Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

Olenko myöhässä? Wishful Drinking & Shockaholic

Carrie Fisher: Wishful Drinking. Pocket Books, 2009. S. 159.

Olin yötä kaverini luona, ja hän tunki minulle käteen ensimmäisen Carrie Fisherin omaelämäkerroista, Wishful Drinking. Kirjan luettuani voin vain sanoa, että olen todella surullinen päästyäni näin tutustumaan Carrie Fisheriin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Fisherin kieli on nopeasti etenevää ja pulppuilevaa. Hän puhuttelee lukijaansa rohkeasti eikä epäröi puhua elämästään, etenkään sen vaikeuksista - ja niitä onkin riittänyt. Kahden julkkiksen lapsen ja laajan fanipiirin ympärilleen keränneen näyttelijänkään elämä ei ole aina helppoa, vaikka niin mielellämme kuvittelisimme, mutta Fisher ei esittele itseään uhrina. Hän kertoo tarinaansa huumorilla ja itsekin itselleen silmiään pyöritellen.

Wishful Drinking käsittelee nimensä mukaisesti Fisherin alkoholi- ja huumeongelmaa, mutta myös Star Warsia, hänen äitiään Debbie Reynoldsia ja hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan Hollywoodissa. Se avaa hyvinkin suoran tuntuisen väylän Fisherin päähän ja maailmaan, ja on kokonaisuudessaan erittäin nautittavaa luettavaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, painavista aiheistaan huolimatta kevyt ja hauska kokemus, joka jättää hymyn huulille ja haikean kaipauksen sydämeen.

Carrie Fisher: Shockaholic. Simon & Schuster, 2011. S. 162.

Shockaholic jatkaa Carrie Fisherin puhetta itsestään ja elämästään, ja mikä voisikaan olla parempaa. Toisessa muistelmateoksessaan hän puhuu paljon mielenterveysonglemistaan ja niihin saamastaan sähköshokkihoidosta. Lisäksi Shockaholic keskittyy tarkemmin tiettyihin ihmisiin - kuten Michael Jacksoniin, erääseen USA:n senaattoriin, entiseen isäpuoleensa - ja lähes puolet kirjasta on omistettu Fisherin omalle isälle Eddie Fisherille. Tyyli on jo tuttua, ääneen naurattavan hauskaa, joskin siirtymä vakavampiin aiheisiin on aina kunnioittava ja luonteva.

Fisher kertoo jälleen asioistaan - ja muidenkin asioista - lähes järkyttävän avoimesti. Kirjan koskettavin osa on kuitenkin Michael Jacksonia käsitellyt luku. Fisher tekee alussa selväksi, ettei tuntenut laulajaa erityisen hyvin, mutta puhuu hänestä kuitenkin ymmärryksellä, jota monikaan meistä ei olisi ikinä voinut toivoa saavuttavansa. Luku avasi silmiäni niin sille, miksi monet julkisuuden henkilöt sortuvat päihteisiin, kuin sille, miksi monet julkkikset seurustelevat vain toisten julkkisten kanssa. Suosittelisin koko kirjaa luettavaksi vain tämän yhden luvun takia, sillä se jäi pohdituttamaan pitkäksi aikaa.

Nyt minulla on lukematta enää The Princess Diarist, joka julkaistiin vain noin kuukausi ennen Fisherin kuolemaa. Odotan mielenkiinnolla, mutta tähtiä en näille teoksille jaa. Ne ovat sen ylä- ja ulkopuolella.

Wisful Drinking kuittasi minulle yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta ja kaksi kohtaa 2017-haasteesta, ja Shockaholic kaksi kohtaa 2017-haasteesta.

Kaikkien aikojen kulutetuin tarinani: The Secret Diary of Lizzie Bennet

Bernie Su & Kate Rorick: The Secret Diary of Lizzie Bennet. Simon & Schuster, 2014. S. 377.

Jälleen kerran palaan Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Kaipasin luettavaksi jotain kevyttä, tuttua ja turvallista, joten mikä olisi voinut olla parempi valinta kuin The Secret Diary of Lizzie Bennet. Olen katsonut The Lizzie Bennet Diariesin taas muutamaan kertaan läpi sen jälkeen kun viimeksi luin tämän kirjan, joten kirja antoi jälleen mukavan lisän kokemukseen.

Lyhyesti kerrattuna suhteeni tähän tarinaan on seuraava: olen nähnyt BBC:n minisarjan (pidän), olen lukenut alkuperäisen kirjan (pidän), olen nähnyt Keira Knightelyn tähdittämän elokuvan (en pidä), olen katsonut tämän Youtube-sarjan (pidän) ja lukenut tämän kirjan (pidän). Knightleyn elokuvan ja alkuperäisen kirjan olen katsonut/lukenut vain kerran, mutta muita mainittuja tarinan muotoja olen kuluttanut useaan kertaan. Jokin tässä kuitenkin jaksaa yhä viehättää, ja huomionarvoista on myös, että esimerkiksi Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on edelleen testaamatta.

Bernie Sun ja Kate Rorickin modernisoima ja uudelleenkertoma Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin yksi lempiasioistani tässä maailmassa, sekä Youtube-sarjan että tämän kirjan osalta. Se on raikas, samastuttava, pitää hyvin mukana kaikki alkuperäisen tarinan tärkeät elementit ja syventääkin sen joitakin aspekteja. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Lydian kehtiyskaari. Se koskettaa minua joka kerta syvältä, yleensä kyyneliin asti.

Koska olen arvioinut tämän kirjan jo kerran, ja puhunut sarjastakin aiemmissa postauksissa, en nyt kirjoita enempää. Tiedättehän te muutenkin, että rakastan tätä tarinaa hirveästi. Kirjassa on kömpelyytensä, mutta kukaan ei ole täydellinen (ja aika lähelle kyllä päästään).

Viisi tähteä

Sain kirjalla yhden kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja kolme kohtaa 2017-haasteesta. Molemmissa on nyt suoritettuna 31 kohtaa!

Saatavilla myös kotimaisena: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2002). S. 193

Kotimaista sateenkaarikirjallisuutta! Olin halunnut lukea nämä jo jonkin aikaa.

Tampereella lukiota käyvä Kirsikka tietää olevansa lesbo. Hän tietää myös olevansa ihastunut Susannaan, mutta yrittää olla elättelemättä liikoja toiveita. Kuin ihmeen kaupalla tytöt kuitenkin tutustuvat ja ystävystyvät, ja Kirsikan pöytälaatikot alkavat täyttyä Susannasta kertovista tarinoista, runoista, ajatuksista. Hän saa kuitenkin oppia, että yksikin pieni, mitättömän tuntuinen virhe saattaa pilata kaiken - ja millaisia uhrauksia kaiken korjaaminen voikaan vaatia.

Kun enkelit katsovat muualle on Salla Simukan esikoisromaani, ja se näkyy. Kirjoitustyyli kuulostaa kokemattomalta, ei niinkään siltä kuin Simukka kirjoittaisi kirjaa tietäen, miltä sen tulee kuulostaa, vaan ennemminkin arvaillen, miltä kirjat yleensä kuulostavat. Kaikki kirjoittajat käyvät tämän vaiheen läpi, allekirjoittanut mukaan lukien, eikä siinä sinällään ole mitään pahaa - se vain on hieman kiusallista luettavaa julkaistussa kirjassa.

Kirjan tarinaa voisi kuvailla sanoilla ihan söpö. Siinä ei ole mitään erityisen originaalia tai maatamullistavaa, mutta se on ihan viihdyttävää ja suloista luettavaa. Odotin kuitenkin Simukalta Lumikki-trilogian jälkeen hieman enemmän; toisaalta, tämä on esikoiskirja.

En kokenut päähenkilöä ja kertojaa, Kirsikkaa, erityisen samastuttavaksi hahmoksi siitä huolimatta, että joku voisi pitää meitä hyvinkin samanlaisina ihmisinä. Ehkä se johtuu ikäerosta (onhan Kirsikka kirjassa vasta 16 ja minä jo melkein 21), ehkä jostain muusta. Ylipäätään koin, että kirja on suunnattu hieman itseäni nuoremmalle yleisölle. Lisäksi vuonna 2002 julkaistua kirjaa vaivaa vuonna 2017 sen ikä. Vaikka monilta osin sateenkaarivähemmistöjen asema Suomessa on edelleen yhtä hankala kuin vuonna 2002, on monessa muussa asiassa myös tapahtunut parannusta. Luin kirjaa juuri niihin aikoihin, kun tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan, eikä vuonna 2002 sellaisesta ollut vielä toivoakaan. Tämä on toki positiivinen ongelma :D

Mitään suuria tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta ilokseen se kannattaa lukea.
Kolme tähteä.

Salla Simukka: Minuuttivalssi. Tammi, 2015 (orig. WSOY, 2004). S. 179

Kaksi vuotta myöhemmin Kirsikka ja Susanna muuttavat Turkuun Kirsikan opintojen perässä. Susanna on jäänyt ilman paikkaa, työtä tai oikein mitään muutakaan - edes pianonsoittaminen ei enää oikein maistu. Kirsikan lentäessä opiskelijariennosta toiseen Susanna etsii lohtua ruoasta ja päättää hankkia omia ystäviään. Mutta mitä enemmän heidän sosiaaliset piirinsä erityivät toisistaan, sitä etäisemmäksi elämä kotonakin muuttuu, ja pian Kirsikka ja Susanna joutuvat tekemään raskaan päätöksen: onko heidän enää hyvä yhdessä?

Minuuttivalssi on Susannan kertoma kirja, ja monin tavoin niin paljon parempi kuin edeltäjänsä. Kahdessa vuodessa Simukan kirjoitustyyli on edistynyt valtavasti, ja kirjan käsittelemät isommat teemat vetosivat ainakin minuun paljon enemmän kuin ensimmäisen kirjan söpö tarina. Susanna on mielestäni samastuttavampi kertoja, ja toki hahmojen elämäntilanteen muutos samankaltaiseksi omani kanssa vaikuttaa mielipiteeseeni.

Ahmaisin Minuuttivalssin alun hurjaa vauhtia, se oli minulle niin merkittävä. Mitä pidemmälle kirja pääsi, sitä hitaammaksi muuttui kuitenkin tahtini, sillä en ollut vakuuttunut tarinan käänteistä. Loppuun päästyäni olin itse asiassa melko tyytymätön viimeisiin ratkaisuihin, mutta kokonaisuutena kirja oli silti mielestäni parempi kuin ensimmäinen osa.

Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita

Minua puhutteli erityisesti Susannan taistelu lihomisen ja painonsa kanssa. Koin tulleeni kuulluksi: tässä se nyt oli, kirja sateenkaaritytöstä, joka ei ole hoikka. Välillä melkein itkin ilosta, surusta, huomioiduksi tulemisen tunteesta. Siksi meinasinkin paiskata koko kirjan seinään lopussa, kun Susannan kehonkuvaongelmat ratkeavat ystävän kauniilla sanoilla ja yhdellä peiliin katsomisella. Halusin itkeä raivosta. Minulle oli tuotu tämä hahmo, jonka tunteet tiesin ja tunsin liiankin hyvin, vain jotta minulle voitaisiin antaa huonosti piilotettu saarna siitä, miten helppoa itsensä rakastaminen on, kun vain päättää tehdä niin? Kun vain näkee valon? Jos se olisi niin helppoa, ei tässä maailmassa kehonkuvaongelmia olisikaan. Olin todella pettynyt ja vihainen.

En myöskään ollut erityisen ihastunut kirjan loppuratkaisuun Kirsikan ja Susannan seurustelun suhteen. Kun he olivat yhdessä, heillä vaikutti olevan kivaa vain silloin, kun he harrastivat seksiä, ja tauon pitäminen oli mielestäni oikea päätös. Kumpikaan ei vaikuttanut kovin surkealta tauon aikana, ja silti he päättivät jatkaa seurustelua? Tätä minun oli hyvin vaikea ymmärtää. Jos he viihtyivät paremmin yksin kuin yhdessä, miksi ihmeessä jatkaa yhdessäoloa?

Spoilerit ohi

Susannan uudet ystävät Turussa tuntuivat paremmin rakennetuilta ja uskottavammilta hahmoilta kuin tyttöjen Tampereen ystävät ensimmäisessä kirjassa. Yksi asia minua kuitenkin vaivasi: heidän joukossaan ei ollut yhtäkään biseksuaalia, vaikka kaikki olivat Setasta mukaan poimittuja, vaan tarinassa oli tilaa vain homoille ja lesboille. Tämä ei ole epätavallista HLBTQIA+ kirjallisuudessa, mutta satuttaa aina yhtä paljon.

Kolme ja puoli tähteä

Kaiken kaikkiaan Kun enkelit katsovat muualle oli tasaisemmin onnistunut, mutta tylsempi teos kuin Minuuttivalssi, joka oli monilta osin parempi, mutta jota kohtaan minulla on myös enemmän kritiikkiä. Näillä kirjoilla sain kuitattua yhden kohdan HelMetin 2015- ja 2016-haasteista (ensimmäisessä enää neljä jäljellä!) ja seitsemän kohtaa 2017-haasteesta.

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

Viimeistä kertaa: Annan jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset. WSOY, 2010. S. 430 (liitteinen 441). Englanninkielinen alkuteos The Blythes Are Quoted julkaistu vuonna 2009.

Pitempiaikaiset lukijani tietävät, että olen suuri L. M. Montgomeryn ja muiden tyttökirjailijoiden ihailija. Tarkoituksenani on kerätä koko Montgomeryn tuotanto ajan kanssa, ja olenkin jo melko hyvissä kantimissa. Annan jäähyväiset hyppäsi silmilleni kirjastossa, enkä ollut ikinä ennen edes kuullut kirjasta, saati nähnyt sitä, joten se piti tietenkin heti ottaa mukaan.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jossa Blythen perhe ei ole pääosassa, mutta he esiintyvät vähintään mainintoina kaikissa novelleissa. Novellit sijoittuvat ajallisesti aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun Annan lapset ovat vielä lapsia, ja aikaan sen jälkeen, kun Annalla on jo lapsenlapsiakin. Novellit kertovat Glen St. Maryn ja lähikylien väestä, niin lapsista, vanhuksista kuin aikuisista, heidän elämästään ja ongelmistaan. Blytheistä aina puhutaan, välillä hyvään ja välillä huonoon sävyyn. Englanninkielinen nimi The Blythes Are Quoted (karkeasti "Blythejä lainataan") onkin hyvin kuvaava. Novellien välissä on Annan ja hänen poikansa Walterin kirjoittamia runoja, ja perheenjäsenten kommentteja niihin.

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se palaa elävästi Montgomeryn aiempien teosten tunnelmaan, Prinssi Edvardin saaren romantisoituun elämään jossa kaikki on aina lopussa hyvin. Tarinoista löytyvät Montgomerylle tyypilliset haaveilijalapset, pitkään lykätyt avioliitot, katkerat vanhukset, äkkirakastumiset ja tietenkin kaikkitietävä Anna Blythe. Kuten jo sanoin, perhe mainitaan joka tarinassa, ja vaikka kaikki päähenkilöt eivät pidä heistä, yleensä lähistöltä löytyy kuitenkin joku, joka on valmis ylistämään Blythejen ylivertaista elämää ja viisautta. Tätä tapahtuu kirjassa niin paljon, että minultakin meni hermot muutamaan otteeseen - eivät he nyt niin täydellisiä ole! Toinen asia, mitä minun oli hankala käsitellä, on (ajankuvaan kuuluva) jatkuva seksismi. Erityisesti mieleeni jäi kohta erään novellin lopussa. Novellin päähenkilö on nainen, joka on adoptoinut pojan, vaikkei ole naimisissa eikä hänellä ole kokemusta lastenkasvatuksesta. Hänen ystävänsä tohtori Granger  on kosinut häntä elämänsä aikana useaan kertaan, ja nainen on aina kieltäytynyt. Novellin lopussa tohtori Granger komentaa (kyllä) päähenkilön menemään kanssaan naimisiin, sanoen jokseenkin näin: "Nyt sinä menet minun kanssani naimisiin eikä mitään vastalauseita!" Tämä ei ollut suinkaan ainut avoimen seksistinen kohta kirjassa, mutta järkytti minua eniten. Ei toista voi käskeä tekemään mitään tällaista, edes leikkimielisesti, kuten se on kirjassa tarkoitettu. Alkaa heti taas ahdistaa, kun vain ajattelenkin kyseistä kohtaa.

Ei varmasti yllätä ketään, kun sanon, että näin pitkässä novellikokoelmassa kaikki tarinat eivät ole kovin vauhdikkaita tai kiinnostavia. Monissa on kuitenkin omalaatuisia ja mielenkiintoisia hahmoja, jotka saavat kiinnostumaan kohtaloistaan. Tarinat ovat enimmäkseen sujuvasti kirjoitettuja ja tuttu ja turvallinen paluu Montgomeryn ja Annan maailmaan, viimeistä kertaa. Myöskään suomennoksesssa ei ollut moittimista.

Sananen vielä kirjan julkaisuvuodesta. Kuten ylhäältä näkyy, ei siitä ole kuin vajaa kymmenen vuotta. Tilannetta on selvitetty sekä kirjan alku- että jälkisanoissa: Montgomery lähetti käsikirjoituksen kustantajalleen vain päivää ennen kuolemaansa. Osa tarinoista ja runoista on synkkiä, ja tyyli erilaista kuin Montgomeryn yleensä - kenties kirjailija aavisti kuoleman lähestyvän. Kustantaja kuitenkin päätti järjestellä kirjan uudestaan ja jättää joitain osia siitä pois, ja näin syntyi Tie eiliseen (The Road to Yesterday). Alkuperäinen käsikirjoitus löytyi vasta 2000-luvulla, ja se päätettiin julkaista kokonaisuudessaan, siinä asussa ja järjestyksessä kuin kirjailija itse sen oli tarkoittanut. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että näin tehtiin, sillä kirja antaa kiinnostavan kuvan etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jota Anna-kirjoissa ei käsitellä.

Kolme ja puoli tähteä

Yksi 2016- ja neljä 2017-haasteen kohtaa!

Valvoin puoli yötä: Crooked Kingdom

Leigh Bardugo: Crooked Kingdom. Indigo, 2016. S. 536

Six of Crows oli niin hyvä, että tilasin jatko-osan heti sen ilmestyessä. Lukeminen jäi joululomaksi, eikä Crooked Kingdomin parissa pitkään peukaloita pyöritelty. Arvio sisältää spoilereita edellisestä osasta.

Kaz ja kumppanit ovat palanneet Ketterdamiin vauhdikkaan ja vaarallisen Fjerdan-matkansa jälkeen mukanaan Kuwei Yul-Bo, maailman arvokkain panttivanki. Van Eckin petoksen myötä he kuitenkin joutuvat pakenemaan omassa kaupungissaan, ja joukon taitoja ja uhkarohkeutta tarvitaan jälleen toteuttamaan Kazin uskomattomia suunnitelmia. Inejin ollessa vankina ja Ninan taistellessa edelleen minuudestaan paremia vastaan kaikki ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.

Pidin Crooked Kingdomista vielä enemmän kuin Six of Crowsista. Sen nopeatahtiset tapahtumat pitivät minua ylhäällä pitkälle yöhön, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan yhdenkään kirjan kanssa. Jo alkuosan Inejin pelastusoperaatiossa tuntuu olevan aineksia kokonaiseksi kirjaksi, mutta se on vasta alkusoittoa, ennen kuin asiat käyvät todella kuumottaviksi. Myös hahmojenväliset suhteet saivat minut pureskelemaan kynsiäni, sillä en aina tiennyt, pitäisikö pelätä vai toivoa.

Lempiasiani on se, että Wylan saa tässä kirjassa omat näkökulmaluvut. Niitä, kuten myös Jesperin näkökulmalukuja, on ilahduttavan paljon ja heidän suhdettaan on ihana seurata. Kummankin historiasta paljastetaan uusia lukuja ja erityisesti Jesperin luonteeseen avautuu kiinnostavia ikkunoita.

Minusta on ihanaa, että kirjan alkuun on liitetty kartta sekä Ketterdamista että koko Bardugon maailmasta. Tapahtumien kulun seuraaminen kartalta auttaa ainakin minun mielikuvitustani, ja lisäksi kartat ovat niin kauniita!!

Ninan taistelu jurda paremia vastaan on kamalaa ja surullista luettavaa, mutta todella uskottavasti kirjoitettu, ainakin omasta näkökulmastani. En ole onnekseni kokenut vakavaa huumeriippuvuutta, joten voin vain kuvitella, millaista se on. Arvostan Bardugon tahtoa käsitellä kirjoissaan niin monia vaikeita asioita - huumeriippuvuutta, ihmiskauppaa, vainoa, katkeraa kostonhimoa ja vakavia traumoja. Tästä kaikesta huolimattai ei Crooked Kingdom ole synkkä kirja, vaan vauhdikas, hauska ja myös viihdyttävä. Kun yksiön saatuani uudistan lempikirjahyllyäni, pääsee tämä duologia sinne suorinta tietä.

Viisi tähteä. Antaisin kuusi jos voisin.

Aion myös kuitata tällä kirjalla yhden kohdan HelMetin vuoden 2016 haasteesta, sillä Kuwei Yul-Bo selvästi lasketaan pakolaiseksi.

"The Original Great American Novel": The Adventures of Huckleberry Finn

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. Penguin Books, 2012. S. 336. Ensipainos julkaistu vuonna 1884.

Olen lukenut Huckleberry Finnin seikkailut suomeksi joskus vuosia sitten, kauan ennen tämän blogin aloittamista. Niin kauan sitten, että kun se ilmestyi amerikkalaisen kirjallisuuden historian kurssin lukulistalle, en voinut skipata sitä. En nimittäin muistanut siitä enää juuri mitään.

Huck Finn joutuu alkoholiriippuvaisen, väkivaltaisen isänsä kidnappaamaksi ja lavastaa oman murhansa paetakseen. Heti matkansa alussa hän tapaa karanneen orjan Jimin ja lähtee tämän kanssa lautalle seikkailulle alas Mississippi-jokea. Huck ja Jim kohtaavat matkallaan muun muassa ryöväreitä, kaksi vihaapitävää perhettä ja kolme nuorta perijätärtä. Seikkailun aikana Huck oppii monia asioita maailmasta, ihmisistä ja moraalisten valintojen tekemisestä.

Otsikon lainaus on Ernest Hemingwayltä. Se oli kirjan takakannessa yhdessä kaikenlaisen muun ylistyksen kanssa, ja minun täytyy sanoa, etten ole aivan samaa mieltä tämän opuksen suuresta erinomaisuudesta. Se on ihan kiva kirja, mutta sen enempää ylistystä ei mielestäni ansaitse.

En muista, millaisiin ratkaisuihin eri kääntäjät ovat päätyneet, mutta alkuteos on kirjoitettu vahvalla murteella. Kirja on Huckin minä-kertoma, ja se on kirjoitettu kuten hän puhuu. Myös muiden hahmojen murre on kirjoitettu auki. Twainin aikaan kirjallisuuden piti olla sivistynyttä, hyvää englantia ja tämä oli hyvin radikaali ratkaisu. Nykyään se ei liene yhtä epätavallista, mutta tekstiä oli silti virkistävä lukea. Lukijan englannintaito tulee kuitenkin olla hyvä, sillä minullakin oli välillä vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä hahmot sanoivat.

Tarina on paikoin mielenkiintoinen ja vetäväkin, mutta siitä puuttuu pitkällinen jännite. Huck ja Jim ajelehtivat seikkailusta toiseen, mutta varsinaista juonikaarta ei tunnu olevan, ja kirja päästää välillä lukijan otteestaan. Henkilökohtaisesti kuningas ja herttua ärsyttävät minua ja he ovat niin vastenmielisiä, että heidän esittelynsä jälkeen en enää erityisesti halunnut lukea kirjaa. Samoin loppu saa niskakarvani sen verran pystyyn, etten ollut edes lukenut viimeisiä pariakymmentä sivua mennessäni tunnille, jolla kirjaa käsiteltiin. Luin sen kyllä myöhemmin loppuun.

Ymmärrän Huck Finnin historiallisen merkityksen USA:n kansalliskirjallisuudelle, sen aseman "paikallisvärikirjallisuuden" (reagionalism) johtotähtenä ja sen merkityksen orjuuden- ja rasisminvastaisena teoksena ilmestymisaikanaan. Kirjallisilta ansioiltaan en kuitenkaan pidä Huck Finniä kovin onnistuneena teoksena.

Kaksi ja puoli tähteä.

Jotain hyvää silti tämänkin lukemisesta: yksi kohta HelMet 2015- ja kaksi kohtaa HelMet 2016-haasteesta!

Kahdeksas tarina: Harry Potter and the Cursed Child

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child. Parts One and Two. Little, Brown; 2016. S. 330.

Kun Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän ennakkonäytökset pyörähtivät käyntiin, alkoi juonesta tihkua tietoja joiden mukaan näytelmän juoni oli hyvin epätyydyttävä. Suhtauduin siis ilmestyvään käsikirjoitukseen varauksella, mutta positiivisin mielin - tarpeeksi positiivisin, että kiersin päivää ilmestymisen jälkeen kaikki Helsingin keskustan kirjakaupat vain löytääkseni ne tyhjinä Cursed Childista. Varasin teoksen, ja sen saapumisen jälkeenkin minulla meni vielä aikaa aloittamiseen. Nyt kun näytelmän loppuun lukemisestakin on jo muutama kuukausi, en vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella.

Albus Potter odottaa Tylypahkan odottamista innolla, mutta saa pian todeta, ettei kaikkien taivas näytä samalta. Perhehistorian painama Albus joutuu koulussa epäsuosioon tultuaan lajitelluksi Luihuiseen ja ystävystyttyään Scorpius Malfoyn, isänsä kiusaajan pojan, kanssa. Kun Albuksen neljännen vuoden alussa huhut alkavat kiertää pimeiden voimien noususta ja vanha Amos Diggory tulee pyytämään Harrylta apua poikansa takaisin saamiseksi, Albus päättää tehdä jotain suurta ja hyvää: tuoda takaisin Cedric Diggoryn, kolmivelhoturnajaisten ja Voldemortin viattoman uhrin. Avukseen hän saa Cedricin serkun Delphi Diggoryn, sekä tietenkin uskollisen ystävänsä Scorpiuksen.

Tästä eteenpäin en voi välttää spoilereita. You have been warned.

Monet ovat pettyneet Cursed Childiin pahan kerran, enkä syytä heitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monet myös odottivat liikoja. Tulee muistaa, että kyseessä on näytelmä eikä romaani, joten sen lukeminen on pakostakin erilainen kokemus. Kuvailua on hyvin vähän ja se mitä näyttämöohjeissa on, on näyttämöohjeiksi itse asiassa aika paljon. (Näyttämöohjeet ovat myös monessa kohdassa hyvin omituiset.) Tämä ei myöskään ole enää Harry Potter -kirja, vaikka sitä sellaisena tietenkin markkinoidaan. Tarkoitan tällä, että se tarina on kerrottu ja kääritty kasaan, ja tässä meillä on jotain aivan uutta. Ihmiset, jotka odottavat nimenomaan uutta Potter-kirjaa, pettyvät väkisin.

Nekin meistä, joiden odotukset eivät olleet aivan niin korkealla, saattavat silti tuntea olonsa hämmentyneiksi. Minä ainakin tunnen. Näytelmän keskeinen juonenkäänne on nimittäin paljastus, jonka mukaan Delphi onkin Voldemortin tytär. Tämä tuntuu epäuskottavalta ja omituiselta monestakin syystä, ja paljon paremman selityksen Delphin asemalle ja sukulaisuudelle Voldemortiin voit lukea täältä.

Jos jätetään merkittävimmän plot pointin omituisuus huomiotta, tarinan juoni on itse asiassa kiinnostava ja mukaansatempaava. Yrityksissään pelasta Cedric Albus ja Scorpius matkailevat menneisyyteen muutamankin kerran, ja saavat aikaan mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisimpia tulevaisuudenkuvia palatessaan. Ne olivat ehkä suosikkikohtiani koko näytelmässä. Monet ovat vihastuneet skenaariosta, jossa Cedricistä onkin selvittyään tullut kuolonsyöjä, mutta henkilökohtaisesti pidin tuostakin käänteestä.

Cursed Child ei keskity vain Albuksen ja Scorpiuksen seikkailuihin, vaan monissa kohtauksissa pääosan vie Harryn sukupolvi. Tämä on ymmärrettävää, sillä he ovat lukijoille ja katsojille tuttuja ja rakkaita, mutta mielestäni heidän kohtauksiaan olisi voinut olla inasen vähemmän. Monet niistä ovat merkittäviä ja mielenkiintoisia, mutta joitain olisi voinut jättää pois tai vaihtaa fokuksen nuorempiin päähenkilöihin.

Nuoremmista päähenkilöistäkin minulla on sananen sanottavana. Ensinnäkin: kuten kaikki muutkin maailmassa, rakastan Scorpius Malfoyta. Hän on suloinen ja herkkä nörttipoika, jota on kohdeltu huonosti vaikka hän ansaitsee vain rakkautta. Toiseksi, heteronormatiivisuus on syvältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa siltä kuin haluaisin vain kaiken oleva HLBT+, mutta tässä on kyse enemmästä kuin vain siitä. Albuksen ja Scorpiuksen kaikki yhteinen vuorovaikutus viittaa siihen, että heistä on tulossa pari. Heidän tarinansa on kirjoitettu kuin minkä tahansa romanttisen parin tarina, paitsi että lopussa Scorpiuksen love interestiksi vedetäänkin sivuhahmojen joukosta Rose Weasley. Tämä ärsyttää minua syvästi siksi, että jos jompi kumpi Albuksesta ja Scorpiuksesta olisikin ollut tyttö, heistä olisi tullut pari näytelmän lopussa. Miksi siis niin ei käynyt nyt?

Kaksi ja puoli tähteä

Tällä tietenkin kuitataan näytelmä-kohta HelMetin 2016-haasteesta!

Vähäeleisyydessään kaunis: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos, 2012. S. 330.

Tämä kirja on ollut lukulistallani yläasteelta asti, mutta syystä ja toisesta jäänyt jonoon vielä sittenkin kun olin sen joululahjaksi saanut. Äitini sen luettua, ja lämpimästi suositeltua, avasin viimein nämä siniharmaat kannet enkä pettynyt.

Vesi on vähissä. 17-vuotiaasta Noriasta on isänsä opissa tulossa teemestari, muinaisen ja arvostetun ammatin harjoittaja, kun isä paljastaa hänelle suuren ja tarkoin varjellun salaisuuden: tunturin sisällä piileksivän lähteen. Mikäli perheen salaisuus ikinä paljastuu, ovat Noria ja hänen perheensä suuressa vaarassa, sillä veden piilotteleminen on rikoksista suurin. Ankara sotilasvalta vahtii kaikkien toimia, ja vesiannosten pienentyessä myös teemestarin taloa valvotaan entistä tiukemmin.

Teemestarin kirja on uskomaton kuvaus mahdollisesta, ellei jopa todennäköisestä tulevaisuudesta, jossa nykyisestä Suomesta on jäljellä enää auringon paahtamat pohjoisimmat osat. Väki on köyhää ja epätoivoista, tarvikkeita kaivellaan jättimäisestä muovihaudasta ja meidän aikamme teknologia totta enää taruissa. Noria on kiinnostunut entisajoista ja siitä, miten ihmisillä oli tapana elää ennen lopullista katastrofia, mutta hänen ystävänsä Sanja ei tätä intoa ymmärrä. Miksi välität heistä, Sanja kysyy; eiväthän hekään välittäneet meistä. Tämä lausahdus iski syvälle.

Kirjan kieli on kaunista ja helposti eteenpäin soljuvaa. Se on runollista tavalla, johon Iida Sammalisto varmaankin Tähtimosaiikissaan pyrki, mutta ei yltänyt. Itärantakin on debyyttikirjailija, mutta tietää selkeästi paremmin mitä tekee, ja osaa käyttää tyyliään herättämättä siirappisuuden yliannostusta lukijassa. Kirjassa on paljon tunnelmaa, mutta vähän kuvailua - Itäranta osaa maalata juuri oikeat vaikutelmat muutamalla tarkkaan harkitulla siveltimenvedolla.

Minun on edelleen hieman vaikea ymmärtää, miten jäin niin täysin koukkuun, vaikka tarina oli niin vähäeleinen. En ole koskaan lukenut mitään tämän kaltaista, mutta se oli täydellisen kiehtovaa ja lumoavaa. Sydäntäsärkevä tarina pitää otteessaan loppuun asti, ja välillä juoni suorastaan laukkaa eteenpäin, vaikka kerronnan tahti pysyykin rauhallisena, harkittuna. Pidän erityisesti siitä, miten kirjassa kerrotaan yhden kylän yhden tytön tarina, ja dystooppinen maailma jää taustalle, selvästi suunniteltuna mutta tarinan kannalta epäolennaisena tekijänä.

Teemestarin kirja on parhaita ikinä lukemiani kirjoja. Toivon, että sille ei tule jatko-osaa, sillä se on itsessään kaikki, mitä se ikinä tulee tarvitsemaan.

Viisi tähteä.

Kaiken lisäksi saan tällä kirjalla kolme kohtaa HelMetin haasteista! Kaksi 2015- ja yhden 2016-puolelta.

Tumblrin inspiroimana: The 100

Kass Morgan: The 100. Hodder & Staughton, 2013. S. 323

Viime keväänä Tumblr-dashini täyttyi tv-sarjasta The 100 ja erityisesti siihen liittyvästä parituksesta eli shipistä nimeltä Clexa. Seurasin tätä innostusta jonkin aikaa mielenkiinnolla, kunnes toinen shipin naisista tapettiin. Tv-sarjat ovat surullisenkuuluisia HLBT+ hahmojensa tappamisesta, ja fandomin raivo on minusta oikeutettua. Kaiken tämän jälkeen, kun törmäsin alkuperäiseen kirjaan Waterstonesissa, en voinut sitä vastustaa. En ollut edes tiennyt, että tv-sarja pohjautuu kirjasarjaan, mutta pitihän minun nyt saada tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunta on muuttanut avaruusasemalle odottamaan emäplaneetan palaamista asuttavaan kuntoon. Elämän edellytykset ovat niukat, ja siksi kaikista rikoksista rangaistaan kuolemalla, paitsi jos rikollinen on alle 18-vuotias. Hieman ennen Clarke Griffinin 18-vuotispäivää hänet lähetetään yllättäen sadan muun alaikäisen rikollisen kanssa maahan, testaamaan sen asuttavuutta ensimmäisinä ihmisinä satoihin vuosiin. Nuoret joutuvat paitsi opettelemaan elämään täysin uusissa olosuhteissa, myös ratkomaan riitojaan ja kiistojaan, sekä selvittelemään ihmissuhdesotkujaan selviytymistaistonsa keskellä.

Jos mieleesi on tämän vuoden kirja-arvioideni aikana noussut kysymys: "Miksi kaikessa pitää olla homoja?" niin voin vakuuttaa, että tässä kirjassa heitä ei ole, ja voit tarttua siihen turvallisin mielin. Itse huomasin lähinnä, ettei perinteisissä heteroparituksissa ollut enää mitään erityisen kiinnostavaa. Kun on kerran löytänyt itsensä kirjan sivuilta, tuntu valtavirtaan palaaminen melko hohdottomalta. (Innostun edelleen myös heteroshipeistä, jos ne on tehty hyvin ja tuntuvat luonnollisilta. Romanssiin vain romanssin vuoksi en sen sijaan enää jaksa käyttää energiaani.)

The 100 oli ihan viihdyttävä opus, mutta odotin siltä enemmän. Kass Morganin luoma yhteiskunta avaruusasemalla on kiehtova, ja kirjan alkuasetelma kiinnostava. Morganilla on myös taito kertoa hahmojensa menneisyyksien synkistä salaisuuksista vähän kerrallaan niin, että tarina pysyy kiinnostavana mutta tiedon määrä ei häkellytä lukijaa kerralla. Valitettavasti kuitenkin kaikki nämä kiinnostavat elementit jäävät taka-alalle, kun sivu sivun jälkeen käytetään hahmojen ihmissuhdesotkujen setvimiseen ja kolmiodraaman luomiseen. Juonessa ja asetelmassa on niin paljon potentiaalia, että tämä harmittaa minua edelleen.

Kolme tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016-haasteesta! Ei kyllä näytä siltä, että kumpikaan haaste täyttyisi vielä tänäkään vuonna :D

Varjomaailman uudet tuulet: Lady Midnight

Cassandra Clare: Lady Midnight. The Dark Artifices Book One. Simon & Schuster, 2016. S. 668

En suinkaan ollut varma City of Heavenly Firea lopettaessani, että jatkaisin Emman ja Julianin kanssa Lady Midnightiin. Niin vain kuitenkin kävi, että kirjan ilmestymisviikolla suuntasin lähimpään kirjakaupalliseen kaupunkiin ja hankin tämän kauniin, turkoosisivuisen kirjajättiläisen omakseni.

Sodan jälkeinen kylmä rauha on jättänyt keijut muun varjomaailman ulkopuolelle, mutta kun Los Angelesissa alkaa hämärä keijujen ja maallikoiden murha-aalto, Wild Hunt lähestyy Blackthornien perhettä sopimuksella: he ottavat kiinni murhaajan, ja saavat viisi vuotta sitten viedyn Mark Blackthornin, puolikeijun ja perheen isoveljen, takaisin. Blackthornin nuoret ja Emma Carstairs alkavat selvittää murhia, jotka muistuttavat kovasti Emman vanhempien murhia viiden vuoden takaa. Tutkimukset on pidettävä salassa Klaavilta, ja monet menneet ja kivuliaat asiat nousevat uudelleen esiin totuuden tullessa pikku hiljaa esiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt. Pidin Lady Midnightista paljon enemmän kuin olisin odottanut. Emma ja Julian eivät olleet lainkaan niin ärsyttäviä kuin pelkäsin etukäteen, vaikka oli heilläkin tietenkin hetkensä. Mark on ehdottomasti suosikkini  - monisyinen ja erilainen hahmo, niin kirjan kontekstissa kuin yleisemminkin. Hänen suhteensa keijuprinssi Kieraniin piti minut kirjan ääressä silloinkin, kun kaikki muut hahmot repivät hermoni riekaleiksi.

Cassie on tietenkin edelleen oma itsensä ja kuvittelee Clarysta ja Jacesta aivan liikoja. Kaikki maininnat heistä olivat kuin suoraan fanficistä. TMI:n päähenkilöitä ei kuitenkaan juurikaan nähty mukana toiminnassa, tämä on Emman ja Julianin kirja. Ja vaikka heidänkin suhteensa on osin erikoinen, se ei ole (ainakaan kokonaan) huonosti tehty.

Yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Blackthornin perheessä on vaikka kuinka monta lasta, ja heistä suurella osalla on pitkät ja vaikeat nimet. Melkein kaikilla on myös jokin jännittävä lempinimi, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, kenestä puhutaan, kun välillä käytettiin lempinimiä ja välillä oikeita nimiä. Varsinkin Octavius -> Tavvy ja Tiberius -> Ty menivät minulta usein sekaisin. Tysta täytyy tosin muuten sanoa, että pidän hänestä aivan hirveästi! Ty kärsii jostakin autistisesta sairaudesta, ja hänet on kirjoitettu todella kauniisti ja huomioonottavasti. Hän vaikuttaa muutenkin mahtavalta tyypiltä.

Kirja on pitkä ja sen juoni on polveileva, kuten Cassielle on tyypillistä, mutta jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka. Myös uudet varjometsästäjät Christina Rosalez ja Perfect Diego ovat hauskoja tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan, kuten sanoin, olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Lady Midnight aloittaa uuden varjometsästäjä -trilogian, The Dark Artifices, ja olen melko varma että luen seuraavatkin osat.

Kolme ja puoli tähteä.

Kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Talvisia tunnelmia: Let It Snow

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle: Let It Snow. Penguin Books, 2008 (tämä painos 2014). S. 354.

Historiallisen kovan lumimyrskyn pysäyttäessä Floridaan matkaavan junan keskelle Gracetownia käynnistyy sarja tapahtumia, jotka muuttavat kuuden teinin joulun suunnan. Jubilee selviytyy junasta lämpimään Waffle Houseen ja tapaa Stuartin; hänen perässään vaeltavat 15 cheerleaderia, joiden vuoksi Tobin, the Duke ja JP joutuvat keskeyttämään James Bond -maratoninsa ja kilpailemaan ehtimisestä Waffle Houseen myrksyn keskellä; eikä Jeb ehdi ajoissa tapaamaan entistä tyttöystäväänsä, joka haluaisi sopia asiat heidän välillään.

Let It Snow koostuu kolmen kirjailijan kolmesta pienoisromaanista, joilla on kaikilla etäisesti tekemistä toistensa kanssa ja jotka lopussa kietoutuvat hauskasti yhteen. Teos alkaa Maureen Johnsonin The Jubilee Expressistä, joka oli myös suosikkitarinani. John Greenin A Cheertastic Christmas Miracle on vauhdikas seikkailu läpi yön, josta käteeni jäi hyvä feministihahmo ja käyttökelpoinen uusi loukkaus. Lauren Myraclen päähenkilö tarinassa The Patron Saint of Pigs on todella ärsyttävä ja kiristi hermojani useaan otteeseen, mutta loppu jätti kuitenkin hymyn huulille.

Tämä kirja on todellinen holiday romance. Se on kevyttä, hauskaa ja söpöä luettavaa. Persoonalliset henkilöt erottavat kirjan muista tusinaromansseista. Muistelen lukeneeni, että kirjasta valmistellaan elokuvaa, ja uskon sen taipuvan filmiformaattiin erinomaisesti. Let It Snow sopii myös joulutunnelmaan virittäytymisen apuvälineeksi varsin mukavasti.

Kolme ja puoli tähteä

Let It Snow kuittaa yhden kohdan HelMet 2015- ja kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Melkein perillä: Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on The Raven Cyclen kolmas osa. Luin aikaisemmat osat viime syksynä, ja viimeinen osa ilmestyi tänä keväänä (siitä postaus hieman myöhemmin). Halusin lukea tämän kirjan niin että pääsisin odottamaan neljättä kirjaa, joten ostin sen omakseni kun ensimmäistä kertaa pääsin Englannissa kirjakauppaan. Seuraava kappale sisältää spoilereita edeltävistä osista.

The Dream Thievesin sivuraiteiden jälkeen Blue Lily, Lily Blue palaa täysillä muinaisen walesilaisen kuninkaan Glendowerin etsintään. Gansey, Adam, Ronan ja Blue, sekä Noah aina toisinaan, kartoittavat kotiseutujaan ja yrittävät löytää järkevää ja turvallista reittiä maan alle. Bluen äidin Mauran kadottua sanoen "Glendower is underground. So am I", on selvää, että alas on päästävä, ei vain Glendowerin, vaan myös Mauran vuoksi. Samaan aikaan Ganseyn ennustettu kuolema lähestyy, ja Blue alkaa tiedostaa kirouksensa todelliset mitat.

Haluaisin sanoa niin paljon asioita tästä kirjasta, mutta yritän olla viljelemättä spoilereita. Blue Lily, Lily Blue oli suosikkini tähän mennessä; se yhdistää kaikki ensimmäisten osien parhaat ominaisuudet ja jättää The Dream Thievesin välillä laahaavan tunteen taakseen.

Toiseksi viimeisen osan asema näkyy ja kuuluu. Tarinan juoni ottaa useita merkittäviä harppauksia eteenpäin ja itse olin välillä aivan tuolin reunalla: nytkö se tapahtuu? miten tässä käy? apua, miten tämä ratkeaa? Stiefvaterilla on mieletön kyky sitoa tunnelma sanoihinsa ja välittää se lukijalle äärimmäisen elävänä. Etenkin kirjan loppu on hengästyttävä kauneudessaan ja kauhistuttavuudessaan. Sen jälkeen viimeisen osan odottaminen tuntui todella piinalliselta.

Kertojanäkökulmien suhteen tämä ei ollut yhtä selkeästi rakentunut kirja kuin edelliset; olen sanonut, että The Raven Boys on Bluen kirja ja The Dream Thieves Ronanin kirja, mutta Blue Lily, Lily Blue on kaikkien kirja. Kukaan ei nouse esiin erityisen dominoivana kertojaäänenä. Toisaalta tämä oli virkistävää, toisaalta hämmentävää, sillä olin jo tottunut siihen, että yksi hahmo hallinnoi kerrontaa muita enemmän. Olisin kaivannut hieman enemmän Ronanin kertojanäkökulmaa, sillä kaikkien odotusten vastaisesti hänestä on tullut rakkaani ja suosikkini. Onneksi Ronan saa ansaitsemansa sivutilan jälleen viimeisessä osassa.

Stiefvater on ottanut opiksi The Dream Thievesistä ja esittelee Blue Lilyn uudet hahmot juuri kuten uudet hahmot tulee esitellä. Vaikka Piper Greenmantlen moraali ja toiminta on kyseenalaista, hän on mielestäni nerokas hahmo. En myöskään rakentanut muuria Henry Chengiä vastaan (ja hyvä olikin).

Sarjan romanttiset suhteet ottavat uusia askeleita tässä kirjassa. Pidän kuitenkin kauheasti siitä, miten ne eivät ole juonta dominoivia ja ystävyyssuhteet ovat aina merkittävämmässä asemassa kuin romanttiset suhteet. Vaikka rakastan romanssia, ystävyys jää liian usein sen varjoon ja ikään kuin vähempiarvoiseksi. Arvostan sitä, että Stiefvater halusi kirjoittaa sarjan nimenomaan ystävyyden voimasta, sillä se on epätavallista ja hän on onnistunut niin kauniisti.

Viisi tähteä. Duh.
Maggie Stiefvater: Blue Lily, Lily Blue. Scholastic, 2014. S. 389.

Kaksi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta pois tällä kirjalla!

Miten onni korjataan? Naomi & Ely's No Kiss List

Tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut vasta elokuvan katsomisen jälkeen. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, etten tiennyt kirjan olemassaolosta ennen kuin törmäsin siihen kirjakaupassa. Olin rakastunut elokuvaan niin syvästi, että ostin kirjan epäröimättä.

Naomi ja Ely ovat olleet naapureita ja parhaita ystäviä koko ikänsä. Ely on homo, Naomi ei, ja siksi he ovat luoneet No Kiss Listin - listan kielletyistä kundeista, listan, joka pitää heidän ystävyytensä kasassa. Tosin Naomi on rakastuneempi Elyhin kuin poikaystäväänsä Bruceen, joka taas, melko harmittomaksi pojaksi, onnistuu aiheuttamaan yllättävän paljon harmia täydellisessä Naomi&Ely -kuplassa.

Huomaan, että tästä kirjasta on erittäin vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää joka (a) ei kuulosta Netflix-synopsikselta tai (b) täysin spoilaa koko tarinan kiinnostavinta juonielementtiä. Tein kuitenkin parhaani, ja vielä selvennettäköön, että tämä ei ole tarina tytöstä ja hänen homosta parhaasta ystävästään, jotka tappelevat samasta pojasta. Ei.

Tämä on tarina ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja siitä millaista on olla 19 eikä oikein tietää, mitä haluaa. Naomin ja Elyn ystävyys on koko kirjan tärkein ja tulipaloherkin asia. Mitä kaikkea ystävyys sallii? Mitä kaikkea ystävyys on? Naomin yksipuolinen rakkaus Elyta kohtaan mutkistaa kaikkea entisestään, mutta hän ei halua päästää siitä irti. Hän uskoo, että jonain päivänä he menevät naimisiin, hankkivat talon ja lapsia ja täydellisen elämän. Naomin naiivius on ärsyttävää, mutta hienosti kuvattu. Joskus on niin paljon helpompaa roikkua mahdottomissa unelmissa kuin kohdata todellisuus.

Naomi ei kuitenkaan ole ainut. Kaikki tämän tarinan henkilöt roikkuvat omissa valheellisissa käsityksissään todellisuudesta, ja lopulta kaikkien on palattava maan pinnalle - tai heidät palautetaan sinne kovakouraisesti. Tämä on tarina aikuistumisesta, vastuun ottamisesta ja elämän jatkumisesta, siitä kuinka kukaan ei ole täydellinen, mutta ennen kaikkea ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja mitä ne oikeastaan tarkoittavat. Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli Hurtsin lyriikka we both know love is not that easy/I wish I'd known that it could be this hard, joka tästä eteenpäin aina muistuttaa minua tästä kirjasta. (Myös: taputa käsiäsi, jos tunnistit Tiktak-viittaukseni otsikossa.)

Tarina on kerrottu Naomin, Elyn sekä useiden sivuhenkilöiden näkökulmasta. Ihailen kirjailijoiden paneutumista siihen, miten jokainen hahmo saa oman äänensä ja tapansa viedä tarinaa eteenpäin. Naomi ei kirjoita pelkillä kirjaimilla; Gabriel käyttää musiikkia kerronnan tukena. Arvostan sitä, miten pienempiäkin sivuhahmoja on todella mietitty. Välillä kertojan vaihdos tehdään huonossa kohdassa, vähemmän kiinnostavaan kertojaan, ja se on aina yhtä harmillista. Lisäksi mielestäni Naomi ei olisi tarvinnut ihan niin montaa osuutta, ja Bruce 2 olisi ansainnut useampia. Taitaa tosin johtua lähinnä henkilökohtaisesta preferenssistäni näiden kahden hahmon kesken.

HLBT+ -näkökulmasta minun on sanottava, että rakastan tätä kirjaa. Paitsi näkyvä edustus, Naomi & Ely's No Kiss List sanoo ääneen sen, mikä niin usein jää huomiotta: ei ole olemassa vain homoja ja heteroita. On olemassa valtava määrä muita mahdollisia identiteettejä, eikä niistä ole edes pakko valita, jos ei tunnu siltä, mutta tärkeää on se, että jos et ole hetero, se ei automaattisesti tarkoita, että olet homo. Kiitos.

Kirjaa lukiessani minua huvitti huomata, kuinka pitkiä pätkiä dialogia ja kerrontaa oli siirretty sellaisenaan elokuvaan. Se kuitenkin kertoo, kuinka aitoa kirjan teksti on. Kieli elää, se on samastuttavaa ja liikuttavaa. Ja vaikka toisia asioita oli elokuvaa varten muutettu radikaalistikin, ymmärrän käsikirjoittajien päätöksiä. Ehkä se on etuna elokuvan näkemisessä ensin - ei ole niin hanakka tuomitsemaan muutoksia, joita sitä varten on tehty. Olen kirjan luettuani ja siitä paljon pidettyäni edelleen sitä mieltä, että se on käännetty elokuvaksi erittäin onnistuneesti.

Tämä on varmaankin melko sekava ja itseään toistava arvio - pahoitteluni. On myöhä ja minun oli erittäin vaikea saada ajatuksiani kasaan järkevästi. Viimeiseksi ajatukseksi haluan kuitenkin sanoa: tämä kirja kosketti minua syvältä. Anna sille mahdollisuus.

Neljä ja puoli tähteä.
Rachel Cohn & David Levithan: Naomi & Ely's No Kiss List. Electric Monkey Egmont, 2007. S. 238

Sain myös yhden kohdan HelMet 2016 -haasteesta!

Ylpeästi feministi! Naisena olemisen taito

Tämä kirja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun tutustuin Libertéhen. Ostin sen viime vuonna eurolla läheisestä Kierrätyskeskuksesta (todellakin paikka jossa tehdä kirjalöytöjä!) ja pakatessani Englantiin lähtöä varten Naisena olemisen taito halusi tulla mukaan. Aloinkin lukea sitä nopeasti, enkä katunut.

Caitlin Moran on kirjoittanut mielettömän feministisen manifestin/elämäntaito-oppaan/omaelämäkerran, joka käsittelee melko lailla kaikkea mahdollista naisen elämässä. Aiheet kulkevat naisen ruumiin kummallisuuksista häiden järjestämiseen ja sen yli. Kaiken keskiössä on se, miten me naisina toimimme yhteiskunnassa, mitä meiltä odotetaan ja onko se reilua. Sanalla sanoen feminismi.

Rakastuin tähän kirjaan syvästi. Pidän itseäni melko kovan linjan feministinä, ja oli ihanaa lukea, kuinka joku on selittänyt kaikki ajatukseni ymmärrettävällä, selkeällä, helposti lähestyttävällä ja hauskalla tavalla. Kaikkien naisten ja mieluusti myös muiden sukupuolten edustajien kuuluisi lukea tämä kirja! En ole kaikesta samaa mieltä Moranin kanssa, mutta nekin kantansa, joista olen eri mieltä, hän on perustellut erittäin hyvin ja niitä oli ilo lukea.

Moran on sanavalmis ja häikäilemätön, eikä epäröi käsitellä tabuimpiakaan aiheita ronskilla, mutta täysin asianmukaisella otteella. Se on hyvä. Yleensä asiat muuttuvat paremmiksi vasta, kun niistä todella puhutaan eikä vain mutista nurkissa. Ronskin tyylinsä takia Moran on kuitenkin henkisesti vaativaa luettavaa. Naisena olemisen taito vaatii riittävän energisen mielentilan. Välillä kirjasta täytyy myös pitää taukoa, sillä se on hyvin typerryttävä kokemus.

Vaikuttavimpana osana minulle jäi mieleen aborttia käsittelevä luku. Vaikka Moran puhuu kirjassa omasta elämästään hyvin avoimesti, abortti on niin herkkä aihe, että olin syvästi vaikuttunut, kun hän kertoi avoimesti omasta abortistaan ja motiiveistaan. Kirjasta jäi todella voimaantunut olo ja se valoi uskoa niin itseeni naisena kuin maailman naisiin yhdessä, mutta abortti-luku todella muutti jotain minussa. Se oli kirsikka kermakakun päällä - tämä, kuten jo kuvailtu, on mieletön kirja.

Viisi tähteä, totta kai.
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito. Schildts&Söderströms, 2013. S. 335. Englanninkielinen alkuteos How to be a Woman ilmestyi vuonna 2011.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet 2015- ja kuusi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta.

Internetin ihmeellinen maailma: Sinä ja minä sitten joskus

Ensimmäinen vuonna 2016 lukemani kirja! Kuten vuodenvaihdepostauksessa mainitsin, alan tästä eteenpäin julkaista vain yhden kirjan per postaus (lukuunottamatta joitain poikkeuksia, kuten mangaa). Tämä kyseinen kirja oli alennuslöytö Suomalaisesta päivää ennen Englantiin lähtöäni. Kirjan nimi vetosi minuun heti rytmillään ja tietynlaisella haikeudellaan; pidän myös kansitaiteesta. Ostopäätös oli sinetöity, kun sain tietää, mistä kirja kertoo.

Vuonna 1996 Emma kuuluu niihin harvoihin amerikkalaisteineihin, joilla on kotonaan internetyhteys. Yhdessä naapurinpojan Joshin kanssa Emma törmää salaperäiseen nettisivustoon nimeltä Facebook. Uskomatonta kyllä, sivusto vaikuttaa näyttävän heidän elämänsä viidentoista vuoden päästä. Emman ja Joshin navigoidessa tietään läpi tavanomaisen elämänsä he huomaavat, miten heidän tekonsa vaikuttavat Facebookin näyttämään tulevaisuuteen.  Kyseessä ei sittenkään ole huolellisesti suunniteltu pila... ja tulevaisuuteen on helppo hukkua.

En itse ole suuri Facebookin käyttäjä; olin 17 kun tein ensimmäisen Facebook-tilini, ja senkin väärällä nimellä, italian kurssejani varten. Kävin Facebookissa näiden kurssien puitteissa maksimissaan kymmenen kertaa. Katsoin kirjaa lukiessani Facebookia siis melko lailla yhtä mistään mitään tietämättömänä kuin Emma ja Josh. (Tein sittemmin oikean tilin, mutta vasta tämän kirjan lukemisen jälkeen ja täysin siihen liittymättömistä syistä. En ole erityisen innostunut sen käyttämisestä.) Minulle kirjasta siis puuttui nykyajan Facebook-kansalaisen ylemmyydentunto, mutta se ei haitannut. Monille kirjassa on ollut myös paljon tietokonenostalgiaa - hitaat latausajat, netti ja puhelin toimivat samaa linjaa pitkin... itsehän olen syntynyt vuonna 1996, joten minulle nämä olivat enemmänkin huvittavia menneisyysasioita. Juttuja, joista olen kuullut, mutta joita en ole joutunut kokemaan.

Vielä lukemisen jälkeenkin kirjan idea ja nimi kiehtovat minua. Valitettavasti toteutuksessa on kuitenkin parantamisen varaa. Emma on niin ärsyttävä, että hänen takiaan koko kirja meinasi jäädä kesken. Emma on kitisijä. Mikään ei kelpaa, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Hän on myös rasittavan putkinäköinen ihmissuhteissaan ja tulevaisuutensa suhteen. Josh on mukava, mutta hänen lukunsa ovat liian lyhyitä kompensoidakseen kunnolla Emma-yliannostusta. Emma tekee hallaa koko kirjalle, sillä juoni sinällään on aivan kelvollinen, mitä nyt hieman avioliittokeskeinen. Emman ja Joshin keskinäistä suhdetta käsitellään hyvin, kun hyväksyy, ettei siitä tule mitään erilaista tai yllättävää.

Sinä ja minä sitten joskus on kirjoitettu elävällä kielellä, joka jättää voimakkaita mielikuvia ja kirkkaita värejä mielen pinnalle. Valitettavasti suomennos ei ole parhaasta päästä, vaan tökkii tasaisesti läpi kirjan. Tekstin sujumattomuudesta ja Emman ärsyttävyydestä huolimatta tästä kirjasta jäi kohtalaisen positiivinen fiilis. Erityisesti pidin tavasta, jolla Facebook-episodi ratkesi. Se oli siisti ja tyylikäs, eikä lainkaan pakotettu tai epäuskottava. Olin erityisen tyytyväinen, sillä olin kirjaa lukiessani pohtinut, miten tästä päästään järkevästi eroon. Loppukohtaus on vielä pakko mainita. Se oli niin siirappinen, että alkoi yököttää. Ymmärrän, että tämä kohtaus tarvittiin, mutta holy shit! Jotenkin tyylikkäämmin sen olisi voinut tehdä. Tuntui, että sivut tihkuivat sokeria sormiini.

Kaksi ja puoli tähteä.
Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus. Otava, 2012. S. 317. Englanninkielinen alkuteos The Future of Us julkaistu vuonna 2011.

Sinä ja minä sitten joskus kuittaa minulle HelMetin 2016-haasteesta neljä kohtaa!