Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Nuoriso-osasto

Kaiken tämän klassikkoilun ja vakavien trillereiden jälkeen (postaus tulossa) on hyvä välillä rentoutua nuortenkirjojen parissa. Tämän postauksen omistan siis niille.


Bongasin Malorie Blackmanin Boys Don't Cryn jonkin kesällä lukemani kirjan takaosasta ja painoin sen silloin mieleeni. Kun se sitten eräällä kirjastoreissulla sattui komeilemaan hyllyssä, otin sen mukaan ja täytyy sanoa että vaikka odotin kiinnostavaa kirjaa, se onnistui silti yllättämään minut iloisesti!

Dante odottaa kotona ylioppilaskokeidensa tuloksia ja hänen päänsä on täynnä suunnitelmia jatko-opinnoista ja mahtavana edessä siintävästä elämästä, kun hänen entinen tyttöystävänsä ilmestyy lastenvaunujen kanssa ovelle. Dante päästää Melanien sisään kuullakseen elämänsä järkyttävimmät uutiset ja kohdatakseen tytön kauppaan lähdettyä vielä isomman shokin: Melanie ei ole tulossa takaisin. Neljä A:ta (paras arvosana) kirjoittanut Dante saa haudata yliopistohaaveensa, kun käy selväksi, että hänen on pakko pitää huolta omasta tyttärestään.

Huomaan saman ongelman kuin minkä eteen takakansitekstin laatijat ovat luultavasti joutuneet: järkevää tiivistelmää on vaikea kirjoittaa ilman, että kirja vaikuttaa kertovan pelkästään teini-isyydestä. Toki se on iso aihe, mutta kirjassa on niin paljon enemmänkin... Se kertoo erilaisuudesta, tunteiden käsittelystä ja kehittymisestä, väistämättömän hyväksymisestä, perheestä ja sen merktiyksestä, elämän vaikeudesta...Takakannen perusteella en olisi ikinä odottanut näin moniulotteista kirjaa.

Danten lisäksi merkittäviä hahmoja ovat hänen pikkuveljensä Adam (ihana!!!), hänen isänsä sekä hänen ystävänsä Josh. Jokaisella on oma roolinsa tarinassa ja jokaisella myös oma näkökulmansa siihen - Adamilla on jopa osittain oma tarinansa, mikä alussa tuntui vähän häiritsevältä, mutta lopussa tarinat yhtenevät kammottavalla mutta hyvin toimivalla tavalla. Toki ne tapaavat toisensa välillä myös kirjan keskellä. Hahmot ovat välillä ärsyttäviä, varsinkin Dante, mutta he ovat hyvin aidon oloisia ja monipuolisia.

Lopussa hämmennyin kovasti, kun jostain kävi ilmi, että päähenkilö perheineen ovat tummaihoisia. Normatiivisesti valkoisessa mielessäni olin kuvitellut heidät valkoisiksi uhraamatta asialle lainkaan enempää ajatuksia, mutta tajusin kirjailijan kuvaa katsoessani että eiköhän musta kirjailija yhtä lailla normatiivisesti kuvittele hahmonsa mustiksi. Minun päässäni he nyt kumminkin jäivät valkoisiksi.

Itkin ja nauroin. Boys Don't Cry on uskomattoman hyvä ja elämänmakuinen kirja, jossa on sekä mahtavaa huumoria että vakavampi, jopa synkkä ulottuvuus. Ihan mahtavaa.

Viisi tähteä.
Malorie Blackman: Boys Don't Cry. Doubleday, 2010. S. 302.




W.A.R.P. -kirjoista ensimmäinen, Salamurhaajan oppipoika, oli hienoinen pettymys. Ehkä olen jo osin kasvanut ohi Colferin tyylistä, ja lisäksi minua ärsytti omaperäisyyden tunteen puuttuminen. Vaikutti siltä, että jossain määrin Colfer vain toisti Fowleja ja kaikki muu oli niin sekavaa, etten tajunnut puoliakaan. Päätin silti antaa Pyövelin vallankumoukselle mahdollisuuden, ja olen iloinen että tein niin.

Luojan kiitos kirjan alussa on lyhyt tiivistys siitä, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut - muuten olisin ollut tässä kirjassa aivan yhtä pihalla. Selostuksen avulla pääsin kuitenkin alkuun ja onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan niin hämmentävä kuin edellinen. Pysyttiin enimmäkseen yhdellä aikakaudella ja toisenkin tapahtumat linkittyivät selkeästi tähän pääasialliseen. Niinpä tarinan seuraamisesta tuli paljon helpompaa, ja osin jopa Salamurhaajan oppipojan tapahtumat selkiytyivät tässä vaiheessa.

Menoa ja meninikiä tietenkin riittää, eihän muuten kyseessä olisi Colferin kirja lainkaan. Päähenkilöt Chevie ja Riley, etenkin Chevie, saavat vähän lihaa luidensa ympärille ja rupeavat erottumaan omina hahmoinaan. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että Otto Malarkey on niin suuressa osassa - mutta siellä hän nyt kuitenkin on, joten kaipa on turha valittaa.

Jos totta puhutaan, Pyövelin vallankumous käsittelee oikeasti tärkeitä asioita, kuten vallanhimoa, julmuutta, henkilöpalvontaa ja fanaattisuutta. Tätä vakavampaa puolta on vain hankala huomata kaiken sen juonen puitteissa tapahtuvan säätämisen takaa. Tämäkään kirja ei täysillä iskenyt, mutta oli kyllä parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, joten sikäli voin suositella. Itse ehkä tosin yrittäisin englanniksi, sillä suomennoksessa oli joitain aivan typeriä fiboja, tyyliin: "I can tell" oli suomennettu "Voin kertoa" kun sen merkitys tilanteessa olisi selvästi ollut "Kyllä minä huomaan" tms.

Kolme ja puoli tähteä
Eoin Colfer: W.A.R.P. 2. kirja: Pyövelin vallankumous. WSOY, 2014. S. 344.



Fruits Basketin lukemiseni on ollut nyt jonkin aikaa katkolla, sillä kotikirjastoni ei tuottanut 16 osan englanninkielistä versiota. Lopulta jouduin lukemaan kyseisen osan suomeksi. Nyt olen kuitenkin jo todella lähellä loppua, sillä pääsin osaan 18 asti, ja tällä kertaa olin jopa niin fiksu että minulla on jotain sanottavaa joka osasta erikseen! (Kirjoitin ajatuksiani ylös heti lukemisen jälkeen, ennen kuin ehdin sekoittaa osia keskenään päässäni. Hyvä idea.)

Osa 15 on alussa todella synkkä ja ahdistava (VIHAAN AKITOA), mutta siinä tapahtuu kesken kaiken täydellinen suunnanmuutos ja tunnelma muuttuukin taas iloisen kepeäksi. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta myös helpottavaa. Erityisesti rakastan lopussa olevaa näytelmää Sorta Cinderella (suom. Vähän niinku Tuhkimo).

Osassa 16 arvaattekin varmaan, että suomenkielisyys häiritsi minua aika paljon. Etenkin alussa, sitten siihen tottui edes vähän. Eniten minua häiritsivät nimien erilaiset kirjoitusasut - ymmärrän, että se johtuu lausumistekijöistä, mutta en kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että päähenkilön nimi olisi Tooru. Minulle hän tulee aina ja ikuisesti olemaan Tohru. Ja Tohrusta puheen ollen, tässä osassa kuulemme lisää hänen isästään ja äidistään ja se tarina onkin hyvin kiinnostava; ylipäätään kyseessä on erinomainen osa.

Seitsemässätoista syvennytään Akitoon. Juoni tiivistyy sarjan lähetessä loppuaan ja lukijalle paljastetaan hyvin shokeeraavia uutisia. Ikävästi inhimillistävät Akitoa etten voi vihata häntä ihan niin paljon. Tosin tämä hetkellinen herkistyminen kohtaa loppunsa jo osassa 18. EN KESTÄ. KAMALA TYYPPI. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan raivoani.

Muuta osasta 18? Machiin syventyminen oli todella kiinnostavaa ja teki hahmosta paljon tarpeellisemman oloisen, kun hän on tähän saakka ollut aika random tyyppi, jonka tarkoitusta en ole oikein ymmärtänyt. Täytyy myös sanoa, että rakastan syvästi Yukin ja Kakerun bromancea:) Tohrun rakkauselämän suhteen olen hyväksynyt väistämättömän, joten onneksi Yukilla on edes joku johon tukeutua.

Ota kiinni jos saat - osa 2

Tägien mahtumisen vuoksi olen jakanut alkuperäisen postauksen kahteen osaan. Tässä jälkimmäinen puolisko.

Sitten olen edennyt Furubassa taas pikkuisen. Mitäpä näistä sanoisi - äärimmäisen viihdyttävää! Furuba on aina hyvien naurujen paikka, vaikka muistelisin, että näissä osissa oli myös jotain, mikä hienoisesti ärsytti minua. Hahmot ovat kuitenkin tietyllä tavalla aika ohuita, heillä on yksi hallitseva luonteenpiirre ja jossain vaiheessa "I hate Yuki" -vitsit eivät enää ole aivan niin hillittömän hauskoja. Pidän kyllä silti tosi paljon tästä mangasta ja nimenomaan englanniksi.

Lauren Oliverin Pandemonium: Rakkaus on kapinaa on parempi kuin edeltäjänsä ja jättää loppuun vähintään yhtä kiinnostavan cliffhangerin. Tarinaa kerrotaan kahdessa osassa: Silloin ja Nyt.

Spoiler

Alex on kuollut, mutta Lena on selviytynyt invalidien luokse Korpeen. Hänet otetaan vastaan ja yhteisön jäseneksi ja Silloin -luvut kertovat tästä ajasta. Ne vuorottelevat Nyt-lukujen kanssa, jotka kertovat myöhemmästä ajasta: Lena on solutettu uuden henkilöllisyyden turvin takaisin Zombimaahan vakoilutehtäviin. Eräässä suuressa tapahtumassa hän saa tehtäväkseen pitää silmällä Deliriasta Vapaan Amerikan, DVA:n, nuorisojärjestön puheenjohtajaa Juliania. Kun raadonsyöjät hyökkäävät, kaikki menee pieleen ja Lena löytää itsensä yhteisestä sellistä Julianin kanssa.

Ohi

Kahden tarinan limittäinen kertominen toimi, mutta oli yhtä ärsyttävää kuin aina. Joka luvun lopussa teki mieli hypätä yli ja jatkaa samaa juttua, sillä Oliver harrastaa tehokkaita cliffhangereitään ei vain kirjojen, vaan myös kaikkien lukujen lopuissa. Välillä edellisen kirjan kertailu oli ärsyttävää, mutta muuten juoni eteni ripeästi ja oli äärimmäisen koukuttava. Tämä kirja ei myöskään tuntunut yhtä lapselliselta kuin edeltäjänsä Delirium.

Pandemonium merkitsee paholaisten ja demonien asuinpaikkaa, helvettiä, tai helvetillistä kaaosta, merkittävän kovaa ääntä ja vallitsevaa epäjärjestystä [wiktionary].

Neljä ja puoli tähteä.
Lauren Oliver: Pandemonium: Rakkaus on kapinaa. WSOY, 2012. S. 295. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Pandemonium vuonna 2012.


Supernyrkkiin on koottu Nuoren Voiman Liiton ja Teoksen järjestämän Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat ja lainasin sen mielenkiinnosta, sillä pääsin itse kilpailussa kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Kumpikaan minun novelleistani ei ole tässä antologiassa, mutta bongasin kirjoittajista ainakin kolme koulukaveriani... ja hienoja novelleja olivatkin kirjoittaneet! Joukossa oli pitkiä ja lyhyitä, taiteellisia ja realistisia, ja kaikki olivat hyviä. En tajua, miten Suomessa on näin paljon näin hyviä nuoria kirjoittajia (onko minulla ikinä mitään mahdollisuuksia...?)

Viisi tähteä kokonaisuudelle.
Supernyrkki: Novelli palaa! -kirjoituskilpailun parhaat. Teos, 2013. S. 175.

Tehtiin joskus vuosi sitten Chrystalin kanssa diili näistä Muumi- ja Anna-kirjoista... minä luen Muumia, hän lukee Annaa. Kumpikaan ei ole täyttänyt omaa osuuttaan erityisen kiitettävästi, mutta sain sentään Thaimaassa luettua toisen Muumi-kirjani. Taikurin hattu oli ihan söpö opus, ihan hauska, ihan jännittävä, välillä ihan kiinnostava ja välillä ihan pitkästyttävä. Onneksi se oli niin lyhyt, että eteni nopeasti:) Eikun oikeasti, oli se ihan kiva lukukokemus.

Tove Jansson: Taikurin hattu. WSOY, 2010. S. 140. Alkuperäinen teos julkaistu ruotsiksi nimellä Trollkarlens hatt vuonna 1948.



Ensimmäinen joululahja, jonka avasin, oli myös ainut, jota olin toivonut: Eoin Colferin uutuus W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. Se oli hienoinen pettymys, ehkä hiukan nuoremmille suunnattu ja liian samankaltainen kuin Fowlit. Varsinkin hahmoissa oli paljon samaa. Kuitenkin se oli myös colfermaiseen tapaan viihdyttävä, hauska, uskomaton ja typeräkin välillä. Toivotaan, että sarja paranee vanhetessaan, sillä potentiaalia tässä on.

Neljä tähteä.
Eoin Colfer: W.A.R.P. Salamurhaajan oppipoika. WSOY, 2013. S. 304. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä W.A.R.P. Book 1: The Reluctant Assasin vuonna 2013.

Kävin syksyllä Colferia katsomassa Helsingin Kirjamessuilla juurikin tämän uusimman kirjan pohajlta. Hän oli vähintään yhtä hauska mies kuin kirjansa:) Todella miellyttävä ihminen, sain myös hänen nimikirjoituksensa Opalin kostooni!!! Yhteiskuvakin on tallessa koneeni syövereissä. Todellinen fanityttöpäivä Libertén kanssa - ja ihanaa oli!



Tällaista tällä kertaa. Nyt minulla on alkanut ÄI6-kurssi, jonka lukemistoa ovat Aleksis kiven Seitsemän veljestä sekä Juhani Ahon Juha. Innostus ei ole kovin suuri, mutta uskon saavani ne luettua kuitenkin. Lisäksi on tuo aiemmin mainittu helmikuun klassikko sekä Kirjan&Kakun kuukauden kirja Fahrenheit 451. Olen lukenut sen joskus vuosia sitten, joten on mukava palata vanhan tutun pariin  -varsinkin, kun en muista siitä paljon mitään:)

Hyviä hiihtolomia kaikille sitten kun ne alkavat!