottien ylivalta -dystopiaa, mutta siitä myös puuttuu yksi YA-dystopian tyypillisimmistä piirteistä: hallitsevan vallan kaataminen. Talis ei ole kasvoton paha, vaan läsnäoleva hahmo, josta ei voi olla pitämättä ja jota ei voi olla ymmärtämättä. The Swan Ridersissa Greta ja Talis käyvätkin paljon keskustelua maailman hallinnasta ja siitä, mikä on hyväksyttävää hallitsijakäytöstä ja mikä ei, mutta vaikka Greta tahtoo muuttaa asioita, hän ei muuta niitä johtamalla kapinaa tai salamurhayritystä Talisia vastaan (joskin kirjassa muutoin on viihdyttävää pohdintaa siitä, olisiko Talisia edes mahdollista oikeasti tappaa). Tämä genren rajoihin sopimattomuus viehättää minua Bown maailmassa suuresti, ja jos hän ikinä kirjoittaa lisää kirjoja samassa maailmassa, tahdon varmasti lukea ne.

Neljä tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
32. Kirjan nimessä on ammatti
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Mikä tekee hirviön? This Savage Song

Victoria Schwab: This Savage Song. Lukenut Thérèse Plummer. HarperAudio, 2016. Kesto: 10 h 9 min

Tämä ei ehkä ollut se kirja, josta minun olisi pitänyt aloittaa internetin suosikkikirjailija Victoria/V.E. Schwabin tuotanto, mutta meni jo.

Kate Harker, Verityn North Cityn hallitsijan halveksittu tytär, on tullut erotetuksi kuudesta sisäoppilaitoksesta pyrkimyksissään ansaita paikka isänsä rinnalla. August Flynn, South Cityn hallitsijan adoptoitu poika, on pidetty turvassa vanhempiensa bunkkerissa South Cityssä siitä saakka kun alakoulun ruokalassa räjähtänyt pommi toi hänet maailmaan. Kun Kate saa luvan jäädä kouluun kaupungin rajojen sisäpuolelle, saa August elämänsä ensimmäisen kunnollisen tehtävän: aloittaa opinnot samassa koulussa ja pitää Kate Harkeria tiukasti silmällä. Nuorten vanhemmilla on erilaiset näkemykset siitä, miten Verityä vainoavien hirviöiden kanssa tulisi menetellä, ja Augustin on pidettävä todellinen identiteettinsä niin Henry Flynnin poikana kuin sunai-hirviönä tiukasti piilossa. Murhayritys koululla kuitenkin lähettää nuoret yhteiselle pakomatkalle, ja he joutuvat arvioimaan uudelleen niin toisensa, perheensä, politiikkansa kuin sen, mitä pahuus todella tarkoittaa.

Schwabin luoma maailma hirviöineen ja moraalisine harmaan sävyineen on erittäin mielenkiintoinen. Sitä ei läväytetä lukijan naamalle yhdessä hetkessä, vaan kirjan mittaan saaa pysyä tarkkana poimiakseen yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja niistä pikku hiljaa rakentuu kokonaiskuva siitä, mitä on tapahtunut, millaisia eri hirviöt ovat ja miten Harkerin ja Flynnin aselepoon on päädytty. Silti minulle jäi myös olo, että paljon jää vielä sanomatta, ja maailmasta riittää aivan varmasti mielenkiintoa myös duologian toisen osan tarpeiksi.

Tarinakin kirjassa on erinomainen. Alku tuntuu hieman hitaalta kun maailma ja hahmot ovat vielä vieraita, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vauhdikkaammaksi juoni muuttuu ja sitä mielenkiintoisempia moraalisia dilemmoja Schawb lukijalleen asettaa. Erityisesti arvostan sitä, että asetelma on rakennettu suoraan perinteisen Romeo ja Julia -romanssin perusteille, mutta romantiikkaa kirjassa ei ole. Tarina perustuu ystävyyteen, yhteistyöhön, oikeudenmukaisuuteen ja seikkailuun. Plot twist oli mielestäni ennalta-arvattava, mutta silti tyydyttävästi kirjoitettu.

Valitettavasti kirjan iso heikkous on Kate. Augustista sanon vain sen, että hän on erinomaisesti rakennettu, monipuolinen ja koskettava hahmo, mutta minulle Kate laski koko kirjan tasoa. Hänellä on hetkensä, erityisesti kirjan loppupuolella, mutta silti hän tuntui minusta kävelevältä kliseeltä. Tyttö, joka esiintyy häikäilemättömänä ja säälimättömänä saadakseen isänsä hyväksynnän, mutta on oikeasti herkkä ja haavoittuvainen? Mielestäni oikeasti häikäilemätön ja säälimätön Kate, joka olisi Augustiin tutustuessaan löytänyt itsestään myös haavoittuvaisen puolen, olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi hahmo.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastan tapaa, jolla kirjassa kuvataan musiikkia. Tämä kirja on täynnä täydellistä musiikin arvostusta ja sen kuunteleminen oli todella rentouttavaa.

Neljä tähteä

Helmet 2019 -haasteesta seuraava kohta:
31. Kirjassa kuljetaan metrolla

#Queer52: The Scorpion Rules

Erin Bow: The Scorpion Rules. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2015. Kesto: 10 h 21 min

Olin kuullut The Scorpion Rulesista aiemminkin, mutta en ollut kiinnostunut siitä kovinkaan paljon. Nyt kirja tuli kuitenkin minulle juuri oikeaan aikaan.

Veden puutteen johdettua maailman sotien sarjaan tekoäly Talis otti kontrollin omiin käsiinsä ja muutti sääntöjä ehkäistäkseen enempää väkivaltaa: jokaisen valtionjohtajan on annettava oma lapsensa Talisin panttivangiksi, ja jos valtiot alkavat sotia, niiden panttivangit kuolevat. 17-vuotias Greta on Pan-Polar Confederacyn panttivanki, ja vain muutaman kuukauden päässä 18:sta syntymäpäivästään ja vapaudesta, kun leirille tuodaan Elián, jonka isoäidin johtama uusi valtio tarvitsee kipeästi Gretan äidin hallinnoiman pohjoisen vesivarantoja. Synkkä kohtalo uhkaa kumpaakin nuorta, ellei Greta ole valmis luopumaan säännöistä, joiden kanssa hän on kasvanut ja joiden varaan hänen koko elämänsä perustuu.

Olen lukenut tästä kirjasta paljon arvioita, joissa sitä syytetään tylsäksi ja hitaaksi, ja voin ymmärtää tämän näkökulman. Kirja tapahtuu Talisin panttivankileirillä entisen Kanadan Saskatchewanin alueella, keskellä preeriaa eli ei mitään. Tarinassa on paljon oppitunteja ja maataloustyötä. Minusta tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu kiehtovasti, ja kirjaa kuunnellessani nauroin ääneen monta kertaa. Jotkut valittavat, että vuohista puhutaan liikaa; minusta vuohet olivat aivan huippuja ja lisäsivät kirjan viihdearvoa huomattavasti. Erin Bown kirjoitustyyli ja erityisesti hänen ihastuttavat, moraalisesti kyseenalaiset hahmonsa ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja huumori kannatteleekin tätä kirjaa olemasta liian masentava tai hurja. Siinä on monia rankkoja aiheita ja kohtauksia, kuten kuolemaa, kidutusta, sotaa ja menneisyyden traumoja, mutta silti päällimäisenä mieleeni jäi, miten viihdyttäviä etenkin Talis ja Elián ovat.

Bown luoma maailma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Siinä yhdistetään nykyinen ilmastokatastrofidystopia perinteiseen robotit-ottavat-vallan-dystopiaan, ja yhdistelmä toimii herkullisesti, mutta siinä on myös paljon uutta ja omaa. Etenkin tekoäly Talis ja hänen moraalisen moraalittomat ratkaisunsa mietityttävät ja kiehtovat minua edelleen. Hänen puolellaan ei oikein voi olla olematta, mutta toisaalla on Elián, joka ei ole kasvanut systeemissä muiden leirin lasten tavoin. Hän vastustaa jokaista sääntöä ja kärsii siitä kipeästi, eikä hänenkään puolellaan voi olla olematta. On myös kiinnostavaa seurata, kuinka Eliánin väsymätön kapina herättelee pikkuhiljaa myös muut leirin lapset näkemään tilanteensa epäoikeudenmukaisuuden. Jopa mallipanttivanki Greta joutuu uudelleenarvioimaan kaiken sen, mihin on aiemmin uskonut, ja kirjasta jääkin hyvin vahvasti tunne, etteivät asiat lähes ikinä ole mustavalkoisia.

Greta on hyvin pidättyväinen ja valmistautunut kuolemaan kunniansa säilyttäen, mutta minusta hänellä on silti vahva oma kertojanäänensä. Monien mielestä hän on mielenkiinnoton, mutta minua puhutteli se, miten Greta ei kertojana ole tyypillinen kapinallinen teinityttö, jonka impulsiivinen ja johtopäätöksiin syöksyvä toimintatapa johtaa juonen kaikkiin ongelmiin. Greta katsoo faktoja, harkitsee niitä, ja tekee ratkaisuja asioihin perehdyttyään. Arvostin tätä. Elián tuo kirjaan impulsiivisen puolen, mikä on myös tervetullutta toiminnan ylläpitämiseksi, mutta siedin häntä paremmin sivuhenkilönä.

Romanssin osalta kirja menee vähän pariinkin suuntaan, ja kumpaankin aika nopeasti. Toisaalta pidin siitä, että romanssi on hyvin sivuosassa tarinaa; toisaalta olisin ehkä kaivannut sille hieman lisää tilaa rakentua. Se, mitä pääromanssista on, on kuitenkin kaunista ja koskettavasti kirjoitettu. Lisäksi kirjaan mahtuu useammankinlaista sateenkaarisuhdetta, mitä arvostan.

Äänikirjan lukijasta on vielä sanottava sen verran, että minulla kesti hieman tottua lukutyyliin, enkä tiedä lämpeninkö sille koskaan täysin. Gretan kerronta ja kaikkien panttivankileirillä kasvaneiden lasten puhe luetaan hyvin katkonaisella tyylillä, mikä sai minut ensin epäilemään, että nauhoitteessa oli jotain vikaa - myöhemmin Greta mainitsee leirin aksentin olevan "clipped", jolloin lukutavassa alkoi olla järkeä. Ainakin se on uniikki. Madeline Maby tekee myös selkeästi erottuvat, erinomaiset eri hahmojen äänet, ja hänen äänensä kaikissa sen hahmovariaatioissa on todella miellyttävä kuunnella.

Neljä tähteä.

Kirja kuittaa seuraavat kohdat HelMetin 2019-haasteesta:

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
19. Et pidä kirjan nimestä
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
29. Kirjassa nähdään unia

Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua