Ei ikinä enää!

Nyt se on ohi. Ikinä enää en lastaa eväitä tarjottimelle, teippaa tekstejä vaatteistani piiloon ja astele saliin kuuden tunnin ylioppilaskirjoituskoitokseen.

Ei tule ikävä.

Jos muistelette aikaisempia postauksiani aiheesta, mieleenne ehkä palautuu, että vuosi sitten syksyllä kirjoitin englannin ja äidinkielen. Keväällä osallistuin ranskan ja italian kokeisiin. Tänä syksynä jäljellä olivat toinen kotimainen kieli ruotsi ja reaaliaine uskonto. Ja nyt, ei ikinä enää.

Ruotsin koe meni hienosti. Sain alustaviksi pisteiksi 250/299, ja neljällä edellisellä kerralla nämä pisteet olisivat taanneet minulle L:n, joskin hädin tuskin. Nyt siis toivon, etteivät rajat nouse tai pisteeni laske. Tämä uskontokin oli ihan inhimillinen... luulisin.

(Reaalikokeet tietysti itsessään eivät ole kovin inhimillisiä. Koeaikaa on kuusi tuntia ja humanistireaaleissa kirjoitetaan kuusi vastausta. Ne ovat lähes järjestään esseevastauksia. Tahdin on siis oltava vastaus per tunti, ja lisäksi pitäisi syödä ja käydä vessassa.)

Minulla kävi tuuri. Kokeessa oli kaksi helppoa tehtävää, joissa oli a, b ja c -kohdat ja joiden tekemiseen meni vain puoli tuntia. Pelkäsin ennen koetta, että joudun väsäämään viimeisen vastauksen kymmenessä minuutissa - kun oli viimeisen vastauksen aika, minulla oli puolitoista tuntia aikaa. Lähdin 20 minuuttia ennen ajan loppumista ja olin saanut kirjoittaa kaikki vastaukseni rauhassa.

On samaan aikaan helpottava ja omituinen tunne, että kirjoituksen ovat ohi. Iloitsen siitä, ettei minun tarvitse enää huolehtia niistä, ja olen hämmästynyt siitä, että 4.12. minusta tulee ylioppilas! Mutta olen myös hämmentynyt siitä, ettei tarvitse enää ajatella ylioppilaskirjoituksia. Ei tarvitse enää lukea, ei muistutella mieliin vastaustekniikkaa. Olen pitkän vuoden ajan elänyt kirjoitusten maailmassa, ja nyt ne äkkiä ovatkin ohi.

En osaa vielä olla haikea. Kyllä se iskee, aikanaan, mutta toistaiseksi saan tyytyä hämmästelemään tilannettani. Täysin koulu ei ole vielä ohi, sillä maanantaina on filosofian koe ja tiistaina median johdantokurssin päätös. Haluaisin myös saada valmiiksi vielä yhden kirjallisen ilmaisun kurssin, jossa olen työstänyt omaan romaaniani viimeisen vuoden ajan.

Viimeisiä kuitenkin viedään. Se on omituista, hauskaa, pelottavaakin. Mutta hyvällä tavalla. Minun tulee kyllä ikävä Kallion lukiota.

Kesäloman jämät

Anteeksipyyntöni pitkästä poissaolosta. Kirjoitukset ovat pitäneet minut kiireisenä - niin kiireisenä, etten ole ehtinyt tehdä edes ylppäripostausta! Se on kuitenkin tulossa. Kuten moni muukin postaus kirjoista ja kirjailijoista, joita olen löytänyt (ja löytänyt uudestaan) viime aikoina. Olen myös ollut laiska päivittämään, ja niinpä tämän postauksen kirjat ovat vielä sellaisia, jotka luin kaukaisen kesäloman aikana.

On kohta vuosi siitä, kun sain mummoltani lainaan Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. En oikein päässyt niihin käsiksi, mutta kesällä päätin että minun on luettava ainakin ensimmäinen osa ennen kuin kesäloma loppuu.

Nuori Hillevi muuttaa 1900-luvun alussa Upsalasta kaukaiseen Pohjois-Ruotsiin kätilöksi salakihlattunsa perässä. Karu pohjoinen lappalaisineen ja ankarine vuodenaikoineen pääsee yllättämään Hillevin. Hän tapaa toinen toistaan erikoisempia ihmisiä, joista erityisesti on pantava merkille kauppias Halvorsen. Lisäksi hän tulee käynnistäneeksi tapahtumaketjun, joka johtaa 14-vuotiaan Eliksen pakoon kotoaan ja maastaan.

Herran armo on hyvin raskas kirja. Kerronta on kuvailevaa, ja vaikka kuvailu on monesti kaunista, juoni kärsii. Tahti on verkkainen ja tyyli on raskaslukuinen. Varsinkin alku on myös sekava, sillä kirjassa on minäkertoja, mutta pitkiä jaksoja kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Herran armo vaatii siis sopeutumista; sitä pitää jaksaa lukea tarpeeksi ennen kuin asiat alkavat käydä selkeämmiksi. Omassa tyylilajissaan teos on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Kolme merkittävää kerrontanäkökulmaa ovat minäkertoja Kirsten, Hillevi sekä Elis. Kirsten ja Hillevi kertovat samaa tarinaa eri aikatasoilla, mutta Eliksellä on täysin oma tarinalinjansa, joka varsinkin alkuun tuntui minusta tarpeettomalta. Hän ei kiinnostanut minua eikä hänellä ollut paettuan mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa. Loppua kohden hänen osuutensa kävivät onneksi kiinnostavammaksi maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyessä.

En tainnut kertaakaan tarttua Herran armoon erityisen innostuneena. Kiinnostuneena, kyllä, joskaan en joka kerta, mutta hidas tahti ja jokseenkin masentava tarina eivät kauheasti innostaneet. Toisiin ajoittain inhorealistinenkin draama varmasti vetoaa, mutta tämä ei ollut varsinaisesti minua varten kirjoitettu kirja. Mielenkiintoisinta minusta oli kirjan ajankuvaus sekä useat omaperäiset henkilöhahmot. On hyvä toisinaan laajentaa kenttää, ja siksi olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikka en kokenutkaan sitä ihan omakseni. Saatan lukea myös jatko-osan, sillä se keskittyy seuraavan sukupolven elämään, ja heissä oli mielestäni potentiaalia.

Neljä tähteä (yritän arvostella kirjan sen omassa tyylilajissa, vaikkei se olekaan minulle niin tuttu kenttä.)
Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi, 2002. S. 510. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Vargskinnet - Guds barmhärtighet vuonna 1999.

Sain myös yhden hankalammanpuoleisen kohdan HelMetin haasteesta kuitattua tällä kirjalla!

Sarjassamme Sezzie lukee John Greeniä kolmantena osana on Paper Towns. Minun oli tarkoitus lukea tätä ennen An Abundance of Katherines, mutta sitten tästä tehtiin elokuva, joka tietenkin piti nähdä, joten Paper Towns rynni edelle.

Quentinin naapurissa asuu hänen lapsuudenystävänsä, suosittu ja salaperäinen Margo. Läpi teinivuosiensa Q on vaalinut ihastusta Margoon, vaikka he eivät ole edes puhuneet moneen vuoteen. Eräänä iltana, joitakin viikkoja ennen lukion päättymistä, Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja ottaa hänet mukaansa monivaiheiselle kostoretkelle. Q kuvittelee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes seuraavana päivänä... Margo ei olekaan koulussa. Eikä sitäkään seuraavana. Pian Q alkaa löytää vihjeitä, jotka Margo on jättänyt hänen löydettäväkseen, ja näin alkaa vaiheikas Margon etsintäretki.

Minulla on paljonkin ajatuksia Paper Townsista, mutta vaikeuksia laittaa niitä luettavaan muotoon. Lienee yksinkertaisinta aloittaa sanomalla, että pidin paljon tästä kirjasta. John Greenin sujuvaa tekstiä on miellyttävää lukea, ja kuten hänen muissakin kirjoissaan, Paper Townsissa viljellään runsaasti viisaita ja ajattelemaan pistäviä lausahduksia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä on Q:n ja Margon suuri kostoretki, joka on vauhdikasta luettavaa ja tuntuu siltä, että voisi itsessäänkin täyttää kokonaisen kirjan. Ongelma kuitenkin on, että se kaikki on vasta alkua. Tarpeellista alkua muun kirjan kannalta, mutta on omituista lukea juonikaarta, joka tuntuu omalta tarinaltaan, ja tietää, että se on vasta alkua. Kirja tarvitsisi mielestäni selkeämmän alun, jonka jälkeen juonen muut osat nivoutuisivat paremmin yhteen.

Toisessa osassa Q jäljittää Margon jättämiä vihjeitä. Osan tunnelma on paikoin hyvin painostava ja välillä tuntui, että draamakirja olikin muuttunut äkisti jännäriksi. Tämä on kuitenkin kehu, sillä ilman kohokohtia tunnelmassa toinen osa olisi helposti jäänyt tylsäksi. Libertén mielestä se oli hidas ja pitkästyttävä; minusta ei niinkään. Nautin kiireettömästä tahdista, jolla kirja kuljettaa lukijaa läpi Q:n tutkimusten.

Kolmannessa osassa juonen tahti kiihtyy, ja siinä vaiheessa se onkin aivan paikallaan. Kolmannen osan tapahtumat ovat elävästi kuvattuja ja hauskoja: haluaisin olla mukana! Samalla läsnä on kuitenkin stressi, pelko Margon tilanteesta ja aikomuksista. Lopun tapahtumissa on mielestäni hienoa symboliikkaa ja ratkaisu on näille henkilöille oikea.

Tästä pääsenkin henkilöihin. Sitä ennen on kuitenkin sanottava, etten tavallisesti selosta kirjojen tapahtumia/juonikaarta näin yksityiskohtaisesti, mutta koen, että Paper Townsin erilliset osat ovat niin itsenäisiä, että kaipasivat omat arvionsa. Nyt henkilöihin.

Kuten niin usein nuortenkirjallisuudessa, Paper Townsin päähenkilöt ovat raivostuttavia. Margossa yhdistyvät kaksi ihmistyyppiä, joihin olen täysin kyllästynyt. Ensimmäinen on "olen väärinymmärretty ja kapinallinen ja siksi yyber cool". Toinen on "perinteinen elämänkulku [opiskelu, seurustelu, työ, perhe] on halveksittavaa eikä voi tehdä ketään onnelliseksi; ainut tie onneen on holtittomuus ja arvaamattomuus". Minulla ei riitä mitään sympatiaa kummallekaan ihmistyypille ja olen kuullut heistä aivan liikaa koko elämäni tarpeiksi. Margo on lapsellinen ja typerä tytönhaitale, joka vain nostaa niskakarvani pystyyn. (En kiellä, etteivätkö nämä tunteet olisi joillekin ihmisille aitoja. Mutta ne ärsyttävät minua silti.)

Quentin sen sijaan. Hän on ihan sympaattinen hahmo, mutta Margo on hänelle suorastaan naurettava pakkomielle. En voi ymmärtää mitä Q näkee Margossa - kuten jo sanoin, minusta tytön käytös on hermojaraastavaa. Q:n minäkertoja-asema kuitenkin antaa hänelle erivapauksia lukijan päässä, ja vaikka Q:n obsessio Margoon on rasittava, en inhonnut häntä samoin kuin Margoa. Hänellä on viisaita ajatuksia, varsinkin kun hän hieman irrottautuu pakkomielteestään. Pidin myös muista asioista Q:ssa mutta valitettavasti olen tainnut unohtaa...

Sivuhenkilöistä haluan mainita Radarin, joka oli ehdoton suosikkini, ja Lindsayn, joka oli hienosti rakennettu naisedustus. Radar on kirjan järjen ääni ja muutenkin sopivan nörtti minun makuuni. Hän pistää kovan kovaa vastaan mutta on uskollinen ystävälleen ja lisäksi hänellä on hauskimmat jutut. Siis kaikin puolin kiva hahmo. Lindsay taas esitellään yksipuolisena ja pinnallisena pissiksenä, mutta saa kirjan edetessä lisää rooleja ja hänestä paljastuu uusia puolia. Lindsay on hyvä muistutus siitä, ettei ihmisiä kannattaisi tuomita ensivaikutelman perusteella. Hänestäkin kun kuoriutuu varsin hyvä tyyppi.

Niin, pidin siis Paper Townsista, vaikka en erityisesti pitänyt kaikista sen hahmoista. Jokin kirjan kerrontatyylissä, jatkuvassa paineessa mutta silti kiireettömässä tahdissa, viehätti minua. En pitänyt elokuvasta, ja suuri syy tähän on varmasti se, että nimenomaan rauhallisuus puuttui siitä täysin. Eokuva juoksi eteenpäin hirveää vauhtia ja ja parikin lempiasiaani juonen jännitteistä oli jätetty kokonaan pois. Laskin viisi asiaa, mistä pidin tässä kahden tunnin kimpaleessa. Ja muu saa puolestani mennä... pois.

Neljä ja puoli tähteä
John Green: Paper Towns. Bloomsbury, 2010. S. 305.