Otsikon keksiminen ylittää luovat kykyni

Olen taas joutunut yhdistämään samaan postaukseen hieman erilaisia genrejä, mutta älkäämme antako sen häiritä.

En lue runoja. En yleensä hirveästi pidä runoista. Kuitenkin HelMetin haastetta varten piti lukea runokirja, joten mikäs siinä muuta auttoi kuin lainata sellainen kirjastosta. Olin tutustunut koulussa Heli Laaksosen murrerunoihin ja niistä kuitenkin pitänyt, joten päätin lainata jonkin hänen kirjansa. Valinta tapahtui täysin sen perusteella, että tämä sattui olemaan kirjastossa.

Sulavoissa on erilaisten otsikoiden alle ryhmiteltyjä, löyhästi teemoihin liittyviä runoja. Ne ovat hauskoja, koskettavia, erilaisia ja kiinnostavia. Lounais-Suomen murre elävöittää kieltä eikä ollut minusta lainkaan hankalaa ymmärtää, vaikka olen kotoisin pääkaupunkiseudulta eikä minulla ole sukua lännessä.

Ehdoton suosikkini osien nimistä oli Pallomereneiroi. Tässä myös joitain suosikkirunojani:

Avioehto

Ehto o ehrotoine.
Eräpäivän mennä mettä.
Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.
Sopimukse saa purkka jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pitää kaik.
2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.

Allekirjotus tähä _____________________________________________________________


Ei voittu sanno vasta

Suvi ol ollu koko talven kanalavintil.

Ens mee hajetti ja huhuiltti,
sit ajateltti, ete ol varma kaupunkissaka enä.

Kastelukannus hän murjot vartomas meit,
ol oikke loukkantunu näköne,
ko mentti toukokuu alus hakema pihakeinu alas.

Meijän pit ol suvel hyvi lempijöi ja helli
Ja antta periks kaik häne hullutukses.

Yhres hee päättivä vihervarpusten kans
mihe aurinkonkukkasekki istutetta.
Koitin kyl vastusta - trapu eres o huano paik -
mut sihe nee laitetti ja siin nee saiva ol.


Heli Laaksonen: Sulavoi: runoja. Otava, 2007. S. 87.

Ja tämä kirja tietenkin kuittaa minulle yhden HelMet-haasteen kohdan:)



Sain siis viimeinkin Fruits Basketin luettua loppuun. Viimeisissä osissa oli sekä hyvää että pahaa. Olen taas koonnut tähän päällimmäisiä ajatuksiani joka osasta.

Numero 19 on kaiken kaikkiaan todella herttainen osa. Se on mukavaa iltalukemista, sillä siinä ei tapahdu mitään erityisen synkkää mutta paljon kaikkea söpä ja ihanaa mitä saa iloisena ihastella:) Kauhistelin sitä, miten Momiji oli äkkiä kasvanut niin isoksi etten tunnistanut häntä, ja riemukkaasti tajusin viimein, miksi olen aina pitänyt Yukista erityisen paljon. Samastun häneen! Tässä osassa viimein ymmärsin asian, kun luin Yukin kuivia vuorosanoja ja huomasin melkein joka kohdassa ajattelevani: "Mä voisin sanoa noin". Olenkin syntynyt rotan eli Yukin Zodiac-eläimen vuonna, joten ei kai sen niin ihme pitäisi olla;)

Osa 20 jatkaa osassa 17 aloitettua Akiton inhimillistämisprojektia melko hyvällä menestyksellä (minun on harmikseni pakko sanoa). Juonessa tapahtuu todella jännittäviä käänteitä niin kirouksessa kuin Tohrun ja Kyon suhteessa. Hyvä perusosa. Kivasti on kiva Machi kannessa:)

Mitä tulee osaan 21, monet samat asiat jatkuvat ja mutkistuvat kuin edellisessä osassa - niin Akito kuin Tohru ja Kyokin. Käänteet ovat todella dramaattisia. Sen sijaan juuriherännyt Yuki-oivallukseni sai lentää romukoppaan, kun hänestä tuli äkkiä aivan erilainen kuin aiemmin, enkä ole aivan varma mitä mieltä olen tästä käänteestä. On hyvä, että hän kerta kaikkiaan sanoo Kyolle suorat sanat ja muuta sellaista, mutta kun hänestä samalla tulee niin kummallisen peloton ja ilkeä, niin samastumisaste todellakin vähenee.

Osa 22, toiseksi viimeinen osa, jättää rauhallisen olon. Langanpätkät solmiutuvat, juoni yhteinäistyy ja kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Pidin erityisesti tarinasta, joka kertoi Zodiac-kirouksen alusta - ensinnäkin tämä oli kiinnostavaa tietää ja toiseksi tarinaa pohditaan viisaasti. 22 pitää myös sisällään älykkäitä ja hyviä keskusteluja (ja Yukin omituisuus jatkuu...) Uskomatonta mutta totta, Akitoa alkaa tässä osassa jopa pikku hiljaa arvostaa. Hän herättää toivoa siitä, että joskus ihmiset voivat muuttua. Omista muuttuneista tunteistani huolimatta en silti ikinä voi hyväksyä sitä, miten Akito kohteli Zodiacin jäseniä menneisyydessä, vaikka hänestä tulisikin parempi ihminen myöhemmin. Se on vain niin kammottavan ja ahdistavan väärin. Tämä osa on kuitenkin erittäin hyvä kokonaisuus, josta erityisesti hyvästit-osio nousee kimaltavana timanttina esiin.

Ilokseni voin kertoa, että myös viimeisestä osasta jää turvallinen ja tyyni olo. Kaikki on hyvin ja viimeisetkin kivenmuruset ravistetaan pois kengästä hankaamasta. Hiukan tosin menee ylionnellisuuden puolelle, mutta se sopii sarjan tyyliin ja olisihan se vielä kamalampaa, jos ilmeiset paritukset eivät toteutuisikaan. Ylionnellisuutta enemmän minua häiritsi aivan loppu. Se tuntui kummalliselta ja hivenen irralliselta, enkä välttämättä olisi halunnut tietää. Olisin halunnut jättää hahmot elämään elämäänsä vasta lukiosta valmistuneina nuorina. Tosin Kyokon sitaatti lopussa on hyvä, mutta se olisi mielestäni voinut toimia ilmankin tätä hivenen kyseenalaista kerronnallista ratkaisua.

Ehkä silti ihaninta ja huojentavinta on, että Yuki ja Kyo ovat lopulta ihan ok väleissä. Se on niin rauhoittavaa.

Oman hyllyn unohdetut: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö pisti silmiini pian ilmestyttyään ja olin siis himoinnut sitä jo hyvän aikaa ostaessani sen syntymäpäivälahjakortilla. Lukeminen venyi vielä lähes puoli vuotta, mutta nyt hiihtolomalle lähtiessäni tunsin, että on oikea aika. Sain aika erilaisen kirjan kuin olin odottanut.

Nick Dunnen ja hänen vaimonsa Amyn viisivuotinen avioliitto ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja kun Nick hääpäivänä löytää talon tyhjiltään ja olohuoneen kaaoksen vallasta, hän tietää olevansa pulassa. Mitä pidemmälle tutkinta etenee, sitä syyllisemmältä Nick näyttää - mutta jos hän ei ollutkaan vaimonsa katoamisesta vastuussa, niin kuka sitten? Ja miten Nick voisi ikinä todistaa syyttömyytensä? Ainut vaihtoehto: löydä Amy.

Kiltti tyttö on erinomaisesti kirjoitettu trilleri. Nick ja Amy antavat niin täysin erilaiset kuvat toisistaan ja heidän yhteisestä elämästään, että lukijan mielenkiinto ja kirjan intensiteetti pysyvät jatkuvasti yllä, vaikka puoleen väliin saakka tapaus näyttää läpihuutojutulta. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, sillä puolessa välissä lukijalle paljastuu yksi suurimmista ja nerokkaimmista juonenkäänteistä joihin muistan ikinä törmänneeni - ja oikeastaan siitä koko kirja vasta alkaa.

Kirjan yleistunnelma, varsinkin loppupuoliskolla, on melko synkkä ja ahdistava ja yleisesti koko kirja on aika kammottava - siis juonen ja hahmojen osalta, ei laadun. Karmivuus pysyy kuitenkin siinä määrin hyvän maun rajoissa, ettei se ainakaan minulle ollut missään vaiheessa liikaa. Lopussa sitä kylläkin kärsii täydellisestä epäluottamuksesta ihmiskuntaa kohtaan, "Lue tämä ja pysy sinkkuna", kuten takakannessakin sanotaan.

Nick ja Amy ovat kirjan kertojat ja kuten jo kerroinkin, he ovat hyvin erikoiset ja pelottavatkin. Lopussa ainakin minä huomasin, että mielipiteeni heistä olivat kääntyneet ylösalaisin alkuun verrattuna. He ovat kuitenkin molemmat moniulotteisia, eikä yksipuolisuus vaivaa kirjan muitakaan vähääkään merkittäviä hahmoja. Erityisesti pidin Nickin siskosta Gosta. Hänen jalat maassa -olemuksensa oli lohduttava kaiken sen hulluuden keskellä.

Odotin melko tavanomaista dekkaria, sain erittäin vakavasti otettavan trillerin. Vaikka sen ihmiskuva on synkkä, se ei ole toivoton ja pidin lopusta. Se oli hyvin epätavanomainen ja jätti jokseenkin vainoharhaisen olon, mutta istui koko muun kirjan tyyliin kuin hansikas käteen. Erityisesti Nickin viimeinen repliikki on minusta täydellinen. Nyt en malta odottaa pääseväni lukemaan Gillian Flynnin muutakin tuotantoa, josta erityisesti minua kiinnostaa Paha paikka.

Viisi tähteä.
Gillian Flynn: Kiltti tyttö. WSOY, 2013. S. 444. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Gone Girl vuonna 2012.

Olen nähnyt paljon kommentteja viime vuonna ulos tulleesta elokuvasta, vaikka en ole sitä vielä nähnyt. Niissä kuitenkin monessa sanotaan, että "se on kaikki kuvitelmaa" - ilmeisesti elokuvan voi tulkita niin. Jos olet nähnyt elokuvan ja tulkinnut sen niin, anna minun korjata: se ei todellakaan ole sen paremmin Nickin kuin Amynkään kuvitelmaa, vaan totisinta totta. Fiktiivisessä maailmassa tietenkin.

Sain myös kuitattua jälleen yhden kohdan HelMetin haasteesta:) saldo tällä hetkellä 21/50.

Ja jotta tämä postaus olisi vielä vähän pidempi sen jälkeen kun se on jo oikeastaan loppunut, tässä on linkki Libertén tämänkertaiseen Oman hyllyn unohdetut -postaukseen.

"Nyt tulee minun keväthuutoni!"

Vuosittaisen kevätintoilun aika! Tänä vuonna talvi jäi täällä eteläisessä Suomessa vähintäänkin säälittäväksi ja jo helmikuussa alkoi näkyä selviä kevään merkkejä. Viime päivät ovat kuitenkin lopullisesti vakuuttaneet minut! Aurinko paistaa, lämpötilat lähentelevät kymmentä astetta ja viimeisetkin lumikasat pihasta alkavat näyttää melko olemattomilta.

Olen niin onnellinen:)

Olin eilen iltapäivällä äidin kanssa kävelyllä.

Ja oli niin kaunista.

Joka paikassa oli pajunkissoja

 ja aurinko paistoi niin että tavallinen purokin näytti kauniilta ja keväiseltä.

Palmusunnuntaihin on vielä aikaa,

mutta pajunkissat puhuvat keväästä ja lämpimästä.

Jopa enemmän kuin aurinko ja sininen taivas.

P.S. Kuka tunnistaa otsikon lainauksen? Ensimmäiselle tunnistajalle, joka kertoo oivalluksensa kommenteissa, lähetän keväisen tuulahduksen saattelemana onnittelut ja ylpeän hymyn, ja kaikille muille suosittelen sydämestäni kyseisen kirjan lukemista. Vaikka tuntisit sen entuudestaan, palaa sen pariin. Erityisesti näin keväällä.

Aika ylppäriavautumisen

Toinen osa kolmesta ylioppilaskirjoituskerrastani lähestyy hyvää vauhtia. Tällä kertaa vuorossa ovat ranska (pitkä) ja italia (lyhyt). Kuuntelut olivat tietenkin jo pari viikkoa sitten, ja niistä sainkin sensaatiomaisen hyvät alustavat pisteet: 85/90 ranskasta ja 81/90 italiasta. Tunsin, että aiheesta voisi taas vähän avautua.

Kuten syksyllä, en ole nytkään kokenut lähes minkäänlaista huolta tai stressiä ylioppilaskirjoitusten suhteen. Olen hyvää vauhtia tulossa siihen tulokseen, että päässäni on jotain vialla - kaikki abit stressaavat ylppäreistä! Mutta en voi sille mitään, että syksyisessä avautumispostauksessani esittelemäni filosofia pitää edelleen valtaa päässäni. Lopultakaan tällä ei ole hirveästi väliä.

Nuo kuuntelupisteet kyllä potuttavat. Eivät siksi, että olisin jotenkin harmissani hyvistä pisteistä, vaan siksi, että sain syksyllä englannista vain 80/90 ja se on kuitenkin paras kieleni. Sain siis molemmista heikommista vieraista kielistä paremmat pisteet kuin englannista! Se on vain mielestäni jotenkin typerää. Siitä huolimatta, että onnistuin juuri ja juuri haalimaan englannista arvosanan L ja sitä ei varmasti tapahdu näiden kahden muun kohdalla.

Ranskanopettajani lukuohjeissa luki, että joka aamu on noustava aikaisin ja tietty määrä on opiskeltava joka päivä. En nouse aikaisin. En välttämättä lue joka päivä, joskin useimpina viikon päivinä kyllä. En koskaan lue paria tuntia enempää päivässä. Olenko huono ihminen? Vai laiska? En kuitenkaan koe tarvitsevani juuri enempää opiskelua kuin sen mitä olen tehnytkin ja mitä aion vielä ennen kirjoituspäiviä ehtiä tehdä. Olenko siis lahjakas? Vai liian itsevarma?

Luultavasti olen noita kaikkia. Jos tavoittelisin huippuarvosanoja, minun pitäisi tietenkin päntätä hulluna joka päivä, mutta kärsivällisyyteni ei riitä siihen, enkä sitä paitsi tavoittele huippuarvosanoja. Olisin tyytyväinen, jos saisin C:n kummastakin aineesta. Ranskasta M olisi todella kiva, mutta en rankaise itseäni, vaikken saisi sitä. Nautin mieluummin elämästä ja hyvistä kirjoista kuin opiskelen pääni puhki.

http://www.outsidethebeltway.com/

Hyvä on, myönnettäköön: olen hieman huolissani ranskan kokeesta. Luulen osaavani monia asioita, joita en oikeasti osaakaan niin hyvin, mikä aiheuttaa sen, etten viitsi kerrata kunnolla. Tämä huoli on kuitenkin niin naurettavan pieni, että se jää enimmäkseen taka-alalle ajattelussani. Italiasta tiedän jo, etten osaa paljoakaan, joten se ei huolestuta minua:)

Ylioppilaskirjoitukset ovat tietynlainen siirtymävaihe. Sitä joutuu jo ajattelemaan jatko-opintoja, omaa asuntoa ja kaikenlaista muuta jännittävää. Vaikka nämä asiat ovat minulla edessä vasta vuoden päästä, huomaan silti pohtivani niitä päivittäin. Mihin yliopistoon haluan mieluiten? Millä todennäköisyydellä pääsen sisään? Millaista omassa kämpässä asuminen on? Mitä haluan tuoda kotoa ensimmäiseen omaan asuntooni, mitä hankkisin uutena tai käytettynä? Mitä teen valmistumisen ja yliopisto-opintojen alkamisen välisen ajan? Uskallanko lähteä ulkomaille? Entä mitä tapahtuu, jos jäänkin tahtomattani välivuodelle?

Toisaalta nämä ajatukset ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että olisin jo valmis lähtemään. Haaveilen omasta rauhasta ja määräysvallasta. Toisaalta olen uskomattoman iloinen ja kiitollinen siitä, että saan vielä syksyllä jatkaa lukiota, että saan asua vielä ainakin vuoden vanhempieni luona. Minun ei tarvitse vielä tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiini, minun ei tarvitse vielä sopeutua muutokseen. Kaikki vastuu ei ole minun harteillani. Kun olo on surullinen tai yksinäinen, kotona on joku halaamassa minua lohduttavasti. Se on ihanaa.

Syksyllä sitten minäkin :)

Olen iässä, jossa monet asiat muuttuvat. Ylioppilaskirjoitukset tuntuvat olevan vain myrskyn ensimmäinen tuulenpuuska, ja siksi en ehkä osaa kantaa niistä huolta. Isommat asiat ovat jo mielessäni, vaikkei niiden vielä tarvitsisikaan. Minun ei tarvitsisi kuin olla levoton abiturientti, joka lukee silmät päästään pikkutunneille saakka. En kuitenkaan ole sellainen. Ja ehkä se ei haittaa. Ehkä se on ihan ok.

Nuoriso-osasto

Kaiken tämän klassikkoilun ja vakavien trillereiden jälkeen (postaus tulossa) on hyvä välillä rentoutua nuortenkirjojen parissa. Tämän postauksen omistan siis niille.


Bongasin Malorie Blackmanin Boys Don't Cryn jonkin kesällä lukemani kirjan takaosasta ja painoin sen silloin mieleeni. Kun se sitten eräällä kirjastoreissulla sattui komeilemaan hyllyssä, otin sen mukaan ja täytyy sanoa että vaikka odotin kiinnostavaa kirjaa, se onnistui silti yllättämään minut iloisesti!

Dante odottaa kotona ylioppilaskokeidensa tuloksia ja hänen päänsä on täynnä suunnitelmia jatko-opinnoista ja mahtavana edessä siintävästä elämästä, kun hänen entinen tyttöystävänsä ilmestyy lastenvaunujen kanssa ovelle. Dante päästää Melanien sisään kuullakseen elämänsä järkyttävimmät uutiset ja kohdatakseen tytön kauppaan lähdettyä vielä isomman shokin: Melanie ei ole tulossa takaisin. Neljä A:ta (paras arvosana) kirjoittanut Dante saa haudata yliopistohaaveensa, kun käy selväksi, että hänen on pakko pitää huolta omasta tyttärestään.

Huomaan saman ongelman kuin minkä eteen takakansitekstin laatijat ovat luultavasti joutuneet: järkevää tiivistelmää on vaikea kirjoittaa ilman, että kirja vaikuttaa kertovan pelkästään teini-isyydestä. Toki se on iso aihe, mutta kirjassa on niin paljon enemmänkin... Se kertoo erilaisuudesta, tunteiden käsittelystä ja kehittymisestä, väistämättömän hyväksymisestä, perheestä ja sen merktiyksestä, elämän vaikeudesta...Takakannen perusteella en olisi ikinä odottanut näin moniulotteista kirjaa.

Danten lisäksi merkittäviä hahmoja ovat hänen pikkuveljensä Adam (ihana!!!), hänen isänsä sekä hänen ystävänsä Josh. Jokaisella on oma roolinsa tarinassa ja jokaisella myös oma näkökulmansa siihen - Adamilla on jopa osittain oma tarinansa, mikä alussa tuntui vähän häiritsevältä, mutta lopussa tarinat yhtenevät kammottavalla mutta hyvin toimivalla tavalla. Toki ne tapaavat toisensa välillä myös kirjan keskellä. Hahmot ovat välillä ärsyttäviä, varsinkin Dante, mutta he ovat hyvin aidon oloisia ja monipuolisia.

Lopussa hämmennyin kovasti, kun jostain kävi ilmi, että päähenkilö perheineen ovat tummaihoisia. Normatiivisesti valkoisessa mielessäni olin kuvitellut heidät valkoisiksi uhraamatta asialle lainkaan enempää ajatuksia, mutta tajusin kirjailijan kuvaa katsoessani että eiköhän musta kirjailija yhtä lailla normatiivisesti kuvittele hahmonsa mustiksi. Minun päässäni he nyt kumminkin jäivät valkoisiksi.

Itkin ja nauroin. Boys Don't Cry on uskomattoman hyvä ja elämänmakuinen kirja, jossa on sekä mahtavaa huumoria että vakavampi, jopa synkkä ulottuvuus. Ihan mahtavaa.

Viisi tähteä.
Malorie Blackman: Boys Don't Cry. Doubleday, 2010. S. 302.




W.A.R.P. -kirjoista ensimmäinen, Salamurhaajan oppipoika, oli hienoinen pettymys. Ehkä olen jo osin kasvanut ohi Colferin tyylistä, ja lisäksi minua ärsytti omaperäisyyden tunteen puuttuminen. Vaikutti siltä, että jossain määrin Colfer vain toisti Fowleja ja kaikki muu oli niin sekavaa, etten tajunnut puoliakaan. Päätin silti antaa Pyövelin vallankumoukselle mahdollisuuden, ja olen iloinen että tein niin.

Luojan kiitos kirjan alussa on lyhyt tiivistys siitä, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut - muuten olisin ollut tässä kirjassa aivan yhtä pihalla. Selostuksen avulla pääsin kuitenkin alkuun ja onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan niin hämmentävä kuin edellinen. Pysyttiin enimmäkseen yhdellä aikakaudella ja toisenkin tapahtumat linkittyivät selkeästi tähän pääasialliseen. Niinpä tarinan seuraamisesta tuli paljon helpompaa, ja osin jopa Salamurhaajan oppipojan tapahtumat selkiytyivät tässä vaiheessa.

Menoa ja meninikiä tietenkin riittää, eihän muuten kyseessä olisi Colferin kirja lainkaan. Päähenkilöt Chevie ja Riley, etenkin Chevie, saavat vähän lihaa luidensa ympärille ja rupeavat erottumaan omina hahmoinaan. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että Otto Malarkey on niin suuressa osassa - mutta siellä hän nyt kuitenkin on, joten kaipa on turha valittaa.

Jos totta puhutaan, Pyövelin vallankumous käsittelee oikeasti tärkeitä asioita, kuten vallanhimoa, julmuutta, henkilöpalvontaa ja fanaattisuutta. Tätä vakavampaa puolta on vain hankala huomata kaiken sen juonen puitteissa tapahtuvan säätämisen takaa. Tämäkään kirja ei täysillä iskenyt, mutta oli kyllä parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, joten sikäli voin suositella. Itse ehkä tosin yrittäisin englanniksi, sillä suomennoksessa oli joitain aivan typeriä fiboja, tyyliin: "I can tell" oli suomennettu "Voin kertoa" kun sen merkitys tilanteessa olisi selvästi ollut "Kyllä minä huomaan" tms.

Kolme ja puoli tähteä
Eoin Colfer: W.A.R.P. 2. kirja: Pyövelin vallankumous. WSOY, 2014. S. 344.



Fruits Basketin lukemiseni on ollut nyt jonkin aikaa katkolla, sillä kotikirjastoni ei tuottanut 16 osan englanninkielistä versiota. Lopulta jouduin lukemaan kyseisen osan suomeksi. Nyt olen kuitenkin jo todella lähellä loppua, sillä pääsin osaan 18 asti, ja tällä kertaa olin jopa niin fiksu että minulla on jotain sanottavaa joka osasta erikseen! (Kirjoitin ajatuksiani ylös heti lukemisen jälkeen, ennen kuin ehdin sekoittaa osia keskenään päässäni. Hyvä idea.)

Osa 15 on alussa todella synkkä ja ahdistava (VIHAAN AKITOA), mutta siinä tapahtuu kesken kaiken täydellinen suunnanmuutos ja tunnelma muuttuukin taas iloisen kepeäksi. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta myös helpottavaa. Erityisesti rakastan lopussa olevaa näytelmää Sorta Cinderella (suom. Vähän niinku Tuhkimo).

Osassa 16 arvaattekin varmaan, että suomenkielisyys häiritsi minua aika paljon. Etenkin alussa, sitten siihen tottui edes vähän. Eniten minua häiritsivät nimien erilaiset kirjoitusasut - ymmärrän, että se johtuu lausumistekijöistä, mutta en kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että päähenkilön nimi olisi Tooru. Minulle hän tulee aina ja ikuisesti olemaan Tohru. Ja Tohrusta puheen ollen, tässä osassa kuulemme lisää hänen isästään ja äidistään ja se tarina onkin hyvin kiinnostava; ylipäätään kyseessä on erinomainen osa.

Seitsemässätoista syvennytään Akitoon. Juoni tiivistyy sarjan lähetessä loppuaan ja lukijalle paljastetaan hyvin shokeeraavia uutisia. Ikävästi inhimillistävät Akitoa etten voi vihata häntä ihan niin paljon. Tosin tämä hetkellinen herkistyminen kohtaa loppunsa jo osassa 18. EN KESTÄ. KAMALA TYYPPI. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan raivoani.

Muuta osasta 18? Machiin syventyminen oli todella kiinnostavaa ja teki hahmosta paljon tarpeellisemman oloisen, kun hän on tähän saakka ollut aika random tyyppi, jonka tarkoitusta en ole oikein ymmärtänyt. Täytyy myös sanoa, että rakastan syvästi Yukin ja Kakerun bromancea:) Tohrun rakkauselämän suhteen olen hyväksynyt väistämättömän, joten onneksi Yukilla on edes joku johon tukeutua.

Ympäri Linnunrataa

Maailman ainoa viisiosainen trilogia. Piakkoin luettuani ensimmäisen osan joulukuun klassikkona lainasin kirjastosta tämän kaikki viisi osaa sisältävän yhteisniteen.

Ihan ensimmäiseksi on pakko tunnustaa, että luin nämä toisen ja kolmannen osan jo viime vuoden puolella ja yhteen pötköön, joten a) en muista niistä enää ihan tarpeeksi ja b) ne ovat sekoittuneet päässäni yhdeksi mössöksi. Yritän kuitenkin parhaani.

Maailmanlopun ravitolassa seikkailevat samat henkilöt kuin ensimmäisessäkin osassa: Arthur, Ford, Zaphod, Trillian ja Marvin. Tietenkin tapaamme myös paljon uusia jännittäviä henkilötä, monia tosin vain melko lyhyesti. Viisikkomme on matkalla maailmanlopun ravintolaan, kun he saavat huomata olevansa vogonien tuhoamisaluksen tulilinjalla. Monien vaarallisten tilanteiden myötä, jotka sisältävät aikamatkustusta sekä suoraan aurinkoon lentämään ohjelmoidun sukkulan sisälle joutumista, Arthur ja Ford päätyvät esihistorialliselle maapallolle ihmiskunnan tarpeettomien kera. Kuten ensimmäisessäkin kirjassa, juonta on oikeasti aika mahdoton selittää ja niinpä lopetan säälittävän yritykseni tähän.

Maailmanlopun ravintola on aivan samanlainen huumorin ilotulitus kuin edeltäjänsä. Lisäksi se sisältää myös yllättävää viisautta ja hämmentäviä oivalluksia, jotka tosin saattavat vähemmän keskittyneeltä lukijalta mennä ohi. Kirjassa on useita aivan käsittämättömän upeita kohtauksia, joista parhaita kuitenkin eittämättä on Marvinin tapaaminen Sammakkotähden taistelukoneen kanssa. Marvin vetoaa minuun niin syvästi.

Myönnetään, muistan liian vähän ja muistoni ovat liian sekavia. Sen kuitenkin sanon, että enää en ollut ärsyyntynyt. Se jokin asia, mikä minua Linnunradan käsikirjassa liftareille häiritsi, oli siivoutunut pois tästä osasta.

Viisi tähteä.
Douglas Adams: Maailmanlopun ravintola. WSOY, 2006. S. 162. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä The Restaurant at the End of the Universe vuonna 1980.



Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki jatkaa edeltäjiensä käsittämätöntä polkua alkaen siitä, mihin edellinen jäi, päätyäkseen vieläkin absurdeihimpin tulevaisuudennäkymiin. Arthur ja Ford tapaavat uudestaan ensimmäisestä kirjasta tutun Slartibartfastin ja päätyvät tämän mukaan pelastamaan universumia hirvittäviltä krikittiläissotureilta, joiden isänmaallisuus on lievästi sanottuna karannut käsistä. Tietenkin myös Zaphodin ja Trillianin on sekaannuttava asiaan, sillä mitä olisi elämä ilman pientä supernovapommeihin liittyvää jännitystä? Marvin käy eeppisiä keskusteluja patjan kanssa samalla kun Wowbagger toteuttaa elämäntehtäväänsä mollata joka ikistä universumin elävää olentoa.

En tiedä onko minulla enää mitään kovin omaperäistä sanottavaa tästä kirjasta kahden edellisen arvostelun (ja muistini reistailun) vuoksi. Yhä vain Adamsin huumori vetoaa minuun hyvin syvällisellä tasolla ja se minulle onkin pääasiallisesti jäänyt tästä kirjasta mieleen, joten koska minulla ei ole fiksumpaakaan sanottavaa, jaan kanssanne muutamia herkkupaloja.

"Kaikki lepää nukkuen", Marvin jorisi,
"minä siitä piittaa en,
infrapunavalon näen.
Vihaan yötä ankeaa.
-- Levolle kun lasken pään,
silloin sähkölampaat nään,
en saa unta vähääkään.
Vihaan yötä ankeaa."


Kuului ääni, jota hän ei heti pystynyt tunnistamaan, osittain siksi, ettei hän tuntenut sävelmää "Jätin jalkani Jaglan Betaan", ja osittain siksi, että orkesteri, joka soitti, oli hyvin väsynyt ja jotkut muusikoista soittivat 4/4- toiset 3/4- ja muutamat eräänlaisessa juopuneessa πr²-tahtilajissa siitä riippuen kuinka paljon kukin oli viime aikoina onnistunut nukkumaan.


 Hän tyhjensi lasin äkkiä ennen kuin mitään vakavaa ehti tapahtua. Sitten hän nappasi toisen ensimmäisen seuraksi ja lähetti sen katsomaan, että ensimmäinen voi hyvin.
  --
  "Minä en pärjää sen kanssa", Zaphod sanoi synkästi ja kulautti kolmannen ryypyn katsomaan miksi toinen ei ollut vielä raportoinut ensimmäisen voinnista. --
  Hän kaatoi uuden ryypyn toiseen kurkkuunsa ja idea oli, että se saavuttaisi edellisen nielussa, yhdistäisi voimansa sen kanssa ja että ne yhdessä saisivat toisen ryypyn ryhdistäytymään. Sitten kaikki kolme lähtisivät etsimään ensimmäistä sanoakseen sille pari valittua sanaa ja ehkä laulaakseen vähän.
  Hän ei ollut ihan varma, oliko neljäs ryyppy ymmärtänyt kaiken, joten hän lähetti viidennen selittämään suunnitelmaa tarkemmin ja kuudennen sen moraaliseksi tueksi.


Ihana kirja.

Viisi tähteä
Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. WSOY, 2006. S. 152. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä Life, the Universe and Everything vuonna 1982.

Terve, ja kiitos kaloista alkaa omituisesti, mutta päätyy sen jälkeen olemaan hyvin sympaattinen ja jopa koskettava kirja, mitä en olisi ihan heti uskonut edeltävien osien perusteeella.

Järkyttävää kyllä, Maa ei olekaan tuhoutunut. Arthur Dent pääsee takaisin kotiplaneetalleen ja kohtaa ensi töikseen tytön, jonka väitetään olevan hullu ja näkevän näkyjä. Vaikka Maan ihmisten mielestä juttuun liittyy vesisäiliön myrkyttänyt kuollut CIA:n agentti, eivät Fenchurchin jutut kuulosta Arthurista lainkaan absurdeilta ja hän päättää vakaasti tutustua tyttöön. Myös Ford Prefect ilmestyy mukaan kuvioihin melko ei-toivotulla hetkellä ja yhdessä kolmikko päätyy tutkimaan miestä, joka väittää tavanneensa erikoisen näköisiä enkeleitä ja tietävänsä, miksi kaikki delfiinit ovat kadonneet. Lopussa kohtaamme myös Marvinin.

Siinä missä edelliset osat olivat lähinnä hauskoja, tässä kirjassa ensimmäisestä osasta tuttu parodia nostaa jälleen päätään ja rakastan edelleen kirjan huumoria. Tämä osa kuitenkin vakavoituu loppua kohden ja aivan loppu on tosiaan jopa haikea ja koskettava... yllättävää kyllä Adams pitää tällöinkin langat käsissään eikä vakavampikaan osuus tunnu sarjaan sopimattomalta. Juonenkäänteet ja henkilöt ovat aivan yhtä älyvapaita kuin aiemminkin, mutta se on pakko sanoa, että olen niin onnellinen Arthurin puolesta tässä kirjassa! Hän ansaitsee onnensa.

Lyhyiksi näyttävät nämä arviot jäävän - mutta lyhyitä ovat kirjatkin.

Viisi tähteä
Douglas Adams: Terve, ja kiitos kaloista. WSOY, 2006. S. 131. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä So Long, and Thanks for All the Fish vuonna 1984.



Jo Terve, ja kiitos kaloista aloittaa hämmentävän puheen aika-avaruusjatkumoista ja rinnakkaisista maailmoista, mutta se ei ole mitään Enimmäkseen harmittomaan verrattuna. Tässä kirjassa tutustumme tuhoutumattomalla maapallolla elävään Triciaan, joka ei lähtenytkään Zaphodin mukaan avaruuteen, mutta saa uskomatonta kyllä toisen tilaisuuden avaruusolioiden laskeutuessa hänen puutarhaansa. Samalla kun Tricia on heidän vieraanaan Rupert-planeetalla, Arthur on asettunut voileiväntekijäksi eräälle syrjäiselle planeetalle ja aikonut viettää siellä rauhallisen loppuelämän, kun äkkiä hänen alkuperäisen todellisuutensa Tricia eli Trillian ilmestyy hänen luokseen heidän teini-ikäinen tyttärensä mukanaan. Linnunradan käsikirja on uudistusmielisten uusien omistajien pilaama emmekä tietenkään välty Ford Prefectiltä pahimmalla mahdollisella hetkellä.

Jälleen viimeisessä osassa parodia ihmiskunnan yltiöpäisistä pyrkimyksistä nousee esiin. Huumorin osalta ehdottomasti parhaita kohtia koko kirjassa on selostus asiakaspalveluihmisten kapinasta yhtä aikaa tuuletuskapinan kanssa... Aika paljon tästä aika-avaruussepustuksesta minulta meni täysin ohi, sillä en ymmärrä senlaatuisesta fysiikasta yhtikäs mitään (tosin en ole varma ymmärtääkö Adamskaan, mutta hän osaa kuulostaa vakuuttavalta). Kuitenkin vakavampi tunnelma ja osittainen ei-tajuaminen pudottavat tämän kirjan samalle vain lähes-täydelliselle tasolle ensimmäisen osan kanssa.

Sen haluan vielä sanoa, että loppu on silti erinomainen. Se kokoaa ja tiivistää sarjan (uskomatonta kyllä, sekin on mahdollista) ja siitä jää rauhallisen tyytyväinen olo. Hyvä, nyt kaikki on kunnossa.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Enimmäkseen harmiton. WSOY, 2006. S. 171. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä Mostly Harmless vuonna 1992.



Koko sarjasta haluaisin vielä sanoa muutaman sanan. Ensinnäkin on omituista, mutta yllättävän vähän häiritsevää, että ensimmäisten kirjojen punainen lanka eli Perimmäinen Kysymys ja se muu sellainen, tuntuu putoavan kelkasta jossain kolmannen kirjan loppupuolella. Siihen tehdään vielä satunnaisia viittauksia, mutta neljännessä ja viidennessä kirjassa rinnakkaisulottuvuudet tekevät vallankaappauksen elämän tarkoitukselta. Ehkä se on kuitenkin hyväksi sekä kirjoittajan että lukijoiden mielenterveydelle.

Vaikka koko sarjaa voi hyvin kuvata sanoilla sekava ja erikoinen, ovat viimeiset kirjat tämän käsittämättömän fysiikkansa kanssa vieläkin sekavampia ja erikoisempia kuin ensimmäiset. Pidin ehkä kuitenkin kaikista eniten kombosta kaksi, kolme ja neljä - niissä Adamsin kynä on terävimmillään. Lue silti alkuperäinen Linnunradan käsikirja liftereille ennen seuraavia osia, muuten et kyllä tajua mistään sitäkään vähää.

Todellinen lukemani teos, jonka kuva on ylhäällä, on siis:
Douglas Adams: Linnunrata. WSOY, 2006. S. 798. En voi antaa vastaavan englanninkielisen yhteisniteen tietoja, koska en tiedä, onko sellaista. Myös kaikki sivunumerot, joita yksittäisten kirjojen kohdalla on ilmoitettu, ovat tästä teoksesta tekemiäni laskelmia ja voivat siksi olla virheellisiä.



Lupasin myös kertoa teille, kun tiedän, sainko sen kavereideni Anna-projektin osan: en saanut. Odotus oli niin pitkä, ettei minua edes haittaa tämä - haluaisin vain, että he kuvaavat nopeasti jotta pääsen pian katsomaan sarjaa!