Tieto on valtaa: Ink and Bone

Rachel Caine: Ink and Bone. Volume one of the Great Library. Allison & Busby, 2015. S. 410

Olen muistaakseni ennenkin puhunut Paper Furysta ja siitä, kuinka saan nykyään puolet kirjasuosituksistani häneltä. Niin myös Ink and Bone tuli alun perin bongattua Caitin Instagram-kuvista, ja riittävän pitkään sitä tuijoteltuani päätin, että Alexandrian kirjasto kuulostaa liian hyvältä jättää väliin.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Alexandrian kirjasto ei ikinä tuhoutunut, ja pitää nyt maailmaa rautaisessa otteessaan. Tieto on kaikille vapaasti saatavilla, mutta kirjasto kontrolloi, mitä saa tietää ja mitä ei - yksityisten kirjojen omistaminen on ankarasti kiellettyä. 16-vuotiaan Jessin perhe on lontoolaisia kirjojen salakuljettajia, mutta Jessin rakkaus heidän tuotettaan kohtaan tekee hänestä huonon bisnesmiehen. Niinpä Jessin isä lähettää hänet kirjaston oppilaaksi, sisäpiirin vakoojaksi suvun tarpeita varten. Alexandriassa Jess löytää omat ihmisensä, mutta joutuu myös kohtaamaan karun totuuden: kirjasto ei olekaan se hyvyyden tyyssija jollaisena hän on sen oppinut tuntemaan.

Tämän kirjan asetelma on mieletön ja koukuttava. Kaikkien lukutoukkien yhteinen harmitus on varmasti Alexandrian kirjaston kohtalo, ja miten hienoa onkaan ajatella, että se olisi selviytynyt antiikista nykypäivään! Kirjan maailmassa ollaan ajallisesti jonkin verran meidän maailmaamme edellä, mutta kehityksellisesti jäljessä, sillä kirjapainoa ei ole ikinä keksitty. Tai on, mutta kirjasto ei ole antanut keksinnön tulla todeksi, sillä silloin he eivät voisi kontrolloida tiedon virtaa. Selvennykseksi täytyy tässä kohdin sanoa, että ihmiset eivät siis tiedä kirjaston pitävän yllä salaista tyranniaa ja kontrolloivan heidän tietomääräänsä. Ja se, että kirjapainon puuttuminen on hidastanut muutakin kehitystä näin merkittävästi, on mielestäni kiinnostavaa ja uskottavaa. Kehitys vaatii tietoa, ja tiedon vapaa leviäminen edistää kehitystä. Kehityksellisesti kirjassa eletään ehkä noin meidän 1800-lukuamme, tai kenties 1900-luvun alkua.

Cainen luoma maailma on siis kiinnostava, mutta olisin halunnut, että sitä olisi alkuun selitetty hieman paremmin. Olin todella hukassa kirjaston "kirjojen" ja tiedonvälityssysteemin kanssa, enkä lainkaan ymmärtänyt, miten se toimii. Tämä vei turhaan huomiota tarinalta. Muutenkin kirjan suurimmat puutteet olivat kaikesta huolimatta juuri maailmanrakennuksessa: olisin esimerkiksi halunnut kuulla enemmän historiasta, siitä miksi modernit valtiot ovat olemassa (hieman eri tavalla kuin meillä, mutta kuitenkin) kirjastosta huolimatta, ja etenkin siitä miksi kaikki puhuvat englantia, vaikka Brittiläistä imperiumia ei ilmeisesti ole (kirjassa Englanti on sodassa Walesin kanssa, ja minun on vaikea uskoa, että he olisivat päässeet maailman ympäri, jos eivät ole edes rajanaapuria saaneet valloitettua).

Siinä missä maailmanrakennus on puutteellista, kirjan upeat hahmot korvaavat. Itse päähenkilö Jess on hieman meh, ja hänen rakkaudenkohteensa Morgan on suunnilleen yhtä kiinnostava kuin tiskirätti, mutta kaikki muut hahmot ovat mahtavia. Saksalainen "kiltti jättiläinen" Thomas, keksijä; muslimityttö Khalila, joka ainoana kirjaston oppilaiden koko historiassa on saanut täydet pisteet pääsykokeesta; walesilainen Glain, jolla ei ole aikaa kenenkään bullshitille; espanjalainen Dario, jonka elämäntehtävä on raivostuttaa Jessiä; ja tietenkin heidän opettajansa Wolfe ja Santi. Wolfe ja Santi ovat rakkaus. Wolfe on nuorten opettaja, ja hän vaikuttaa ensin inhottavalta Kalkaros-hahmolta, mutta paljastaa myöhemmin pehmeitä puolia ja traagisen menneisyyden (mutta paremmin kuin Kalkaros). Santi on sotilaspäällikkö, joka on aina Wolfen rinnalla ja pitää häntä maan pinnalla huvittunut hymy huulillan. Khalila on myös rakkaus. Ainoa valitukseni Khalilasta on se, että hän alussa torjuu Darion yritykset flirttailla kanssaan, ja sitten jossain vaiheessa vain taipuu??? Ein pitäisi tarkoittaa ei, eikä pitkitetty kyllä. En arvostanut tätä juonenkäännettä, varsinkin kun Khalila ei todellakaan tarvitse mitään miestä.

Kirja on kirjoitettu tavalla, joka on ensinnäkin todella elävä ja luo selkeitä mielikuvia, ja toiseksi pitää mielenkiintoa yllä todella hyvin. Juonta on helppo seurata, ja koko ajan on jotain kiinnostavaa uutta opittavaa - etenkin, kun Jess pääsee Alexandriaan ja lukijakin pääsee tutustumaan kirjaston toimintaan ensikäden kokemuksella. Loppuun päästyäni totesin, ettei kirjastossa ole kuin ensimmäinen osa, ja tilasin saman tien kolme ensimmäistä osaa itselleni Adlibriksestä. Ymmärtääkseni sarjassa on tähän mennessä neljä osaa, ja ainakin yksi vielä tulossa. Loppu jätti sellaisen tunnemyrskyn valtaan, että kakkosen kimppuun on päästävä pian!

Neljä tähteä

Tällä sarjalla on yhdet kauneimmista kansista, joita tiedän

Sekavia selostuksia

En lopultakaan saanut tehtyä toista postausta silloin, kun siitä oli puhe, mutta tässä taas olen.

Kuten tavallista, kävelin pitkin kirjaston englanninkielistä nuortenhyllyä etsien jotakin luettavan näköistä. Harmikseni silmiini osuvat aina vain sellaiset kirjat, jotka olen lukenut jo, tai joita en syystä tai toisesta halua lukea. Nyt minulla kuitenkin kävi onni: Parallel vilkutti minulle hyllystä ja poimin sen käteeni. Enkä voi sanoa, että katuisin.

Abbyllä on suunnitelma tulevaisuudelleen. Hyvin tarkka suunnitelma, joka muuttuu täysin hänen valitessaan teatterikurssin viimeiselle lukiovuodelleen. Abby päätyy Hollywoodiin elokuvantekoon, ei pääse aloittamaan yliopistoaan ajoissa eikä mikään muukaan mene suunnitelman mukaan. Ja sitten, 18-vuotissyntymäpäivänään, Abby herääkin kaukana Hollywoodista ja elokuvanteosta, elämästä joka on paljon lähempänä alkuperäistä suunnitelmaa kuin hänen oma elämänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut, ainoana vihjeenä hän löytää päästään kahdet erilaiset muistot päivälle, joka oli tasan vuosi ja yksi päivä sitten.

Tiedän, tämä kaipaa selittämistä. Parallel kertoo rinnakkaismaailmoista, siitä, mitä tapahtuu kun rinnakkaismaailmat törmäävät ja me tietyllä tavalla yhdistymme rinnakkaismaailmassa elävään kaksoisolentoomme. Abbyn kohtalo on hänen kaksoisolentonsa käsissä: koska tämä tekee erilaisia valintoja kuin Abby, Abbyn elämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä toiseksi siitä, mitä se oli vielä äsken. Eikä hän muista, mitä on tapahtunut.

Haluaisin selittää kaiken tästä rinnakkaismaailmakuviosta, mutta silloin pilaisin teiltä itse kirjan. Ehkä olen jo nyt pilannut, mutta en voinut jättää kaikkea pois! Koko tämä tieteellinen osio oli minusta parasta Parallelissa ja äärimmäisen kiehtovaa. Vaikka en ymmärrä fysiikasta ja tähtitieteestä juurikaan mitään, oli kaikki asiat tässä kirjassa selitetty niin helposti ja kansantajuisesti, ettei niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeaa. Sitä paitsi kirjan juoni riippuu kokonaan rinnakkaismaailmojen yhdistymisestä, enkä olisi voinut tehdä kunnollista juonitiivistelmää selittämättä jotain.

Pidin Parallelista hirveästi, vaikka jotkin asiat siinä eivät olleen aivan kohdallaan. Niistä ensimmäisenä on pakko mainita tuo kansikuva, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä. Se on kaupallisen ja viihteellisen oloinen eikä anna kirjasta niin vakavasti otettavaa kuvaa kuin pitäisi. Toisena on loppuratkaisu; en pitänyt siitä. Se varmastikin jakaa mielipiteitä ja uskon monien pitävän siitä, mutta minusta ratkaisu on epäonnistunut valinta, joka johtaa pettyneeseen lukijaan;) Ei, vakavasti puhuen, en ole ikinä ollut ympyräloppujen ystävä. Ja vaikka tämä ei suorastaan ollut perinteinen ympyräloppu, minusta se oli juonen kannalta huono ratkaisu ja tylsä lopetus. Ja kolmantena, lukujen alussa lukee aina "Here" tai "There". Ymmärsin, että "Here" olisi tarkoittanut meidän maailmaamme ja "There" rinnakkaismaailmaa, mutta useamman kerran asia ei ollut näin. Logiikka, jolla sanat lukujen alkuun on sijoiteltu, ei avautunut minulle, ja niinpä lakkasin katsomasta niitä. Suosittelen kiinnittämään enemmän huomiota päivämääriin ja vuosilukuihin joka luvun alussa: ne kertovat, missä ollaan.

Mahdollisuudet, pienten valintojen vaikutukset nousevat tämän kirjan hallitsevaksi teemaksi. Aloin lukiessani miettiä paljon omia päivittäisiä valintojani ja sitä, mitä vaihtoehtoisesta päätöksestä olisi seurannut. Vaikka minusta tuskin tulee näyttelijää Hollywoodiin mitä ikinä päätän, voi valinnoillani olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset. Se on samaan aikaan sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Vaikka tämän arvion pisin kappale käsittelee sitä, mistä en pitänyt, on Parallel ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se pistää ajattelemaan, siinä on upeita ja kiehtovia teorioita ja tapahtumia, eivätkä henkilötkään jätä kylmäksi. He ovat monipuolisia ja erilaisia. Juoni on yllättävä ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Lisäksi rakastan koulukuvauksia, joten Abbyn aika Yalessa oli kovasti mieleeni. Hän on toisinaan hieman Tyhmä Tyttö, mutta se kai oli odotettavissa;)

Neljä tähteä.
Lauren Miller: Parallel. Scholastic, 2013. S. 400.

Olen lukenut Potter-sarjaa äidilleni ääneen, alkaen ensimmäisestä kirjasta. Nyt olemme jo yli puolen välin kolmannessa, joten postaan tämän toisen kirjan häpeällisen myöhään, mutta tässä se silti on...

Harryn toinen vuosi Tylypahkassa ei suju aivan odotusten mukaan. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aivoton idiootti ja joku jättää verisiä viestejä koulun seinälle, uhkaillen oppilaita ja henkilökuntaa Luihusen perillisellä. Pian jästisyntyisten oppilaiden kimppuun aletaan hyökkäillä. Tunnelma koulussa käy kireäksi, ja lopulta eräs oppilas siepataan. Harryn ja Ronin lähtiessä tutkimaan asiaa Harry saakin huomata olevansa jälleen tekemisissä vanhan vihollisensa kanssa...

Rakastan Harry Pottereita. Ne ovat kirjallinen esikuvani enkä ikinä väsy niihin. Silti saatan nyt, monta kertaa sarjan läpi lukeneena ja vanhemmaksi kasvaneena, sanoa, etteivät ne ole täydellisiä. Potterit eivät kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, edes alussa, vaan ongelmana on liiallinen toisto. Menneitä tapahtumia kerrataan antaumuksella, liikaakin. Muistutus on hyvä, mutta paikoin tämä alkaa jo lähennellä lukijan aliarviointia. Muutoin minulla ei ole mitään valitettavaa, sillä kieli on rikasta, hahmoihin voi samastua, tyyli on mukaansatempaava ja hauska, juoni jaksaa kiinnostaa. Juuri 50 vuotta täyttänyt J. K. Rowling on, todellakin, kuningatar.

Viisi tähteä. Koska en ikinä voisi antaa Potterille mitään vähempää.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets. Bloomsbury, 1998 (tämä painos 2002). S. 251

Kirjastoreissun sadonkorjuu

Italian kirjoitusten jälkeen päästin itseni kirjastoon ilman valvontaa ja huonostihan siinä kävi. Molemmat lainat olivat kuitenkin sellaisia, joita olin jo tovin katsellut, joten ehkä se on lieventävä asianhaara.

"Teinikauhu" -sanalla ei ole ainakaan minun korvissani erityisen positiivinen kaiku. Se kuulostaa joltain pinnalliselta ja typerältä, mille ei kannata uhrata aikaansa. Tein kuitenkin poikkeuksen Undeadin kohdalla, sillä sen ulkoinen olemus oli houkutteleva ja takakansitekstin perusteella kirja kuulosti viihdyttävältä. En onneksi joutunut pettymään. Harmi kun kansikuvassa ei näy sivujen reunusten punainen väri! Efekti on todella makea ja se ensimmäisenä kiinnittikin huomioni tässä kirjassa.

Bobby on palaamassa luokkansa kanssa laskettelumatkalta Skotlannista, kun he pysähtyvät tienvarsikahvilaan evästauolle. Bussiin jäävät vain kuski, Bobby sekä luokan kapinallinen Smitty. Sakean lumipyryn läpi sisälläolijat eivät näe, mitä ulkona tapahtuu, kun bussin kylkeen tömähtää jokin ja kohta tuulilasia vasten paiskautuu käsi. Todella huolestuttaviksi asiat käyvät, kun eräs heidän luokkatovereistaan juoksee kiljuen bussille...

Pidän hirveästi Bobbysta. Hänellä on todella terveellinen jalat maassa -asenne, joka pitää lukijankin järjissään ja turhautumasta kirjan muihin hahmoihin. Muut henkilöt ovat koululuokan arkkityyppejä, joille onneksi kehittyy loppukirjasta hiukan syvällisempiä piirteitä. Pissisten johtaja Alice, kapinallinen Smitty ja kiusattu-nörtti Peter ovat kukin omalla tavallaan hyvin sympaattisia, joskin eniten sympatiani menevät Smittylle. Hänen päättömät tempauksensa jaksoivat ilahduttaa minua läpi kirjan.

Undeadin juoni on monilta osin ennalta-arvattava, joskin muistaakseni lopussa oli jokin yllättävä käänne. Kirjassa on myös hieman liian monta täpärää pelastumista - olisin ehkä kaivannut vielä yhden uhrin uskottavuuden takia. Onneksi nämä tekijät jäävät vauhdikkaan toiminnan, nopeiden käänteiden ja mahtavan huumorin jalkoihin siinä määrin, että kirjasta on helppo pitää ja sen henkilöiden selviytymisen puolesta jännittää.

Teinikauhukirjaksi Undead ei ollut lainkaan niin typerä kuin se olisi voinut olla, lähinnä Bobbyn ja nopeasti edistyvän juonen takia. Minua kuitenkin hieman häiritsi, että kirjailija a) tuntui tiedostavan, että hänen kirjaansa pidettäisiin genren vuoksi typeränä ja b) yrittävän vähän liikaa tehdäkseen seikkailustaan syvällisemmän. Bobbyn isään liittyvät jutut olisi mielestäni voinut karsia pois lähes kokonaan ja antaa lukijan vain viihtyä seikkailun parissa. Sen sijaan tykkäsin Bobbyn kaksoisidentiteetin ongelmista ja hänen äitiinsä liittyvistä kuvioista.

Sain selville, että kirjalle on myös jatko-osa. Sen nimi on Unfed. Tietenkin minun oli heti pakko varata se kirjastosta.

Kolme ja puoli tähteä.
Kirsty McKay: Undead. Chicken House, 2011. S. 249.

Korkea puoliso on jatkoa syksyllä lukemalleni Tähystäjäneidolle, jonka sain Libertéltä ensimmäisenä Toisen hyllyn aarteet -kirjana. Olin erittäin tyytyväinen tähän suomalaisen trilogian toiseen osaan.

Amaya on kotiutunut Khalkoksen saarelle ja pannut käytiin kokonaisen muutosten ja modernisointien sarjan. Hänen omassa elämässäänkin tapahtuu muutoksia: hän on raskaana, odottaa kruununperillistä. Kuitenkin Amayan välit hallitsijaperheen muihin jäseniin, ensimmäiseen naiseen Lilyanaan ja toiseen poikaan Radkoon, ovat kireät eivätkä lapsen synnyttyä ainakaan parane...

Amaya kärsii edelleen ärsyttävästä hyväuskoisuudesta ja sinisilmäisyydestä. Vaikka hänen alulle panemansa muutokset ovat kaikki hyviä, en ymmärrä miten hän ei tajua, että toistelemalla "meillä Sarmatiassa tehdään näin" hän vain hankkii itselleen vihollisia! Huoh. Miroslav sen sijaan ärsytti minua lähes aspergerisen Hristo Kiril -intoilunsa kanssa ja vanhanaikaisine naiskäsityksineen. Ja oikeastaan melkein kaikki hahmot ärsyttivät minua jossain vaiheessa. Samuil on kauhean kiva ja Mirtasta tykkään myös. Harmi että he ovat niin pienissä rooleissa...

Tämä kirja ei, kaikeksi onneksi, enää kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, mikä vaivasi ensimmäisen osan alkupuolta. Juoni on kiinnostava ja vauhdikas, joskin itse olisin karsinut kertojanäkökulmia. Kirjassa on yllättäviäkin käänteitä ja se on nopealukuinen. Kaiken kaikkiaan Korkea puoliso on edeltäjäänsä parempi ja hyvin toimiva kokonaisuus hankalista henkilöistään huolimatta.

Kolme ja puoli tähteä
Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Korkea puoliso. Karisto, 2012. S. 263.

Toisen hyllyn aarteet: Naamioiden kaupunki

Pyysin Libertéltä jotain, mistä tulee hyvä mieli ainakin lopuksi ja sain Stravaganza -sarjan ensimmäisen osan. Hän kirjoittaa: "Pidin Stravaganza-sarjasta ja etenkin tästä ensimmäisestä osasta nuorempana hyvin paljon. Se oli kiinnostava ja jollain tapaa eksoottinen vähän matkustelleen maalaisen mielestä. Lucien oli myös ensimmäisiä fiktiivisiä ihastuksiani. En ole lukenut kirjaa pitkään aikaan, joten en voi varmasti sanoa pitäisinkö siitä enää. Naamioiden kaupungin politiikka kiehtoi minua ja haluaisin omistaa jonkin yhtä upean naamion kuin kirjan ylimystö. Toivon Sezzien pitävän kirjasta, jotta voisin tunkea hänen luettavakseen myös sarjan muut osat."

Ja, no, minähän pidin siitä.

Muistan nuorempana katsoneeni näitä kirjoja kirjakaupassa useampaan kertaan, punninneeni niitä käsissäni ja miettineeni, haluaisinki ostaa yhden. Läheltä siis liippasi, etteikö sarja olisi ollut minulle jo ennestään tuttu, mutta ei ollut.

Lucien sairastaa syöpää ja on äärettömän väsynyt, kun hänen isänsä eräänä päivänä tuo hänelle piristykseksi kauniin vanhan muistikirjan. Lucien kiintyy kirjaan ja saa ällistyksekseen pian huomata, että pystyy matkustamaan sen avulla toiseen aikaan ja toiseen paikkaan - Talian Bellezzaan, 1500 -luvulle, jossa hän ei ole sairas. Bellezza on kuten meidän maailmamme Venetsia mutta ei aivan kuitenkaan. Siellä hän saa kuulla olevansa stravagantti ja joutuu nopeasti mukaan kaupungin valtapoliittisen taistelun kiemuroihin. Lucien ystävystyy nuoren Ariannan kanssa ja tulee senaattori Rodolfon suojattina tutuksi myös kaupungin itsevaltaiselle herttuattarelle. Syöpäpotilaan ja stravaganttioppipojan kaksoiselämän tasapainottaminen osoittautuu kuitenkin hankalammaksi kuin Lucien aluksi kuvitteli...

Jälleen tämäkin kirja iskee paremmin ehkä hiukan nuorempiin, mutta se oli silti varsin kiinnostava lukukokemus. Ainakin alkuvaikeuksien jälkeen. Alussa myötähäpeä iski syvään, kun tekstin taso näytti joltain sellaiselta, minkä olen itse kirjoittanut 12-vuotiaana... onneksi tämä vika korjaantui nopeasti ja kirjasta tuli sujuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Rakastan Italiaa sekä maana että kielenä ja niinpä rinnakkaismaailman Talia tuntui heti kuin minua varten tehdyltä. Bellezza, johon Lucien pääsee, tosiaan siis vastaa meidän maailmamme Venetsiaa, ja myöhemmin Lucien pääsee käymään myös siellä. Molempien kaupunkien kuvaus on kaunista - niin hienovaraista ja aidon tuntuista!

Tyyliseikoista vielä sen verran, että kertojanäkökulmia pitäisi oikeasti vähän karsia. Lukijan ei tarvitse tietää kaikkea sitä, minkä kirjalija tietää, ja niinpä poistaisin heti Lucien kotimaailmasta sekä lääkärin että papin kertojat - mikseivät Lucienin vanhemmat voisi olla näiden kohtausten näkökulmina?! Myöskin Bellezzan päässä pahiksien ja vakoojien osuuksia voisi ainakin vähentää. Ylipäätään tehdä selkeämmän linjauksen siitä, ketkä ovat kertojia, ja pitäytyä siinä (tyyliin maksimissaan neljä henkilöä).

Kirjassa on myös paljon vaarallisia tai uhkaavia tilanteita, jotka ratkeavat melkein naurettavan helposti. Olisin kaivannut enemmän syvyyttä, aitoa uhkaa joka ei katoa sormia napsauttamalla tai sopivalla sattumalla, mutta en tietenkään ole enää aivan kohdeyleisöä. Jäi vain vähän sellainen olo, ettei Bellezzan herttuattarella ole ollut koko hallituskautenaan muuta tekemistä kuin kehitellä varasuunnitelmia mitä epätodennäköisimpiä tilanteita varten. Myös loppupuoliskon kohtaukset Lucienin kotona käyvät vähän turhiksi ja ärsyttäviksi ja ratkaiseva hetki on kirjoitettu tyylillä, joka sopisi paremmin elokuvaan tai tv-sarjaan. Se ei ole huonoin mahdollinen valinta kirjaankaan, mutta kaiken kaikkiaan kotiosuudet loppupuolella ärsyttivät minua.

Talian universumin ja meidän universumimme käsitykset siitä, mikä on taikuutta ja mikä tiedettä ovat jokseenkin päikseen vaihdettavissa. Osin se selittyy sillä, että he ovat 500 vuotta ajassa meitä jäljessä, mutta debatti tuntui silti vähän oudolta ja ehkä hieman pakolla kehitellyltä. Eniten se nousi esiin kohtauksissa Rodolfon kanssa, joka kyllä muuten oli ehkä suosikkihahmoni - turvallinen, lämminhenkinen ja luotettava, kuitenkin tarinan edetessä hänestäkin paljastui haavoja ja tuskaa, joka syvensi hahmoa. Lisäksi pidin todella paljon hänen ystävästään Dethridgesta (myöhemmin Crinamorte) joka vanhanaikaisine puheenparsineen oli ihanan sympaattinen ja hellyttävä. Itse Lucien henkilönä ei herättänyt minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen, mutta hänen ystävänsä Arianna ei minusta ollut kovin omaperäinen hahmo. Kuinkahan monta sellaista tyttöhahmoa onkaan kirjoitettu, jotka haluavat olla enemmän kuin sukupuolelleen asetettavat vaatimukset ja kapinoivat äänekkäästi... voimakkaita, itsenäisiä nuoria naisia jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan traditiot... minulla ei ole mitään tätä ihmistyyppiä vastaan ja katson jossain määrin edustavani sitä itsekin, mutta kun. Jotain muuta nyt näihin nuorten kirjoihin, kiitos. Joku hyvä välimuoto avuttoman prinsessan ja omanarvontuntoisen kapinallisen väliltä.

Kaiken kaikkiaan juonenkäänteet ovat kuitenkin kiinnostavia ja henkilöt mukavia, joten kirja on melko nopeaa ja sujuvaa luettavaa. Ei mitään suurellisen syvällistä, mutta enemmän kuin pelkkää pintaliitoa. (Minun on pakko vielä ilmaista järkytykseni siitä, että kirjassa on edelleen hintalappu kiinni. Mitä on tämä, Liberté???!)

Loppuun vielä muutamat ääntämisohjeet hankalimmista italialaisista nimistä ja sanoista:
1. Giuliana --> dzuliaana
2. Luciano --> lutshaano
3. Chimici --> kiimitshi (oma kielikorvani sanoo sinnikäästi näin, vaikka kirjassa taisikin lukea kimiitshi)
4. Figlia dell'Isola --> filja delliisola

Kolme ja puoli tähteä.
Mary Hoffman: Stravaganza. Naamioiden kaupunki. Tammi, 2008. S. 351, liitteineen 355. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Stravaganza. City of Masks vuonna 2002.

Libertén postauksen minun kirjastani pääsette lukemaan täällä ja HelMetin haasteesta tämä kirja kuittaa yhden kohdan.

Todellisuuden laitamilla

Minulla on nyt selvästi menossa jokin kotimaisen dystopian kausi. On kylläkin mahtavaa, että viime vuosina sitä on julkaistu näin paljon!


Näin aikoinaan mainoksia Siri Kolun uutuusromaanista Pelko ihmisessä ja kiinnostuin siitä, mutta silloin asia jäi sikseen. Nyt kuitenkin, kun kakkososan mainokset ilmestyivät lehtiin, päätin lukea vaikka molemmat kirjat samalla kertaa. Päätös oli yksi parhaistani viime aikoina.

Maailmalla raivonnut P-influenssa on saapunut Suomeen. Se tekee ihmisistä eläimen kaltaisia ja maailma on pulassa, kun lääkkeiden tehosta ei ole varmuutta ja pihmisten kehityksestä ei tiedetä mitään. Niinpä heidät suljetaan Luoliin ja Laitoksiin, eristyksiin muusta maailmasta. Yksi sairastuneista on Pilvi. Hänen veljensä Petri jää terveenä ulkopuolelle ja hänen entinen poikaystävänsä Tuomas organisoi ihmisoikeusjärjestönsä kanssa iskuja pihmisten ja erityisesti Pilvin vapauttamiseksi. Samaan aikaan Luolassa Pilvi opettelee sinuiksi uuden kehonsa ja uusien lajitovereidensa kanssa.

PI oli todella hurja kirja. Se sijoittuu nykypäivän Suomeen, kuin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa tunnetaan niin Wilmat kuin Sports Trackeritkin, mutta niiden lisäksi myös P-flunssa. Virus on muuttanut kaikkien elämän, niidenkin, jotka eivät ole itse sairastuneet. Valtio muuttuu hetki hetkeltä totalitäärisemmäksi ja radikaalimmaksi. Luin kirjaa ja näin selvästi, kuinka tällainen kehitys tapahtuu. Jopa täällä meidän turvallisessa Suomessamme emme ole turvassa ennakkoluuloilta ja tietämättömyydeltä - niinpä helpoin tapa selvitä liian pelottavista ongelmista on hankkiutua niistä eroon.

Kirja tulee iholle ja pistää ajattelemaan, mikä on hyvä asia. Sen kolme kertojaa tuovat kaikki omat näkökulmansa tilanteeseen ja tarina etenee liukkaasti. Tämä on niitä kirjoja, joissa kirjanmerkki liikkuu suorastaan naurettavan nopeasti ja useiden kymmenien sivujen kerrallaan lukeminen ei ole temppu eikä mikään. Tämä oli kuitenkin mukavaa vaihtelua. Pelko ihmisessä loppuu hyvin kiinnostavasti ja jättää sormet syyhyämään seuraavaa osaa varten.

Viisi tähteä.
Siri Kolu: PI - Pelko ihmisessä. Otava, 2013. S. 284.

Onneksi olin varannut kirjastosta molemmat osat kerralla, muuten olisi ollut edessä tuskaista odottelua. Nyt säästyin siltä.

IP jatkaa siitä, mihin PI jäi. Pilvi on soluttautunut ihmisten keskuuteen ja välittää tietoja Luolaan. Hän löytää uuden perheen Ylioppilasteatterin jäsenistöstä, kun taas Petri yrittää selvitä vanhempiensa, tyttöystävänsä ja puolituttujen muodostamassa monimutkaisessa ihmissuhdeverkossa ja ymmärtää, mitä tapahtuu, milloin ja missä. Tuomaksen sijaan kolmanneksi kertojaksi on vaihtunut Pilvin entinen paras ystävä Mimosa, joka suunnittelee enemmän tai vähemmän veristä kostoa niin Tuomakselle kuin Pilvillekin.

Suurimmaksi osaksi kirja jatkaa ensimmäisen osan korkeaa tasoa. Petri on kaikessa itseironiassaan tämän osan paras huumorin lähde, mutta Mimosan motiivit jäävät kaikista hänen muistiinpanoistaan huolimatta hieman epäselviksi. Pilvi oli ainakin minulle kaikista samastuttavin hahmo ja myös P-eläimen oudot piirteet olivat jo tähän osaan mennessä käyneet tutummiksi. Tunsin erityistä läheisyyttä Pilvin teatterivalaistus -opintoihin, sillä opiskelin sitä itse viime vuonna koulun valotekniikan kurssilla. Hauskaa oli, mutta yhtä taitavaksi en kyllä ikinä tullut kuin Pilvi on.

Valitettavasti Ihmisen puolella ei kuitenkaan ollut lainkaan niin virheetön teos kuin edeltäjänsä. Juonta ja loppuhuipennusta kasvatettiin kiitettävästi, mutta kun sen aika tuli, kaikki se, mihin odotukset olivat latautuneet, tuntui lässähtävän käsiin. Dramaturgiset ratkaisut lopussa olivat onttoja ja asiat sujuivat aivan liian helposti, kaikki oli liian nopeaa, siistiä ja jopa siirappista. Lopusta jäi jotenkin tyhjä olo: ai näinkö tää nyt loppui? Osaksi tämä varmasti johtuu siitä, että luulin loppuun saakka kyseessä olevan trilogian, kunnes kirjailijan kiitoksista selvisi, että tämä on todellakin kirjapari. (Olin syvästi järkyttynyt. Trilogioiden kulta-ajan lapsena se on minusta erittäin sopiva mitta ja kaksi osaa tuntui jotenkin petokselta, kun olin odottanut kolmea.)

Loppu oli kurottu niin tiiviisti umpeen, että se aivan selvästi oli loppu, mutta sitäkin ikävämpää on sanoa, että avoimia langanpätkiä jäi runsaasti. Liikaa. Eivätkä ne olleet sellaisia asioita, jotka on tarkoituksella jätetty avoimeksi, vaan kerta kaikkiaan ne tuntuivat vain unohtuneen. Tärkeimmät tarinalinjat kyllä solmittiin umpeen, mutta asioita jäi selittämättä ja moni sivuhahmo jäi ilman loppua, mikä oli mielestäni sääli heidän kannaltaan ja ärsyttävää minun kannaltani, koska olisin oikeasti halunnut tietää. Erityisesti minua harmittaa, että Tuomas tuntui lopulta jäävän vain yksipuoliseksi tarinankerronnan välineeksi varsinaisen toimijan sijaan, vaikka hänellä molempien kirjojen ajan vihjailtiin olevan suuria suunnitelmia. Olisin halunnut tietää enemmän hänen motiiveistaa ja millainen hänen suunnitelmansa olisi lopulta ollut.

Kokonaisuudessaan kirjapari on kuitenkin nautittava, tuore ja erilainen lukukokemus. Nykypäivän suomalaisnuoren on toisaalta helppo solahtaa mukaan hahmojen elämään, toisaalta on ravistelevaa huomata, kuinka helposti omakin tuttu maa voi muuttua kaikkien sen ajamien arvojen vastakohdaksi. Molempiin kirjoihin on liitetty juonessa mukana kulkeva klassikkoelokuva, mikä oli kiinnostavaa ja antoi toisenlaisen näkökulman tarinaan, vaikken toista leffaa ollut nähnyt kuin osaksi ja toisesta en ollut aiemmin kuullutkaan. Kolu on luonut todellisuuden rajamailla liikkuvan tarinan, joka imaisee mukaansa ja on miellyttävän nopeasti luettu. Mieleen se jää kuitenkin pidemmäksi aikaa.

Kolme ja puoli tähteä (en pääse yli lopun huonoista ratkaisuista, muuten saisi neljä)
Siri Kolu: IP - Ihmisen puolella. Otava, 2014. S. 316.

Toisen hyllyn aarteet: Tähystäjäneito

Tässä siis ensimmäinen kirja, jonka Liberté halusi minun lukevan omasta hyllystään. Sovimme, että näihin postauksiin kuuluu aina kirjan omistajan alustus, joten tässäpä teille ensin Libertén ajatuksia Annelli Kannon ja Terhi Rannelan kirjasta Tähystäjäneito:

"Yllättävän sujuvaa suomalaista. Tähystäjäneitoon ja sarjan muihinkin osiin on helppo tarttua niiden nopean edistymisen ja kiinnostavien tapahtumien takia. Sezzien on paras lukea ne kuitenkin aika pian, sillä hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta sarja taitaa osua parhaiten vähän nuorempiin."

Tähystäjäneidossa Sarmatian kruununperillinen Amaya lähetetään ensimmäiselle edustusmatkalleen naapurisaarelle Khalkokseen, maan Suuren Isän hautajaisiin. Amayan seuraksi lähtee tiukka ja voimakastahtoinen matroona Krasimira ja paikan päällä heidän oppaakseen annetaan hovin nuori neuvonantaja Miroslav Kostov. Miroslav esittelee naisille saarta ja osallistuu heidän kanssaan hautajaisiin. Amayasta kuitenkin tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan, ja kun hän hautajaisten jälkeen tapaa hallitsijaperheen jäsenet, tunne sen kuin voimistuu. Pian hän huomaa, että suunnitelma, jonka vuoksi hän on Khalkoksella, on paljon monimutkaisempi ja epämiellyttävämpi kuin hän olisi osannut aavistaakaan...

Yhdyn täysin Libertén sanoihin. Kirja on todella vauhdikas ja nopeasti etenevä, mutta selkeästi vähän nuoremmille suunnattu. Etenkin minua otti päähän viimeistelemätön kirjoitustyyli; se oli monessa kohdassa lapsellinen ja kerronta keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin. Tätä oli paljon varsinkin alussa. Kun juoni sitten pääsi todella käyntiin, kirjaan tuli syvyyttä ja tapahtumiin potkua, myös tyylistä karisi suurin osa ärsyttävyydestä. Kerronnan taso nousee siis tasaisesti loppuun asti.

Osan ärsyttävyydestä aiheutti varmasti Amaya. Hän on lapsellinen ja rasittava, täysin epäuskottava seitsemäntoistavuotias, mutta kasvaa onneksi kirjan edetessä. Ehkä hallitsijahuoneen kasvatin voi ajatella olevan osin pihalla pahasta maailmasta, mutta Amaya ärsytti minua silti, etenkin alussa. Sen sijaan matroona Krasimirasta pidin todella paljon - hänessä oli särmää! Miroslav ei mielestäni ollut mitenkään erityisen töykeä, vaikka takakansi häntä niin kuvaileekin, ja hallitsijaperheiden jäsenien kanssa oli todella päästetty mielikuvitus valloilleen. Siitä plussaa.

Nimistä on sanottava sen verran, että ne ovat aika hankalia. Sarmatiasta tuli minun suussani Samartia ja khalkkideista (Khalkoksen kansalaisista) khalikkeja ja khaldikkeja - en tiedä, ovatko kirjalijat tarkoituksella keksineet suomalaiseen suuhun sopimattomia nimiä vai onko vain minun aivoissani vikaa. Krasimirakaan ei ollut helpoin pala, mutta kaikista eniten minua huvitti Amayan siskon nimi Snezana. Siitä tulee mieleen räkätauti, tyttöparka - nez on ranskaksi nenä ja sneeze englanniksi aivastaa, niistää.

Sarmatian valtiolaivapäällystöllä (rakastan tuota termiä ja heidän valtiosysteeminsä on muutenkin todella kiinnostava) ja ilmeisesti koko Sarmatian kansalla on rasittava tapa pitää itseään roimasti khalkkideja ylempiarvoisina ja parempina aivan kaikessa. Ymmärrän, että tämä on tärkeä osa kirjan jännitteitä, mutta varsinkin alussa se oli todella hämmentävää, sillä ennen kuin tämä seikka ilmeni, puhuttiin paljon Sarmatian ja Khalkoksen ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta. Tuollainen asenne ei nyt kuitenkaan oikein vastaa käsityksiäni ystävyydestä ja avunannosta.

Muun muassa tämä oli kuitenkin eräs hyvin ajankohtainen aihe, jota kirja käsitteli viisaasti. Mitä valtioiden välisessä kaupankäynnissä ja muissa suhteissa todella tapahtuu ja mikä on oikein? Onko parempi sulkea silmänsä ja hyväksyä vai ottaa selvää ja menettää voittoja? Toinen tärkeä teema joka kirjassa nousi esiin oli tyttöjen ja naisten asema ja oikeus koulutukseen miesten veroisena. Tämän käsittely ei ehkä ollut aivan niin sulavaa kuin valtioasioiden, vaan enemmänkin osoittelevaa ja räikeää, mutta yhtä kaikki on hyvä, että sitä käsitellään. Oli myös hauska lukea hihittelevistä ja ujoista sarmatialaispojista:)

Viimeiseksi tämä kirja pani minut pohtimaan fantasian määritelmää. Tällainen teos luokitellaan automaattisesti fantasiaksi, vaikkei siinä ole mitään perinteisen fantasian tunnuspiirteitä, eli yliluonnollista. Ilmeisesti fantasiaksi riittää siis se, että kirja sijoittuu keksittyyn maailmaan, hieman keskiaikaistyyliseen ympäristöön, jossa kuitenkin pätevät kaikki meidän maailmamme lait ja systeemit. Tavallaan ymmärrän sen, mutta järjellä ajateltuna onhan se aika erikoista. En tiedä, onko jatko-osissa yliluonnollisia piirteitä, mutta ainakaan tässä ei vielä ollut. Siksi fantasia -määritelmä ihmetyttää minua.

Kolme tähteä
Terhi Rannela ja Anneli Kanto: Tähystäjäneito. Karisto, 2011. S. 237.

Libertén postaus minun kirjastani on luettavissa täällä.

Hei jee

Krhm. Hyvät kuulijat.

Tänään on suuri ilon päivä. Rakkaudella ja hartaudella vaalimaani blogiin on liittynyt kaksi uutta jäsentä! Mitä sydämellisimmin tervetuloa. Toivon, että viihdytte kanssani kirjallisuuden ihmeellisessä maailmassa. Vaikka tämän blogin aikaisempi lukijakunta ei juurikaan harrasta kommentoimista, haluaisin korostaa, että kommentit ovat aina tervetulleita ja arvostan niitä suuresti. Levittäkäämme siis kirjallisuuden ilosanomaa yhteisvoimin! Nauttikaa olostanne Lumisissa kuusenoksissa, niin vanhat kuin uudetkin jäsenet. Kiitos.

***

Tänään on kyllä muutenkin ilon päivä - pääsin autoilun teoriakokeesta läpi! Teoriassa olen pätevä kuski! Muutaman ajotunnin kuluttua selviää, olenko sitä myös oikeassa elämässä.

Iloani lisää Libertén omassa blogissaan tänään julkaisema teksti Näin kirjoitat oman menestyksekkään nuorten romaanisi! Kirjoitus on todella piristävä ja hauska:) Suosittelen, että käytte katsomassa. Se myös sisältää paljon asioita, joita olen viime aikoina nuortenkirjoja lukiessani miettinyt... joten jos koette samaistuneenne kirjoituksiini esimerkiksi Tyhmistä Tytöistä, on Libertén postaus ehdottomasti teitä varten.

Vielä neljänneksi ilokseni tajusin ajateltuani ensin, ettei minulla ole mitään tekemistä, että voin mennä katsomaan Gilmoren tyttöjä! En ole katsonut Gilmoren tyttöjä päiväkausiin! Ajattelin kuitenkin pitää lupaukseni siitä, että All Our Yesterdays -arvostelu julkaistaan seuraavassa (eli tässä) postauksessa - joten tässä tulee.

Cristin Terrillin All Our Yesterdaysillä on hiiieno nimi, hämmentävä takateksti ja omituinen alku. Jos näistä kuitenkin selviää, on edessä erinomainen kirja. (Takatekstin hämmentävyyteen auttaa, kun lukee sen ensin, antaa olla, ja lukee uudestaan parin päivän päästä. Ainakin minulle se aukeni silloin paremmin.)

Kirjassa on kaksi kertojanäkökulmaa, Em ja Marina. Molempien tarinat ovat todella koukuttavia, kunhan alkuun päästään - on nimittäin niin, että kun Em ensimmäiset neljä lukua tuijottaa ensin viemäriä, sitten kattoa ja lopuksi ovea, eikä asioita tai ihmisiä, joista hän puhuu tai joita ajattelee, selitetä kunnolla, on lukijan fiilis melko hämmentynyt ja hälytyskellot soivat kovaa. Ne kuitenkin vaimenevat siitä sitten ja tavallaan on ihan kiinnostavaa, että kuviot selviävät vähitellen (esimerkiksi se, mikä tai kuka on Cassandra).

Kirjassa on siis aikamatkustusta, dystooppista nykypäivää ja tietysti kolmiodraama - mutta kahdessa aikatasossa! Em ei ole juurikaan Tyhmä Tyttö, joskin hänelläkin on hetkensä, mutta Marina hoitaa sen puolen melkoisen kunniakkaasti. Finn on ihana:) ja James... no, James on aika jännittävä hahmo. Hyvin rakennettu. Juoni on kiinnostava ja ennalta-arvaamaton, Em tekee paljon hyviä suunnitelmia, mikä on vaihteeksi virkistävää ja ainakin minusta oli kivaa, kun asioita sai itse tajuta. Ne kerrottiinkin jossain vaiheessa, mutta oli hauskaa tajuta joitain pikkujuttuja (tai isompiakin) jo ennen kuin ne kerrottiin. Pidän todella paljon takakansitekstin rakenteesta ja tyylistä, sillä se kuvaa kirjaa hyvin. Erityisesti olen kiintynyt lauseeseen: "Yesterday ended badly." Ymmärrätte ehkä, mitä tarkoitan, jos luette takakansitekstin.

Jäin tavallaan innolla odottamaan jatko-osaa. Toisaalta antaisin tämän olla, sillä mielestäni kirja loppui erinomaisesti, mutta toisaalta on kiinnostavaa kuulla lisää. Epäilyttää vain, miten jatko-osa voi olla yhtä toimiva kuin tämä, mutta sittenpähän se nähdään. Kirjan lopussa olleet kirjailijan haastettelu ja itselleen kirjoittama kirje (etenkin jälkimmäinen) ovat myös todella hauskat ja kiinnostavat. Lisäksi aion katsoa jossain vaiheessa netissä julkaistun kuusiosaisen esiosa -sarjan, jossa ilmeisesti näytetään All Our Yesterdaysin alkuun johtaneet tapahtumat. Kiintoisaa.

Suosittelen ehdottomasti All Our Yesterdaysiä kaikille. Vaikka olisit kyllästynyt aikamatkailuun, kokeile! Minusta tässä kirjassa oli erittäin tuore ja mielenkiintoinen, yllättävän tieteellinenkin mutta silti kansantajuinen lähestymistapa aiheeseen.

Neljä ja puoli tähteä

Cristin Terrill: All Our Yesterdays. Bloomsbury, 2013. S. 360