#Queer52: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue. Lukenut Christian Coulson. HarperAudio, 2017. Kesto: 10 h 47 min

Tätä olin odottanut, ja odotus palkittiin! Ja mikäs sen parempi aloitus Pride-kuukaudelle kuin arvioida seuraava kirja #Queer52-haasteesta, jonka aloitimme kaksi vuotta sitten Pride-kuussa.

Henry "Monty" Montaguella on edessään viimeinen vapauden vuosi: matka Euroopan halki yhdessä parhaan ystävänsä ja salaisen ihastuksensa Percyn kanssa ennen kuin hänen pitää ottaa sukutilan hoito vastuulleen. Viime hetkellä Montyn isä kuitenkin puuttuu suunnitelmaan pakottaen matkalle mukaan aikuisen holhoojan sekä Montyn pikkusiskon Felicityn. Holhoojan matkasuunnitelmaan kuuluvat edustusjuhlat Pariisissa johtavat yhteen Montyn vastuuttomammista päätöksistä, ja yllättäen matkalaiset saavatkin huomata, että heitä ajetaan takaa syistä, joita he eivät aivan ymmärrä. Mutta niin ei voi olla: suunnitelmaa ja reittiä on muutettava, jotta tilanne saadaan selvitettyä loppuun saakka, ja seikkailu johtaa niin odottamattomiin paikkoihin kuin yllättävien liittolaisten seuraan.

Sisältövaroitukset kirjalle: ableismi, homofobia, bifobia, rasismi, perheväkivalta, alkoholismi, PTSD

Alkuun täytyy sanoa disclaimerina, että kuuntelin tämän kirjan suurimmaksi osaksi matkalla Saariselältä Tampereelle bussilla ja yöjunalla, joten yötä myöten kykyni keskittyä ei ollut parhaimmillaan. Lisäksi tämä tapahtui kaksi kuukautta sitten. Mutta sivuseikkoja! Erinomainen kirja oli erinomainen kaikesta huolimatta.

Aivan ensin tästä kirjasta täytyy sanoa, että se on ääneennaurattavan hauska - ainakin jos rakastettava kusipää -tyyppiset hahmot ovat mieleesi. Monty on monissa asioissa etuoikeutettu ja hyväosainen, valkoinen nuori mies ja sen myötä paikoin hieman rasittava, mutta myös kerrassaan hurmaava ja ihastuttava biseksuaalinen katastrofi. Hän oppii virheistään ja korjaa vääriä uskomuksiaan oppiessaan maailmasta ja etuoikeuksistaan lisää, mikä oli yksi suosikkiasioistani tässä kirjassa yleensä ja Montyssa hahmona erityisesti. Sydänsäryltä ei kuitenkaan säästytä, kun lukija kirjan aikana oppii enemmän Montyn suhteesta isäänsä, väkivallasta ja ikuisesta riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunteesta, joka lopulta on johtanut Montyn alkoholismiin. Äänikirjan lukija oli saanut täydellisesti kiinni Montyn olemuksesta ja The Gentleman's Guide onkin yksi parhaita äänikirjakokemuksiani tähän päivään saakka! Hän tekee myös Percyn ja Felicityn äänet eläviksi ja aidoiksi.

Kirjan seikkailujuoni ympäri Eurooppaa on erilainen kuin odotin, ja tarinaan sisältyy myös fantasiaelementtejä (mistä en tokikaan valita). Juoni etenee nopeasti ja pysyy viihdyttävänä läpi kirjan. Pidin erityisesti siitä, miten hienovaraisesti juonen uudet elementit rakentuvat edellisten päälle ja miten huolellisesti juonen kokonaisuus rakentuu. Siitä huolimatta juoni ei aina ole kovin koherentti, ja Mackenzi Lee onkin sanonut, ettei hän tee paljon suunnitelmia ennen kirjoittamista, vaan antaa tekstin näyttää, mihin tarina seuraavaksi vie. Se kyllä näkyy tässä kirjassa, mutta ei ainakaan minun menoani haitannut.

Ihmissuhdekonfliktin osalta The Gentleman's Guide hieman ärsytti minua. Montyn ja Percyn välillä on lukijaa nerokkaasti kiduttava slow-burn, joka antaa vähän perään heti alussa, mutta nappaa sitten senkin vähän pois ja välienselvittelyä saakin sitten odotella aivan loppuun saakka. Toisaalta arvostan hyvää slow-burnia (viha-rakkaussuhteeni niiden kanssa on ikuinen), toisaalta minua ärsytti että poikien välinen konflikti tuntui epäuskottavalta ja liian helposti ratkaistavissa olevalta siihen nähden, millaisiin mittasuhteisiin se paisuu.

Vielä sananen kahdesta muusta päähenkilöstä. Percy on tummaihoinen, kroonisesti sairas queer-mies 1700-luvulla, eli ihminen, josta ei pahemmin historiallista fiktiota kirjoiteta. Hän sairastaa epilepsiaa, joka oli tuohon aikaan vielä hyvin huonosti tunnettu sairaus, ja siihen liittyi vahvaa "riivatuksi tulemisen" ynnä muun hevonsonnan höystämää stigmaa. Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä on kuitenkin se, että "parantumisen" tarvitse olla sairaan tai vammaisen ihmisen elämän tavoite, vaan sairauden tai vamman kanssa voi elää täyttä ja elämisen arvoista elämää. Elämä kun on elämisen arvoista aivan itsessään, ilman vaatimuksia siitä, että kaikkien tulisi sopeutua terveen yhteiskunnan asettamiin raameihin.

Lisäksi Felicity, voi Felicity. 15-vuotias lääketieteeseen intohimolla suhtautuva pikkusisko, jolla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä Montyn säätämiselle. Hän on fiksumpi ja lukeneempi kuin kumpikaan pojista, mutta kukaan ei ole hänelle siitä credittiä antanut, sillä siinä missä Monteguen taloudessa Montyn tekemisiä on valvottu suurennuslasilla, Felicity ei ole saanut huomiota nimeksikään. Hän on piilottanut oppikirjansa romaanien kansien väliin ja hänellä on suuria unelmia siitä huolimatta, että naisten asema on kotona ja koulutus rajoittuu soveliaaksi leidiksi opiskeluun. Felicity kuitenkin uskoo lujasti omaan arvoonsa ja oikeuksiinsa ja näpäyttää myös Montya sormille joka kerta kun tämä sanoo jotakin typerää. Hän on trion aivot ja syy miksi he selviävät hengissä kirjan loppuun saakka, mutta myös hän saa oppia ja kehittyä esimerkiksi homofobisten uskomustensa kanssa kirjan aikana.

Yksi tämän vuoden suosikkikirjoistani ilman muuta. Ehdoton suositus, ja toivon kovasti että tämä kirja suomennettaisiin!

Viisi tähteä

#Queer52: The Scorpion Rules

Erin Bow: The Scorpion Rules. Lukenut Madeleine Maby. Simon & Schuster Audio, 2015. Kesto: 10 h 21 min

Olin kuullut The Scorpion Rulesista aiemminkin, mutta en ollut kiinnostunut siitä kovinkaan paljon. Nyt kirja tuli kuitenkin minulle juuri oikeaan aikaan.

Veden puutteen johdettua maailman sotien sarjaan tekoäly Talis otti kontrollin omiin käsiinsä ja muutti sääntöjä ehkäistäkseen enempää väkivaltaa: jokaisen valtionjohtajan on annettava oma lapsensa Talisin panttivangiksi, ja jos valtiot alkavat sotia, niiden panttivangit kuolevat. 17-vuotias Greta on Pan-Polar Confederacyn panttivanki, ja vain muutaman kuukauden päässä 18:sta syntymäpäivästään ja vapaudesta, kun leirille tuodaan Elián, jonka isoäidin johtama uusi valtio tarvitsee kipeästi Gretan äidin hallinnoiman pohjoisen vesivarantoja. Synkkä kohtalo uhkaa kumpaakin nuorta, ellei Greta ole valmis luopumaan säännöistä, joiden kanssa hän on kasvanut ja joiden varaan hänen koko elämänsä perustuu.

Olen lukenut tästä kirjasta paljon arvioita, joissa sitä syytetään tylsäksi ja hitaaksi, ja voin ymmärtää tämän näkökulman. Kirja tapahtuu Talisin panttivankileirillä entisen Kanadan Saskatchewanin alueella, keskellä preeriaa eli ei mitään. Tarinassa on paljon oppitunteja ja maataloustyötä. Minusta tämä kaikki on kuitenkin kirjoitettu kiehtovasti, ja kirjaa kuunnellessani nauroin ääneen monta kertaa. Jotkut valittavat, että vuohista puhutaan liikaa; minusta vuohet olivat aivan huippuja ja lisäsivät kirjan viihdearvoa huomattavasti. Erin Bown kirjoitustyyli ja erityisesti hänen ihastuttavat, moraalisesti kyseenalaiset hahmonsa ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja huumori kannatteleekin tätä kirjaa olemasta liian masentava tai hurja. Siinä on monia rankkoja aiheita ja kohtauksia, kuten kuolemaa, kidutusta, sotaa ja menneisyyden traumoja, mutta silti päällimäisenä mieleeni jäi, miten viihdyttäviä etenkin Talis ja Elián ovat.

Bown luoma maailma on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Siinä yhdistetään nykyinen ilmastokatastrofidystopia perinteiseen robotit-ottavat-vallan-dystopiaan, ja yhdistelmä toimii herkullisesti, mutta siinä on myös paljon uutta ja omaa. Etenkin tekoäly Talis ja hänen moraalisen moraalittomat ratkaisunsa mietityttävät ja kiehtovat minua edelleen. Hänen puolellaan ei oikein voi olla olematta, mutta toisaalla on Elián, joka ei ole kasvanut systeemissä muiden leirin lasten tavoin. Hän vastustaa jokaista sääntöä ja kärsii siitä kipeästi, eikä hänenkään puolellaan voi olla olematta. On myös kiinnostavaa seurata, kuinka Eliánin väsymätön kapina herättelee pikkuhiljaa myös muut leirin lapset näkemään tilanteensa epäoikeudenmukaisuuden. Jopa mallipanttivanki Greta joutuu uudelleenarvioimaan kaiken sen, mihin on aiemmin uskonut, ja kirjasta jääkin hyvin vahvasti tunne, etteivät asiat lähes ikinä ole mustavalkoisia.

Greta on hyvin pidättyväinen ja valmistautunut kuolemaan kunniansa säilyttäen, mutta minusta hänellä on silti vahva oma kertojanäänensä. Monien mielestä hän on mielenkiinnoton, mutta minua puhutteli se, miten Greta ei kertojana ole tyypillinen kapinallinen teinityttö, jonka impulsiivinen ja johtopäätöksiin syöksyvä toimintatapa johtaa juonen kaikkiin ongelmiin. Greta katsoo faktoja, harkitsee niitä, ja tekee ratkaisuja asioihin perehdyttyään. Arvostin tätä. Elián tuo kirjaan impulsiivisen puolen, mikä on myös tervetullutta toiminnan ylläpitämiseksi, mutta siedin häntä paremmin sivuhenkilönä.

Romanssin osalta kirja menee vähän pariinkin suuntaan, ja kumpaankin aika nopeasti. Toisaalta pidin siitä, että romanssi on hyvin sivuosassa tarinaa; toisaalta olisin ehkä kaivannut sille hieman lisää tilaa rakentua. Se, mitä pääromanssista on, on kuitenkin kaunista ja koskettavasti kirjoitettu. Lisäksi kirjaan mahtuu useammankinlaista sateenkaarisuhdetta, mitä arvostan.

Äänikirjan lukijasta on vielä sanottava sen verran, että minulla kesti hieman tottua lukutyyliin, enkä tiedä lämpeninkö sille koskaan täysin. Gretan kerronta ja kaikkien panttivankileirillä kasvaneiden lasten puhe luetaan hyvin katkonaisella tyylillä, mikä sai minut ensin epäilemään, että nauhoitteessa oli jotain vikaa - myöhemmin Greta mainitsee leirin aksentin olevan "clipped", jolloin lukutavassa alkoi olla järkeä. Ainakin se on uniikki. Madeline Maby tekee myös selkeästi erottuvat, erinomaiset eri hahmojen äänet, ja hänen äänensä kaikissa sen hahmovariaatioissa on todella miellyttävä kuunnella.

Neljä tähteä.

Kirja kuittaa seuraavat kohdat HelMetin 2019-haasteesta:

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
19. Et pidä kirjan nimestä
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
29. Kirjassa nähdään unia

#Queer52: None of the Above

I. W. Gregorio: None of the Above. Balzer + Bray, 2015. S. 328.

Tässäpä on kirja, jota toivoisin, etten olisi ikinä lukenut.

Kristinillä on täydellinen elämä lukionsa homecoming-kuningattarena ja menestyneenä aitajuoksijana, yliopistostipendi takataskussa. Hänellä on myös täydellinen poikaystävä, jonka kanssa hän haluaa ottaa uuden askeleen, mutta asiat eivät mene aivan suunnitelmien mukaan. Seksin yrittämisen aiheutettua valtavaa kipua Kristinille hän menee gynekologille, jossa paljastuu, että hän on intersukupuolinen. Kristin näyttää ulkoisesti naiselta, mutta hänelleä on miehen kromosomit ja joitain muita biologisia miehen ominaisuuksia. Ja kuin tämä shokki ei jo riittäisi, Kristin outataan koululleen, ja hänen kaikki ihmissuhteensa ja elämänsuunnitelmansa kääntyvät päälaelleen.

Sisältövaroitukset kirjalle: kaikki HLBT+ yhteisön yleisesti tuntemat haukkumasanat (slurrit), seksuaalinen väkivalta, interfobia, lesbofobia, outtaaminen, mielenterveysongelmien stigmatisointi, kaiken kaikkiaan parempi jättää lukematta

Vihaan kaikkea tässä kirjassa niin paljon. Aloin lukea sitä kuvitellen, että löytäisin 300 sivua hyvää intersukupuolisuus-representaatiota, ja sen sijaan sain suurimman kirjallisen ja representaatiokatastrofin mitä olen aikoihin lukenut. En edes tiedä mistä alkaisin eritellä, mikä kaikki None of the Abovessa on pielessä.

Sen sijaan että kirjassa käsiteltäisiin sensitiivisesti sukupuolen moninaisuuteen liittyviä arkoja ja monimutkaisia kysymyksiä, siinä on otettu toisenlainen näkökulma: itseinho, haukkumasanat ja yleisluontoinen problemaattisuus. Kirjan ehdottomasti yleisin haukkumasana on hermafrodiitti, jota on vanhastaan käytetty intersukupuolisista ihmisistä, mutta ei enää pitkään aikaan. Kirjan maailmassa kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan intersukupuolisuudesta, ja niinpä kaikki käyttävät sanaa hermafrodiitti (myös Kristin) siitä huolimatta, että lääkäri kahdessakin eri kohtaa selittää, miksi sana ei ole enää käytössä ja sitä pidetään yleisesti loukkaavana. Samoin tietenkin transsukupuolisten yleisen haukkumasanan "tr*nsu" englanninkielinen muoto "tr*nny" on ahkerassa käytössä, sillä ilmeisesti intersukupuolisuuden ja transsukupuolisuuden erottaminen on ihmisille vaikeaa. Muutenkin kirjassa on yleisessä käytössä melko lailla kaikki mahdolliset sateenkaariyhteisön haukkumasanat joita mieleesi vain tulee, eikä niiden käyttöä missään kohdin tuomita.

Tässä kohdin, kertauksen vuoksi: transsukupuolisuudessa ja muunsukupuolisuudessa on kyse siitä, ettei syntymässä määritelty sukupuoli vastaa henkilön sukupuolikokemusta. Intersukupuolisuudessa taas on kyse siitä, etteivät henkilön biologiset sukuelimet vastaa pelkästään toisen binäärisen sukupuolen ominaisuuksia. Intersukupuolisuudella on monia muotoja, joista jotkin ovat nähtävissä henkilön ulkoisissa sukuelimissä, kun taas toiset (kuten kirjassa esillä oleva AIS-DSD) käyvät ilmi vain sisäisellä tutkimuksella eikä niitä siksi välttämättä todeta heti henkilön syntymässä. Intersukupuolisillekin henkilöille kuitenkin määritellään syntymässä binäärinen sukupuoli, sillä yhteiskuntamme on rikkinäinen. Suomessa tehdään paljon intersukupuolisten lasten suostumuksettomia "korjaus"hoitoja sen sijaan, että esimerkiksi annettaisiin ihmisten määritellä oma sukupuoli-identiteettinsä. Intersukupuolinen henkilö voi siis olla trans, jos hänen sukupuoli-identiteettinsä on eri kuin syntymässä määritelty binäärinen sukupuoli, mutta kaikki intersukupuoliset eivät ole transihmisiä, ja suurin osa transihmisistä ei ole intersukupuolisia. Konseptit eivät siis ole toisistaan riippuvaisia, vaikka voivatkin olla osittain päällekkäisiä.

Sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen on kuitenkin Kristinille äärimmäisen vaikeaa. Sukupuoli-identiteetti on selvästi jotain mitä hän ei ole ikinä elämässään joutunut sekuntiakaan miettimään, sillä heti kuultuaan intersukupuolisuudestaan hän joutuu koko kirjan kestävään eksistentiaaliseen kriisiin. Hän jankuttaa kaikille olevansa oikeasti tyttö, mutta tämä ei kuitenkaan riitä hänen omalle sisäiselle sukupuoli-identiteetilleen, vaan kerronnassa hän jatkuvasti sanoo olevansa "rikki", "poika", ja mitä näitä nyt on. Tällaisella positiivisuudella siis representaatiota intersukupuolisille teineille! Tervetuloa kirjaan kuulemaan miten rikki ja vääränlainen olet! Eikä sillä, ei Kristinin jankutus riitä juuri kenellekään muullekaan, vaan kaikki siirtävät hänet heti friikki-kategoriaan, mikä johtaa yllämainittuun slurrien vapaaseen viljelyyn.

Henkilökohtaisesti sukupuoli on minulle täysin käsittämätön konsepti, enkä siksi osaa oikein samastua Kristinin kriisiin. Millaista olisi kuulla 18-vuotiaana yllättäen, ettet olekaan sitä sukupuolta mitä luulit olevasi (jos ajattelemme sukupuolta vain jäykkänä biologisena konseptina)? Paha sanoa, kun ihan itse sen jouduin 21-vuotiaana selvittämään (kun ajattelemme sukupuolta epämääräisenä sosiaalisena konstruktiona joka on olemassa lähinnä ihmisten mielikuvien tasolla). Minulta liikenee kyllä jonkin verran sympatiaa sille, että tämä on varmasti oikeasti todella vaikea asia käsitellä, jos se tulee yllättäen eteen, mutta samaan aikaan olen ärsyyntynyt siitä, että jos Kristin kerran tietää mielikuviensa (eli identiteettinsä) tasolla olevansa tyttö, niin siinähän se sitten olikin. Case closed, olet määritellyt itsesi, kaikki hyvin, elämä jatkuu.

Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi kirjassa on useampi kohtaus joissa seksuaalinen suostumus on hyvin kyseenalaista, minulle ne ainakin olivat selviä seksuaalisen väkivallan tapauksia; mielenterveysongelmista puhutaan todella huonoon sävyyn; lesbofobiaankin asti päästään. Kirsikkana kakun päällä on vielä outtausjuoni. Mitä outtausjuoniin kuitenkin tulee, tämä on paremmasta päästä (sikäli kun parempaa päätä nyt on). Muissa lukemissani outtausjuonikirjoissa outtaaminen tapahtuu kirjan lopussa konfliktin huippukohtana ja dramaattisena juonenkäänteenä, mutta None of the Abovessa Kristin outataan kirjan alkupuolella. Loppuaika menee siihen, että hän yrittää elää outtaamisen seurausten kanssa ja saada elämänsä takaisin raiteilleen. Jos on välttämätöntä tehdä outtaamisjuoni, näin se mielestäni pitäisi tehdä: outtaamisen seuraukset tuodaan ajan kanssa kunnolla esille, ja ne käsitellään asianmukaisesti.

Vielä sananen kirjan hahmoista. Kristin on rasittava etuoikeutettu tyttönen joka ei ole elämässään joutunut kohtaamaan ongelmiaan ja nyt kun ongelmat kohtaavat hänet, hänen ratkaisunsa on piiloutua huoneeseensa loppuelämäkseen ja täyttää kalenterisa ikuisella itseinholla. Suurin osa hänen ystävistään ja tutuistaan ovat vastenmielisiä, ennakkoluuloisia ihmisroskia, ja ne muutamat, jotka eivät ole, ovat turhankin täydellisiä. En muista, että kirjassa olisi ollut ketään, josta olisin erityisesti pitänyt.

Paras neuvoni tätä kirjaa koskien: POLTA SE.

Yksi ja puoli tähteä

#Queer52: Openly Straight

Bill Konigsberg: Openly Straight. Arthur A. Levine Books, 2013. S. 320

Vuosi sitten, käydessämme #Queer52-kirjoja läpi suomalaisten kirjastojen sivuilta, Openly Straight ei ollut Suomessa saatavilla. Tiesin kuitenkin kirjan perusidean ja se kiehtoi minua, joten tänä kesänä tarkistin uudestaan. Ilokseni kirja oli otettu HelMet-kirjastojen valikoimaan ja pääsin lukemaan sen seuraavana haastekirjana.

Rafe on kyllästynyt olemaan aina "se homopoika", joten muuttaessaan Coloradosta itärannikolle sisäoppilaitokseen hän päättää olla kertomatta suuntautumisestaan kenellekään ja vain elää normaalia teinipojan elämää. Hän saa huonekaverikseen erikoisen Albien, mutta tahtoo mieluummin tutustua urheilijajätkiin. Kun hän ystävystyy fiksun, vakavan Benin kanssa, hän joutuu kuitenkin uudelleenarvioimaan, onko kaapissa pysyminen sittenkään paras ratkaisu.

Täytyy heti alkuun myöntää, että olin ymmärtänyt kirjan idean vähän väärin. Olin tiivistelmistä ymmärtänyt, että Rafe tekee ikään kuin sosiaalisen kokeen: millaista elämä on, jos kukaan ei tiedä hänen homoudestaan? Mutta kyse on enemmänkin siitä, että Rafe oikeasti tahtoo pysyä piilossa, ja siis aktiivisesti välttelee asiasta puhumista. Hän jopa valehtelee tyttöystävästä kotona Coloradossa, vaikka ei aikonut tehdä niin. Tämä oli minulle aika vaikea pala.

Sosiaalisena kokeena jotain vastaavaa voisi olla hauska joskus kokeilla, mutta en epäröisi rikkoa roolia hetkeäkään sitten kun se tulisi esiin. Se, että Rafe aktiivisesti halusi piilottaa tämän osan itsestään, oli minulle todella vaikeaa nielaista. Voin ymmärtää sen, että hän oli kyllästynyt täyttämään aina kiintiöhomon roolia, ja halusi että hänet nähtäisiin uudessa koulussa muullakin tavoin kuin vain sinä homopoikana. Hän kuitenkin joutui selittelemään valintaansa itselleen ja kotiin jääneille vanhemmilleen ja parhaalle ystävälleen toistuvasti, ja nopeasti hän löysi itsensä navigoimasta valheiden verkkoa. Seksuaalisen suuntautumisen ei tarvitse määritellä meitä ihmisinä, mutta se on kuitenkin niin iso osa arkielämäämme, että sen piilottaminen on yllättävän haastavaa. Varsinkin kun on jo elänyt ulkona kaapista, kuten Rafe Coloradossa.

Jatkuvan valehtelun ja petosten lisäksi minua söi Rafen valinnassa se, että emme me ole onnellisia piilotellessamme tärkeää osaa itsestämme. Tiedän tämän itsestäni - sen takia yritän aina tuoda suuntautumiseni ja sukupuoleni uusien tuttavuuksienkin tietoon mahdollisimman nopeasti, sillä mitä rennommin voin olla, sitä autenttisempi olen ja sitä aidompi suhteesta kehittyy. Tiedän tämän myös ystävistäni, joiden matkaa omaan identiteettiinsä olen päässyt seuraamaan. Mitä avoimemmin olemme omia itsejämme, sitä onnellisempia olemme. Ja Rafestakin huomasi helposti, miten jatkuva valehtelu ja piilottelu vaikutti häneen. Tietenkin osa Rafen matkaa tässä kirjassa on tämän kaiken oivaltaminen, mutta sen lukeminen oli silti turhauttavaa ja raskasta.

Mielenkiintoinen piirre Rafen "uudessa minässä" on myös se, että hänen ensisijainen kaveriporukkansa on koulun urheilijatähdet. Rafe ei vanhassa koulussaan kuulunut urheilijoihin, mutta hän tahtoo kuulua urheilijoiden heteromaskuliiniseen joukkoon osana uutta rooliaan. Ja, yllätys yllätys, juuri jalkapallojoukkueessa hän tutustuu Beniin. Rafen ja Benin suhteesta kehittyy nopeasti erityinen ja syvällinen, mutta se tapahtuu Benin huoneen yksityisyydessä, poissa joukkuetovereiden katseiden alta. Heidän ystävyytensä erityisyydestä huolimatta Rafe ei kerro Benille homoudestaan ja historiastaan ulkona kaapista edes suhteen kehityttyä fyysiseksi, mikä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Samalla kun Rafe tutustuu Beniin, hän tutustuu hieman vastentahtoisesti myös huonetoveriinsa Albieen ja tämän ystävään Tobyyn, joka on tullut kaapista edellisenä kouluvuonna. Vaikka Rafe onkin saanut paikan osana koulun urheilijaporukkaa, hän huomaa nopeasti Albien ja Tobyn olevan enemmän itsensä kaltaisia ihmisiä; hän huomauttaa itsekin, että vanhassa koulussaan hän olisi varmaankin ollut kavereita Albien ja Tobyn kanssa.

Rafen suhteet kotiinpäin ovat heikommissa kantimissa. Hänen vanhempansa ja paras ystävänsä Claire Olivia eivät voi ymmärtää, miksi Rafe on päättänyt palata kaappiin, ja tuovat näkemyksensä hyvin aggressiivisesti ja äänekkäästi esille. Rafen kotikaupunki on hyvin liberaali ja hänen on aina ollut turvallista olla ulkona niin perheelleen kuin ystävilleen. Jälleen huomasin olevani eri mieltä kirjan kanssa - vaikka en pitänyt Rafen valinnasta, se oli hänen valintansa. Hänen vanhemmillaan tai Claire Olivilla ei ole mitään oikeutta yrittää vakuuttaa Rafea toisin, tai olla tukematta häntä niin paljon kuin kirjassa käy. Selvästi tämä oli Rafelle tärkeää, ja hän tarvitsi tämän kokemuksen oppiakseen asioita itsestään ja elämästään, ja se, että kotoa huudetaan hänen olevan väärässä, ei auta mitään. Meillä on kaikilla oikeus omiin ratkaisuihimme, erityisesti koskien näin henkilökohtaista asiaa, ja jokainen pääsee johtopäätöksiin ja ymmärrykseen omaa reittiään.

Ihmissuhteet ovat siis tämän kirjan parasta antia. Niitä on moneksi, ja kaikki ovat huolella kirjoitettuja. Myös Rafen suhde luovan kirjoittamisen opettajaansa on mielenkiintoinen, sillä opettaja on uudessa koulussa ainut, joka tietää Rafen homoudesta ja heidän suhteensa kautta lukija oppii enemmän Rafen menneisyydestä ja siitä, mikä johti hänet tähän valintaan. Nämä kirjoitustehtävät, jotka rytmittävät tekstiä, olivatkin elintärkeitä sille, että jaksoin tuntea minkäänlaista myötätuntoa Rafea ja hänen valintaansa kohtaan. Kirjan lopussa totesin, että vaikka olinkin Rafen kanssa eri mieltä, saatoin silti ymmärtää häntä.

Uskon, että tämä kirja on tärkeä ja silmiäavaava ihmisille, joille oman identiteetin hyväksyminen ja sen kanssa eläminen on vielä työn alla, tai ihmisille, jotka eivät itse kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Itselleni tämä tuli liian myöhään, mutta toisaalta oma matkani on ollut niin suoraviivainen, etten tiedä, olisiko oikeaa aikaa ollutkaan. Turhautumisesta huolimatta kirja oli riittävän mielenkiintoista luettavaa, että sen palauttaessani lainasin jatko-osan saman tien. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Neljä tähteä

#Queer52: Not Otherwise Specified

Hannah Moskowitz: Not Otherwise Specified. Simon Pulse, 2015. S. 260

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Not Otherwise Specifiedia seuraavana #Queer52-kirjana, mutta se sattui olemaan kirjaston hyllyssä, joten tietenkin otin sen mukaani. Voin jo heti alkuun sanoa tämän olevan yksi suosikkejani #Queer52-haasteen kirjoista.

Sisältövaroitukset kirjalle: syömishäiriöt, kehonkuvaongelmat, bifobia, kiusaaminen

Etta ei ole ikinä tarpeeksi. Hän ei ole riittävän lesbo kelvatakseen vanhoille kavereilleen, hän ei ole riittävän hoikka ollakseen ballerina, eikä hän ole riittävän syömishäiriöinen saadakseen anoreksiadiagnoosia. Hän on kuitenkin jo parantumassa, eikä elämä kaikesta huolimatta tunnu kovin kamalalta. Vanhoja kavereitakaan ei tule ikävä, kun Etta tutustuu vertaisryhmässä Biancaan ja tämän isoveljeen Jamesiin. Ettan ja Biancan syömishäiriöiden lisäksi heitä yhdistää unelma päästä eliittitason musiikkiteatterilukioon New Yorkiin. Yhteiset harjoitukset pääsykokeita varten lähentävät kolmikkoa ja antavat Ettalle tilaisuuden harkita prioriteettejaan uudelleen.

Tästä kirjasta olisi niin paljon hyvää sanottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaisin :D Etta on hahmona loistava. Hän on musta biseksuaalinen tyttö Nebraskasta, joka kärsii syömishäiriöstä ja rakastaa tanssimista. Ettan kertojanääni on niin aito, tunnistettava ja omanlaisensa. Se voi toisinaan olla myös hieman ärsyttävä, mutta itse ainakin luen mieluummin päähenkilöä jolla on selkeästi luonnetta. Ettalla ei ole kirjassa varsinaista romanssia, mutta hieman juttua Jamesin kaverin Masonin kanssa on. Tästä täytyy antaa kaksi plussaa: ensinnäkin se, että YA-kirjan ei tarvitse keskittyä romanssin ympärille, ja toiseksi se, että biseksuaalinen hahmo pysyy binä riippumatta kumppanin sukupuolesta. Ja samaan liittyen vielä muitakin plussia: suhteiden ei aina tarvitse olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ne voivat myös olla vain vähän yhteistä hauskanpitoa. Sama pätee myös seksiin. Tämä kirja on seksipositiivisuuden mallikappale: niin kauan kuin kaikki osapuolet ovat suostuneet seksiin, sitä voi olla niin paljon ja niin monen ihmisen kanssa kuin itseä huvittaa. Lisäksi itselleni Ettassa oli erittäin samastuttavaa se, miten hänen elämässään oli paljon ikävää, mutta silti elämä oli hänestä enimmäkseen ihan jees. Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että rakastin Ettaa hahmona tajuttomasti.

Kirjan muista hahmoista täytyy sanoa, että ensinnäkin tässä kirjassa on runsaasti muitakin queer-hahmoja, mikä on ihanaa <3 Kuten olen ennenkin sanonut, emme tavallisesti ole yksinäisiä susia, vaan laumaeläimiä ja löydämme toisemme cisheterojoukoista erehtymättömällä tarkkuudella. Valitettavasti Ettan vanhaa kaveriporukkaa täytyy kritisoida syvyyden puutteesta. Heille rakennetaan hieman historiaa ja luonnetta Ettan flashbackeissa, mutta he jäävät silti melko ohuiksi ilkeiksi tytöiksi. Ettan uudet ystävät ovat kuitenkin aitoja ja sydäntäsärkeviä ja upeita, joten kirja saa tämän anteeksi. Ja vanhoistakin ystävistä Ettan entinen paras ystävä Rachel saa niin paljon sivutilaa, että hän ei kärsi samasta ohuudesta kuin muut Disco Dyket.

Asioita Ettan ystävissä joista pidin: James on homo ja uskonnollinen, eikä tämä ole hänelle ongelma. Rachel on ollut Ettalle äärettömän rakas, mutta kaiken jälkeen Etta joutuu päättelemään, ettei Rachel sittenkään ollut hänelle hyvästä. Luen mielelläni ystävyyden loppumisesta, sillä YA on täynnä parhaita ystäviä jotka käyttäytyvät todella huonosti, eikä ystävyys silti jostain syystä lopu. Rachel ei todellakaan ollut pahimmasta päästä YA:n huonoja parhaita ystäviä, mutta hänen tarinakaarensa oli tervetullut ja jotenkin puhdistavaa luettavaa. Bianca taas on ihana ja sydäntäsärkevä ja herättää varmasti äitivaiston kaikissa siihen vähänkään taipuvaisissa lukijoissa. Hänessä on kuvattu hyvin se uniikki olotila, jossa 14-vuotiaat ovat: toisaalta jo ajattelevia ihmisiä, melkein aikuisia, toisaalta vielä niin lapsia. Kaiken kaikkiaan erilaiset ystävyyssuhteet ovat tämän kirjan parhautta. On vanhoja ja uusia ystäviä, hyviä ja huonoja ystäviä, ystäviä jotka kannattaa pitää ja ystäviä jotka kannattaa päästää menemään, ja ystävyyden syvyyttä ja monipuolisuutta tutkitaan todella tarkasti huomoiden. Ainut ystävyysmiinus pitää antaa siitä, miten vähän Etta tuntuu välittävän siitä, että hänen vanhat ystävänsä nyt kiusaavat häntä. Vaikka ette olisikaan olleet läheisiä, luulisi että vähän edes sattuisi tuollainen käytös.

Kiusaamisesta pitää sanoa kaksi erillistä asiaa. Etta on tosiaan aiemmin kuulunut koulunsa lesboryhmään, Disco Dykeihin, kunnes alkoi edellisvuonna seurustella pojan kanssa. Etta on koko ajan kertonut ystävilleen olevansa bi, mutta ystäville tämä kelpaa vain niin kauan kuin Etta osoittaa mielenkiintoa vain tyttöjä kohtaan. Kiusaaminen perustuu siis bifobiaan, ja on todella graafista ja syyllistävää. Jos sinulla on kokemuksia bifobisesta käytöksestä, tahdot varautua tähän kirjaa aloittaessasi. Toisaalta, niin triggeröivää kuin hahmojen bifobia voikin olla, minusta on hienoa, että sitä käsitellään. Bi-hahmoja ei muutenkaan ole joka sormelle, ja bi-ihmisiä kohtaa aivan omanlaisensa sorron ja syrjinnän muodot. Tämä kirja tuo niitä ja bi-näkymättömyyttä todella hienosti esille ja saa varmasti monet lukijat miettimään uudelleen negatiivisia stereotyyppejä joita yhdistävät biseksuaalisuuteen.

Toinen piirre mikä kirjassa voi potentiaalisesti olla triggeröivää on sen syömishäiriöfokus. Sekä Etta että Bianca kärsivät syömishäiriöistä, ja heidän syömishäiriönsä sekä paranemisprosessinsa ovat erilaisia ja eri vaiheissa. Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen tapellut erilaisten kehonkuvaongelmien kanssa yli kymmenen vuotta, ja minusta kirjan tapa käsitellä ruokaa ja siihen liittyviä ongelmia oli aito ja sydäntäsärkevä. Kirja ei myöskään tuntunut käsikirjalta syömishäiriöihin - tällä tarkoitan, että se ei laukaissut omia keho-ongelmiani eikä saanut minua ajattelemaan "tuota voisi kokeilla". Sen sijaan se tuntui lohdulliselta, kamalalta, ja kuitenkin toiveikkaalta. Se on myös rehellinen: ihmeitä ei tapahdu, syömishäiriöistä ei parannuta yön yli, mutta asiat voivat silti muuttua paremmiksi motivaation ollessa kohdallaan.

Tällä arviolla on jo pituutta kuin kaamoksella Utsjoella, mutta edelleen olisi sanottavaa. Musikaalien rakastajana nautin siitä miten paljon kirjassa tehdään viittauksia musikaaleihin ja musikaalikappaleisiin. Etta on tanssija henkeen ja vereen ja hänen rakkautensa ja intohimoaan taidettaan kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan kirjassa mainittuja kappaleita, olivat ne sitten ennestään tuttuja tai eivät - ne vievät tunnelman ihan erilaiseen sfääriin.

Kaikki tässä kirjassa on niin aitoa. Elämän sotkuisuus, erilaiset ystävyyssuhteet, intohimo tanssia ja musikaaleja kohtaan, koe-esiintymisten jännitys... Kaikki tuntuu niin omalta ja oikealta. Jos vielä yksi pieni negatiivinen piirre pitää mainita, niin Ettan sisko tuntuu usein tulevan esiin hieman jälkijunassa, kuin kirjailija olisi viime hetkellä muistanut että tällainenkin hahmo oli. Mutta kuten sanottu, rakastin tätä kirjaa niin paljon, ja kaikki tässä arviossa mainitsemani negatiiviset asiat ovat olleet pikkujuttuja, kun piti nyt jotain kritisoitavaa keksiä. Lopulta päästään kuitenkin siihen, että tämä on yksi samastuttavimmista kirjoista joita olen ikinä lukenut. Aivan mielettömän hyvä.

Viisi tähteä

#Queer52: If I Was Your Girl

Meredith Russo: If I Was Your Girl. Usborne Publishing Ltd., 2016. S. 293

Lähestulkoon kaksi vuotta sitten ostin If I Was Your Girlin Brightonin Waterstonesista. Sittemmin se on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Tyttösi sun. Kuten niin monet muutkin sateenkaariteemaiset lukemistoni, bongasin If I Was Your Girlin alun perin YA Pridesta. Kirja kehuttiin siellä maasta taivaisiin, ja kuulin myös, että se on #ownvoices - kirjailija on itse transnainen. Sittemmin kuulin tai luin jostain, että kirja sisältää seksuaalista väkivaltaa, ja niinpä lukemisen aloittaessani suhtauduin kirjaan ristiriitaisin odotuksin. Ristiriitaiset odotukset muuttuivat lukiessani ristiriitaisiksi tunteiksi.

Amanda on transsukupuolinen tyttö, joka aloittaa pahoinpitelyn jälkeen elämänsä puhtaalta pöydältä isänsä pienessä kotikaupungissa. Hän tahtoo vain elää ja käydä koulua kuten kuka tahansa tyttö, ja löytääkin nopeasti ystäviä... sekä pojan, jolla on söpö hymy, ja joka vaikuttaa olevan kiinnostunut Amandasta. Pian Amanda joutuu kuitenkin ratkaisemaan, miten pitkälle hän voi mennä kertomatta totuutta menneisyydestään.

Arvio sisältää spoilereita. 

Sisältövaroitukset kirjalle: itsemurhayritys, pahoinpitely, seksuaalinen väkivalta/raiskausyritys, outtaaminen, transfobia, homofobia, kiusaaminen.

Yhtäältä, tämä kirja on todella söpö ja suloinen tarina omien ihmistensä löytämisestä. Amanda ystävystyy ensin kuviskurssinsa tytön kanssa, jonka nimen olen nyt täysin unohtanut, mutta joka on biseksuaalinen. Hän löytää kokonaisen ystäväporukan kolmesta muusta tytöstä, joista yksi on syvästi uskonnollisesta perheestä ja toinen paljastuu myöhemmin lesboksi. Hän tutustuu Grantiin, ja heidän suhteensa kehittyy nopeasti ja on äärettömän suloinen. Myös Amandan ystävyyssuhteet ovat ihania - rakastan aina sitä, kun kirjoissa kuvataan ystäviä, jotka oikeasti ovat ystäviä ja käyttäytyvät kuten ystävien kuuluu.

Takaumissa näytetään Amandan elämää ennen muuttoa isänsä luo, sitä kuinka hänen isänsä oli vaikea hyväksyä Amandan erilaisuutta, ja Amandan matkaa itsensä löytämiseen, samoin kuin hänen suhdetta äitiinsä sukupuolenkorjausprosessin aikana. Nämä kohdat auttavat tutustumaan Amandaan paremmin ja ymmärtämään häntä ihmisenä, ja ne tuovat kirjaan syvyyttä jota sen nopeatahtinen juoni kaipaa. Amandan isällä on myös tapahtumahetken kerronnassa vaikeuksia hyväksyä Amandaa, mutta hän yrittää kovasti, ja se lisää realismin tuntua. Tiedän, ettei minunkaan muunsukupuolisuuteni hyväksyminen ollut vanhemmilleni aivan helppoa, ja se vaati työtä. Tärkeintä on se, että yrittää.

Toisaalta tämä kirja putoaa aivan samaan, hyödyttömään, turhauttavaan juonikuvioon kuin niin moni muukin HLBT+ ihmisistä kertova kirja (esim. Simon Vs., Inheritance, Symptoms of Being Human): outtaamiseen. Amanda ei alkuun kerro menneisyydestään kenellekään uudessa kotikaupungissaan, ja kun hän lopulta kertoo, tämä "ystävä" (arvion alussa mainittu bi-tyttö) päätyy käyttämään tätä tietoa häntä vastaan ja outtaamaan hänet koko koululle. Tämä johtaa raiskausyritykseen ja väkivaltaan sekä traumaattiseen eroon Grantista. Suloisen ja kevyehkön kirjan jälkeen tämä loppu on todella raskasta ja ahdistavaa luettavaa. Tiedän, että nämä asiat ovat realistisia: outtaamisia tapahtuu, ja transihmiset kohtaavat paljon väkivaltaa, mutta olen väsynyt lukemaan niistä. Olen väsynyt siihen, että kirjoissamme pitää aina olla kurjaa ja ikävää. Ja toki tiedän, etteivät läheskään kaikki HLBT+ kirjat käytä outtaamisjuonta, mutta riittävän monet käyttävät, että se tuntuu liialta. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, etteivät läheskään kaikki sateenkaarikirjat käsittele kaapista tulemista, mutta niistä, jotka käsittelevät, moni käsittelee sitä nimenoman outtaamisen kautta, vaikka vaihtoehtojakin olisi. Jos et keksi, mitä ne vaihtoehdot ovat, lue esim. Leah on the Offbeat, George, tai Running with Lions. Lisäksi samasta juonenpätkästä on vielä nostettava esiin, että outtaamisen tekee nimenomaan biseksuaalinen henkilö, mikä ikävästi vahvistaa stereotypiaa bi-ihmisistä epäluotettavina tyyppeinä. Ei näin.

Kolmas asia mistä voi olla montaa mieltä on se, että Amandan tarinaa ja olemusta on siloiteltu mahdollisimman helposti sulatettavaan, normatiiviseen muottiin. Itseäni tämä ei häirinnyt, ja ymmärrän miksi Russo on tehnyt tämän ratkaisun (hän selittää tätä kirjan lopussa), mutta tiedän lukijoita, joita se on ärsyttänyt valtavasti. Kirjassa on kuitenkin esiintyy myös muunlaisia transihmisiä, joten lukijalle ei jää kuvaa, että kaikki transihmiset ovat täysin binäärisiä, aina tienneet identiteetistään, menevät helposti kokemansa sukupuolen edustajasta, ovat heteroita, jne.

Hyvin kaksijakoiset fiilikset tästä kirjasta, siis. Toisaalta niin söpö ja niin tärkeä tarina, toisaalta niin synkkä ja turhauttava loppuhuipennus. Vaikka aivan loppu onkin toiveikas, ja vaikka rakastan sitä että Amandan ystäväporukka ei ikinä käänny häntä vastaan, en vain pääse yli tästä outtaamisjuonesta.

Kolme tähteä.

#Queer52: Queens of Geek

Jen Wilde: Queens of Geek. Swoon Reads, 2017. S. 262

Kävin syksyllä ystäväni kanssa Tukholmassa (tästä on ollut puhetta aiemminkin, jos oikein muistan) ja raahasimme kotiin naurettavan määrän kirjoja. Yksi niistä oli Queens of Geek, jonka löytäessäni ilostuin suuresti, sillä se kuuluu #Queer52 -haasteen kirjoihin, mutta sitä ei ollut saatavilla Helsingin eikä Tampereen kirjastoista. Kirjalla on ihana nimi, ja pidän myös kannesta (yksinkertainen, ja silti huomiotaherättävä!), joten eräänä toukokuisena iltana tartuin siihen tarkoituksenani vain päästä alkuun. Kahdelta yöllä huomasin että kirja oli lopussa, ja että kello oli kaksi yöllä.

Australailaiset Tay, Jamie ja Charlie pääsevät Charlien menestyneen Tube-kanavan ja indieleffan ansiosta toteuttamaan unelmaansa: osallistumaan popkulttuurin suurimpaan tapahtumaan SupaConiin. Neljässä päivässä on aikaa niin upeille kokemuksille, uusille ystäville, romanssille, kuin ongelmillekin. Viimeisiä aiheuttaa erityisesti Tayn ahdistushäiriö ja Charlien entinen poikaystävä ja vastanäyttelijä, joka ilmestyy coniin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Queens of Geekin pinkki kansi on kuin varoitus sen sisällöstä: silkkaa hattaraa. Tämä kirja on kaksi ja puolisataa sivua niin sokerista fluffia, että mikään hampaiden harjaus ei sen jälkeen enää auta pelastamaan tilannetta. Neljään päivään ja tähän kohtuullisen lyhyeen sivumäärään ei ole mahdutettu vain yksi vaan kaksi romanssia: Tayn ja Jamien long-time-coming rakkaustarina, sekä Charlien ja hänen etäihastuksensa Alyssa Huntingtonin instalove. Kaikki ovat ihmisinä ihania ja rakastettavia (paitsi tietenkin mainittu ex-poikaystävä, joka on ihmisenä vain kamala ja hirveä). Juoni rakentuu pääasiassa romanssien varaan, ja vaikka siihen on yritetty rakentaa konfliktinpoikasta loppuun, ei se oikein kanna. Hattaraa, hattaraa, HATTARAA.

Reiluuden nimissä on sanottava, että kirjassa käsitellään paljon hyviä, tärkeitä, vakaviakin aiheita, kuten mielenterveysongelmia ja autismia, sekä seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kaapissa olemiseen ja kaapista tulemiseen liittyviä asioita. Tay kärsii ahdistuksesta, ja hänellä on aspergerin syndrooma, ja olen lukenut muilta arvioijilta, että molempia kuvataan hänen kauttaan hyvin. Tay on todella suloinen ja ihana, ja hänen tarinansa sisältää paljon itsensä ylittämistä ja pelkojen voittamista, mikä on voimauttavaa luettavaa. Charlie on biseksuaalinen itäaasialainen tyttö, ja kirjassa käsitellään hänen ja Alyssan kautta epäterveitä parisuhteita sekä joitain biseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Charlie on myös virkistävän peloton ja aito (ei ärsyttävällä Tyhmä Tyttö -tyylillä, vaan oikeasti). Lisäksi porukkaan kuuluu Jamie, joka on kiltein ja hellin ja täydellisin miesolento, jota maa päällään kantaa - eli siis hieman turhankin. Rakastan kilttejä poikia, mutta Jamie kaipasi vähän särmää. Eli kuten sanottu, kaikki ovat ihania ja rakastettavia, mutta erityisesti Jamie, ja ehkä hahmojen olisi hyvä olla myös vähän jotain muuta kuin ihania ja rakastettavia.

Juonesta täytyy vielä sanoa, että se on hyvin nopeatahtinen, niin hyvässä kuin pahassa. Tarina etenee hyvää tahtia, ja siksi se tulikin luettua yhdessä illassa/yössä. Mutta se myös tarkoittaa, näin lyhyessä kirjassa, että kaikki tuntuu hieman kiirehdityltä. Myös neljän päivän aikajänne antaa osansa kiireen tuntuun. Mihinkään ei ehditä pysähtyä, eikä juonen tai hahmojen kehittymiselle juuri ole aikaa, sillä KIIRE NYT MENNÄÄN.

Ihanaa tässä kirjassa on hyvän ja monipuolisen representaation lisäksi kaikki se nörttiys. Kuten sanottu, kirja sijoittuu coniin, ja fandom-kulttuurin fanipuolta tuodaan esiin Tayn kautta, kun taas fanituksen kohteena olemisen puolta Charlien kautta. Molemmat ovat mielenkiintoisia näkökulmia, toinen selkeästi tietenkin tutumpi kuin toinen. Popkulttuuriviittauksia viljellään oikealle ja vasemmalle, Tay kirjoittaa Tumblr-postauksia, ja kaiken kaikkiaan fanitus, con-elämä ja yhdessä innostuminen on kuvattu todella aidosti. Siltä osin kirja tuntui kuin olisin tullut kotiin.

Pidin Queens of Geekista. Siinä vain oli mielestäni hiottavaa. Lisää särmää ja konfliktia ihmsiin ja juoneen, hieman rauhallisempi tahti, ja olisimme jo aika lähellä täydellistä kirjaa. Representaation ja asetelman aitouden osalta ei mitään valittamista.

Neljä tähteä

Yksi kohta uusimmasta HelMet-haasteesta

#Queer52: The Abyss Surrounds Us

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us. Flux, 2016. S. 273

Tämä #Queer52 -kirja valikoitui seuraavaksi sillä turhamaisella perusteella, että haastesuoritukseni näyttäisi nätimmältä Keskeneräiset kirjaprojektit -sivulla. Ammuin kuitenkin itseäni jalkaan tässä sikäli, että annoin Libertélle joululahjaksi The Gentleman's Guide to Vice and Virtue ja näin pilasin oman linkkilistani joka tapauksessa. The Abyss Surrounds Us oli myös ensimmäinen tämän haasteen kirja, jonka Liberté on lukenut ennen minua, ja niinpä oli mielenkiintoista lähteä lukemaan tietäen jo, mitä hän oli kirjasta sanonut.

Cas on viettänyt elämänsä kasvattaen Reckoner-petoja, jotka suojelevat laivoja Uutta Tyyntämerta vainoavilta merirosvoilta. Kun Cas pääsee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin laivan ja pedon matkaan, pitäisi kyseessä olla rento rutiinikeikka, mutta ongelmat alkavat heti sataman jäätyä näkyvistä ja huipentuvat merirosvojen hyökkäykseen. Tuloksena Cas vangitaan ja viedään merirosvojen laivalle. Nämä ovat jotenkin onnistuneet saamaan käsiinsä Reckonerin poikasen ja tahtovat Casin kasvattavan sen itselleen, mutta eivät suojelijaksi vaan hyökkääjäksi. Vartijakseen Cas saa erikoisen Swiftin, jolla on tarina takanaan itselläänkin.

The Abyss Surrounds Us on nopeatahtinen seikkailukirja, joka ei jumita yksityiskohdissa ja etenee vauhdilla. Juoni on hyvin ja huolellisesti suunniteltu, ja kaikki sen käänteet palvelevat seuraajiaan. Tällä erinomaisella ominaisuudella on kuitenkin kääntöpuoli, joka on myös toinen kirjan suurista heikkouksista: siirtymät ovat välillä niin nopeita, ettei niistä meinaa pysyä perässä. Luovan kirjoittamisen perusperiaate "näytä, älä kerro" on esikoiskirjailijalta vielä hieman hakusessa, ja monet elementit jäävät lukijalle vajaiksi, kun niiden yli pyyhitään kahdella kertovalla lauseella sen sijaan, että lukijan annettaisiin kokea ne itse, näyttämällä. Toisaalta, yksittäisissä kohtauksissa näyttäminen onnistuu monesti todella hyvin, ja niistä jää erittäin eläviä mielikuvia. Skrutskie vain tarvitsee hieman lisää harjotusta ja vaativamman kustannustoimittajan.

Toinen kirjan heikkous on Cas. Hän tuntuu usein enemmän kertojanääneltä kuin päähenkilöltä. Cas herää eloon puhuessaan Reckonereista, mutta muuten hän on melko mitäänsanomaton hahmo. Swift sen sijaan on ihana ja huomattavasti kiinnostavampi monipuolisine taustatarinoineen. Jopa kirjan pahis, merirosvokapteeni Santa Elena, saa jonkin verran syvyyttä hahmoonsa vaikka pääasiassa pahis onkin. Cas kuitenkin pysyy melko mauttomana läpi kirjan. Se hahmoista täytyy kuitenkin yleisenä plussana sanoa, että etnistä diversiteettiä tästä kirjasta ei puutu mm. Casin ollessa kiinalais-amerikkalainen ja Santa Elenan tummaihoinen, ja tämä on aina ilahduttavaa.

Hyvin suunnitellun juonen lisäksi erinomaista kirjassa on sen moraalinen pohdinta. Hahmot joutuvat käymään läpi elämänvalintojaan ja moraalisia valmiuksiaan useassa otteessa, ja se on kiehtovaa. Usein joudutaan jäämään ns. harmaalle alueelle, mikä on nuortenkirjoissa melko harvinaista ja oli siis erittäin tervetullut piirre tässä kirjassa.

Toinen loistavasti käsitelty asia on Casin ja Swiftin romanssi. Sitä rakennetaan huolella ja otetaan huomioon heidän välisensä valtasuhde niin, ettei heitä pakoteta Tukholma-syndroomalta maistuvaan vartija ja vanki -asetelmaan. Romanssikaan ei ole nuortenkirjoille tyypillinen halki, poikki ja pinoon - tyyppinen osa juonta, vaan sitä todella kehitellään hiljakseen (viemättä kuitenkaan liiaksi huomiota itse seikkailujuonelta) ja sen ratkaisukin jää odottamattomaksi. Skrutskiella on siis selvästi avaimet taskussaan erinomaisten ihmissuhteiden kirjoittamiseen.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastin kuvauksia Casin uintiretkistä ja merestä. Meri on minulle tärkeä, vapautta edustava luonnonvoima, ja uiminen yksi niistä harvoista urheilulajeista, joista pidän, joten tunsin olevani kuin kotona Reckonerien kanssa Uudessa Tyynessämeressä.

Kolme ja puoli tähteä

Neljä kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta!

#Queer52: Of Fire and Stars

Audrey Coulthurst: Of Fire and Stars. Balzer + Bray, 2016. S. 400. Tiedoston koko: 2859 KB

Ilmestyessään tämä wlw-, fantasia-, prinsessatarina hevosilla höystettynä houkutteli minua saman tien, mutta se ei ole saatavilla kirjastosta Suomessa (ainakaan minun kotikaupungeissani) ja en jostain syystä tajunnut tarkistaa Adlibriksestä (sieltä sen saa, jos kiinnostaa). Joulun alla se tuli kuitenkin Kindle-alennukseen, ja tyydyin ostamaan e-kirjan, mitä nyt hieman kadun, sillä tahtoisin tämän teoksen hyllyäni kaunistamaan. Saattaa siis olla, että sorrun ostamaan siitä myös fyysisen kopion jossain vaiheessa.

Havemontin prinsessa Dennaleialla on tulikyky - siis taikuutta. 16-vuotiaana, häidensä alla, hän matkustaa ensi kerran tapaamaan Mynarian prinssi Thandilimonia, jolle hänet on kihlattu jo lapsena, mutta kihlauksessa on vaaransa: taikuus on Mynariassa lailla kiellettyä, ja levottomuudet ovat viime aikoina lisääntyneet. Kukaan ei siis saa tietää Dennan kyvystä. Harmittomat temput alkavat kuitenkin nopeasti vaikuttaa joltain muulta, kun Dennan kyvyt Mynariassa nostavat päätään entistä enemmän. Dennan saavuttua Mynarian levottomuudet eskaloituvat, ja pian prinsessa saa huomata olevansa keskellä murhatutkimusta, eikä hänen sulhasensa tahdo antaa hänelle minkäänlaista toimivaltaa valtakunnan asioissa. Sen sijaan Dennan tulee opetella ratsastamaan prinssin temperamenttisen siskon Maren johdolla, ja vaikka oppitunnit eivät ole kummankaan mieleen, lähentävät ne kahta prinsessaa pikku hiljaa.

Olin kuullut tästä kirjasta sekä hyvää että huonoa, ja niinpä lähdin seikkailulle avoimin mielin, valmiina kaikkeen. Ilokseni sain todeta kirjan olevan juuri minun makuuni, kuten olin toivonutkin - onhan siinä tyttörakkautta, taikuutta ja hevosia, joten kuinka paljon pieleen voi edes mennä? Kirjan juoni oli mielestäni mielenkiintoinen ja moniulotteinen, eikä missään nimessä käynyt tylsäksi. Rakastan hevosia, vaikka oma ratsastuskokemukseni on vähäistä, joten kaikki hevosten parissa ja satulassa vietetyt sivut viehättivät minua kovasti. Pidin myös kirjan uskontoon, taikuuteen ja vapauteen liittyvistä pohdinnoista.

Politiikka on kirjassa tärkeässä osassa, ja juonen seuraamiseksi siitä on jaksettava kiinnostua. Mielestäni sen pohjia olisi voinut avata hieman enemmän ja laajemmin, jotta eri sopimuksista ja liitoista olisi pysynyt paremmin perässä. Toinen kritiikkini ei liity niinkään juoneen kuin hahmojen nimiin. Kuten juonitiivistelmästäkin on selvää, kirjan kaikilla hahmoilla on vaikea fantasianimi (Maren oikea nimi on Amaranthine), eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Tahdon, että hahmoilla on nimet, jotka kykenen muistamaan edes kaksi minuuttia sen jälkeen kun laskin kirjan käsistäni (enempää en pyydä, sillä olen järkyttävän huono muistamaan hahmojen nimiä, mutta kaksi minuuttia olisi ihan kiva). Mahdottomien nimien lisäksi pitää tietenkin muistaa myös lempinimet, ja mikä niistä viittaa keneneenkin. En ole vaikeiden fantasianimien ystävä.

Kirjan päähenkilöt ovat kiinnostavia, romanssi on erinomaisesti kirjoitettu, ja erityisesti pidin Dennasta. Hän on lämmin, ystävällinen akateemikko, joka osaa kuitenkin pitää puolensa ja argumentoida fiksusti menettämättä helposti temperamenttiaan. Mare ei ehkä ole aivan yhtä monipuolinen, ja sivuhenkilöt kärsivät ulottuvuuksien puutteesta sitäkin enemmän, mutta tässä kirjassa se ei juuri häirinnyt minua. He tekevät tehtävänsä juonen eteen, ja kirja edistyy. Arvostin sitä. Ylipäätään arvostin suuresti tätä suloista fantasiaromanssia, jossa hevoset saavat ansaitsemaansa arvostusta.

Neljä tähteä

#Queer52: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303.

Tämä kirja oli oikeastaan vain odotellut oikeaa hetkeä. Olin kuullut siitä pelkkää hyvää, se mitä tiesin konseptista kiinnosti minua, ja ostin sen alkusyksystä Tukholmasta. Eräänä vaikeana yönä aloitin mieluummin uuden kirjan kuin edes yritin nukkua, ja luinkin tätä sitten aamuneljään saakka.

Simon ei tiedä kuka Blue on, mutta Simon on rakastunut häneen. Kuukausien sähköpostien kirjoittamisen jälkeen Simon ja Blue tietävät toisistaan kaikki suuret, tärkeät asiat, mutta eivät mitään, mikä auttaisi heitä selvittämään toistensa tosielämän identiteetit. Ja niin sen kuuluukin olla. Kukaan muu kuin Blue ei tiedä Simonin olevan homo - ei ainakaan ennen kuin eräs koulututtu saa selville Simonin sähköpostittelusta ja uhkaa paljastaa asian koko koululle. Samaan aikaan kun Simon yrittää pitää salaisuutensa, hän yrittää myös kasata Bluen identiteetin palapeliä mielessään. Kaapista tulemisessa on sekä uhkia että mahdollisuuksia, mutta onko Simon valmis niihin - ja onko Blue?

Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda on eittämättä yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Se ei ole pitkä, mutta pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka. Simonin hauskaa ja samastuttavaa kertojaääntä rytmittävät Simonin ja Bluen keskenään lähettämät sähköpostit, ja ne ovat ehkä kirjan parasta antia - niiden lukeminen on käsittämättömän ilahduttavaa, ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän sähköposteja ja Simonia ympäröiviä hahmoja alkaa syynätä ihmetellen, kuka Bluen nimimerkin takana voi olla. Mysteeri kuitenkin piti loppuun saakka, ainakin minulle, ja ilahduin lopputuloksesta valtavasti.

Lyhyeksi kirjaksi Simonissa on todella paljon viisaita ja kiinnostavia ajatuksia. Simon puhuu esimerkiksi siitä, miten epäreilua on, että vain ei-heteroiden tarvitsee tulla kaapista - miksei kaikkien tarvitse? Miksi aina oletamme heteroutta/cissukupuolisuutta/valkoisuutta jne. kunnes toisin todistetaan? Toinen asia, josta Simon puhuu ja joka kolahti minuun, on kaapista tulemisen iso numero. Hän ei ole kaapissa siksi että pelkäisi kenenkään läheisensä torjuvaa reaktiota, vaan siksi, ettei jaksa sitä isoa numeroa mikä kaapista tulemisesta seuraisi, ja samastun tähän niin paljon. Olen itse viime viikkoina tullut kaapista muunsukupuolisena, ja koska en koe sen olevan iso asia, eikä muutoksia elämässäni tämän tiimoilta juurikaan tapahdu, en jaksaisi sitä, että siitä tulee iso numero. (Nytkin vain ovelasti livautin sen tänne tekstin sekaan toivoen, että se sulautuu kivasti muuhun asiaan.) Ainut asia Simonin kokemuksessa, jota en pitänyt uskottavana, on se, että kaikki hänen kaverinsa ovat cisheteroita. Minun ja melko lailla kaikkien tuntemieni sateenkaari-ihmisten kokemus on, että vedämme toisiamme puoleemme, usein jo ennen kuin tiedämme täysin omista identiteeteistämme. Kaveriporukat, joissa on vain yksi hetero, tuntuvat huomattavasti yleisemmiltä näissä piireissä kuin kaveriporukat, joissa on vain yksi homo.

Simon Vs. on hyväntuulinen kirja, joka ilahduttaa ja ihastuttaa, ja sopivasti myös raivostuttaa ja harmittaa. Siinä ei ole yhtäkään turhaa sanaa, vaan tarina kerrotaan kauttaaltaan mielenkiintoisesti ja luinkin koko kirjan kahdella istumalla. Ainut minua ärsyttänyt juonellinen elementti täytyy piilottaa spoilerivaroitusten alle:

Voitteko nyt jättää sen ilman suostumusta tai omaa valintaa jonkun outtaamisen jonnekin historian pölyisiin arkkuihin, kirjailijat. Ihmisen pakottaminen kaapista kertomalla muille hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään ilman hänen lupaansa ja tietoaan on potentiaalisesti hyvinkin vaarallista, ja joka tapauksessa rikkoo ihmisen itsemääräämisoikeutta. Ymmärrän että sillä saa luotua hyvää draamaa, mutta todellisuudessa se on paskamainen teko, ja sen käyttäminen juonielementtinä on mielestäni erittäin kyseenalaista. Tästäkään kirjasta ei varsinaisesti käy ilmi, kuinka vahingollista se voi pahimmillaan olla, ja niinpä asioista tietämättömälle lukijalle voi jäädä mielikuva, ettei outtaaja tehnyt mitään kovin kamalaa.

/rant and spoilers
Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin tästä kirjasta huiman paljon ja jos osoitat sitä kohtaan pienintäkään mielenkiintoa, tungen sen lusikalla kurkustasi alas, koska sinun täytyy lukea se. Saatavilla myös suomeksi nimellä Minä, Simon, homo sapiens!

Neljä ja puoli tähteä

#Queer52: As I Descended

Robin Talley: As I Descended. MIRA Ink, 2016. S. 370.

Robin Talleyn aikaisemmat kirjat What We Left Behind ja Lies We Tell Ourselves olenkin jo lukenut ja arvostellut, joten odotin mielenkiinnolla mitä As I Descended toisi tullessaan. Tiesin kyseessä olevan HLBT+ teemainen mukaelma Macbethista, ja tiesin sen sijoittuvan sisäoppilaitokseen, ja näillä erinomaisilla eväillä varustettua kirjaa oli hauska lähteä lukemaan.

Vanhaan etelävaltiolaiseen kartanoon rakennetun sisäoppilaitoksen lukion seniorit käyvät keskenään raakaa kilpailua arvosanoista, menestyksestä ja erityisesti Kingsley Prize -stipendistä. Koulun kultatytöllä Delilahilla on stipendi käytännössä jo taskussaan, mutta yhdessä Stanfordiin tahtovat Lily ja Maria eivät ole vielä valmiita luovuttamaan: Marian on saatava stipendi keinolla millä hyvänsä. Viettäessään iltaa Ouija-laudan äärellä Lily, Maria ja Brandon tulevat vapauttaneeksi liudan aaveita koulunsa ylle ja Marian muistot vanhasta lastenhoitajastaan ja tämän tarinoista alkavat vaivata häntä. Pian tytöt saavat huomata, että aaveista voi olla stipdenikilvassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aloitin As I Desdencedin muutamaa päivää ennen Halloweenia, ja se oli todellakin täydellinen Halloween-kirja. Aaveita, murhia ja kaulan ympärillä hitaasti kiristyvä hirttosilmukka - 'tis the season! Hyytävän tunnelmansa ja raskaiden aiheidensa takia kirja on tosin melko rankkaa luettavaa, mutta perustuuhan se yhteen Shakespearen tunnetuimmista tragedioista. Mitä muutakaan voi odottaa.

Kirjassa on paljon erilaista diversiteettiä ja representaatiota. Löytyy tyttörakkautta, löytyy poikarakkautta, löytyy vammaisuutta ja ei-valkoisuutta. Koska kirjan juoni kuitenkin perustuu Macbethiin, suurin osa näistä hahmoista päätyy kuolleeksi ennen kirjan viimeisiä sivuja, ja se on hyvä ottaa huomioon kirjaa aloittaessaan. Tämä kirja ei ole niille, jotka ovat kyllästyneet siihen, että homohahmot aina kuolevat. Muutoin hahmoista ei ole paljon sanottavaa - monet heistä olisivat voineet olla monipuolisempia. Se olisi tehnyt heistä mielenkiintoisempia ja samastuttavampia, sillä minun oli vaikea sympatiseerata oikeastaan kenenkään muun kuin Matheon kanssa. Myöskään Marian ja Lilyn suhde ei saa ansaitsemaansa syvyyttä, vaan tuntuu jäävän pintapuoliseksi lukijan vakuutteluksi ennemminkin kuin tosirakkaudeksi.

Mukaelmana kirja oli mielestäni mielenkiintoinen ja varsin onnistunut, joskin tästä löytyy eriäviä mielipiteitä niiltä, joilla on syvempi suhde lähdetekstiin kuin minulla. Itse nautin juonen seuraamisesta ja oli kiinnostavaa nähdä, miten mikäkin käänne oli tässä versiossa toteutettu. Kirja luo hyvin eläviä mielikuvia henkilöistä ja heidän ympäristöistään, ja kuvailu onkin mielestäni järjestään ollut Talleyn vahvuuksia. Tämä ei ole yhtä hyvä kirja kuin Lies We Tell Ourselves, eikä yhtä kyseenalainen kuin What We Left Behind, vaan varsin kelpo peruskirja, johon jäi parantamisen varaa, mutta kyllä sen ihan ilokseen lukee.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.

#Queer52: The Chaos

Nalo Hopkinson: The Chaos. McElderry Books, 2012. S. 241.

En edes tiedä mistä aloittaa. Nimi kertoo tästä kirjasta kaiken tarpeellisen.

Scotch elää kaksoiselämää yhtäältä koulun suosittuna tanssitähtenä ja toisaalta vanhempiensa kilttinä tyttönä. Hänellä on myös salaisuuksia: hänen ihollaan kasvaa musta, läikykäs ja tahmea ihottuma, johon mikään ei tunnu auttavan, ja hän näkee omituisia hevosenpääolentoja, joita kukaan muu ei näe. Vanhempien lähtiessä muutamaksi päiväksi pois kaupungista Scotchin isoveli pyytää hänet mukaansa baariin, missä Kaaos alkaa: baarin lavan alta leviää hehkuva kupla, jota Scotch haastaaa veljensä koskemaan. Tämä katoaa, Kaaos valtaa maailman ja äkkiä Scotch on pahemmassa pulassa kuin hän osasi ikinä odottaa.

Tämä on ehdottomasti absurdein ja surrealistisin kirja, jonka olen ikinä lukenut, mutta ei hyvällä tavalla. Scotch on aika rasittava päähenkilö ja häneen samastuminen on vaikeaa. Juoni vaikuttaa ensin suhteellisen normaalilta fantasiakirjan juonelta, kunnes Kaaos käynnistyy ja kaikki muuttuu todella omituiseksi ja sekavaksi. Minulla ei ole edes sanoja sille, miten totaalisen outoa kaikki tässä kirjassa tapahtuva on - olen muiden arvioista ymmärtänyt, että jos tietäisi jotain jamaikalaisesta kansantarusta, kirjasta voisi saada irti enemmän. Sellaisenaan mitään ei selitetä, ja niin lukija kuin Scotchkin on totaalisessa hämmennyksen tilassa läpi kirjan. Lopulta kaikki myös ratkeaa aivan kummallisen yksinkertaisesti, eikä mikään ongelma ehkä lopulta ollutkaan ongelma. Juonen osalta tätä kirjaa ei kannata edes yrittää ymmärtää.

On The Chaoksessa hyvääkin. Se sisältää mielenkiintoista pohdintaa rodusta ja ihonväristä (Scotchin isä on valkoinen jamaikalainen ja äiti kanadanafrikkalainen, mikä jättää Scotchin väliinputoaja-asemaan), siinä on HLBT+ hahmoja (tosin vain sivuosissa, mikä saa minut kyseenalaistamaan kirjan aseman tässä haasteessa) joista yksi myös istuu pyörätuolissa. Valitettavasti yksikään hahmo ei ole kovin moniulotteinen ja heidän kehityksensä kärsii juonen omituisuudesta. Kirjassa on siis hyvä yritys tuoda esiin ajankohtaisia intersektionaalisen feminismin aiheita, mutta kaiken muun toteutuksen ollessa niin kömpelöä jää tälle vähän huomiota.

En voi sanoa suosittelevani tätä kirjaa. Se jätti oloni täysin pöllämystyneeksi ja ihmettelemään, mitä juuri luin.

Yksi ja puoli tähteä

#Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe. Simon & Schuster, 2012. S. 359.

Jos The Miseducation of Cameron Post pudotti odotukseni kolmannen kerroksen ikkunasta, niin tämä pudotti ne ainakin kymmenennen kerroksen ikkunasta.

Kuumana kesäpäivänä vuonna -87 Aristotle Mendoza tapaa uima-altaalla Dante Quintanan. Tästä alkaa erikoinen mutta luja ystävyys vihaisen nuoren miehen ja taiteilijasielun välillä. Siinä missä Arin veli on vankilassa, eikä hänen isänsä koskaan puhu sodasta, on Danten perhe onnellinen ja funktionaalinen. Heidän maailmojensa kohdatessa Ari saa oppia, että rakkautta on monenlaista, ja että joskus muutkin kuin hän ovat oikeassa.

Tässä on todellakin toinen kirja, jolta odotin niin paljon ja josta niin kovin halusin pitää. Ari ja Dantea on ylistetty HLBT+ kirjallisuuspiireissä maasta taivaisiin, se on voittanut lukuisia palkintoja (muiden muassa Lambda Literary Awardin, Stonewall Book Awardin ja Michael L. Printz Awardin), enkä ole kenenkään koskaan kuullut sanovan siitä poikkipuolista sanaa. Lisäksi rakastan kirjan kantta. Se on niin kaunis. On tuskallista, kun sisältö ei yllä kansitaiteen tasolle.

Saan siis olla ensimmäinen tuntemani ihminen, jolla on poikkipuolista sanottavaa Ari ja Dantesta. Suoraan sanottuna kirja oli mielestäni tylsä. Koko kolmen ja puolensadan sivun aika tapahtuu suunnilleen neljä asiaa, ja muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia. Koska Ari on vihainen nuori mies, muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia siitä, miten vaikeaa hänen elämänsä on ja miten kaikki ovat häntä vastaan (ei muuten pidä paikkaansa). Arin elämä ei tokikaan ole täydellistä, mutta sen sijaan että hän opettelisi kommunikoimaan vanhempiensa kanssa, hän vain hautoo vihaansa sisällään, ja sen lukeminen on uuvuttavaa, eikä minulla ole aikaa eikä energiaa sellaiselle. Ari ja Danteen tarttuminen oli aina raskasta, sillä tiesin jo etukäteen, että tulossa on vain samaa vanhaa. Koko kirja pyörii muutaman asian ympärillä: Danten, vankilassa olevan veljen, ja Arin hankalan isäsuhteen. Missään näistä asioista ei myöskään päästä minnekään ennen aivan loppua, ja niinpä koko kolme ja puolisataa sivua ovat samojen asioiden pyörittelyä hieman eri sanakääntein.

Ari muistutti minua paljon Siepparin ruispellossa päähenkilöstä Holdenista. Sama valittajan asenne. Arin arvoa hahmona Holdenin yläpuolelle nostaa se, ettei hän ole valkoinen, eikä hetero (myös ei-valkoiset ei-heteropojat saavat siis olla ylistetyn kirjallisuuden rasittavia tähtiä), mutta minun kärsivällisyyttäni hän venytti yhtä lailla. Ja onhan hänellä, kuten Holdenillakin hetkensä; ei koko kirja suinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Se ei kuitenkaan myöskään ollut lainkaan niin hyvä kuin odotin.

Yllätyksekseni pidin todella paljon kirjan lopusta. Se oli niin hyvä, että melkein päätinkin haluta ostaa kirjan omakseni kaikesta huolimatta. Hyvä loppu ei kuitenkaan anteeksianna edeltävää kolmeasataa sivua hampaiden kiristelyä, eli pelkän lopun takia tätä ei kannata lukea. Sen sijaan, jos teinipoika-angsti 80-luvulta on sinun juttusi, tai jostakin käsittämättömästä syystä et inhonnut Holden Caulfieldiä sielusi syvimmistä sopukoista saakka, pidät varmaan tästäkin. Ehkä se olikin vain liian TaidettaTM minun makuuni.

Kaksi tähteä.

Sentään tämä kirja kuittasi paitsi kohtansa #Queer52-haasteesta, myös kohdan HelMetin 2017-haasteesta.

#Queer52: The Miseducation of Cameron Post

Emily M. Danforth: The Miseducation of Cameron Post. Balzer + Bray, 2012. S. 470.

Valitettavasti tämäkin kirja kuuluu sarjaan "odotin niin paljon, sain niin vähän".

Cameron on vasta 12-vuotias, kun hänen vanhempansa kuolevat, ja kotiin muuttaa uskonnollinen Ruth-täti, joka kyllä yrittää parhaansa, mutta hän ja Cam eivät ole aivan samalla aaltopituudella. Kesät kuluvat ja Cam kasvaa, tutkien kiinnostustaan tyttöihin - kunnes jää kiinni, ja Ruth-täti lähettää hänet konservatiiviseen, kristilliseen God's Promise -sisäoppilaitokseen, jossa "parannetaan" teinejä "luonnottomista" seksuaali- ja sukupuolitaipumuksista.

Oi voi. Halusin niin paljon pitää tästä kirjasta. Halusin löytää Camista tarttumapintaa ja elää hänen kokemuksensa hänen kanssaan, mutta - ei. Vaikkakaan The Miseducation of Cameron Post ei ole tässä asiassa pahin löytämäni kirja, se on kirjoitettu tylsästi. Se on kirjoitettu unenomaisella, kannestakin välittyvällä elokuunkeltaisella sävyllä, joka jättää etäisyyden lukijan ja tapahtumien väliin. Sitä on myös liikaa, ja etenkin alusta voisi karsia runsaasti tekstiä. Cameronin persoonallinen ääni rikkoo tasaisena etenevän tekstin virran toisinaan, mutta ei riittävästi. Jokin näissä kirjoittajan omaan nuoruusaikaan (tässä tapauksessa 1980-luvulle) sijoittuvissa, muistelmallisesti kirjoitetuissa kirjoissa ei vain iske minuun. En tiedä, onko se edellä kuvattu tyyli, vai se, että kokemukset tuntuvat toisaalta niin henkilökohtaisilta, ja toisaalta niin tunnetuiksi oletetuilta, etten pysty samastumaan niihin. Tunnetuksi oletetulla tarkoitan sitä, että minä en tiedä, millaista on teinitytön elämä 1980-luvun Montanassa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuntuu, kuin minun tulisi tietää.

Kirjan rytmi tuntuu heittelevän omituisesti. Alkuun pääsemisessä kestää iän kaiken ja takakannen perusteella tapahtumien liikkeelle panevaksi voimaksi olettamani sisäoppilaitokseen lähettäminen tapahtuu merkittävän myöhään kirjan juonikaaressa. Mielestäni kirja muuttui tässä kohdin huomattavasti kiinnostavammaksi, joskin myös karmeammaksi, sillä "parantamisen" ja "heteroksi käännyttämisen" aiheuttama henkinen väkivalta nuoria kohtaan on järkyttävää. Loppuosa siis sujuu vauhdikkaammin, mutta kirja loppuu aivan kesken. Pidän avoimista lopuista, mutta en sellaisista, mitkä antavat vaikutelman kuin pitkä käsikirjoitus olisi leikattu keskeltä kahtia, ja sanottu, että tämä osa julkaistaan. Loppu ei kokoa juuri mitään yhteen ja tuntuu lähinnä siltä, että tarinaa olisi ollut jäljellä vielä ainakin 20 sivua. Juonen rytmi ei siis toimi erityisen hyvin oikein missään kohtaa tätä kirjaa.

En nyt kuitenkaan sanoisi, että kyseessä on varsinaisesti huono kirja. Se ei vain ollut myöskään erityisen hyvä. Jos elokuunkeltainen tyyli vetoaa sinuun, ehkä nautit tästä kirjasta enemmän kuin minä. Hieman petetyksi tunnen siis oloni, sillä tarinan alkuasetelmassa olisi ollut ainekset vauhdikkaaseen ja mielenkiintoiseen nuoruuskuvaukseen.

Kaksi tähteä.

#Queer52: Starting from Here

Lisa Jenn Bigelow: Starting from Here. Amazon Publishing, 2012. S. 282.

Tämän kirjan nimi ja kansi puhuttelivat minua ehkä enemmän kuin itse tarina, mutta oli sekin ihan kiva.

Colbyn elämä ei mene kuin toiveunissa. Hänen äitinsä on kuollut, hänen isänsä on aina poissa, hänen melkein-tyttöystävänsä jätti hänet pojan takia, eikä koulukaan oikein suju. Colby on päättänyt, että tästä eteenpäin hän ei välitä enää, kun äkkiä hänen jalkoihinsa putoaa karkuteillä oleva koira, joka on törmännyt autoon. Colby ja hänen paras ystävänsä Van vievät koiran eläinlääkärille, ja Colby saa huomata, ettei välittämättä oleminen olekaan niin helppoa.

Starting from Here on lyhyt kirja, jossa tapahtuu paljon asioita. On Colbyn suru äidistään ja hankala suhde isäänsä, on sydänsurut ja uusi kiinnostava tyttö koulussa, on koira ja mukava eläinlääkäri, josta tulee Colbyn ystävä. Kuitenkin tarina onnistuu virtaamaan vaivattoman oloisesti eteenpäin eikä tunnu liian pakatulta. Mo, Colbyn koira, on aivan ihastuttava ja varastaa varmasti sinunkin sydämesi.

Minun oli vaikea samastua Colbyyn, mutta se ei varmasti päde kaikkiin kirjan lukijoihin. Colby on impulsiivinen, paljon omassa päässään ja omissa vaikeuksissaan aikaa viettävä teinityttö, ja se on varmasti monille tuttua. Häntä ei kiinnosta koulumenestys, vaan, se kuinka paljon työvuoroja hän ehtii viikossa tehdä, että saisi enemmän rahaa. Hänellä on vaikea suhde isäänsä, joka on rekkakuski ja sen vuoksi enemmän poissa kotoa kuin kotona. Mikään näistä asioista ei erityisesti resonoi minun sielussani, ja minusta Colby oli toisinaan hieman rasittava, mutta uskon, että monet näkevät Colbyssa itsensä.

Kirjan eri sivujuonet aina romanssista eläinlääkäriin sopivat hyvin toistensa lomaan ja antavat kokonaisvaltaisen kuvan Colbyn elämästä. Tylsäksi tai tapahtumattomaksi kirja ei missään vaiheessa jää, ja se on melko nopealukuinen. Päähenkilöt eivät ole maailman miellyttävimpiä ihmisiä, mutta he kehittyvät tarinan aikana, eikä kukaan jää tylsän yksiulotteiseksi. Starting from Here toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, että anteeksipyytäminen on harvoin liian myöhäistä, ja virheitään voi korjata silloinkin, kun ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Kolme ja puoli tähteä.

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.

#Queer52: Symptoms of Being Human

Jeff Garvin: Symptoms of Being Human. Balzer+Bray, 2016. S. 330

Valitsin Symptoms of Being Humanin seuraavaksi #Queer52-kirjakseni, sillä pidin sen nimestä niin paljon. Se oli varsin hyvä valinta.

Rileyn elämä muuttuu, kun hän aloittaa uuden koulun, ja perustaa psykologinsa ehdotuksesta blogin, jossa käsittelee mielenterveyttään ja sukupuoli-identiteettiään. Riley on gender fluid: se tarkoittaa, että joinain päivinä hän tuntee olonsa tytöksi, joinain pojaksi, joinain joksikin siltä väliltä. Riley ei kuitenkaan ole eläessään tullut kaapista muille kuin psykologilleen, eikä se hänen isänsä vaalikampanjan aikaan tunnu edes mahdollisuudelta. Niinpä uuden koulun sosiaalisen elämän navigoiminen on haastavaa, mutta kiusatuksi tuleminen ei riitä: joku löytää Rileyn blogin ja uhkaa paljastaa hänet kaikille.

Symptoms of Being Human on hyvä gender fluidin identiteetin kuvaus ja koskettava kertomus yhden teinin elämästä. Sukupuoli-identiteettiään etsiville ja kyseenalaistaville nuorille tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja muille hyvä opas sukupuolen moninaisuuteen. Kirja ei oleta lukijan tuntevan alan sanastoa etukäteen, ja kaikki selitetään - moneen kertaan. Riley johdattaa lukijaa kädestä pitäen, mutta tämä ei häirinnyt minua, vaikka tiedänkin näistä asioista jo melko paljon. Asiantunteva kertaus on opintojen äiti.

Spoilers ahead

Sen sijaan minua häiritsi muutama muu asia siinä, miten kirjassa käsiteltiin sukupuolivähemmistöön kuulumista. Sukupuolivähemmistöjen edustajat kohtaavat paljon seksuaalista väkivaltaa, ja vaikka toisaalta siitä puhuminen on tärkeää, niin toisaalta minua nyppii, että sen piti tapahtua Rileylle. Kirjan kuvaus gender fluidin teinin elämästä on niin negatiivinen, että toivo, jota sen pitäisi tuottaa, jää taka-alalle. Pitikö pelata ne kaikki kurjimmatkin kortit? Toiseksi en pitänyt siitä, miten Rileyn kaapista tulo ei ollut hänen omissa käsissään. Eihän se aina ole, tämäkin on surullinen totuus, mutta mielestäni kirjassa ei painotettu riittävästi toisen ihmisen outtaamisen ('to out someone' = tuoda joku toinen kaapista ilman lupaa) vaaroja. Tällainen toiminta voi pahimmillaan johtaa vähemmistön edustajan kuolemaan, ja niinpä sen käyttäminen juonen edistämiseen oli mielestäni erittäin kyseenalaista.

Safe to read on

Symptoms of being Human on rauhallinen, mutta melko synkkä kirja. Se on itkettävä ja ahdistava. Se on myös todella tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot on rakennettu huolella. Se ei viljele vääriä tai virheellisiä käsityksiä sukupuolen moninaisuudesta totuuksina. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa täysin varauksetta, sen verran raskasta lukemistoa se lopulta oli.

Neljä tähteä

#Queer52: Everything Leads to You

Nina LaCour: Everything Leads to You. Dutton Books, 2014. S. 307.

Ensimmäinen #Queer52-kirjani oli menestys!

18-vuotiaan lavastussuunnittelija Emin veli jättää hänelle asuntonsa kesäksi ja kehottaa tekemään siellä jotain eeppistä. Kesä alkaakin melko eeppisesti, kun Emi ja hänen paras ystävänsä löytävät kuolleen western-tähden jäämistöstä mystiselle naiselle osoitetun kirjeen, ja alkavat selvittää tämän henkilöllisyyttä. Tutkimusmatka johdattaa heidät kotoaan karanneen Avan luo, ja samaan aikaan Emi saa uskomattoman työtarjouksen: häntä pyydetään pienen indiefilmin päälavastajaksi. Työ suuressa Hollywood-studiossa vaihtuu työhön elokuvan luojien takapihalla, ja Avan mystinen menneisyys alkaa avata itseään tytöille vähä vähältä.

Everything Leads to You on kaunis ja ihastuttava kesäkirja. Lukija pääsee sukeltamaan Hollywoodin ja elokuvien teon kiehtovaan maailmaan ja ratkomaan perilosangelesilaista mysteeriä Emin kanssa. Juoni pysyy hyvin kasassa, sillä kirjan aiheet on valittu huolella eikä se lähde rönsyämään joka suuntaan (toisin kuin eräät muut viime aikoina lukemani kirjat). Emin seksuaalisesta suuntautumisesta ei tehdä numeroa, vaan kirjan pääromanssi on romanssi siinä missä mikä tahansa muukin romanssi, ja tämä oli minusta virkistävää. Kaipaisin enemmän tällaisia kirjoja. Kaapistatulo- ja itsensähyväksymistarinoilla on tietenkin paikkansa ja yleisönsä, mutta minun on helpompi samastua hahmoihin, joille kiinnostus samaan tai useisiin sukupuoliin ei ole shokkitekijä, vaan luonteva osa heidän identiteettiään.

Nina LaCourin kieli on lukijaa helposti mukanaan kuljettavaa, ja hän osaa pienelläkin kuvauksella luoda juuri oikeanlaisen tunnelman. Los Angeles avautui elävänä silmieni edessä, vaikka en ole ikinä käynyt siellä, ja lavastussuunnittelijan työkin alkoi nopeasti tuntua maailman tutuimmalta hommalta, vaikka en etukäteen tiennyt siitä mitään. Kirja ei ole intensiivinen, mutta siihen on helppo upota, niin kuin tuttuun lempivillapaitaan, ja tuntea olonsa mukavaksi ja tervetulleeksi. Kirja käsittelee raskaitakin aiheita, mutta turvallisella tavalla. Kaiken kaikkiaan pidin Everything Leads to Yousta ihan hirveän paljon, ja suosittelen sitä varauksetta.

Viisi tähteä.

Pride Month ja #Queer52-haaste

Hei ja hyvää kesäkuuta ja Pride-kuukautta! Kukaan tätä blogia lukeva on tuskin voinut välttyä huomaamasta, että viimeisen vuoden aikana varmasti yli puolet lukemistostani on ollut HLBT+ aiheista. Mikä siis olisi parempaa kuin tarttua Pride-kuun kunniaksi saman sarjan lukuhaasteeseen!

http://www.yainterrobang.com/

Kyseessä on YA Interrobangin #Queer52-haaste, jossa on koottu 52 kirjan lista HLBT+ aiheista nuorten aikuisten kirjallisuutta. Alkuperäisen haastepostauksen ja kirjalistan löydät täältä. Eilen tutkimme Libertén kanssa, mitkä listan kirjoista ovat saatavilla joko Helsingin seudun HelMet-kirjastoista tai Tampereen seudun Piki-kirjastoista, tai omista hyllyistämme, ja teimme haasteesta Suomi-version, joka sisältää 20 kirjaa. Tässä kokoamamme lista:

1. Adaptation - Malinda Lo
2. Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe - Benjamin Alire Sáenz
3. As I Descended - Robin Talley
4. Boy Meets Boy - David Levithan
5. Everything Leads to You - Nina LaCour
6. History Is All You Left Me - Adam Silvera
7. If I Was Your Girl - Meredith Russo
8. More Happy Than Not - Adam Silvera
9. None of the Above - I. W. Gregorio
10. Not Otherwise Specified - Hannah Moskowitz
11. Proxy - Alex London
12. Queens of Geek - Jen Wilde
13. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda - Becky Albertalli
14. Starting from Here - Lisa J. Bigelow
15. Symptoms of Being Human - Jeff Garvin
16. The Abyss Surrounds Us - Emily Skrutskie
17. The Chaos - Nalo Hopkinson
18. The Gentleman's Guide to Vice and Virtue - Mackenzi Lee
19. The Miseducation of Cameron Post - Emily M. Danforth
20. We Are the Ants - Shaun Hutchinson

Lukemaan siis! Boy Meets Boyn olen lukenut reilu vuosi sitten, ja aion törkeästi kuitata sen suoritetuksi saman tien. Ensimmäisenä varasin Everything Leads to Youn sekä Symptoms of Being Humanin, joten niitä odotellessa! Täällä blogissani tulen tägäämään haastepostaukset tuolla #Queer52-nimellä, ja samaa tägiä voi käyttää myös muualla sosiaalisessa mediassa haasteesta puhuessaan. Liity ihmeessä joukkoon!