Klassikosta uusimpaan uuteen

Näin vuoden vaihteessa sen aina huomaa, kuinka hidas olen postaamaan lukemiani kirjoja. Tämän postauksen jälkeen on tulossa vielä ainakin kahden tekstin verran vuoden 2015 kirjoja.

The Princess Bride, kulttiklassikko, joskin paremmin tunnettu elokuvana. Ensimmäiset muistoni tästä kirjasta liittyvät Mustesydän-trilogiaan, jossa on joka luvun alussa lainaus jostain kirjasta. Tästä kirjasta oli useita lainauksia, ja mietin jo silloin, että se kuulostaa kiinnostavalta. Päädyin kuitenkin varaamaan sen kirjastosta, kun löysin sen jo kuuluisaksi käyvältä listalta. Siltä samalta kuin Princess Academy, Fangirl ja A Great And Terrible Beauty.

The Princess Bride on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kirjailija William Goldman, jonka isä hänen lapsuudessaan luki hänelle suurta seikkailuteosten klassikkoa, The Princess Bridea. Goldman haluaa antaa saman elämäämullistavan kokemuksen omalle pojalleen, mutta joutuu huomaamaan, ettei The Princess Bride olekaan seikkailukirja, vaan poliittinen satiiri. Niinpä hän päättää lyhentää kirjan siihen muotoon, jota saamme Goldmanin omien, satunnaisten kommenttien lomassa lukea. Hän kertoo aina, mistä on lyhentänyt, ja lyhyesti, mitä siinä oli.

Varsinainen tarina siis kertoo Buttercupista, Westleystä ja prinssi Humperdinckistä, kuten myös Inigo Montoyasta, Fezzikistä ja Vizzinistä. Renessanssin aikaan Florinin maassa asuu maailman kaikkein kaunein tyttö, Buttercup, yhdessä vanhempiensa ja Westleyn kanssa. Prinssi Humperdinck on maan tuleva kuningas, hänen intohimonsa on metsästäminen ja hän haluaa kauniin vaimon. Fezzik on äärettömän voimakas jättiläinen ja Inigo Montoya on maailman taitavin miekkamies, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman. Ovela Vizzini johtaa näiden kolmen rikolliskoplaa. Buttercupin tutustuessa rakkauteen näiden kuuden kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

The Princess Bride on todella erikoinen ja huvittava kirja. Sitä on erittäin vaikea ottaa vakavasti, mutta se ei liene tarkoituskaan. Buttercup, Westley ja Humperdinck ovat hyvin kliseisiä ja yksipuolisia hahmoja, joille voi lähinnä nauraa tai pyöritellä silmiään. Inigo Montoyaan ja Fezzikiin on panostettu enemmän, ja heillä on todelliset kehityskaaret. Fezzik olikin suosikkini. Parasta kirjassa on silti kerronta, jossa on paljon sarkastisia välihuomautuksia, eikä tietenkään pidä unohtaa Goldmanin lyhennysselostuksia. (Tässä kohtaa on varmaan hyvä huomauttaa, että todellisuudessahan koko kirja on Goldmanin kirjoittama. Lyhentämistä ja kehystarinaa on käytetty kirjallisina keinoina.) Kerronta on ehdottomasti tämän kirjan kultaa. Erityisesti kiinnitä huomiota määritelmiin, mitä asioita ennen ja jälkeen kirja tapahtuu. Ne ovat loistavia kohtia.

Kirja on julkaistu 1973 ja on jo moderni klassikko. Se on paikkansa ansainnut. Ei ole toista tämän kaltaista kirjaa; se on täysin originaali. Vaikka pudistelin päätäni epäuskoisena useammin kuin kerran, kirjassa käsitellään pinnan alla monia nykymaailmaa vaivaavia ongelmia. Kauneuden yliarvostaminen, ihmisten julmuus toisiaan ja maailmaa kohtaan, kostonhimo... Kaikessa absurdiudessaan The Princess Bride herättää ajatuksia.

Neljä tähteä.
William Goldman: The Princess Bride: S. Morgenstern's Classic Tale of True Love and High Adventure: The "Good Parts" Version, Abridged. Bloomsbury, 2008. S. 317.

Iida Sammaliston Tähtimosaiikki sai ilmestyessään paljon huomiota, sillä kirjailija oli vasta 19-vuotias. Kiinnostuin kirjasta silloin, ja varasin sen luettavakseni, jotta voisin täyttää HelMetin-kirjahaasteen kohdan "Vuonna 2015 ilmestynyt kirja" (joka sittemmin tuli täytetyksi Auburnilla). Kahlasin kuitenkin Tähtimosaiikin loppuun.

Nuori tähti, Lupus, saa ennustuksen, jonka mukaan ihmisten rakentama torni uhkaa Taivasta ja sen asukkaita. Vain yksi voi pysäyttää tornin rakentamisen. Lupus lähetetään Taivaasta Ruskaan etsimään ja johdattamaan tätä henkilöä. Samaan aikaan Ruskassa nuori vaeltajatyttö Suna ja hänen kettunsa Io pakenevat pahan Korppiruhtinaan kätyreitä saadakseen pitää vapautensa. Kun Lupus löytää Sunan, käy ilmi, ettei Korppiruhtinaan pysäyttämisestä tulekaan niin yksinkertaista kuin ennustus antoi ymmärtää.

Kai sitä täytyy aloittaa päällimäisestä ajatuksestaan: en pitänyt tästä kirjasta. Liian moni asia ei ollut kohdallaan.

Kirjan ilmestyessä sitä ylistettiin ja kirjailijan nuorta ikää ihmeteltiin. Odotin paljon - petyin. Sammaliston nuori ikä näkyy lähes kaikissa kirjan elementeissä, mutta kaikista eniten kielessä ja kirjan rakenteessa. Sammalisto kirjoittaa runollista, koristeellista, yltiökuvailevaa tekstiä, joka saa kaiken kuulostamaan hennolta ja helposti rikkoutuvalta. Eteerinen kuvailu hallitsee kirjan tyyliä ja sitä on aivan liikaa. Hiuksenhienoja yksityiskohtia ja koristeellisia sanoja voi käyttää toisinaan tehokeinona, mutta Sammalisto ei tekstissään mitään muuta käytäkään. Kirjan kerrontaa oli väsyttävä lukea ja se alkoi nopeasti kuulostaa jokseenkin typerältä.

Asetelmansa puolesta kirja on korkeaa fantasiaa, mutta on käytännössä kovin lyhyt ja taustaton lajityypin edustajaksi. Tavallaan tämä on hyvä asia; korkean fantasian ei aina tarvitse olla rämpimistä keksityn maailman historian suossa. Tähtimosaiikissa ei kuitenkaan ollut mielestäni tarpeeksi historiaa, tai muutakaan taustatarinaa maailmalle. Se vähä, mitä kerrottiin, sai minut vain arvaamaan "suuren paljastuksen" sata sivua etukäteen. Tässä siis taustatarinan lisäksi toinen rakenteellinen ongelma: juonen suuret kaaret ovat ennalta-arvattavia. Kolmas on Suna. Hänestä on yritetty tehdä vahvaa, itsenäistä naishahmoa, mutta ainakin minulle hän näyttäytyi itsepäisenä ja itsekkäänä, turhan vakuuttuneena siitä että tietää aina, mikä on parasta kenellekin. Lisäksi Suna on mielestäni melko kliseinen naishahmo. Lupus on paremmin rakennettu, joskin kaipaisi lisää särmää. Parhaan kaaren ja kiinnostavimman taustatarinan saa lopulta Ronan, joka tosin alkuun vaikutti täysin tarpeettomalta hahmolta (ja hänen kohtansa olivat alussa epäuskottavasti kirjoitettuja).

Tähtimosaiikissa on myös asioita, joista pidin. Sammaliston luomaan maailmaan liittyy joitain erittäin mielenkiintoisia juttuja, kuten Sunan kutsumat henget ja Taivaan Tähtimosaiikki. Lopun toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavasti kirjoitettuja ja kiinnostavia. Propsit myös pakkoromantiikan välttämisestä. Lopun perusteella olisin ehkä lopulta päätynyt pitämäänkin kirjasta... jos vain olisi ollut yksi ruumis lisää.

Monet ovat lukeneet ja pitäneet. Monista Sammaliston kieli on lumoavaa eikä siirappista. En yleensä sano tätä, mutta haluan vielä korostaa: tämä arvio on minun mielipiteeni. Kaiken kaikkiaan kirjan maailma ei ole huono, ja juoni, vaikkakin fantasiassa kulutettu, sekin aivan käyttökelpoinen. Mutta Sammaliston kokemattomuus paistaa joka sivulta ja erityisesti yltiökoristeellisesta tekstistä, ja se vain on minulle liikaa. Lisää hiomista, enemmän taustatarinaa, ja tämä voisi olla varsin hyvä kirja. Tällaisenaan se on kuitenkin

Kaksi tähteä.
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki. Otava, 2015. S. 255.

Fantastista historiaa, historiallista fantasiaa

Väsyneiden aivojen tuotoksia (arviot, toivottavasti eivät kirjat).

Muistatteko vielä sen listan Harry Potter-faneille suositelluista kirjoista? Sen, josta luin Princess Academyn ja Fangirlin? Tämä on siltä samalta listalta. Libba Brayn A Great and Terrible Beauty, myös suomennettu nimellä Kauhun ja kauneuden valtakunta.

Vuonna 1895 Gemma Doyle joutuu jättämään kotinsa Intiassa ja lähtemään sisäoppilaitokseen Lontooseen, sillä hänen äitinsä on kuollut. Äitinsä kuolemasta saakka Gemmaa vainoavat omituiset näyt. Erään näyn aikana Gemma löytää koulun mailla olevista luolista 25 vuotta vanhan päiväkirjan, josta alkaa paljastua mitä omituisimpia salaisuuksia. Gemma jakaa päiväkirjan ystäviensä kanssa, ja tytöt löytävät salaisen, taikuuden täyttämän maailman, johon pääsevät pakoon tylsää elämäänsä. Vaara on kuitenkin käsillä: jos tytöt tuovat taikuutta mukanaan omaan maailmaansa, jää salainen maailma vartiotta ja tyttöjen henki on uhattuna.

Tässä kirjassa on hyvin voimakas tunnelma. Maailma imaisee sisäänsä, ja vaikka en arvostelua kirjoittamaan alkaessani enää muistanut hahmojen  nimiä, niin minulla on hyvin selkeät mielikuvat paikoista, ulkonäöistä ja tunnelmasta. Se on sekä kirjan suurin vahvuus että heikkous.

Heikkous tunnelma on siinä mielessä, että se jättää juonen alleen. En pitänyt erityisiä taukoja kirjan lukemisessa, mutta usein minun oli vaikea hahmottaa käänteitä tai muistaa, mitä viimeksi oli tapahtunut. Miten tähän päädyttiin? ihmettelin monta kertaa. Myös intensiiviset toimintakohtaukset jäivät vahvan tunnelman takia epäselviksi. Mitä siis tapahtui?

Vahvuus tunnelma on siinä mielessä, että kirja kyllä jää mieleen. Kuten sanoin, selkeitä mielikuvia siitä, miltä näyttää, tuoksuu ja kuulostaa monissa eri kohdissa tätä kirjaa. Tunnelma on myös hyvin omanlaisensa: en ole törmännyt vastaavaan missään muualla.

Päähenkilö Gemma ei ollut minusta aivan koherentti hahmo. Hän oli toisinaan oikein kiva, ja toisinana todella typerä ja ärsyttävä. Muissakin tytöissä oli parantamisen varaa - lukuun ottamatta Pippaa. Hänestä pidin. Hänellä oli todellinen kehityskaari ja erinomainen henkilökohtainen tarina.

Sekoitin mielessäni Felicityn ja Pippan ulkonäöt. Olin yli puolessa välissä kirjaa, kun minulle selvisi, että olin kuvitellut heidät väärin päin, ja tämä jos mikä oli ärsyttävää ja häiritsi lukukokemustani. Olen sitä mieltä, että kirjan alussa heidät kuvataan, mutta ei kerrota kumpi on kumpi - voin toki olla väärässä, ja en vain huomannut kyseistä kohtaa. Tähän kannattaa kuitenkin kirjaa lukiessaan kiinnittää huomiota.

Kaiken kaikkiaan A Great and Terrible Beauty olisi ehkä vielä kaivannut hiomista, jottei tunnelma olisi jättänyt kaikkea muuta alleen. Se on kuitenkin kiinnostavasti rakennettu maailma ja henkilöt, ja pitää sisällään muutamia helmiä. Saatanpa tarttua jatko-osaankin, jos se jostain käteeni tupsahtaa.

Kolme tähteä.
Libba Bray: A Great and Terrible Beauty. Simon and Schuster, 2006. S. 403.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa kahdesta syystä: sillä on kiinnostava nimi ja kiinnostava kirjailija. Maureen Johnson on Varjojen kaupungit -kirjailijan Cassie Claren hyvä ystävä ja osallistui The Bane Chroniclesin kirjoittamiseen,  mikä jo sinällään tekee hänestä mielenkiintoisen. Mutta hän on myös loistava tyyppi; hän kuuluu niihin harvoihin valittuihin, joiden ilmoitukset minulla on päällä Twitterissä. Melkein kuin kaveri.

Amerikkalainen Rory muuttaa vuodeksi Englantiin ja menee lontoolaiseen sisäoppilaitokseen. Hän saapuu samana päivänä kun ensimmäinen Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä murha tapahtuu, ja syksyn edetessä replika-murhat jatkuvat. Rory ystävineen on keskellä tätä kaikkea, sillä yhtenä murhailtana Rory näkee kampuksella jonkun, jota hänen ystävänsä ei näe.

The Name of the Star on siitä erikoinen kirja, että se alkaa tavallisena nuortenkirjana, vain päättääkseen kesken kaiken olevansa sittenkin gateway-fantasiaa. Tai siis - totta kai se on fantasiakirja alusta saakka, mutta kestää pitkään, ennen kuin fantasiapiirteet nousevat esiin. Sitä ennen se on kirja amerikkalaisesta tytöstä Lontoossa, jossa on meneillään kammottava murha-aalto. Siirtymä ei ole kaikkein sulavin.

Kirjan hahmot ovat huoliteltuja ja mielenkiintoisia. Rory ei ole ärsyttävä päähenkilö, vaan varsin hauska ja samastuttava. Pidin siitä, että Maureen Johnson oli luopunut narttumainen huonekaveri -kliseestä. Yksi kiinnostavimmista hahmoista on ehkä Roryn toinen huonekaveri, joka aloittaa tiensä omituisena, ärsyttävänä ja epäilyttävänäkin. Hänestä kuitenkin paljastuu todella kiinnostava henkilö ajan myötä, ja varsin erilainen persoona kuin ensivaikutelmansa.

Tietenkin Viiltäjä-Jack -teema on isossa osassa. Johnson on tehnyt sen suhteen hyvää työtä: hän kertoo mistä on kyse, ja miten tapahtumat aikanaan menivät, niin että tietämättömämpikin lukija pysyy hyvin kärryillä. En silti usko, että perehtyneempikään pitkästyisi. Kirjan mysteeri on todella jännittävä, ja paikoin jopa pelottava. Murhia myös kuvaillaan melko graafisesti, joten kirja ei sovi kaikkein herkimmille.

Olen lukenut kirjasta todella vaihtelevia arvioita, mutta itse pidin The Name of the Starista erittäin paljon. Siinä oli sopiva jännite, joka välillä yltyi hurjaksi ja sitten laskeutui johonkin arkiseen ja hauskaan. Luin kirjan todella nopeasti, eikä se minusta ollut lainkaan tylsä. Vaikka fantasiaosuus on yhdistetty hieman kömpelösti, kirja on silti toimiva kokonaisuus. Se on trilogian ensimmäinen osa, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi pisteitä ihastuttavan brittiläisestä tunnelmasta ulkopuolisin silmin kuvailtuna:)

Neljä tähteä
Maureen Johnson: The Name of the Star. HarperCollins Children's, 2011. S. 372.

Ensimmäinen e-kirjani

Olen ollut pitkään hyvin epäluuloinen e-kirjoja kohtaan. Jäin kuitenkin umpikujaan, kun voitin Valerie Thomasin Twitter-giveawayssa hänen kirjansa Auburn: Outcasts and Underdogs. Tämän seurauksena minun tuli lunastaa kirja Amazonista koneelleni, ja sitten ladata Amazonin e-kirjojen lukuohjelma Kindle. (On olemassa myös Kindle-e-kirjojen lukulaitteita. Puhun tässä Amazonin Kindle-sovelluksesta, joka on saatavilla erilaisille teknisille laitteille, kuten tietokoneisiin ja kännyköihin.)

Latasin Kindlen sekä koneelleni että kännykkääni. Siinä meni jonkin aikaa, mutta sain Amazonilta tervetuliaisiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon, Aarresaaren ja jonkin kolmannen klassikon (englanniksi, tietenkin). Lisäksi sain kolme dollaria päästäkseni alkuun e-kirjojen ostamisessa. Ostin tällä rahalla dekkarin Play Dead. Minulla on siis nyt viisi e-kirjaa.

Auburn on näistä ensimmäinen ja toistaiseksi ainut, jonka olen lukenut loppuun. Lukukokemuksen tekninen puoli oli ehdottomasti positiivinen kokemus.

Sekä koneella että kännykässä - ainakin Androidilla - oleva Kindle on helppokäyttöinen ja selkeä. Tekstin kokoa ja sivun kirkkautta voi muuttaa omille silmille sopiviksi, eikä mobiiliversio vie tuhottoman paljon akkua. Oma eteneminen kirjassa näkyy palkkina alalaidassa, ja kirja aukeaa aina suoraan siitä, mihin viimeksi jäit. Ei siis tarvitse ihmetellä, kuinka paljon on jäljellä tai mihin jäinkään. Se minun täytyy vielä selvittää, voiko Kindlellä lukea muualtakin kuin Amazonista hankittuja e-kirjoja, vai tarvitsevatko kaikki oman alustansa.

Ihastuin siihen, kuinka helppoa e-kirjan lukeminen on. Otan kännykän aina mukaani joka paikkaan, ja kirja kulkee kätevästi siellä mukana. Vältän siis isomman käsilaukun kantamisen kirjan takia, painoakin on vähemmän. Täytyy silti myöntää, että Auburnin lukemisen jälkeen olen palannut fyysisen kirjan kantamiseen... tuppaan lähtemään liian matalilla akkulukemilla ja/tai ilman laturia, jolloin en viitsi käyttää akkuani lukemiseen. Play Dead on kuitenkin alkanut lupaavasti. (Valitettavasti Amazonin lahjakirjat ovat saatavilla vain sillä laitteella, johon latasin Kindlen ensiksi, eli koneellani. [Vieläpä vanhalla koneellani, joka on kotona Suomessa.])

Tulen varmasti jatkossakin lukemaan e-kirjoja, mutta en niin paljon kuin perinteisiä. Pidän siitä millaisia paperikirjat ovat, miltä ne näyttävät ja tuntuvat ja tuoksuvat. E-kirjoja ei voi laittaa hyllyyn siistiin riviin ja järjestää selkämyksen värin mukaan. Olin kuitenkin niin iloisesti yllättynyt tästä kokemuksesta, että se tuskin jää ainoakseni.

Toisen hyllyn aarteet: Hanki elämä, Rachel Riley

Liberté sanoo: "Tämä kirja ei kenties kuulu kirjahyllyni helmiin tai suuriin koskettaviin teoksiin, mutta sillä on toisenlainen arvo. Se on kevyt ja hauska. Sen kanssa ei tarvitse turhia ajatella tai pohtia syvällisiä, voi vain kääntää sivuja. Kaikkein eniten se on kuitenkin todella omituinen. Rachel Riley ja hänen elämänsä saavat ainakin minussa lukuisia "mitä juuri tapahtui" -elämyksiä aikaan."

Olen tutustunut Rachel Rileyyn monta vuotta sitten sarjan toisen osan merkeissä. Nyt sain Libertéltä luettavaksi tämän ensimmäisen osan. Se oli... mielenkiintoinen.

Rachel Riley on kolmetoistavuotias Saffron Waldenin kasvatti, jolla on kontrollifriikki äiti, hobittihullu pikkuveli ja gootti paras ystävä. Hänen pappansa koira syö kaiken minkä näkee eikä hän tunne ketään traagisesti kiinnostavia ihmisiä. Rachelin joululahjaksi saama päiväkirja täyttyy kertomuksilla siitä, kuinka tylsän tavallista hänen elämänsä on.

Heti kirjan alkusivuilta käy selväksi, ettei Rachelin elämä tosiaankaan ole tylsää eikä tavallista, vaikka hän niin luuleekin. Sekä hänen kotonaan että koulussaan on mitä erikoisimpia ihmisiä, jotka tekevät toinen toistaan kummallisempia asioita. Puhuimme kirjasta Libertén kanssa, ja hän sanoi viisaasti, että kirja tuntuu olevan kuin peilikuva siitä, mikä on tavallista. Jaksoin esimerkiksi kerran toisensa jälkeen järkyttyä siitä määrästä seksiä, jota kirjan kolmetoistavuotiaat hahmot harrastavat. Kolmetoista! Jotain rajaa nyt hei.

Hanki elämä, Rachel Riley ei ole kirja, joka luetaan kerralla. Se ei ole paksu, eivätkä Rachelin päiväkirjamerkinnät yleensä ole puolta sivua pidempiä, mutta sitä ei vain kestä tiettyä määrää enempää kerrallaan. Sietoraja tulee vastaan ja on pakko ottaa aikalisä. Rachel on rasittava, kuten myös kaikki muut kirjan henkilöt hänen veljeään Jamesia lukuunottamatta. Hermot meinasivat mennä varsinkin siihen, kun Rachel haikailee Justin Stathamin perään. Et edes tunne sitä jätkää! Olet vain päättänyt että hän on elämäsi rakkaus, koska hän on hyvännäköinen tai jotain. Argh.

Tämä on myös hauska kirja. Välillä vitsit ovat typeriä tai väkisin väännettyjä, mutta kirjassa on myös todellisia helmiä, joille nauroin vedet silmissä. Erityinen suosikkini oli se, kun Rachelin isovanhemmat lähtevät matkalle Floridaan. Luin sen ääneen vanhemmilleni, ja puheestani ei meinannut saada selvää, koska nauroin niin paljon.

Hanki elämä, Rachel Riley on kelvollista viihdykeluettavaa. Minua kuitenkin huolettavat sarjaa lukevat oikeat kolmetoistavuotiaat. Juuri tällaiset kirjat, joissa julistetaan, kuinka tavanomaista Rachelin absurdi elämä on, aiheuttavat turhia paineita ja vääristyneitä käsityksiä siitä, mitä on olla kolmetoista. Tai siis, ehkä jotkut tajuavat, ettei Rachelin elämä tosiaankaan ole normaalia, mutta tuskinpa kaikki.

Kaksi tähteä.
Joanna Nadin: Hanki elämä, Rachel Riley. Gummerus, 2009. S. 302. Englanninkielinen alkuteos My So-Called Life - The Tragically Normal Diary of Rachel Riley ilmestyi vuonna 2007.

Libertén puolitoista vuotta myöhemmin ilmestyneen postauksen samaan aikaan vaihdetuista kirjoista voit nyt lukea täällä.

Millainen oli 2015?

Tänään on tasan neljä vuotta ensimmäisestä kirjoituksestani tässä blogissa. Tuntuu hurjalta, että olen jaksanut innostua tästä näin pitkään, eikä loppua näy! Vaikka viimeiset pari kuukautta ovat olleen hiljaisempia, en haudo lopetussuunnitelmia. Haudon vain postauksiani.

http://cdn1.theodysseyonline.com/

2015 on ollut monivaiheinen ja hyvä vuosi. Löysin paljon uusia, kiinnostavia kirjailijoita (kuten Laini Taylor, Rainbow Rowell ja Kirsty McKay) ja palasin vanhojen suosikkieni pariin (kuten Stuart Hill ja Maggie Stiefvater). Kirjasto on edelleen ystäväni, mutta tein myös enemmän ostoksia kuin minulle luultavasti on hyväksi. Tähän osansa antoivat tietenkin Helsingin Kirjamessut, joista en valitettavasti tänä vuonna ehtinyt kirjoittaa.

Myös henkilökohtaisessa elämässäni on tapahtunut paljon. Tärkeimpänä osallistuin kaksi kertaa ylioppilaskirjoituksiin ja sain valkolakin päähäni. Viimeisin uutiseni, josta en ole vielä maininnutkaan, on se, että tiistaiaamuna suuntaan lentokentälle ja lähden Iso-Britanniaan puoleksi vuodeksi. Sain au pair paikan, ja olen todella innoissani!

Elämä tietenkin jatkuu, aion yhä lukea kirjoja myös saarivaltiossa. Yksi ensimmäisiä hoidettavia asioita, joka tuli mieleeni, on hankkia paikallinen kirjastokortti ensi tilassa. Olen myös tarkistanut, että saan pääsykoekirjani Waterstonesista. Sillä saralla kaikki on hyvin.

Nyt katsotaan kuitenkin vähän taaksepäin. Statistiikkaa, ystäväni:
Vuonna 2015

• julkaisin 45 postausta
• joista kaikki eivät olleet kirjapostauksia, mutta olen liian laiska laskeakseni
• eniten postauksia julkaisin tammikuussa: 8
• ja toiseksi eniten maaliskuussa: 6

Joitakin vuonna 2015 lukemiani kirjoja en ole vielä ehtinyt arvioida, mutta kirjatotaalini menneelle vuodelle on:

75

En ole lukenut näin paljon sitten vuoden 2012! Olen vaikuttunut. Tietysti minulla on myös ollut paljon enemmän aikaa lukea nyt kuin aiempina vuosina. Olen saanut vuoden aikana myös paljon ihania uusia lukijoita: olen niin iloinen teistä kaikista! Muistattehan, että kommentit ovat aina tervetulleita.

Loppuvuoden häslinki pisti kirjaproggikseni melko lailla jäihin. Aion kuitenkin jatkaa ensi vuoden puolella - ja ottaa jälleen uuden haasteen! Halleluja. Tiedän, en osaa vastustaa.

Aion myös siistiä blogini ulkoasua laittamalla suoritetut ja keskeneräiset haasteet eri välilehdille. Toinen major linjamuutos joka alkaa tänä vuonna on se, että aion julkaista jatkossa pääsääntöisesti vain yhden kirjan per postaus.

Tiedän, kaikki tekevät niin, en keksinyt pyörää uudestaan. Nykyinen tapani juontaa juurensa blogin alkuaikoihin, jolloin en kirjoittanut kirjoista kovin pitkästi, enkä jaksanut väsätä joka kirjalle omaa postausta. Sen sijaan nyt, kun kirjoitan melko pitkästi, postausten lähettäminen viivästyy, koska minulla ei ole energiaa kirjoittaa kuin yhden kirjan arvio kerrallaan. Saisin postauksia paljon useammin ulos, kun jokaisessa olisi vain yksi kirja. Siksi siirryn tähän tyyliin - tosin viimeiset 2015 luetut kirjat ilmestyvät vielä kavereiden kera.

Tässä taitaa olla tärkeimmät. Super ihanaa vuotta 2016 kaikille!