Sanoja teoista: How I Resist

Maureen Johnson (toim.): How I Resist: Activism and Hope for a New Generation. Wednesday Books, 2018. S. 224. Tiedoston koko: 31233 KB

Tiedättekö, miten usein on helpompaa kantaa huolta ongelmista kaukana kuin ongelmista lähellä? Minä huomaan tekeväni tätä politiikassa. Suomen hallituksen toinen toistaaan tökerömmät ja törkeämmät linjaukset masentavat minua, enkä tiedä, mitä voisin tilanteelle tehdä, joten käännän huomioni USA:n politiikan järkyttävään tilanteeseen. Sillekään en voi juuri mitään tehdä, mutten koe niin paljon, että minun pitäisikään voida. Ja sitten kun voin jotain tehdä - esimerkiksi ostaa tämän kirjan - teen sen ilomielin ja epäröimättä.

How I Resist sai alkunsa USA:n viimeisimpien presidentinvaalien tuloksen aiheuttamassa kaaoksessa. Kirjailija Maureen Johnson, joka puoltaa Twitterissä aktiivisesti vasemmistolaista politiikkaa ja on poliittisen Says Who Podcastin toinen juontaja, halusi kantaa kortensa kekoon vastarinnan hyväksi. Niinpä hän kokosi joukon aktivisteja kirjoittamaan siitä, miten he tekevät vastarintaa, ja mitä erityisesti ei-vielä-äänestysikäiset nuoret voivat tehdä auttaakseen tilannetta. Tuloksena on How I Resist, monipuolinen antologia toivosta ja vastarintaliikkeen jäsenyydestä, jonka soveltaminen myös USA:n ulkopuolisiin olosuhteisiin on hyvin mahdollista.

Muistan elävästi kuinka pian USA:n 2016 presidentinvaalien jälkeen Maureen Johnson sanoi Twitterissä: tahdon tehdä vastarintaoppaan teineille, kuka on mukana? Kirjan esipuheessa hän kertoo ajatusprosessin olleen suurinpiirtein seuraava: jotain täytyy tehdä -> mitä minä osaan tehdä? -> osaan kirjoittaa kirjoja -> kirjoitetaan siis kirja vastarinnasta. Tämä oli upea muistutus siitä, että meillä kaikilla on erilaisia taitoja, ja ne kaikki voidaan valjastaa hyvien voimien käyttöön tavalla tai toisella! Ja kirja itsessään jatkaa samaa ajatusta hyvin konkreettisesti, sillä se koostuu monien eri ihmisten tuottamasta sisällöstä monissa eri formaateissa. Niinpä luettavaksi tulee sarjakuvaa, nuotteja, haastatteluja, esseitä ja paljon muuta siitä, miten erilaisia taitoja voi hyödyntää hyvien asioiden edistämiseen, ja mitä kaikkea hyvien asioiden edistämiseksi voi tehdä. Jo kirjan ostaminen itsessään auttaa, sillä sen tuotot menevät ACLU:lle, joka tekee Amerikassa ihmisoikeustyötä mm. nykyisen hallinnon uhrien auttamiseksi.

Ymmärrettävästi kirja on hyvin USA-keskeinen, eikä kaikki sen sisältö kosketa suomalaista lukijaa, mutta yllättävän iso osa koskettaa. Joko emotionaalisesti tai oikeasti elämässä. Jos nykypolitiikka niin Jenkeissä kuin maailmalla ahdistaa sinua yhtä paljon kuin minua, se antaa myös toivoa ja uskoa siihen, että asiat kääntyvät paremmiksi. Monet kirjan vinkeistä ovat sovellettavissa myös suomalaiseen ympäristöön, ja toivon viesti ei vanhene. Lisäksi kaikkien osallistujien osiot ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo lukea vähän kerrallaan, bussipysäkillä tai välipalaa syödessä.  Minulle How I Resist oli positiivinen kokemus ja luulen, että pitäisit siitä myös.

En tällä kertaa anna tähtiä, mutta ilolla vedän yli yhden kohdan HelMet 2016-haasteesta!

Lasten fantasian ja scifin edelläkävijä: A Wrinkle in Time

Madeleine L'Engle: A Wrinkle in Time. Square Fish, 1962. S. 203. Tiedoston koko: 3995 KB

Olin kuullut A Wrinkle in Timesta ennen uutta elokuvaa sen verran, että nimi oli tuttu (elokuva julkaistiin Suomessa kaksi päivää sitten, 6.4.2018) ja koska haluan tukea rodullistettuja naisia ja elokuvantekijöitä, aion tietenkin mennä katsomaan leffan. En kuitenkaan kykene siihen lukematta ensin kirjaa, ja onnekseni tämä (kirjastoista englanniksi erittäin huonosti saatavilla oleva) teos löytyi Kindlestä noin kuuden dollarin hintaan.

Meg Murrya ja hänen pikkuveljeään Charles Wallacea pidetään usein vähän tyhminä, eikä Meg viihdy koulussa. Perheen mainetta ei paranna se, että lasten isä on kadonnut joitain vuosia takaperin; kylällä huhutaan hänen lähteneen toisen naisen matkaan. Eräänä myrskyisenä yönä Murryjen vieraaksi tupsahtaa erikoislaatuinen Mrs Whatsit, ja pian lapset tutustuvat myös hänen sisariinsa Mrs Whohon ja Mrs Whichiin. Kolmikon mukana he ja heidän uusi ystävänsä Calvin O'Keefe pääsevät päätähuimaavalle, galakseja kattavalle seikkailulle, jonka tarkoituksena on pelastaa Megin isä pahalta SILTÄ.

Kirjan esipuheessa puhuttiin siitä, kuinka A Wrinkle in Time on raivannut tietä lasten fantasialle ja scifille, eikä sitä käy kieltäminen. Tässä 1962 julkaistussa kirjassa sovelletaan molempien genrejen elementtejä tavalla, joka edelleen tuntuu jännittävältä ja tuoreelta. Tämän lisäksi kirjassa on aikakaudelleen erittäin edistyksellisiä naishahmoja. Päähenkilö Meg on 12-vuotias tyttö, joka on taitava matematiikassa, itsepäinen, kärsimätön ja äänekäs - hyvin epäfeminiinisinä pidettyjä piirteitä. Lasten äidistä ei kerrota paljoakaan, mutta hänestä kerrotaan, että hän on briljantti tieteilijä. Ja tietenkin Mrs W:t mahdollistavat lasten koko seikkailun ja ymmärtävät maailman menosta ja pahuuden luonteesta paljon enemmän kuin kukaan kirjan mieshahmoista.

Vaikka kyseessä on lastenkirja, sitä ei ole kirjoitettu lapselliseen lässynlää-tyyliin, vaan sitä oli mukava lukea aikuisenakin. Kohdeyleisö näkyy enemmän juonesta, joka on nopeatahtinen eikä aivan aukoton; aikaa käytetään huomattavasti enemmän toimintaan kuin syventäviin selittelyihin. Minua tämä ei häirinnyt muuten kuin silloin, kun kaukaisten avaruusplaneettojen asukkaat puhuivat sujuvaa englantia. Se oli hieman erikoista.

Henkilökohtaisesti Megin kärsimättömyys ja itsepäisyys kävivät hermoilleni, enkä jaksanut hänen impulssikontrollin puutettaan. Megillä on kuitenkin hyvää hahmokehitystä tarinan aikana, ja pidin siitä, miten häntä opetetaan kääntämään nämä "viat" edukseen. Pidin myös siitä, miten kirjassa käsitellään erilaisuutta ja pidetään esillä nimenomaan sitä, miten erilaisuus on hyvä tai ainakin neutraali asia, eikä kaikkien tulisikaan olla samanlaisia. Mrs W:t ovat jo niin muinaisia, että heidän on toisinaan vaikea materialisoitua tai sanoittaa ajatuksiaan, ja ajattelin kuinka tällainenkin on varmasti merkittävää esimerkiksi lapselle, jolla on puhevaikeuksia.

Tiivistäen voisin todeta, että objektiivisesti ymmärrän miksi tällä kirjalla on (ainakin Yhdysvalloissa) niin suuri suosio, ja ymmärrän sen tärkeyden. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut aivan minua varten, ja olin iloinen kun se loppui.

Kolme tähteä

Megin perheen koira kuittaa lemmikki-kohdan HelMetin 2018 -haasteesta.

Sitä on liikaa: Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi. Jalava, 2015. S. 612. Norjankielinen alkuteos julkaistu nimellä Odinsbarn vuonna 2013.

Suomeksi ilmestyessään Odininlapsi oli äkkiä kaikkialla, ja tuskin jäi keneltäkään fantasian lukijalta huomaamatta. Se valloitti kirjakauppojen hyllyt, ja kirjastosta sitä oli mahdoton saada, sillä kaikki kappaleet olivat koko ajan lainassa. Olen katsellut kirjaa sillä silmällä alusta asti, ja tammikuun alussa näin sen ensi kertaa kirjastossa, vain hyllyssä seisomassa. Minun ei oikeastaan ollut tarkoitus lainata mitään, mutta pelkäsin, että tämä yksisarvinen katoaa minulta taas, ellen nyt ota sitä mukaani.

15-vuotiaalla Hirkalla ei ole ikinä ollut häntää, mutta Riitin lähestyessä hänelle paljastuu, että hänen eroavaisuutensa muihin on suurempi kuin hän osasi aavistaa: Hirka on ihminen, ei yminväkeä. Selviytyäkseen Riitistä, jossa tarvittavia kykyjä Hirkalla ei ole, hän pakenee Korppihoviin, viimeiseen vapaaseen valtakuntaan. Neuvoston käsi on kuitenkin pitkä, ja pian Hirka saa huomata olevansa keskellä tapahtumia, joiden lopputulosta kukaan ei osaa ennustaa.

Odininlapsesta on vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, sillä sen maailma on hyvin monimutkainen ja Pettersen panttaa tietoa maailmastaan tehokkaasti ainakin ensimmäiset 200 sivua. Ensin ajattelin, että hän pitää jännitystä ja mielenkiintoa yllä hyvin, mutta lopulta salaperäinen name dropping ja kaikesta pihalla oleminen alkoi vain käydä hermoilleni, eikä minua enää kiinnostanut.

Sanoisin, että tätä kirjaa voisi turvallisesti lyhentää ainakin 200, ehkä 300 sivua, ilman että mitään oleellista jäisi pois, ja juoni pääsisi etenemään huomattavasti sujuvammin kuin se nyt tekee. Kirjan suurin ongelma onkin, että sitä on yksinkertaisesti liian paljon. Yleensä esikoiskirjailijoilta ei julkaista niin pitkä teoksia kuin Odininlapsi, ja siihen on syynsä. Tarinan pitäminen kasassa ja lukijan mielenkiinnon pitäminen yllä vaativat taitoa, jota Petterseniltä selvästi vielä puuttuu. (Hän on julkaissut aiemmin sarjakuvia, mutta Odininlapsi on hänen ensimmäinen romaaninsa.)

Kirjassa on potentiaalia, ja on suorastaan sääli miten hyvin se näkyy. Kun katsoo ohi hitaasta, hitaasta alusta ja turhista kuvauksista, tarpeettomista kohtauksista, näkee hyvin ajatellun juonen ja huolella suunnitellun maailman. Pettersenin maailma ammentaa pohjoisista kansantaruista ja kirjassa kuvattu luonto muistuttaa lappilaista luontoa, eli se on virkistävää vaihtelua fantasiassa niin käytetylle ja nähdylle keskiaikaiseen Englantiin perustuvalle maailmanrakennukselle. Yminväelle on myös laadittu oma tarustonsa ja historiansa, joilla on kirjassa merkittävä rooli.

Päähenkilöt Hirka ja Rime ovat kiinnostavia ja heidän kauttaan pohditaan tärkeitä teemoja, kuten ulkopuolisuutta ja uskonnollisuutta, vastuuta ja valintojen merkityksiä. Etenkin Rimen henkilökehitys ja moraalinen harmaus vetosi minuun; Hirkasta taas tekee samastuttavan hänen järkkymätön uskonsa elämään ja oikeuteen. Kirjan pahikselta hieman puuttuu muita ominaisuuksia kuin pahuus, enkä olisi aina jaksanut lukea hänestä, mutta muut näkökulmahahmot kyllä ansaitsivat paikkansa.

Odininlapsi tuntui saavan kiinni hyvästä rytmistä vasta viimeisen 200 sivun aikana, ja ne olivatkin sen mielenkiintoisinta antia. Luen varmaankin myös jatko-osat, sillä jotkin maailmanrakennukseen liittyvät seikat vaivaavat edelleen mieltäni ja haluan tietää, miten Hirkan ja Rimen käy. Toivon vain, että viimeisen kolmanneksen paremmuus viittaa kirjoitusprosessin aikana tapahtuneeseen kehitykseen, ja että toinen ja kolmas osa jatkaisivat tätä nousujohteista kaarta.

Kolme tähteä

Yksi kohta HelMetin 2018 -haasteesta

Lähes napakymppi: Truly Devious

Maureen Johnson: Truly Devious. Katherine Tegen Books, 2018. S. 416

Olen mysteerien ystävä ja Maureen Johnsonin (ihmisen, enemmän kuin kirjojen) fani, joten Truly Deviousin ilmestyessä ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö hankkisi ja lukisi sitä mitä pikimmiten. Ilokseni voinkin sanoa, että pidin tästä kirjasta huomattavasti enemmän kuin muista lukemistani Johnsonin kirjoista.

Vuonna 1936 Albert Ellinghamin perustamassa Ellingham Academyssa katosi Ellinghamin vaimo, tytär ja yksi koulun oppilaista. Vuonna 2016 Stevie Bell saapuu kouluun tavoitteenaan ratkaista mysteereiksi jääneet murhat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Ellinghamilla on enemmänkin taipumusta tragediaan...

Truly Deviousin tarina kulkee kahdella tasolla: toisaalta lukija pääsee kokemaan vuoden 1936 tapahtumat suoralta kädeltä, toisaaalta hän pääsee yhtä lailla seuraamaan Stevien elämää 80 vuotta myöhemmin. Molemmat tarinat ovat kiehtovia ja jännitys pysyy yllä niin, että aina aikaikkunan vaihtuessa harmittaa: olisin halunnut kuulla vielä lisää! Tasapaino kahden tarinan välillä kuitenkin pysyy hyvin yllä, ja vuoden 2016 tapahtumat saavat oikeutetusti isomman roolin - ovathan ne kirjan varsinainen päätarina.

Stevie on ehdottomasti paras päähenkilö, jonka olen Maureen Johnsonilta lukenut. Hän on kiinnostunut rikoksista, poliisintyöstä ja kuuntelee paljon true crime -podcasteja, mikä oli mielestäni erittäin samastuttavaa. Stevie on myös jatkuvasti vaikeuksissa vanhempiensa kanssa, koska he ovat poliittisesti huomattavast Stevietä konservatiivisempia, mikä on niin tavallinen tilanne teini-ikäisille, että oli hienoa lukea tästä turhautumisesta sanoina paperilla, tunnustettuna totuutena. Lisäksi Steviellä on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, joita Johnson kuvaa realistisesti mutta tekemättä niistä isoa numeroa. Stevie ei pyytele anteeksi omaa olemistaan tai luonnettaan, ja seuraa rohkeasti omaa tietään, mikä on aina virkistävää luettavaa.

Truly Devious avaa trilogian, mikä tarkoittaa, että se ei rakennu aivan kuin tavallinen murhamysteeri, joka kestää yhden kirjan ajan. Tämä on kuitenkin erinomaisesti toteutettu - murhista selviää riittävästi, ettei lukijalle jää petetty olo, ja jännitys pysyy jatkuvasti yllä, mutta toisaalta jää malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa, että saa tietää lisää. Dekkarina kirja on siis todella onnistunut. Se on myös kerronnallisesti sujuva, ja täynnä hyviä lainauksia.

Minor spoilers

Se osa tätä kirjaa, joka aiheutti enemmän silmienpyörittelyä kuin sydämentykytyksiä, on romanssi. Romanssit eivät muutenkaan tunnu olevan Johnsonin vahvaa alaa, sillä yksikään hänen kirjoittamansa romanssi, jonka olen lukenut, ei ole ollut kovin romanttinen. Tässä kuitenkin päästiin jo heteronormative bullshit -alueelle, sillä Stevien love interest on jätkä, joka aiheuttaa hänessä inhon tunteita heti ensi katseesta. He ovat jatkuvasti tukkanuottasilla ja David vaikuttaa kaikin puolin epäluotettavalta ja ikävältä tyypiltä, ja jotenkin heille kuitenkin syttyy romanssi? Ei. Ei. Älkää tehkö tätä minulle.

No more spoilers

Onneksi kirjassa on myös ilahduttava romanssi, nimittäin HLBT+ romanssi! Sen molemmat jäsenet ovat sivuhahmoja, joten en sanoisi tätä HLBT+ kirjaksi, mutta edustusta kuitenkin löytyy. Varoituksen sanana täytyy kuitenkin sanoa, että kirjan muunsukupuolisen hahmon pronomineja ei noudateta aivan niin hyvin kuin pitäisi. Tämä oli mielestäni todella harmittavaa, sillä ei olisi iso homma tarkistaa, että kyseisestä hahmosta puhuttaessa on käytetty oikeita pronomineja sen jälkeen, kun ne on kerrottu. Mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut riittävästi.

Lopuksi haluan vielä sanoa Ellingham Academysta: minäkin haluan sinne. Opiskella vapaasti omien mielenkiinnon kohteiden mukaan, korvata liikuntatunnit joogalla, asua upeassa, vanhassa ympäristössä mielettömän kirjastokokoelman kanssa.... Joo, minäkin haluan sinne.

Neljä tähteä.

Kuusi kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta.

Turhauttavaa toistoa: Inheritance

Malinda Lo: Inheritance. Hodder Children's Books, 2013. S. 470

Adaptation oli viiden tähden kirja, joten luonnollisesti odotukset ja paineet Inheritancea kohtaan olivat kovat. Valitettavasti se ei täyttänyt niitä, eikä osunut edes lähelle.

Arvio sisältää spoilereita sekä edeltävästä osasta että tästä kirjasta.

Reesen ja Davidin käytyä läpi Imria-kansan adaptaatioprosessin heidän elämänsä on muuttunut täysin. Toimittajat seuraavat heitä kaikkialle, mielenosoittajien joukot parveilevat heidän koulunsa ympärillä, ja hallitus tarkkailee heidän jokaista liikettään. Ollessaan sekä imrioiden, hallituksen että suuren yleisön herkeämättömän kiinnostuksen kohteena nuorten on mahdoton tietää kehen luottaa heidän yrittäessään navigoida uusia kykyjään ja tuoretta seurustelusuhdettaan.

Petyin tähän kirjaan niin pahasti, etten edes tiedä mistä aloittaa. Vaikka Inheritance ottaa saumattomasti kiinni siitä, mihin Adaptation jäi, siitä puuttuu heti ensimmäisen osan vetovoima. Alusta asti kirja tuntuu laahaavan, Reese on ärsyttävä ja tapahtumat toistavat itseään. Eritelläänpä hieman.

Edellisen osan lopussa, kun Reeselle selviää että Amber on valehdellut hänelle, Reese suuttuu - ymmärrettävästi. Inheritancen puolella hänen suuttumuksensa tuntuu kuitenkin menevän kohtuuttoman puolelle. Hän velloo jatkuvasti Amberin petoksessa (joka ei mielestäni ollut kovin erikoinen, vaan varsin ymmärrettävä liike) ja siinä miten epäluotettavina pitää kaikkia imrioita. Tämä on aihe, johon palataan suunnilleen joka toisella sivulla, ja se käy nopeasti turhauttavaksi, etenkin kun mielestäni Reesen epäluottamus imrioita kohtaan on täysin suhteetonta.

Siinä missä Adaptation on vauhdikas, Inheritance ei ole. Etenkin kirjan alku, ehkä ensimmäiset sata tai parisataa sivua, ei tunnu pääsevän minnekään. Harmaan keskellä on joitain kiinnostavampia kohtia, kuten imrioiden lehdistötilaisuus ja tapaaminen CASS:n kanssa, mutta usein näistäkin seuraa joko Reesen omaa tai Reesen ja Davidin yhteistä venkoilua siitä, kehen he voivat luottaa ja mitä heidän tulisi tehdä. Mielestäni Reese ja David tekevät harvinaisen monta typerää päätöstä siitä, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä, eikä minulla ole aikaa sellaiselle.

Kaiken kaikkiaan kirjan sisältö ennen viimeistä sataa sivua tuntuu koostuvan lähinnä jatkuvasta imrioiden epäluotettavuuden korostamisesta sekä Reesen ja Davidin huonoista päätöksistä, unohtamatta tietenkään kuvauksia mielenosoittajista ja internetin aina-niin-ihanista ihmisistä. Mielenkiintoisempaa vaihtelua kaavaan tuovat Reesen ja Davidin oppitunnit kykyjensä käytössä (tosin Reese on sielläkin ärsyttävä) ja turhauttavampaa vaihtelua siihen tuovat Reesen muutamat keskustelut Amberin kanssa, jotka kaikki pyörivät saman aiheen ympärillä eivätkä pääse puusta pitkään.

Viimeiset sata sivua ovat kuin eri kirjasta. Äkkiä juoni ottaa vauhtia niin äkkinäisesti, että ihan hätkähdin, kun olin niin vaipunut kirjan monotoniseen harmauteen. Adaptationin vauhti ja vaaralliset tilanteet tekevät yllättävän paluun, ja lisäksi kirjaan ilmestyy eräs todella positiivinen piirre: polyamoria.

Sanoin Adaptationin arviossa, että kolmiodraama ei melkein edes tunnu kolmiodraamalta. No, tässä kirjassa se kyllä tuntuu, mutta sen loppuratkaisu on todella odottamaton ja ilahduttava. Reese, Amber ja David päätyvät polyamoriseen suhteeseen sen sijaan, että Reesen pitäisi valita jompi kumpi, ja olen erittäin ilahtunut tästä! Uskoisin, että tämä on ensimmäinen kirja, jossa olen ikinä kohdannut polyamoriaa selkeästi esitettynä ja representoituna. Myönnettäköön, että Reese tekee polyamoriasta muutaman kommentin, jotka aiheuttivat lievää irvistelyä, mutta enimmäkseen monisuhteisuus oli kuvattu hyvin (huom! minun mielestäni, joka en ole koskaan seurustellut edes yhden ihmisen kanssa, saati useamman kerralla, enkä tiedä osaisinko jos sellainen mahdollisuus tarjoutuisikin, joten en ole paras tuomari tässä asiassa).

Lopun kiinnostavuus ja polyamoria-representaatio nostivat kirjan pisteitä huomattavasti mielessäni. Edellä mainittujen koottujen valitusten lisäksi on kuitenkin vielä mainittava kahdesta silmienpyörittelyä/tavaroidenheittelyhalua aiheuttaneesta seikasta:
1) Voidaanko nyt vaan yhdessä sopia että lopetetaan se suostumukseton hahmojen outtaaminen. Olen raivonnut tästä jo aika monta kertaa, enkä arvosta, että se pomppaa esiin lukemistossani uudestaan ja uudestaan.
2) Kirjassa on sukupuoleton hahmo, mikä olisi kiva, paitsi että ensinnäkin mikä on Reesen ja Amberin keskustelu hänen pronomineistaan? Outo, sitä se on. Reesen on ilmeisesti todella vaikea ymmärtää, että joissain kielissä ei ole sukupuolitettuja pronomineja, ja kummallekaan ei tule mieleen, että yksikkömuotoinen "they" on täysin funktionaalinen pronomini puhuttaessa englanniksi muunsukupuolisista ja sukupuolettomista henkilöistä. Toiseksi, hahmo on imria-opettaja, satoja vuosia vanha olento joka ei ole aivan kuin muut imriat tai ihmiset; ymmärtääkseni Eres on ikään kuin täysin oman rotunsa edustaja. Muusu-representaationa hän on siis hyödytön, sillä muusut ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja jonkin fiktiivisen käyttäminen tavallisten ihmisten symbolina on toiseuttavaa, ei hyödyllistä.

Sanoin Libertélle lukiessani, että tämä on kolmen tähden kirja, jos olen armollinen. Kirja sai armollisuuspisteitä lopustaan ja polyamoriasta, joten pidän sanani.

Kolme tähteä.

11 kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta! Sehän lähti hyvin käyntiin!

#Queer52: Of Fire and Stars

Audrey Coulthurst: Of Fire and Stars. Balzer + Bray, 2016. S. 400. Tiedoston koko: 2859 KB

Ilmestyessään tämä wlw-, fantasia-, prinsessatarina hevosilla höystettynä houkutteli minua saman tien, mutta se ei ole saatavilla kirjastosta Suomessa (ainakaan minun kotikaupungeissani) ja en jostain syystä tajunnut tarkistaa Adlibriksestä (sieltä sen saa, jos kiinnostaa). Joulun alla se tuli kuitenkin Kindle-alennukseen, ja tyydyin ostamaan e-kirjan, mitä nyt hieman kadun, sillä tahtoisin tämän teoksen hyllyäni kaunistamaan. Saattaa siis olla, että sorrun ostamaan siitä myös fyysisen kopion jossain vaiheessa.

Havemontin prinsessa Dennaleialla on tulikyky - siis taikuutta. 16-vuotiaana, häidensä alla, hän matkustaa ensi kerran tapaamaan Mynarian prinssi Thandilimonia, jolle hänet on kihlattu jo lapsena, mutta kihlauksessa on vaaransa: taikuus on Mynariassa lailla kiellettyä, ja levottomuudet ovat viime aikoina lisääntyneet. Kukaan ei siis saa tietää Dennan kyvystä. Harmittomat temput alkavat kuitenkin nopeasti vaikuttaa joltain muulta, kun Dennan kyvyt Mynariassa nostavat päätään entistä enemmän. Dennan saavuttua Mynarian levottomuudet eskaloituvat, ja pian prinsessa saa huomata olevansa keskellä murhatutkimusta, eikä hänen sulhasensa tahdo antaa hänelle minkäänlaista toimivaltaa valtakunnan asioissa. Sen sijaan Dennan tulee opetella ratsastamaan prinssin temperamenttisen siskon Maren johdolla, ja vaikka oppitunnit eivät ole kummankaan mieleen, lähentävät ne kahta prinsessaa pikku hiljaa.

Olin kuullut tästä kirjasta sekä hyvää että huonoa, ja niinpä lähdin seikkailulle avoimin mielin, valmiina kaikkeen. Ilokseni sain todeta kirjan olevan juuri minun makuuni, kuten olin toivonutkin - onhan siinä tyttörakkautta, taikuutta ja hevosia, joten kuinka paljon pieleen voi edes mennä? Kirjan juoni oli mielestäni mielenkiintoinen ja moniulotteinen, eikä missään nimessä käynyt tylsäksi. Rakastan hevosia, vaikka oma ratsastuskokemukseni on vähäistä, joten kaikki hevosten parissa ja satulassa vietetyt sivut viehättivät minua kovasti. Pidin myös kirjan uskontoon, taikuuteen ja vapauteen liittyvistä pohdinnoista.

Politiikka on kirjassa tärkeässä osassa, ja juonen seuraamiseksi siitä on jaksettava kiinnostua. Mielestäni sen pohjia olisi voinut avata hieman enemmän ja laajemmin, jotta eri sopimuksista ja liitoista olisi pysynyt paremmin perässä. Toinen kritiikkini ei liity niinkään juoneen kuin hahmojen nimiin. Kuten juonitiivistelmästäkin on selvää, kirjan kaikilla hahmoilla on vaikea fantasianimi (Maren oikea nimi on Amaranthine), eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Tahdon, että hahmoilla on nimet, jotka kykenen muistamaan edes kaksi minuuttia sen jälkeen kun laskin kirjan käsistäni (enempää en pyydä, sillä olen järkyttävän huono muistamaan hahmojen nimiä, mutta kaksi minuuttia olisi ihan kiva). Mahdottomien nimien lisäksi pitää tietenkin muistaa myös lempinimet, ja mikä niistä viittaa keneneenkin. En ole vaikeiden fantasianimien ystävä.

Kirjan päähenkilöt ovat kiinnostavia, romanssi on erinomaisesti kirjoitettu, ja erityisesti pidin Dennasta. Hän on lämmin, ystävällinen akateemikko, joka osaa kuitenkin pitää puolensa ja argumentoida fiksusti menettämättä helposti temperamenttiaan. Mare ei ehkä ole aivan yhtä monipuolinen, ja sivuhenkilöt kärsivät ulottuvuuksien puutteesta sitäkin enemmän, mutta tässä kirjassa se ei juuri häirinnyt minua. He tekevät tehtävänsä juonen eteen, ja kirja edistyy. Arvostin sitä. Ylipäätään arvostin suuresti tätä suloista fantasiaromanssia, jossa hevoset saavat ansaitsemaansa arvostusta.

Neljä tähteä

#Queer52: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda

Becky Albertalli: Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda. Penguin Books, 2015. S. 303.

Tämä kirja oli oikeastaan vain odotellut oikeaa hetkeä. Olin kuullut siitä pelkkää hyvää, se mitä tiesin konseptista kiinnosti minua, ja ostin sen alkusyksystä Tukholmasta. Eräänä vaikeana yönä aloitin mieluummin uuden kirjan kuin edes yritin nukkua, ja luinkin tätä sitten aamuneljään saakka.

Simon ei tiedä kuka Blue on, mutta Simon on rakastunut häneen. Kuukausien sähköpostien kirjoittamisen jälkeen Simon ja Blue tietävät toisistaan kaikki suuret, tärkeät asiat, mutta eivät mitään, mikä auttaisi heitä selvittämään toistensa tosielämän identiteetit. Ja niin sen kuuluukin olla. Kukaan muu kuin Blue ei tiedä Simonin olevan homo - ei ainakaan ennen kuin eräs koulututtu saa selville Simonin sähköpostittelusta ja uhkaa paljastaa asian koko koululle. Samaan aikaan kun Simon yrittää pitää salaisuutensa, hän yrittää myös kasata Bluen identiteetin palapeliä mielessään. Kaapista tulemisessa on sekä uhkia että mahdollisuuksia, mutta onko Simon valmis niihin - ja onko Blue?

Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda on eittämättä yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Se ei ole pitkä, mutta pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka. Simonin hauskaa ja samastuttavaa kertojaääntä rytmittävät Simonin ja Bluen keskenään lähettämät sähköpostit, ja ne ovat ehkä kirjan parasta antia - niiden lukeminen on käsittämättömän ilahduttavaa, ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän sähköposteja ja Simonia ympäröiviä hahmoja alkaa syynätä ihmetellen, kuka Bluen nimimerkin takana voi olla. Mysteeri kuitenkin piti loppuun saakka, ainakin minulle, ja ilahduin lopputuloksesta valtavasti.

Lyhyeksi kirjaksi Simonissa on todella paljon viisaita ja kiinnostavia ajatuksia. Simon puhuu esimerkiksi siitä, miten epäreilua on, että vain ei-heteroiden tarvitsee tulla kaapista - miksei kaikkien tarvitse? Miksi aina oletamme heteroutta/cissukupuolisuutta/valkoisuutta jne. kunnes toisin todistetaan? Toinen asia, josta Simon puhuu ja joka kolahti minuun, on kaapista tulemisen iso numero. Hän ei ole kaapissa siksi että pelkäisi kenenkään läheisensä torjuvaa reaktiota, vaan siksi, ettei jaksa sitä isoa numeroa mikä kaapista tulemisesta seuraisi, ja samastun tähän niin paljon. Olen itse viime viikkoina tullut kaapista muunsukupuolisena, ja koska en koe sen olevan iso asia, eikä muutoksia elämässäni tämän tiimoilta juurikaan tapahdu, en jaksaisi sitä, että siitä tulee iso numero. (Nytkin vain ovelasti livautin sen tänne tekstin sekaan toivoen, että se sulautuu kivasti muuhun asiaan.) Ainut asia Simonin kokemuksessa, jota en pitänyt uskottavana, on se, että kaikki hänen kaverinsa ovat cisheteroita. Minun ja melko lailla kaikkien tuntemieni sateenkaari-ihmisten kokemus on, että vedämme toisiamme puoleemme, usein jo ennen kuin tiedämme täysin omista identiteeteistämme. Kaveriporukat, joissa on vain yksi hetero, tuntuvat huomattavasti yleisemmiltä näissä piireissä kuin kaveriporukat, joissa on vain yksi homo.

Simon Vs. on hyväntuulinen kirja, joka ilahduttaa ja ihastuttaa, ja sopivasti myös raivostuttaa ja harmittaa. Siinä ei ole yhtäkään turhaa sanaa, vaan tarina kerrotaan kauttaaltaan mielenkiintoisesti ja luinkin koko kirjan kahdella istumalla. Ainut minua ärsyttänyt juonellinen elementti täytyy piilottaa spoilerivaroitusten alle:

Voitteko nyt jättää sen ilman suostumusta tai omaa valintaa jonkun outtaamisen jonnekin historian pölyisiin arkkuihin, kirjailijat. Ihmisen pakottaminen kaapista kertomalla muille hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan tai sukupuoli-identiteetistään ilman hänen lupaansa ja tietoaan on potentiaalisesti hyvinkin vaarallista, ja joka tapauksessa rikkoo ihmisen itsemääräämisoikeutta. Ymmärrän että sillä saa luotua hyvää draamaa, mutta todellisuudessa se on paskamainen teko, ja sen käyttäminen juonielementtinä on mielestäni erittäin kyseenalaista. Tästäkään kirjasta ei varsinaisesti käy ilmi, kuinka vahingollista se voi pahimmillaan olla, ja niinpä asioista tietämättömälle lukijalle voi jäädä mielikuva, ettei outtaaja tehnyt mitään kovin kamalaa.

/rant and spoilers
Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin tästä kirjasta huiman paljon ja jos osoitat sitä kohtaan pienintäkään mielenkiintoa, tungen sen lusikalla kurkustasi alas, koska sinun täytyy lukea se. Saatavilla myös suomeksi nimellä Minä, Simon, homo sapiens!

Neljä ja puoli tähteä

Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä

#Queer52: As I Descended

Robin Talley: As I Descended. MIRA Ink, 2016. S. 370.

Robin Talleyn aikaisemmat kirjat What We Left Behind ja Lies We Tell Ourselves olenkin jo lukenut ja arvostellut, joten odotin mielenkiinnolla mitä As I Descended toisi tullessaan. Tiesin kyseessä olevan HLBT+ teemainen mukaelma Macbethista, ja tiesin sen sijoittuvan sisäoppilaitokseen, ja näillä erinomaisilla eväillä varustettua kirjaa oli hauska lähteä lukemaan.

Vanhaan etelävaltiolaiseen kartanoon rakennetun sisäoppilaitoksen lukion seniorit käyvät keskenään raakaa kilpailua arvosanoista, menestyksestä ja erityisesti Kingsley Prize -stipendistä. Koulun kultatytöllä Delilahilla on stipendi käytännössä jo taskussaan, mutta yhdessä Stanfordiin tahtovat Lily ja Maria eivät ole vielä valmiita luovuttamaan: Marian on saatava stipendi keinolla millä hyvänsä. Viettäessään iltaa Ouija-laudan äärellä Lily, Maria ja Brandon tulevat vapauttaneeksi liudan aaveita koulunsa ylle ja Marian muistot vanhasta lastenhoitajastaan ja tämän tarinoista alkavat vaivata häntä. Pian tytöt saavat huomata, että aaveista voi olla stipdenikilvassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aloitin As I Desdencedin muutamaa päivää ennen Halloweenia, ja se oli todellakin täydellinen Halloween-kirja. Aaveita, murhia ja kaulan ympärillä hitaasti kiristyvä hirttosilmukka - 'tis the season! Hyytävän tunnelmansa ja raskaiden aiheidensa takia kirja on tosin melko rankkaa luettavaa, mutta perustuuhan se yhteen Shakespearen tunnetuimmista tragedioista. Mitä muutakaan voi odottaa.

Kirjassa on paljon erilaista diversiteettiä ja representaatiota. Löytyy tyttörakkautta, löytyy poikarakkautta, löytyy vammaisuutta ja ei-valkoisuutta. Koska kirjan juoni kuitenkin perustuu Macbethiin, suurin osa näistä hahmoista päätyy kuolleeksi ennen kirjan viimeisiä sivuja, ja se on hyvä ottaa huomioon kirjaa aloittaessaan. Tämä kirja ei ole niille, jotka ovat kyllästyneet siihen, että homohahmot aina kuolevat. Muutoin hahmoista ei ole paljon sanottavaa - monet heistä olisivat voineet olla monipuolisempia. Se olisi tehnyt heistä mielenkiintoisempia ja samastuttavampia, sillä minun oli vaikea sympatiseerata oikeastaan kenenkään muun kuin Matheon kanssa. Myöskään Marian ja Lilyn suhde ei saa ansaitsemaansa syvyyttä, vaan tuntuu jäävän pintapuoliseksi lukijan vakuutteluksi ennemminkin kuin tosirakkaudeksi.

Mukaelmana kirja oli mielestäni mielenkiintoinen ja varsin onnistunut, joskin tästä löytyy eriäviä mielipiteitä niiltä, joilla on syvempi suhde lähdetekstiin kuin minulla. Itse nautin juonen seuraamisesta ja oli kiinnostavaa nähdä, miten mikäkin käänne oli tässä versiossa toteutettu. Kirja luo hyvin eläviä mielikuvia henkilöistä ja heidän ympäristöistään, ja kuvailu onkin mielestäni järjestään ollut Talleyn vahvuuksia. Tämä ei ole yhtä hyvä kirja kuin Lies We Tell Ourselves, eikä yhtä kyseenalainen kuin What We Left Behind, vaan varsin kelpo peruskirja, johon jäi parantamisen varaa, mutta kyllä sen ihan ilokseen lukee.

Kolme ja puoli tähteä

Odottamattoman ilahduttava: Love Is the Drug

Alaya Dawn Johnson: Love Is the Drug. Arthur A. Levine Books, 2014. S. 335

Joulut on nyt jouluiltu ja muitakin henkisiä esteitä selvitetty, ja on aika palata kirja-arvioiden pariin. Vuotta on enää muutama päivä jäljellä ja kirjoja vielä arvioimatta enemmän kuin yhden käden sormia, eli joulukuun blogimaraton venyy tänäkin vuonna tammikuun puolelle. Pitemmittä puheitta lienee siis paras mennä asiaan: Poimin tämän kirjan kesällä kirjastosta sen kornista nimestä huolimatta, sillä takakansiteksti oli mielenkiintoinen. En kuitenkaan odottanut suuria, ja tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti.

Emily Birdillä on täydellinen elämä, johon kuuluu täydellinen poikaystävä, täydellinen Ivy League -tulevaisuus, ja vanhempiensa täydellisenä tyttärenä oleminen. Ainut Birdin elämän pintaan säröjä nakertava tekijä on hänen ystävänsä Coffee, kemianero ja koulun huumediileri. Eräänä iltana riideltyään Coffeen kanssa jotain tapahtuu, ja Bird herää kymmenen päivää myöhemmin sairaalasta muistamatta riidan jälkeisestä ajasta mitään. Samalla maailma on ajautunut kaaokseen uuden, v-influenssaksi kutsutun viruksen levittyä tappavaa vauhtia lähes kaikkialle. Valtion palkka-agentit eivät jätä Birdiä rauhaan, ja hän alkaa epäillä tietävänsä jotain, mikä voisi olla tuhoisaa USA:n hallitukselle. Ainut ongelma on, ettei hän muista sitä.

Love Is the Drug imaisee lukijan mukaansa heti alusta odottamattomalla voimalla. Oletin kirjan olevan keskinkertainen teinidystopia/seikkailu/romanssi, mutta se olikin niin paljon enemmän. Lähes kaikki kirjan hahmot ovat amerikanafrikkalaisia tai muita ei-valkoisia, mikä on upeaa. Rotukysymysten ohella kirjassa käsitellään ymmärtävällä otteella myös luokkeroja ja Birdin erittäin vaikeaa ja monimutkaista suhdetta vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä. Kaikki nämä kietoutuvat yhteen luomaan Birdin elämän, joka nopeasti tuntuu omalta. Päähenkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin rakennettuja hahmoja, ja myös muutamat sivuhenkilöt ovat saaneet ansaittua huomiota. Kirjan pahis olisi ehkä kaivannut hieman enemmän luonteenpiirteitä sen ohella, että hän on paha, mutta toisaalta hän oli niitä hahmoja, jotka ovat niin vastenmielisiä että heitä rakastaa vihata.

Kirjan juoni on nopeatempoinen ja vaatii lukijalta tarkkaavaista seuraamista. Bird ja Coffee operoivat pitkälti hallitusjuonien ja salaliittoteorioiden maailmassa, ja niinpä varsinaisten action-kohtausten sijaan heidän eri löytöihinsä tulee keskittyä pysyäkseen perässä juonen liikkeistä. Se kävi ainakin toisinaan minulle hieman hankalaksi, mutta lopulta iso kuva hahmottui aivan riittävän hyvin. Kirjassa asetettu skenaario on myös hyvin aidon tuntuinen: biologisen sodankäynnin takia vapautunut vaarallinen virus, karanteenit, rokotteet, salailu ja bioterrorismin uhka eivät tuntuneet millään lailla kaukaa haetuilta. Mielenkiintoni pysyi yllä koko kirjan ajan, ja oli hauskaa nähdä, miten kaikki lopulta liittyi toisiinsa.

Tämä kirja oli ehdottomasti syksyn yllättäjä. Sekä sen juoni että toteutus olivat paljon paremmat kuin etukäteen odotin, ja arvostin erinomaisesti tehtyä ei-valkoista (sekä hieman myös ei-heteroa!) representaatiota.

Neljä tähteä.

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.

#Queer52: The Chaos

Nalo Hopkinson: The Chaos. McElderry Books, 2012. S. 241.

En edes tiedä mistä aloittaa. Nimi kertoo tästä kirjasta kaiken tarpeellisen.

Scotch elää kaksoiselämää yhtäältä koulun suosittuna tanssitähtenä ja toisaalta vanhempiensa kilttinä tyttönä. Hänellä on myös salaisuuksia: hänen ihollaan kasvaa musta, läikykäs ja tahmea ihottuma, johon mikään ei tunnu auttavan, ja hän näkee omituisia hevosenpääolentoja, joita kukaan muu ei näe. Vanhempien lähtiessä muutamaksi päiväksi pois kaupungista Scotchin isoveli pyytää hänet mukaansa baariin, missä Kaaos alkaa: baarin lavan alta leviää hehkuva kupla, jota Scotch haastaaa veljensä koskemaan. Tämä katoaa, Kaaos valtaa maailman ja äkkiä Scotch on pahemmassa pulassa kuin hän osasi ikinä odottaa.

Tämä on ehdottomasti absurdein ja surrealistisin kirja, jonka olen ikinä lukenut, mutta ei hyvällä tavalla. Scotch on aika rasittava päähenkilö ja häneen samastuminen on vaikeaa. Juoni vaikuttaa ensin suhteellisen normaalilta fantasiakirjan juonelta, kunnes Kaaos käynnistyy ja kaikki muuttuu todella omituiseksi ja sekavaksi. Minulla ei ole edes sanoja sille, miten totaalisen outoa kaikki tässä kirjassa tapahtuva on - olen muiden arvioista ymmärtänyt, että jos tietäisi jotain jamaikalaisesta kansantarusta, kirjasta voisi saada irti enemmän. Sellaisenaan mitään ei selitetä, ja niin lukija kuin Scotchkin on totaalisessa hämmennyksen tilassa läpi kirjan. Lopulta kaikki myös ratkeaa aivan kummallisen yksinkertaisesti, eikä mikään ongelma ehkä lopulta ollutkaan ongelma. Juonen osalta tätä kirjaa ei kannata edes yrittää ymmärtää.

On The Chaoksessa hyvääkin. Se sisältää mielenkiintoista pohdintaa rodusta ja ihonväristä (Scotchin isä on valkoinen jamaikalainen ja äiti kanadanafrikkalainen, mikä jättää Scotchin väliinputoaja-asemaan), siinä on HLBT+ hahmoja (tosin vain sivuosissa, mikä saa minut kyseenalaistamaan kirjan aseman tässä haasteessa) joista yksi myös istuu pyörätuolissa. Valitettavasti yksikään hahmo ei ole kovin moniulotteinen ja heidän kehityksensä kärsii juonen omituisuudesta. Kirjassa on siis hyvä yritys tuoda esiin ajankohtaisia intersektionaalisen feminismin aiheita, mutta kaiken muun toteutuksen ollessa niin kömpelöä jää tälle vähän huomiota.

En voi sanoa suosittelevani tätä kirjaa. Se jätti oloni täysin pöllämystyneeksi ja ihmettelemään, mitä juuri luin.

Yksi ja puoli tähteä

#Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe. Simon & Schuster, 2012. S. 359.

Jos The Miseducation of Cameron Post pudotti odotukseni kolmannen kerroksen ikkunasta, niin tämä pudotti ne ainakin kymmenennen kerroksen ikkunasta.

Kuumana kesäpäivänä vuonna -87 Aristotle Mendoza tapaa uima-altaalla Dante Quintanan. Tästä alkaa erikoinen mutta luja ystävyys vihaisen nuoren miehen ja taiteilijasielun välillä. Siinä missä Arin veli on vankilassa, eikä hänen isänsä koskaan puhu sodasta, on Danten perhe onnellinen ja funktionaalinen. Heidän maailmojensa kohdatessa Ari saa oppia, että rakkautta on monenlaista, ja että joskus muutkin kuin hän ovat oikeassa.

Tässä on todellakin toinen kirja, jolta odotin niin paljon ja josta niin kovin halusin pitää. Ari ja Dantea on ylistetty HLBT+ kirjallisuuspiireissä maasta taivaisiin, se on voittanut lukuisia palkintoja (muiden muassa Lambda Literary Awardin, Stonewall Book Awardin ja Michael L. Printz Awardin), enkä ole kenenkään koskaan kuullut sanovan siitä poikkipuolista sanaa. Lisäksi rakastan kirjan kantta. Se on niin kaunis. On tuskallista, kun sisältö ei yllä kansitaiteen tasolle.

Saan siis olla ensimmäinen tuntemani ihminen, jolla on poikkipuolista sanottavaa Ari ja Dantesta. Suoraan sanottuna kirja oli mielestäni tylsä. Koko kolmen ja puolensadan sivun aika tapahtuu suunnilleen neljä asiaa, ja muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia. Koska Ari on vihainen nuori mies, muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia siitä, miten vaikeaa hänen elämänsä on ja miten kaikki ovat häntä vastaan (ei muuten pidä paikkaansa). Arin elämä ei tokikaan ole täydellistä, mutta sen sijaan että hän opettelisi kommunikoimaan vanhempiensa kanssa, hän vain hautoo vihaansa sisällään, ja sen lukeminen on uuvuttavaa, eikä minulla ole aikaa eikä energiaa sellaiselle. Ari ja Danteen tarttuminen oli aina raskasta, sillä tiesin jo etukäteen, että tulossa on vain samaa vanhaa. Koko kirja pyörii muutaman asian ympärillä: Danten, vankilassa olevan veljen, ja Arin hankalan isäsuhteen. Missään näistä asioista ei myöskään päästä minnekään ennen aivan loppua, ja niinpä koko kolme ja puolisataa sivua ovat samojen asioiden pyörittelyä hieman eri sanakääntein.

Ari muistutti minua paljon Siepparin ruispellossa päähenkilöstä Holdenista. Sama valittajan asenne. Arin arvoa hahmona Holdenin yläpuolelle nostaa se, ettei hän ole valkoinen, eikä hetero (myös ei-valkoiset ei-heteropojat saavat siis olla ylistetyn kirjallisuuden rasittavia tähtiä), mutta minun kärsivällisyyttäni hän venytti yhtä lailla. Ja onhan hänellä, kuten Holdenillakin hetkensä; ei koko kirja suinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Se ei kuitenkaan myöskään ollut lainkaan niin hyvä kuin odotin.

Yllätyksekseni pidin todella paljon kirjan lopusta. Se oli niin hyvä, että melkein päätinkin haluta ostaa kirjan omakseni kaikesta huolimatta. Hyvä loppu ei kuitenkaan anteeksianna edeltävää kolmeasataa sivua hampaiden kiristelyä, eli pelkän lopun takia tätä ei kannata lukea. Sen sijaan, jos teinipoika-angsti 80-luvulta on sinun juttusi, tai jostakin käsittämättömästä syystä et inhonnut Holden Caulfieldiä sielusi syvimmistä sopukoista saakka, pidät varmaan tästäkin. Ehkä se olikin vain liian TaidettaTM minun makuuni.

Kaksi tähteä.

Sentään tämä kirja kuittasi paitsi kohtansa #Queer52-haasteesta, myös kohdan HelMetin 2017-haasteesta.

Tumblrin satoa: Rainbow Islands

Devin Harnois: Rainbow Islands. Omakustanne, 2017. S. 163. Tiedoston koko: 3169 KB

Selailin kesäisessä e-kirjainnostuksessani Kindle Storea ja etsin jotain halpaa, mihin vielä jäljellä olevat, Amazon-tililleni lataamani rahat riittäisivät. Törmätessäni Rainbow Islandsiin valita alkoi olla selvä, sillä tunsin tämän kuvion.

Dystooppisessa, vanhoillis-kristillisessä yhteiskunnassa kaikki, jotka jäävät kiinni ei-heteroudesta, saavat valinnan: lähtö leirille, jossa heidän "parannetaan", tai elinikäinen karkotus saarille muiden kaltaistensa joukkoon. Jason valitsee saaret, odottaen kuihtunutta, kärsivää kourallista ihmisiä, mutta löytäen kukoistavan yhteiskunnan, jossa hänet otetaan avosylin vastaan. Pian kuitenkin käy selväksi, että kaikki on vaarassa luhistua.

Minäkin haluan muuttaa sateenkaarisaarille. Harnois kuvaa sateenkaariväen luomaa yhteiskuntaa kauniisti ja houkuttelevasti. Se, mikä alkoi homofoobisen yhteiskunnan yrityksenä tappaa poikkeavat ihmiset sukupuuttoon, on kehittynyt homo- ja lesbosaaresta upeaksi yhteistyötä tekeväksi maailmaksi: alkuperäiset saaret ovat nimeltään Alexandros ja Sapphos, biseksuaaliset merirosvot seilaavat vesiä saarten ja mannermaan välillä ryöstäen mannermaalaisia laivoja, ja aseksuaalien taivaskaupunki leijuu kaiken tämän yllä mielettömän teknologiansa kanssa. Jos tämä kuulostaa sinusta etäisesti tutulta, niin olet oikeassa: Harnoisin kirjaa inspiroi pitkä Tumblr-postaus, jonka aloitti homofoobinen ehdotus lähettää kaikki homot ja lesbot omille saarilleen kuolemaan sukupuuttoon. HLBT+ yhteisö kuitenkin otti idean omakseen ja loi upeita maailmoja ja tarinoita sen ympärille, joista osaa Harnois on tässä kirjassa käyttänyt, ja osaa ei.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa on sen maailma ja elävältä tuntuva kuvaus. Olisin onnellisena lukenut vain rauhallisesta elämästä saarilla ja merirosvolaivoilla. Juoni kuitenkin tarvitsee konfliktia, ja tässä tapauksessa se syntyy, kun saarelaisille paljastuu, että mannermaalla ollaan pettyneitä heidän kukoistavaan elämäänsä ja heidät aiotaan tuhota kerrasta. On siis aika valmistella vastaisku, aloittaa sota ennen kuin vihollinen ehtii. Kun sotajuoni alkaa rakentua, kirjan tahti kiihtyy liiaksikin. Mihinkään ei käytetä riittävästi aikaa, ja vaikka kuvaus hyökkäyksestä mannermaalle on mielenkiintoinen, loppuu kirja aivan liian pian sen jälkeen. 163-sivuinen kirja on muutenkin todella lyhyt, eli sotavalmisteluja olisi hyvin voinut hieman lihavoittaa ja tarinaa jatkaa pidemmälle, sillä minua häiritsee, etten tiedä, miten saarelaisille lopulta kävi. Tämäkin kirja tuntuu loppuvan kun sen juoni on vielä aivan kesken.

Rainbow Islands sopii mainiosti myös sellaiselle lukijalle, joka ei ole perehtynyt HLBT+ maailman saloihin, sillä ei ole Jasonkaan. Saarille tultaessa kirjasta käytetään merkittävä osa erilaisten identiteettien selittämiseen ja Jasonin omaan identiteetin etsintään. Ei siis tarvitse olla ekspertti, ainoastaan kiinnostunut.

Lyhyydestään ja juonen rytmiongelmista huolimatta Rainbow Islands oli todella ilahduttavaa luettavaa, ja jos joku omistaa laivan ja tahtoisi antaa minulle kyydin Sapphokselle, olen valmis lähtemään milloin tahansa.

Neljä tähteä.

Sain myös yhden kohdan HelMetin 2017 -haasteesta!

#Queer52: The Miseducation of Cameron Post

Emily M. Danforth: The Miseducation of Cameron Post. Balzer + Bray, 2012. S. 470.

Valitettavasti tämäkin kirja kuuluu sarjaan "odotin niin paljon, sain niin vähän".

Cameron on vasta 12-vuotias, kun hänen vanhempansa kuolevat, ja kotiin muuttaa uskonnollinen Ruth-täti, joka kyllä yrittää parhaansa, mutta hän ja Cam eivät ole aivan samalla aaltopituudella. Kesät kuluvat ja Cam kasvaa, tutkien kiinnostustaan tyttöihin - kunnes jää kiinni, ja Ruth-täti lähettää hänet konservatiiviseen, kristilliseen God's Promise -sisäoppilaitokseen, jossa "parannetaan" teinejä "luonnottomista" seksuaali- ja sukupuolitaipumuksista.

Oi voi. Halusin niin paljon pitää tästä kirjasta. Halusin löytää Camista tarttumapintaa ja elää hänen kokemuksensa hänen kanssaan, mutta - ei. Vaikkakaan The Miseducation of Cameron Post ei ole tässä asiassa pahin löytämäni kirja, se on kirjoitettu tylsästi. Se on kirjoitettu unenomaisella, kannestakin välittyvällä elokuunkeltaisella sävyllä, joka jättää etäisyyden lukijan ja tapahtumien väliin. Sitä on myös liikaa, ja etenkin alusta voisi karsia runsaasti tekstiä. Cameronin persoonallinen ääni rikkoo tasaisena etenevän tekstin virran toisinaan, mutta ei riittävästi. Jokin näissä kirjoittajan omaan nuoruusaikaan (tässä tapauksessa 1980-luvulle) sijoittuvissa, muistelmallisesti kirjoitetuissa kirjoissa ei vain iske minuun. En tiedä, onko se edellä kuvattu tyyli, vai se, että kokemukset tuntuvat toisaalta niin henkilökohtaisilta, ja toisaalta niin tunnetuiksi oletetuilta, etten pysty samastumaan niihin. Tunnetuksi oletetulla tarkoitan sitä, että minä en tiedä, millaista on teinitytön elämä 1980-luvun Montanassa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuntuu, kuin minun tulisi tietää.

Kirjan rytmi tuntuu heittelevän omituisesti. Alkuun pääsemisessä kestää iän kaiken ja takakannen perusteella tapahtumien liikkeelle panevaksi voimaksi olettamani sisäoppilaitokseen lähettäminen tapahtuu merkittävän myöhään kirjan juonikaaressa. Mielestäni kirja muuttui tässä kohdin huomattavasti kiinnostavammaksi, joskin myös karmeammaksi, sillä "parantamisen" ja "heteroksi käännyttämisen" aiheuttama henkinen väkivalta nuoria kohtaan on järkyttävää. Loppuosa siis sujuu vauhdikkaammin, mutta kirja loppuu aivan kesken. Pidän avoimista lopuista, mutta en sellaisista, mitkä antavat vaikutelman kuin pitkä käsikirjoitus olisi leikattu keskeltä kahtia, ja sanottu, että tämä osa julkaistaan. Loppu ei kokoa juuri mitään yhteen ja tuntuu lähinnä siltä, että tarinaa olisi ollut jäljellä vielä ainakin 20 sivua. Juonen rytmi ei siis toimi erityisen hyvin oikein missään kohtaa tätä kirjaa.

En nyt kuitenkaan sanoisi, että kyseessä on varsinaisesti huono kirja. Se ei vain ollut myöskään erityisen hyvä. Jos elokuunkeltainen tyyli vetoaa sinuun, ehkä nautit tästä kirjasta enemmän kuin minä. Hieman petetyksi tunnen siis oloni, sillä tarinan alkuasetelmassa olisi ollut ainekset vauhdikkaaseen ja mielenkiintoiseen nuoruuskuvaukseen.

Kaksi tähteä.

#Queer52: Starting from Here

Lisa Jenn Bigelow: Starting from Here. Amazon Publishing, 2012. S. 282.

Tämän kirjan nimi ja kansi puhuttelivat minua ehkä enemmän kuin itse tarina, mutta oli sekin ihan kiva.

Colbyn elämä ei mene kuin toiveunissa. Hänen äitinsä on kuollut, hänen isänsä on aina poissa, hänen melkein-tyttöystävänsä jätti hänet pojan takia, eikä koulukaan oikein suju. Colby on päättänyt, että tästä eteenpäin hän ei välitä enää, kun äkkiä hänen jalkoihinsa putoaa karkuteillä oleva koira, joka on törmännyt autoon. Colby ja hänen paras ystävänsä Van vievät koiran eläinlääkärille, ja Colby saa huomata, ettei välittämättä oleminen olekaan niin helppoa.

Starting from Here on lyhyt kirja, jossa tapahtuu paljon asioita. On Colbyn suru äidistään ja hankala suhde isäänsä, on sydänsurut ja uusi kiinnostava tyttö koulussa, on koira ja mukava eläinlääkäri, josta tulee Colbyn ystävä. Kuitenkin tarina onnistuu virtaamaan vaivattoman oloisesti eteenpäin eikä tunnu liian pakatulta. Mo, Colbyn koira, on aivan ihastuttava ja varastaa varmasti sinunkin sydämesi.

Minun oli vaikea samastua Colbyyn, mutta se ei varmasti päde kaikkiin kirjan lukijoihin. Colby on impulsiivinen, paljon omassa päässään ja omissa vaikeuksissaan aikaa viettävä teinityttö, ja se on varmasti monille tuttua. Häntä ei kiinnosta koulumenestys, vaan, se kuinka paljon työvuoroja hän ehtii viikossa tehdä, että saisi enemmän rahaa. Hänellä on vaikea suhde isäänsä, joka on rekkakuski ja sen vuoksi enemmän poissa kotoa kuin kotona. Mikään näistä asioista ei erityisesti resonoi minun sielussani, ja minusta Colby oli toisinaan hieman rasittava, mutta uskon, että monet näkevät Colbyssa itsensä.

Kirjan eri sivujuonet aina romanssista eläinlääkäriin sopivat hyvin toistensa lomaan ja antavat kokonaisvaltaisen kuvan Colbyn elämästä. Tylsäksi tai tapahtumattomaksi kirja ei missään vaiheessa jää, ja se on melko nopealukuinen. Päähenkilöt eivät ole maailman miellyttävimpiä ihmisiä, mutta he kehittyvät tarinan aikana, eikä kukaan jää tylsän yksiulotteiseksi. Starting from Here toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, että anteeksipyytäminen on harvoin liian myöhäistä, ja virheitään voi korjata silloinkin, kun ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Kolme ja puoli tähteä.

Hautausmaa ja high school: Blood Magic

Tessa Gratton: Blood Magic. Doubleday, 2011. S. 405

Parin kiireisen päivän tauon jälkeen olen palannut blogimaratonin pariin! Sain kouluvuoteni pakettiin, joten nythän ei ole jäljellä enää mitään muuta tekemistä kuin lukea lisää kirjoja ja arvioida niitä blogissa, eikö? Käydään siis toimeen. Tänään vuorossa on Tessa Grattonin Blood Magic, jonka valitsin täysin sillä perusteella, että Tessa Gratton ja Maggie Stiefvater ovat ystäviä ja toistensa betalukijoita, eli kirjan täytyy olla ainakin kelvollinen.

Sillan ja hänen veljensä vanhemmat ovat kuolleet ja Sillan yrittäessä sopeutua elämään ilman heitä, hän löytää isänsä muistikirjan, joka avaa kokonaan uuden maailman ja kertoo salaisuuksia hänen isästään, joita hän ei olisi ikinä uskonut tai osannut odottaa. Sillan naapuriin muuttanut Nick sen sijaan saa huomata jo tietävänsä vaikka millaisia salaisuuksia, kun hän näkee Sillan hautausmaalla tekemässä veritaikoja.

Blood Magicissa on hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja on nykymaailmaan sijoittuva fantasiatarina, mutta sen tunnelma muistuttaa enemmän eeppistä fantasiaa, kuten Tolkienia tai Martinia. Osittainen raskaus kontrastoituu jännittävästi nuorten tavanomaiseen high school -elämään ja käyttämiin sanoihin, mutta toisaalta sopii äärimmäisen hyvin aavemaisiin hetkiin vanhalla hautausmaalla, kun Silla, Nick ja Sillan veli tutustuvat muistikirjan ja veritaikojen saloihin.

Kirjalla on kolme kertojaa: Silla, Nick ja Josephine. Josephinen osuudet ovat päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat ajalta kauan ennen meitä, mutta mitä pidemmälle ne edistyvät, sitä tiukemmin ne nivoutuvat yhteen nykyajan tapahtumien ja Sillan ja Nickin tarinan kanssa. Juoni on rakennettu huolella, ja jos yksi käänne olikin ennalta-arvattava, niin toinen ei missään nimessä ollut. Jännite kasvaa tasaisesti kohti loppua, missä vaiheessa tapahtumat käyvät hyvin erikoisiksi, mutta kuitenkin kirjan maailmaan sopiviksi. Vanhan hautausmaan tapahtumista on vaikea päästää irti kirjan loputtuakaan.

Silla on päähenkilönä helposti samastuttava ja uskottava. Hänen yrityksensä pitää kiinni vanhemmistaan ja koko traaginen tarina liittyen heidän kuolemaansa on koskettava, eikä Grattonia voi ainakaan syyttää siitä, että hän pelkäisi tappaa hahmojaan. Nick ei mielestäni ole yhtä onnistuneesti luotu hahmo, mutta hänkin palvelee tarkoituksensa ja loppua kohden tapahtuu merkittävää hahmokehitystä. Kaiken kaikkiaan olen luonut paljon heikomminkin luotuja esikoiskirjojen hahmoja.

Jos pidät taikuudesta, tragiikasta ja hautausmaista, tämä kirja on ehdottomasti sinua varten. Itsekin pidin siitä varsin paljon.

Neljä tähteä

Blood Magic myös kuittaa yhden kohdan HelMet 2017 -haasteesta!

Ihana Eurooppa: 13 Little Blue Envelopes

Maureen Johnson: 13 Little Blue Envelopes. HarperTeen, 2005. S. 368. Tiedoston koko: 1808 KB

Maureen Johnson on yksi suosikki Twitter-ihmisiäni, ja co-host Says Who Podcastissa, jota syvästi rakastan. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan hänen Shades of London -sarjastaan, sekä joitain kirjoja, joissa hän on ollut yhtenä kirjoittajana (Let It Snow ja The Bane Chronicles). Kun 13 Little Blue Envelopes, josta olin kuullut paljon hyvää, tuli e-kirjana alennukseen, päätin ostaa sen tukeakseni tätä ihailemaani naista.

Ginnyn kuollut täti on jättänyt hänelle kirjekuoren, joka sisältää 1000€ ja ohjeet ostaa lentolippu. Lisäksi hän on jättänyt 12 muuta kuorta, ja jokaisen kirjeen lopussa on ohje siitä, milloin seuraavan saa avata. Peg-tädin kirjekuoret vievät Ginnyn päätähuimaavalle seikkailulle halki Euroopan, eikä kukaan tiedä, mitä odottaa seuraavaksi. Kaikkein vähiten Ginny itse.

13 Little Blue Envelopes on nopealukuinen, hurmaava kesätarina, jos ei odota kovin suuria. Minä ehkä odotin hieman liian suuria. Ginny on 17-vuotias, ja hänen matkansa sääntöihin kuuluu, ettei hän saa pitää mitään yhteyttä kotiin. Elossa olleessaan hänen tätinsä tunnettiin epäluotettavuudestaan. Mitä enemmän kuulin tädistä, sitä enemmän hän ärsytti minua henkilönä, ja tuntuu epäuskottavalta, että Ginnyn vanhemmat olisivat päästäneet alaikäisen tyttärensä matkustamaan yksin ympäri Eurooppaa ilman mitään keinoa saada yhteyttä tähän.

Peg-tädin itsekkyys ja raivostuttavuus käy kirjan läpi ilmi yhä selvemmin ja selvemmin, ja vaikka juoni perustuu hänen kirjeisiinsä ja niiden ennalta-arvaamattomuuteen, se myös tekee juonen paikoin raskaaksi ja hankaksi seurata. Onneksi sentään kaikki hahmot eivät kohtele Peg-tätiä virheettömänä jumaluutena, vaan hänen uskomaton rasittavuutensa tuodaan esiin. Ginny ravaa ympäri Eurooppaa ei hirveän järkevän oloisessa järjestyksessä, ja hänen kohtalonsa riippuu jatkuvasti täysin vieraista ihmisistä. Minun puolestani Ginny saisi hieman käyttää järkeään ja rikkoa Peg-tädin asettamia sääntöjä sen mukaan kuin tarve vaatii.

Ei kirja kuitenkaan kokonaan huono ole. Se takuuvarmasti herättää matkakuumeen, ja siinä on todella kaunista kuvausta eri puolilta Eurooppaa. Rakkauskaupunkini Lontoo ja Rooma; jo pitkään matkustushaaveena ollut Amsterdam; Kööpenhamina (jossa tosin ei ole yötöntä yötä nähtykään, hah); Kreikka... Eurooppa on upea paikka ja sille tämä kirja tekee täyttä oikeutta. Kun sen siis lukee herttaisena matkustuskirjana, eikä odota liikoja juonelta tai henkilöhahmoilta, se on oikein viihdyttävä.

Kolme tähteä.

Erikoisen eksklusiivinen: Two Boys Kissing

David Levithan: Two Boys Kissing. Alfred A. Knopf, 2013. S. 196

David Levithanin tuotannosta minulla on jo jonkin verran kokemusta (esim. Naomi and Ely's No Kiss List ja Boy Meets Boy) joten odotukseni olivat korkealla. En... aivan tiedä, mitä lopulta ajattelin.

Craig and Harry ovat eronneet, mutta aikovat päihittää pisimmän suudelman maailmanennätyksen - yli 32 tuntia. Se on ihanaa ja kamalaa - loppua kohden yhä enemmän lähinnä kamalaa. Mitä pidemmälle heidän maailmanennätysyrityksensä kuitenkin pääsee, sitä enemmän huomiota se saa. Myös muut homopojat saavat tietää Craigin ja Harryn projektista, ja niin heidän tarinansa yhdistää orastavat romanssit, kaukosuhteet ja pois kotoaan potkitut.

Two Boys Kissing on kirjoitettu todella kauniisti. Sitä kertoo AIDS-epidemiassa kuolleiden homomiesten joukkoääni - tämä on David Levithanin oma sukupolvi, ja hän on varmasti menettänyt jonkun rakkaan taudille. Sukupolvien väliset erot kuitenkin kuroutuvat umpeen, kun vanhemmat katsovat nuorempiaan, tarkkailevat ja lempeästi ohjeistavat heidän touhujaan. Episodityylinen kerrota sitoo yhteen monta eri tarinaa, joita seurataan tasapuolisesti, ja jotka ovat sekä ilahduttavia että sydäntäsärkeviä. Kirjassa on hyvä imu, ja sitä lukee aivan ilokseen.

Minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä kirjan eksklusiivisuutta muita HLBT+ identiteettejä kohtaan. Ymmärrän, että kirjan fokus on homomiehissä (tai pojissa) eikä siinä ole mitään vikaa, mutta toivoisin, että yhteisön muitakin identiteettejä huomioitaisiin edes jollain tavalla, edes pienellä maininnalla. Kirjan kertojanääni edustaa tietyssä mielessä koko amerikkalaista HLBT+ yhteisön sukupolvea, ja toisaalta kuitenkin vain pientä osaa siitä. AIDS kosketti kaikkia yhteisön jäseniä, mutta yhä sitä toisinaan ajatellaan "homojen tautina". Ja niinpä homojen taudista kertovat vain homot. Yksi kirjan henkilöistä on transmies, ja se on merkittävää - transhahmoja nähdään kirjallisuudessa edelleen aivan liian vähän. Se on kuitenkin ainoa kosketus "perinteisen" homoidentiteetin ulkopuolelle, mitä kirja tekee.

Jos tuntisin nuoria homopoikia, antaisin tämän kirjan joululahjaksi heille kaikille. Se on varmasti äärimmäisen tärkeä identiteetin normalisoija ja omakuvan peili monelle pojalle, ja sellaisena arvokas. Myöskään sen kirjalliset ansiot eivät ole vähäiset, mutta minun oli vaikea löytää kirjaan henkilökohtaista yhteyttä.

Kolme ja puoli tähteä.

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.