Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Oman hyllyn unohdetut: Chronicles of Avonlea

Ei ole ensimmäinen kerta, kun puhun L. M. Montogomerystä tässä blogissa, eikä varmasti viimeinen. Erinäisten tyttökirjavaiheiden aikana olen tullut ostaneeksi joitain hänen suomentamattomia teoksiaan englanniksi, mutta ollutkin sitten vielä liian nuori ja englantia-osaamaton ymmärtääkseni niitä, ja niin ne ovat vain jääneet hyllyyni olemaan. Tämä oli siis mainio tilaisuus tehdä asialle jotain!

Valitsin ensimmäiseksi lukemattomaksi omaksi kirjakseni Montgomeryn novellikokoelman Chronicles of Avonlea, joka sijoittuu Anna -kirjoja lukeneille tuttuihin maisemiin, kuten Avonleaan, Spencervaleen ja Carmodyyn. Myös tuttuja nimiä vilahtelee, ja jopa Anna itsekin on sivuhenkilönä kahdessa tarinoista - yhtä ihastuttavana kuin aina. Kirja koostuu siis kahdestatoista lyhyehköstä tarinasta, jotka ovat kaikki todella suloisia, hauskoja ja sympaattisia, ja ainakin Montgomeryn tyyliä laajemmin tuntevalle ennalta-arvattavia. Minua tämä ei tosin häirinnyt. Uskonto oli aiempaan tapaan suuressa roolissa varsinkin kahdessa tarinoista, mutta minua ei tämäkään häirinnyt. Sehän kuuluu ajankuvaan.

Jos sanoisin muutaman suosikkitarinan, niin ehkä Each In His Own Tongue ja Quarantine at Alexander Abraham's. Muutkin kertomukset olivat kyllä taattua laatua ja kokonaisuudessaan kirja oli nautittava kokemus. Englanti on hiukan vanhahtavaa mutta aivan ymmärrettävää - olisin siitä varmasti jo aiemminkin selviytynyt. Ainut asia mikä hiukan vaikeutti kirjan lukemista oli hyvin kapeat marginaalit, eli käytännössä sormia oli pidettävä koko ajan tekstin päällä.

Neljä ja puoli tähteä
L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea. Bantam Books, 1993 (ensipainos 1943). S. 183

Koska teen haastetta yhteistyössä Libertén kanssa, linkkailemme aina toistemme vastaavat postaukset omiimme. Täältä voitte siis lukea hänen ensimmäisen Oman hyllyn unohdetut -postauksensa.

Ota kiinni jos saat

Yritän nyt siis ottaa kiinni siitä, mitä kaikkea luin viime vuoden lopun ja Odysseian välissä.

Ensimmäisenä tulee mieleen RAA5- eli pitkän ranskan vitoskurssilla luettu ranskankielinen kirja, joka minun tapauksessani oli Maigret et la corps sans tête eli suomeksi Maigret ja päätön ruumis (en tiedä onko kirjaa suomennettu, siksi ei kursiivia). Nimestä voi päätellä, että kyseessä on dekkari, mutta sen lisäksi minusta varsinkin aluksi tuntui, ettei koko kirjasta sitten mitään muuta päätelläkään. Lukeminen oli todella haastavaa - pysyin juuri ja juuri kärryillä siitä, kuka puhui ja jos paikka vaihtui. Mutta ihmeekseni, mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin, ja todellakin päädyin pitämään kirjasta. Tähän asti ainoat lukemani dekkarit ovat olleet Agatha Christieitä, joten Maigret oli siksikin virkistävää vaihtelua.

Spoiler

Canal de Saint-Martinista löytyy käsivarsi. Se ei ole epätavallista; niitä löytyy aina silloin tällöin, sillä ihmisillä on tapana paloitella varsinkin prostituoituja kuoliaaksi. Mutta tämä käsivarsi on miehen, ja se tekee siitä epätavallisen. Pariisin poliisi hälytetään tutkimaan tapausta ja sen johtoon asetetaan komissaario Maigret. Kokenut poliisimies ei kuitenkaan lähde tapauspaikalle ilman valkoviinilasillista läheisessä bistrossa.

Bistron omistajatar on vähäpuheinen nainen, mutta pikku hiljaa Maigret'lle selviää hänestä enemmän ja enemmän kiinnostavia seikkoja. Matkoilla oleva mies, muutama rakastajapoika ja tytär, johon naisella on huonot välit... Maigret tarttuu lankoihin ja rupeaa kerimään vyyhtiä auki vähä vähältä.

Ohi

Kirja oli siitä erikoinen dekkari, että sen loppuratkaisu oli melko ilmeinen hyvin pian alun jälkeen - muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Silti se jaksoi kiinnostaa. En tiedä, mikä sen teki, mutta kirja ei kertaakaan tuntunut pitkästyttävältä, vaan tarinaa luki mielenkiinnolla eteenpäin. Se oli ikäänkuin rauhallinen rikosromaani - ei hurjaa jännitystä, sydämentykytyksiä tai uuden murhan pelkoa, vaan tyyni, tasaisesti etenevä kertomus, jonka edessä ei ollut sumuverhoa. Kiitän ranskanopettajaa kokemuksesta ja yritän muistaa palauttaa hänen kirjansa mahdollisimman pian:)

Kolme ja puoli tähteä.
Georges Simenon: Maigret et la corps sans tête. Presses de la Cité, 1956 (1. painos, kirjassa ei lukenut kyseisen painoksen julkaisuaikaa). S. 221.


Olen ollut L.M. Montgomeryn suuri ihailija yhdeksän vanhasta saakka ja uusin Montgomery-Marigoldin lumottu maailma. Luin sen Thaimaassa ollessani ja nautin. Montgomeryn tapa kirjoittaa on niin ainutlaatuinen: mikä tahansa hänen kirjoittamansa on lumottua. Tunnelmat, maisemakuvaukset, ajatukset ja henkilöt välittyvät lukijalle selkeinä ajan verhon takaa: hän vie matkalle menneisyyteen. Marigold on hahmona vähintään yhtä kiehtova kuin Anna tai Emilia, mutta mittakaava on eri. Siinä missä Annaan ja Emiliaan tutustutaan heidän ollessaan jo ajattelevia olentoja, lapsia vielä mutta ei pitkään enää, Marigold esitellään sylivauvana. Hänen kehitystään seurataan vauvasta murrosiän kynnykselle, sukutalon ainoa lapsi, jonka isä on kuollut ja talossa määräävät kaksi ankaraa isoäitiä. Maailma on todella lumottu; kun Marigoldilla ei ole leikkitovereita, hän keksii niitä, hän kertoo itselleen tarinoita, hän juokseen ympäri Cloude of Sprucen maita iloisena ja aina kiinnostuneena. Montgomeryn kirjoille tyypillinen sukuylpeys on läsnä myös Lesleyn suvussa - lisäksi hän lainaa itseään, vertaa Harmonyn Lesleyden sukuylpeyttä Murrayhin Blair Waterissa. Rakastan sitä, kun kirjailijat lainaavat itseään<3 tulee niin viisas olo, kun huomaa viittauksen ja voi naureskella itsekseen: minäpä huomasin, huomasinpas. Haha.
kokemukseni on

Jos haluat lukea jotakin todella lumottua ja nostalgista, lue Marigold. Ajatuskin kirjasta saa hymyilemään.

Viisi tähteä.
L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma. Minerva, 2012. S. 349. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Magic for Marigold vuonna 1929.

Päästäksemme kirjoihin, joita olen poiminut Among Othersista. Kun varasin tämän, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä se käsittelee. Kävi ilmi, että kyseessä on toisen maailmansodan aikainen homoromantiikka ja siinä vaiheessa vasta kiinnostuinkin.

Spoiler

Mary Renaultin The Charioteer kertoo Lauriesta, joka on haavoittunut Dunkirkissä sodan alkuvaiheessa, menettänyt toisen jalkansa ja päätynyt kotiin Englantiin hoidettavaksi. Työvoimapulan iskiessä sairaalaan tuodaan työskentelemään miehiä, jotka kuuluvat kristilliseen kveekari-liikkeeseen ja kieltäytyvät siksi aseista. Sodan aikana nämä miehet kohtaavat paljon pilkkaa, vastustusta ja vihamielisyyttä, mutta Laurie yrittää suhtautua heihin avomielisesti. Tässä joukossa sairaalaan saapuu töihin myös Andrew Raynes.

Voisiko Laurie ikinä kertoa Andrewlle tunteistaan? Voisiko hän ikinä kertoa niistä kenellekään? Ei varmastikaan. Vaan samassa saapuu Laurien elämään hänen entinen koulutoverinsa Ralph Lanyon, jonka mukana Laurie pääsee tutustumaan kaupungin homomiesten piireihin - ja äkkiä hän huomaakin olevansa jumissa kahden tulen välissä.

Ohi

Aivan upea teos. Romanttinen, vakava, humoristinen ja aivan oikeasta aiheesta. Julman realistista kuvausta kaikesta. Henkilöhahmot ja heidän tunteensa ovat samaistuttavia, inhimillisiä, ihania ja kamalia. Vaikka englanti on välillä hankalaa ja vanhahtavaa, jälleen enemmän lukemisen jälkeen ymmärtää enemmän. Ihana kirja - en paremmin sano.

Viisi kirkasta tähteä.
Mary Renault: The Charioteer. Vintage Books, 2003. S. 347. Alkuperäinen teos julkaistu vuonna 1959.

Robert A. Heinlein on siis myös Among Othersin satoa. Olin lainannut tämän kirjan ihan Näin ei voi jatkua ja kahdesta novellista Coventry sekä Sopeutumaton. Näin ei voi jatkua kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, uskonnolliseen diktatuuriin vajonneesta valtiosta, jossa maanalainen vastarintaliike Kabal suunnittelee vallankaappausta. Coventryssa hypätään kenties joitakin sukupolvia eteenpäin huomaamaan, että olivat asiat miten tahansa, eivät ihmiset sittenkään ole tyytyväisiä tilanteeseen. Sopeutumaton muistuttaa enemmän Galaksin kansalaista, jonka luin Heinleiniltä aiemmin - se on perinteistä avaruusscifiä, mutta hahmot tulevat paljon lähemmäksi ja ovat paljon sympaattisempia kuin Galaksin kansalaisessa.
kiinnostuksestani häneen ja muutaman mutkan kautta tästä tuli myös ensimmäinen Kirja&Kakku -kirja. Alussa tämä oli koukuttavampi kuin sittemmin - mutta pidin kirjan rakenteesta. Se koostuu pienoisromaanista

Keskustelut kirjapiirissä olivat aika huikeita. Pohdimme muun muassa, millainen mieletön tulevaisuudenusko kirjoittajalla on ollut, mihin kaikkeen hän uskonut ihmiskunnan yltävän, vaikka kirjan ilmestyessä elettiin kylmän sodan aikaa ja vaikutti siltä, että maailmanloppu voi tulla milloin tahansa. Ja toisaalta, mitä kaikkea ei ole voinut edes kuvitella tulevaksi - viimeisessä novellissa avaruuteen lähetetään kirjeitä. Kirjeitä. Oikeasti. Hän on kuitenkin löytänyt mielettömiä näkymiä esimerkiksi hypnoosin käytöstä ja psykologian kehityksestä, joka kuitenkin 50-luvulla oli vielä melko nuori tiede.

Tämä oli syvällisempi ja huomattavasti parempi kirja kuin Galaksin kansalainen, mutta ei silti mitään kaunokirjallisuuden huipputasoa. Kolme ja puoli tähteä.

Robert A. Heinlein: Kapina 2100. Book Studio, 2000. S. 287. Alkuperäinen teos julkaistu englanniksi nimellä Revolt in 2100 vuonna 1953.

//MUOKKAUS 2.6.2015// postauksen jälkiosa löytyy nykyään toisesta postauksesta samalla nimellä, lisäyksellä "osa 2".