Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen
Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:
1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending
Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.
Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.
Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.
Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!
Neljä tähteä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti