Clare boost

Cassandra Clare -teemapostaukseni. Kyseessä on siis The Infernal Devices -sarjan ensimmäinen osa Clockwork Angel sekä The Mortal Instruments eli Varjojen kaupungit -sarjan viimeinen osa City of Heavenly Fire. Kummankin lopettamisesta on kulunut jo jonkin aikaa, joten säästytte ehkä pahimmilta valituksilta. (Hmm... tai sitten ette. Muistini yllättäen virkistyi. Mukana on myös hyviä asioita, lupaan!)

 Clockwork Angel sijoittuu 1800 -luvun Lontooseen, jonne 16 -vuotias Tessa Grey saapuu New Yorkista veljensä perässä. Heti saavuttuaan Tessa kuitenkin joutuu sieppaajien kynsiin - nämä eivät kuitenkaan ole mitään tavallisia sieppareita, vaan kuuluvat Lontoon maagiseen alamaailmaan. Tessa tutustuu taikuuteen ja yliluonnollisiin olentoihin ja löytää myös itsestään sellaista, jonka ei tiennyt olevan olemassakaan. Lopulta hän saa turvapaikan varjometsästäjien luota ja tutustuu heidän nuorisoonsa: komeaan ja salaperäiseen Will Herondaleen, ystävälliseen Jem Carstairsiin ja nokkavaan Jessamine Lovelaceen. Tessa haluaa selvittää heidän avullaan veljensä olinpaikan ja tulee näin käynnistäneeksi tuhoisan tapahtumaketjun...

Jos olet lukenut Claren aikaisempaa sarjaa, Varjojen kaupunkeja, saatat huomata henkilöissä tiettyjä yhtäläisyyksiä. En sano enempää kuin että se on hieman ärsyttävää... Clare tuntuu jumiutuneen tapoihinsa ja tyyleihinsä liiankin paljon.

Viktoriaanisen Lontoon kuvaus on kaunista ja uskottavaa. Juonikaari on muutamaa yllättävää twistiä lukuunottamatta melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, ja Magnuskin esiintyy vasta puolen välin tienoilla... Kirjan yleinen tunnelma on synkähkö, joskin, kuten Claren kirjat aina, se sisältää paljon nokkelaa huumoria ja sujuvaa dialogia. Teos avaa trilogian kunnioitettavasti, mutta ei ole erityisen koukuttava.

Clockwork Angel on hauskaa ja kiinnostavaa perus nuortenfantasiaa. Se maistuu ehkä parhaiten heille, jotka jo tuntevat Claren tuotantoa - ainakin minulla oli sisäpiiriläisen olo lukiessani kirjaa:) Toisaalta sitä on selvästi suunnattu myös uusille lukijoille, sillä alamaailmaa ja varjometsästäjiä kuvaillaan ainakin vanhan tutun mielestä turhankin tarkasti. Eli tunsit sitten jo Claryn ja Jacen tai et, voit tutustua heidän viktoriaanisiin inkarnaatioihinsa kaikessa rauhassa:)

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: The Infernal Devices Book One. The Clockwork Angel. Walker Books, 2010. S. 482

Sitten tämän kesän tapaukseen, Varjojen kaupunkien päätösosaan. Järkälemäisessä kirjassa on yli 700 sivua, se on jopa korkeampi kuin kolme ensimmäistä osaa sisältävä yhteisniteeni ja fonttikoko on valtava. Kirjassa oli paljon hyvää... mutta valitettavasti myös paljon huonoa.

Sebastianilla menee lujaa, ja mitä lujempaa Sebastianilla menee, sitä tukalammassa asemassa ovat jäljellä olevat varjometsästäjät. He kerääntyät Idrisin suojausten taakse ja yrittävät ratkaista, mikä on paras seuraava liike. Clarya ja Jacea, ainoita ihmisiä jotka todella tietävät, kuinka Sebastian ajattelee, ei kuunnella, joten nefilit syöksyvät huonosta valinnasta toiseen. Neuvoston alamaailmalaisjäsenten katoaminen on viimeinen pisara ja newyorkilaisnuoret päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Heidän pitää matkata paikoista vaarallisimpaan, pelastaa läheisensä ja löytää vielä tie ulos, vaikkei kenenkään tiedetä ikinä onnistuneen siinä. Samaan aikaan seurataan myös New Yorkin ihmissusilauman ja vampyyriklaanin välienselvittelyjä sekä Sebastianin suurimman ja tuhoisimman hyökkäyksen valmisteluja...

City of Heavenly Firen yleistunnelma oli hiukan kiireessä tehty. Tämä johtui monesta asiasta, mutta varsinkin siitä, että kirjan rytmitys oli todella kummallinen. Oli pitkiä pätkiä, joiden aikana tarina ei edennyt lainkaan ja lukija käänteli tylsistyneenä sivuja - sitten taas jaksoja, jolloin kirjaa ei meinannut voida laskea käsistään. Vaikutti siis kuin editointi ja parantelu olisi jäänyt kesken. Tarina tuntui pääsevän alkuun vasta puolen välin jälkeen (mihin mennessä, tämänpituisessa kirjassa, olet jo lukenut noin 1½ normaalin nuortenkirjan verran tavaraa). Myöskään uuden päähenkilön, Emma Carstairsin, esittely tässä vaiheessa sarjaa ei ehkä ole paras idea (varsinkaan, kun hän on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Tessa, joka on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Clary). Cassandra Clarella on uusi lempilapsi ja hän haluaa kaikkien muidenkin rakastavan tätä. Se ei vain nyt taida oikein toteutua.

Kun kirja lopulta pääsi vauhtiin, pidin todella paljon kohdasta, jossa kerrottiin hahmojen syvimmistä toiveista. Se oli kauniisti kuvattu, ihana ja sydäntäsärkevä samaan aikaan, ja varsinkin Claryn osio oli yksi lempikohdistani koko kirjassa. Toinen suosikkikohtani on lopussa, katolla, kun eräät viimeinkin oppivat keskustelemaan <3 ja tietysti on myös pakko mainita luolakohtaus. Viimeinkin! Olin jo menettänyt uskon ja toivon, että he ikinä pääsisivät asiaan, puhumattakaan siitä, että Clare onnistuisi tekemään kohtauksesta uskottavan, mutta uskottava se oli (enimmäkseen) ja minä olin hämmästynyt.

Olin huumorin suhteen pettynyt tässä kirjassa. Kuten edellisessä arviossa sanoin, Claren kirjoissa on tavallisesti todella paljon nokkelaa sananvaihtoa ja odotan aina hyviä nauruja tarttuessani hänen teokseensa. City of Heavenly Fire oli kuitenkin, varsinkin alkupuoliskollaan, hyvin vakava kirja, mikä teki sen lukemisesta jopa vähän raskasta. Loppupuolella oli enemmän hauskoja kohtia, mutta totuttuun naurut per aukeama -tahtiin ei kyllä sielläkään päässyt. Toisaalta ne muutamat todella hyvät jutut, joita tässä kirjassa oli, olivat odottamisen arvoisia.

Kertojia oli mielestäni liikaa. Ymmärrän Emman merkityksen juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta, mutta mielestäni hänellä oli paljon enemmän kohtia kuin juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta oli tarpeellista, joten osa Emman osuuksista sekä monien aikuisten hahmojen (tietenkin Magnusta lukuunottamatta) osuudet tuntuivat usein vähän pitkästyttäviltä ja kirjaa olisi saanut huomattavasti tiiviimmäksi, jos kertojia olisi ollut vähemmän. Mielestäni myöskään pahiksen näkökulma ei ole välttämätön, tai ainakin sitä olisi voinut supistaa. Vähän sama ongelma kuin Valtaistuinpelissä, eli ehkä ihan kaikkia tapahtumia ei tarvitsisi kertoa ihan kaikkien hahmojen kannalta.

Kohdissa, joissa juoni eteni, se kuitenkin eteni reippaasti ja sujuvasti. Oli ihanaa palata viimeisen kerran tuttujen hahmojen pariin eikä minua haitannut, vaikka iso osa kirjasta meni juonen edistämisen sijaan heidän yksityiselämänsä vatvomiseen, sillä he ovat minun rakkaitani! Kirjassa oli joitakin todella hienoja ja syvällisiä keskusteluja niin yleismaailmallisen filosofisella kuin henkilöiden keskinäisiä suhteitakin käsittelevällä tasolla. Huomasin eritoten tätä kirjaa lukiessani, kuinka hahmot ovatkaan kehittyneet sarjan aikana - joistakin on tullut lähestulkoon eri ihmisiä! Se kertoo kuitenkin kirjailijan omistautumisesta ja kyvyistä. Myös kuvaus oli kaunista ja luontevaa ja ainakin minun oli hyvin helppo kuvitella kaikki ympäristöt, joissa kirjassa oltiin.

Inhoan sitä, kun henkilöitä kuolee. Pidän heistä yleensä, enkä halua, että he kuolevat. Tässä kirjassa kuolemia oli kuitenkin aivan liian vähän, ja huomasin inhoavani myös sitä, kun kirjalija ei osaa luopua rakkaistaan. Selviytyjien määrä ja henkilöllisyydet on epäuskottavaa ja ärsyttävää - tämä kirja olisi tarvinnut vielä ainakin yhden kuoleman! Tai jos edes Simonin olisitte voineet jättää rauhaan (nauran ilkeästi kirjaa lukemattomien mutta lukemista suunnittelevien sydänkohtaukselle), niin olisin vielä hyväksynyt. Mutta tämä oli kyllä jo typerää.

City of Heavenly Firessa oli vikansa, mutta se oli silti kunnianarvoisa ja toimiva päätös sarjalle. Siinä oli paljon ihania, ihania ja kamalia, kamalia kohtia, mutta ilman tätä yhdistelmää se ei olisi Varjojen kaupungit -kirja ollenkaan.

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: City of Heavenly Fire. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Six. Walker Books, 2014. S. 733

Kesäkuu: Romantiikka, osa 1

Tiedän, olen säälittävän tuolla puolen. Sentään sain tämän kuitenkin lopulta luettua - hyvin lopulta, mutta minkäs teet, kun kirja on kuiva kuin aavikko.

Faust on kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna hyvin kummallinen teos. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon, näytökset, näyttämöohjeet ja repliikit ovat kaikki paikallaan, mutta en oikein usko, että sitä on oikeasti tarkoitettu näyttämöllä esitettäväksi. Kohtaukset vaihtuvat niin äkkinäisesti ja monet tapahtumat vaatisivat sellaisia erikoistehosteita, että minun on todella vaikea uskoa, että Goethen aikaisilla välineillä Faustia olisi voitu toteuttaa teatteriin. En siis ole lainkaan perehtynyt aiheeseen, en tiedä, onko sitä esitetty tai tarkoitettu esitettäväksi, nämä ovat vain omia pohdintojani.

Faust oli myös todella sekava teos. Pysyin juuri ja juuri kärryillä juonen pääkäänteistä, mutta runomuotoisessa kielessä kaikki hienostuneemmat vivahteet menivät täysin ohi. Tosiaan, runomuoto, ja vielä vanhahtava kieliasu, ei helpottanut teoksen sisäistämistä lainkaan. Henkilöitä esiteltiin tai siis pikemminkin ei esitelty - heidät vain tuotiin mukaan tarinaan ja ilmeisesti oletettiin lukijan ymmärtävän, miksi he ovat siinä. Paikat vaihtuivat yhtä äkkinäisesti ja monesti uudessa paikassa oli myös kokonaan uudet (esittelemättömät) hahmot. Juoni kiisi käänteestä toiseen, ja puolien kohdalla jäin täysin ulalle siitä, miksi näin tapahtui.

Kuten kuvatekstissä lukee, Faust on julkaistu kahdessa osassa. Se ei ole kovin paksu, joten kai se on rahastuskysymys... Ensimmäinen osa vielä meni joten kuten eikä ollut aivan niin hämmentävä, mutta toisessa osassa tunnuin vain lukevan sanoja voidakseni käännellä sivuja päästäkseni joskus loppuun. Ihmeekseni pääsinkin viimein (olin jo menettänyt uskoni).

En suosittele Faustia kenellekään, ellei ole jotenkin todella perehtynyt aikakauden kirjallisuuteen ja ole oikeasti kiinnostunut yrittäämään ymmärtää tätä kirjaa. Myös masokismiin taipuvat saattavat nauttia.

Johann Wolfgang von Goethe: Faust. Osa 1: Otava, 1936. S. 232. Osa 2: Otava, 1981. S. 351.

Sain aikaiseksi vähän lisää

Selvästi eilinen inspiraationi pätee edelleen. Erinomaista. Jos eilisillä kirjoilla olikin jokin, edes etäinen, yhteys toisiinsa, niin tämän postauksen kirjoilla ei sitten ole. Ihan vain varoituksen sanana.

Tämä suuri, tunnettu ja kuuluisa kirja oli tietysti luettava jossain vaiheessa, ja päädyin lukemaan sen, kun soitin kriisissä Libertélle Suomalaisesta kirjakaupasta - ostanko Divergentin, The Fault In Our Starsin vai City of Heavenly Firen. Miettikää nyt itsekin, millainen ratkaisu minulla oli käsissäni. Yhdessä asiaa pohdittuamme päädyin kuitenkin tähän kirjaan, ja väittäisin ratkaisun olleen oikein kelpo.

Tulevaisuuden yhdyskunnassa ihmiset on jaettu viiten eri luokkaan: Vaatimattomiin (Abnegation), Sopuisiin (Amity), Uskaliaisiin (Dauntless), Teräviin (Erudite) ja Rehteihin (Candor). 16-vuotiaana jokainen osallistuu soveltuvuustestiin, joka ratkaisee, mihin luokkaan kukin sopii parhaiten, mutta Trisin soveltuvuustestin tulokset ovat epäselvät. Se on huono asia. Se tarkoittaa, että hän on vaarassa - ei ole selvää, miksi, mutta asiasta ei saa puhua kenellekään. Hänen on valittava vanhan luokkansa eli vaatimattomien ja kahden muun vaihtoehdon välillä. Trisin valinta yllättää lopulta jopa hänet itsensä ja saattaa hänet täydellisen uudenlaiseen tilanteeseen elämässään.

Divergent on todella vauhdikas ja koukuttava kirja - kun sen kerran aloittaa, sitä on vaikea laskea käsistään. Tris on erikoinen päähenkilö, hitusen ärsyttävä mutta kovin inhimillinen ja häntä on helppo ymmärtää. Kirjasta syntyvät mielikuvat ovat todella selkeitä ja tarinaa on helppo seurata. (En oikein tiedä, mitä sanoisin. Näkyykö se?) Tämä taitaa jäädä aika lyhyeksi arvosteluksi... Myös hahmot, muutkin kuin Tris, olivat moniulotteisia ja kiinnostavia. Itse pidin Divergentistä, vaikka olen lukenut parempiakin kirjoja. Tarina oli kuitenkin vetävä ja huolellisesti suunniteltu, joten enköhän lue jatko-osatkin jossain vaiheessa.  Joku näissä dystopioissa nyt vaan on, joka viehättää minua. Niin ja pakko vielä sanoa että pidin Fourista ihan hirväesti vaikkei hän todellakaan ole mikään ihannemieheni.

Kolme ja puoli tähteä
Veronica Roth: Divergent. HarperCollins Publishers, 2011. S. 487

Salla Simukan suomalaisittain kuuluisa Punainen kuin veri oli hämmentävän... arkinen kirja. Ei sillä,
että jokaisen teinitytön elämään kuuluisi huumekauppiaiden kohteeksi joutumista tai verisiä rahasäkkejä, mutta luulen, että odotin jotenkin enemmän. Odotin pelottavampaa, epätavallisempaa ja kaikin puolin vähemmän normaalia elämää muistuttavaa. Mutta toisaalta, jos kirjoitetaan ilmaisutaidon lukioita käyvistä teineistä ja kuvaus oli minusta arkista, voidaan olettaa kirjailijan onnistuneen. Hahmot olivat juuri sellaisia, kuin ikäiseni ihmiset ovat, ja lopussa kirja kieltämättä onnistui muuttumaan hyvin oudoksi ja epätavalliseksi, ehkä hieman pelottavaksikin. Rakastin juhlakohtauksen tarkkoja kuvauksia erilaisista huoneista, se kuulosti niin hienolta...

Verrattuna teinien lukioelämään ja vahingossa rikoksiin sotkeutumiseen, kirjan toinen puoli ei ollut lainkaan samaistuttava, ei hirveän kiinnostava ja jopa hitusen epäuskottava. Pitkähköjä pätkiä kirjasta käsitellään aikuisten ihmisten suhdekiemuroita ja huumekauppiaiden elämää ja toimia. Se ei ole lähellä minun elämääni ja tuntuu siksi epäuskottavalta, että minun on hyvin vaikea uskoa kirjailijan tietävän oikeasti, millaista venäläisen tai virolaisen huumediilerin elämä Suomessa on. Osaksi tämän takia ja osaksi siksi, miten erilainen odotin kirjan olevan, minulle jäi vähän sellainen olo, kuin olisin lukenut esiteineille suunnatun kirjan (mitä tämä ei ollut, mutta samanlainen olo minulle jäi). Tiedättehän, sellainen tylsä pettymys? Vaikka pidin kirjasta ja se oli koukuttava, se ei täyttänyt odotuksiani.

Kerronta oli todella sujuvaa ja dialogi hauskaa. Edelleen pisteitä uskottavista teinihahmoista ja relistisista osuuksista.

Kolme ja puoli tähteä
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. S. 265

Sain Hannele Päiviön Tuulen kutsun 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi kummeiltani, perulaista käsityötä olevan punaisen ristikorun ohella.

Tuulen kutsu on eräänlainen aforismikirja. Se sisältää Raamatunsäkeitä, mietelauseita, pieniä tarinoita, sananlaskuja ja viisaiden ihmisten sanomia asioita. Olen lukenut kirjan kerran läpi, vaikkei se oikeastaan ole kirja, jota luetaan läpi, vaan kirja, josta etsitään jotain tilanteeseen tai mielialaan sopivaa, ja jonka ääreen sen jälkeen juututaan. Minulla on tunne, että näin tulee myöhemmin käymään, sillä kun nyt luin tämän kirjan, se nostatti hymyn kasvoilleni ja monet sen sisältämät asiat koskettivat minua. Kokonaisuutena luulen kirjan tulevan isommaksi osaksi elämääni joskus hiukan myöhemmin - nyt se ei ole vielä aivan ajankohtainen, mutta tunteeni sanoo, ettei siihen pitkä aika ole. Siksi onkin hyvä tietää, että minulla on tämä kirja valmiiksi omana.

Tämä kirja ei ole tähditettävää materiaalia.
Hannele Päiviö: Tuulen kutsu. LK-kirjat, 2013. S. 61.

Viimeinkin sain aikaiseksi

Olen nyt inspiroitunut kirjoittamaan viime aikoina lukemistani kirjoista, joista tosin kaikki eivät enää ole niin kovin viimeaikaisia. Mennään nyt tällä innolla kuitenkin niin pitkälle kuin se kantaa.

Olen täysin unohtanut arvostella tämän keväällä ostamani ja lukemani kirjan. Nyt on siis aika.

Robert Galbraithin eli J. K. Rowlingin kirjoittama Käen kutsu on nykyajan Lontooseen sijoittuva dekkari, jonka alussa kaunis ja kuuluisa nuori mallityttö kuolee pudottuaan alas parvekkeeltaan. Tapaus todetaan itsemurhaksi, mutta tytön veli ei ole vakuuttunut ja ottaa yhteyttä rahaongelmissa olevaan, juuri uuden sihteerin saaneeseen yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Stirke on Afganistanin sodan vetaraani ja hänen oma henkilökohtainen elämänsäkin on solmussa, mutta mallin kuoleman selvittämisessä on pelissä paljon rahaa. Niinpä hän hyväksyy keikan ja ryhtyy uusi sihteerinsä apunaan tutkimaan kuolinyön olosuhteita.

Kirja on vetävä ja realistinen kuvaus Lontoosta, ihmisistä ja sotkuisesta vyyhdestä asioita, jotka joskus muodostivat jonkun elämän. Hahmot ovat todella sympaattisia ja samaistuttavia ja heidän henkilökohtainen elämänsä on kiedottu taitavasti murhan selvittämisen lomaan, niin ettei se tunnu pitkästyttävältä tai asiasta pois johtavalta. Uhrin elämää setvitään perusteellisesti, ja lukijasta tuntuu, kuin hän olisi lopulta tutustunut jopa kuolleeseen tyttöön, jonka luksuselämän ympärillä pyöri paljon huhuja - sekä todenmukaisia että valheellisia.

Käen kutsussa on sopiva tahti, se ei vyöry eteenpäin muttei myöskään hidastele. Ainakin Lontoossa vierailleen on helppo kuvitella paikat, joissa Strike sihteereineen vierailee, ja muutoinkin tarkka taustatyö antaa ammattimaisen ja uskottavavan vaikutelman. Ja vaikka aiheet, joita kirja käsittelee, ovat raskaita, se on kirjoitettu sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa, niin ettei se ole kovin raskasta luettavaa.

Jatkoa odotellessa:)

Neljä ja puoli tähteä
Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava, 2013. S. 463. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi samana vuonna nimellä The Cuckoo's Calling.

Claire Merlen The Glimpse oli tulosta alkukesän kirjastoreissulta. Se ei aivan täyttänyt odotuksia.

Ana elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on luokiteltu puhtaisiin ja hulluihin heidän dna:ssaan kantamiensa geenien perusteella. Puhtaat asuvat yhteisöissä ja hullut kaupungissa, eivätkä juuri ole tekemisissä toistensa kanssa. Ana on puhtaan perheen lapsi, puhdas itsekin - tai näin hän kuvittelee, kunnes saa tietää, että hänen puhtaustestissään oli ollut virhe, ja hän onkin itse asiassa hullu. Anan elämä kääntyy päälaelleen, mutta hän saa armonaikaa ja ehdot: jos hän sitoutuu poikaan, johon oli ollut sitoutumassa ennen virheen paljastumista, ennen kuin hän täyttää 18, hän saa jäädä yhteisöön kunnes mielisairauden oireet puhkeavat. Mutta kihlajaisiltana Jasper katoaa, ja Anan on selvitettävä miksi.

Idea oli hyvä. Teksti oli toimivaa. Juonessa oli paljon kiinnostavia elementtejä - ehkä jopa hiukan liikaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, että juoni eteni hitaasti kuin tervassa kävellen, enkä edes tiedä, miten se eoli mahdollista, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, mutta silti kirja eteni loppuun asti tuskastuttavan hitaasti. Ehkä siihen vaikutti juuri mainitsemani, että juonessa oli jopa niin paljon elementtejä, että jokaisesta kiinni pitäminen ja kaiken päivittäminen esti kokonaiskuvaa edistymästä. Vietin lähes koko kirjan odottaen, milloin se alkaa. Lopulta minulle selvisi, ettei se muuttuisi tästä, mutta minun oli silti pakko lukea se loppuun, sillä kaikki nämä juonen elementit olivat yksittäisinä niin koukuttavia, että minun piti saada tietää, mitä tapahtuu. Hahmot olivat kivoja, joskin hieman kliseisiä, ja kuten sanottu, idea oli hyvä, toteutus vain ei oikein toiminut.

Kaksi ja puoli tähteä
Claire Merle: The Glimpse. Faber and Faber, 2012. S. 411

Esittelin tämän kirjan lyhyesti lempi nuorten aikuisten kirja -osiossa, jos en aivan väärin muista, mutta kertaus on opintojen äiti.

Mikeyn sisko ei uskalla lähteä ulos talosta. Hän istuu kotona, ei käy koulussa eikä tapaa kavereitaan, sillä hän ei uskalla kohdata maailmaa. Hänet on raiskattu, ja hän on lukinnut itsensä sisälle. Mikey on epätoivoinen ja raivoissaan. Ellien veli taas pääsee vankilasta kotiin odottamaan edessä kummittelevaa syytetyn kuulemistilaisuutta. Köyhän perheen huorahtava tytär syyttää häntä raiskauksesta, mutta eihän Tom olisi ikimaailmassa voinut tehdä mitään sellaista. Hänhän on Ellien oma, rakas ja huolehtiva veli. Kun Mikey päättää tappaa Tomin ja törmää yrityksineen toistuvasti Ellieen, heidän maailmansa eivät sulaudu yhteen - ne pikemminkin romahtavat toistensa lomaan.

The Glimpsen jälkeen You Against Me oli todella miellyttävä kokemus. Aihe oli raskas, mutta hahmot todella ihania ja realistisia, ja Mikeyn ja Ellien tilanteet tuntuivat todella koskettavilta ja omilta. Kirjassa ei mässäilty yksityiskohdilla tai ahdistuksella, vaan tyydyttiin siihen, miten asiat olivat. Se myös pani todella ajattelemaan vaikeita elämäntilanteita ja valon löytämistä pimeimmistäkin nurkista. Ihanan mustaa tilannekomiikkaa, täydellisen onnen hetkiä, kapinallisia päätöksiä ja elämän päähän potkimaksi joutumista oli juuri sopivassa suhteessa, niin että kirjasta muodostui rakastettava ja aito lukukokemus, jonka pariin palannen vielä joskus. Suunnittelen myös lukevani kirjailijan aiemman teoksen Ennen kuin kuolen (Before I die) kunhan vain joskus ehdin.

You Against Me on todella, todella hyvä kirja. Pidät siitä varmasti.

Viisi tähteä.
Jenny Downham: You Against Me. David Fickiling, 2011. S. 412.

Tämä oli kolmas kirja, jonka lainasin samalla kerralla kuin kaksi edellistä. Ulkopuolelta se näytti vähän tyhmältä mutta viihdyttävältä, mutta yllätyin positiivisesti. Ei se ollutkaan tyhmä.

Jennan paras ystävä kuolee auto-onnettomuudessa, joka jättää myös Jennaan ikuisen arven: se kulkee hänen kasvojensa poikki ja on suuri, violetti, ja näkyvä. Pikkukaupungin asukkaana Jennan ei tarvitse paljon näyttäytyä ihmisille, mutta joskus kohtalo päättää toisin... kohtalo voi esiintyä myös koirasi muodossa. Kun Jennan koira juoksee venettään puhdistavan, komean ja tuntemattoman pojan luokse, eikä suostu tulemaan takaisin, on Jennan pakko paljastaa kasvonsa tälle. He törmäävät uudestaan... ja uudestaan, ja Jenna saa huomata, etteivät kaikki välitäkään, vaikka hänen kasvoissaan on iso, ruma arpi.

Kirjaa kerrotaan vuoron perään Jennan ja Ryanin näkökulmista. Itse pidin lähtökohtaisesti enemmän Ryanin osuuksista, sillä hänen elämänsä veneen asukkinsa kahdestaan äitinsä kanssa on paljon kiinnostavampi, eikä hän ole niin raivostuttavan ulkonäkökeskeinen kuin Jenna. Ryan tietää, ettei toista voi määritellä jonkun yhden piirteen vuoksi, ja minä arvostan sitä.

Skin Deepin juoni on monitahoinen ja paikoin yllättävä ja se pysyy kiinnostavana läpi kirjan. Kuvailu on tarkkaa ja syntyneet kuvat jäävät vahvoina mieleen. Kirjassa on paljon huumoria ja yleistä lämminhenkisyyttä, mikä tekee siitä ikään kuin miellyttävän turvasataman. Onnellinen loppu oli ehkä hiukan liiankin imelä, mutta kai se on sallittava... sen verran rankkoja juttuja hahmot käyvät kirjan aikana läpi.

Erinomainen esimerkki nykynuortenkirjallisuudesta, kuten myös edellinen kirja. Jos kaipaat jotain realistista mutta ei liikaa omaa elämääsi muistuttavaa, ovat nämä kaksi brittikirjaa erittäin hyvä valinta.

Neljä tähteä.
Laura Jarratt: Skin Deep. Electric Monkey, 2012. S. 376.


No, sainpas listalta ruksittua kirjoja, vaikka lista jäi edelleen huolestuttavan pitkäksi. Toivottavasti saan uuden tämänkaltaisen inspiraation lähiaikoina. Loppuun voin vielä sanoa, että olen lukenut myös Fruits Basketin osat 8-11, joskaan en muista niistä enää riittävästi että voisin kirjoittaa minkäänlaista järkevää arvostelua tai edes selostusta. Kauhean kiva sarja on.