keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Toisen hyllyn aarteet: Sala kavala


Tässäpä siis taas Libertén hyllyn antimia. Hän sanoo kirjastaan näin: "Sezzie kertoi minulle olevansa valmis lukemaan hyllystäni löytyvää Kirjallisuutta. Hämmentyneenä tästä pyynnöstä menin tutkimaan tarjontaani ja harmikseni tajusin, että omistan lähes olemattoman määrän mitään Kirjallisuudeksi määriteltävää. Päätinkin lähteä vähän toiselle linjalle. Sala kavala vaikutti minuun intensiivisellä tunnelmallaan ja teinikirjallisuudelle epätyypillisellä vakavuudellaan. Kirjassa on paljon vakavia aiheita ja se jätti ainakin minun mieleni pyörimään lukemisen jälkeenkin. Fantasia on aina bonusta ja Sala kavalan kansi on koko kirjahyllyni kauneimpia."

Tämä on ollut minulla luettuna jo hyvän tovin, mutta en ole saanut aikaiseksi alkaa kirjoittaa. Liberté kuitenkin painosti minua tekemään asialle jotain, joten tässä sitä ollaan (hetkenä, joka minun todellakin täytyisi käyttää psykologian muistiinpanojen tekemiseen). Toivottavasti en ole unohtanut kaikkia ajatuksiani kirjasta, että tässä postauksessa olisi edes jotain järkeä.

(Tein kuitenkin ne muistiinpanot ensin, nyt on hyvä omatunto.) Leslien elämä on sekaisin. Hän ei ole turvassa kotonaan, hän ei voi enää jutella avoimesti parhaiden ystäviensä kanssa ja hänen lähimenneisyydessään on karmeita kokemuksia. Leslie on kuitenkin päättänyt muuttaa elämänsä ja sen symboliksi hän haluaa ottaa tatuoinnin. Sopivan kuvan löytäminen ei ole helppo juttu, mutta kun se viimein kävelee häntä vastaan, kaikki todellakin muuttuu. Aivan kaikki.

Sala kavala oli todella hurja lukukokemus. Leslien mukana lukija sukeltaa keijuhovien veitsenterällä tasapainottelevan rauhan maailmaan, tietämättä, ymmärtämättä. Erilaisten kertojanäkökulmien ansiosta lukija tutustuu useaan eri hahmoon ja moneen mahdolliseen Leslietä varten suunniteltuun tulevaisuudenkuvaan - vain huomatakseen, että ne ovat toinen toistaan huonompia. Välillä halusin vain paiskata kirjan kädestäni ja olla ajattelematta koko asiaa, sillä ilman tunnelin päässä pilkottavaa valoa kaikki tuntui niin mahdottomalta. Kuitenkin Lesliestä kasvaa välittämään ja niinpä kirja on vain pakko lukea loppuun.

Fantasian eli keijujen rooli on sikäli erikoinen, että heidät on vain kirjoitettu sisään osaksi maailmaa ja Lesliellä ja hänen aiemmilla sekä nykyisillä kokemuksillaan on suurempi merkitys. Kirjassa on useita tärkeitä keijuhahmoja, mutta tarkoitan sanoa, että fantasialle epätyypillisesti fantasia ei ole pääosassa. Tähän voi toki vaikuttaa sekin, että Sala kavala on sarjan toinen osa, ja luullakseni maailma on esitelty tarkemmin ensimmäisessä. En ole sitä lukenut ja voin sanoa, että Sala kavala toimii mainiosti myös itsenäisenä teoksena.

En pitänyt kirjan suomennoksesta. Se oli teennäisesti osittain puhekielinen ja sai minut huokailemaan ärsyyntyneesti. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, että kirjassa viitataan Shakespearen näytelmään Midsummer Night's Dream, jonka nimi on suomeksi Kesäyön unelma, mutta jostain käsittämättömästä syystä se oli käännetty Juhannusyön uneksi. Haloo! Kyllä nyt sen verran pitäisi suomentajan Shakespearea tuntea.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja tarpeeksi erilaisia toisistaan, vaikka moni heistä (eikä Leslie vähiten) ärsytti minua typerillä tempauksillaan. Juoni on monipolvinen ja kiinnostava ja pidin erityisesti siitä, kuinka koko tarina kietoutui Leslien tatuoinnin ympärille. Eri kertojat pitävät lukijan mielenkiintoa yllä ja tunnelmat ovat todella vahvoja. Kuvailu on selvästi kirjalijan suuri kyky, sillä erilaiset ja omituisest keijut oli helppo kuvitella ja loppupuolen Leslien hyvin sekava ja "sumuinen" olo välittyi kuin se olisi ollut oma tuntemus. Myös loppuratkaisu oli mielestäni toimiva.

Olen samaa mieltä Libertén kanssa siitä, että Sala kavalassa on nuortenkirjaksi hyvin rankkoja aiheita ja intensiivinen, minusta jopa synkän masentava tunnelma. Se oli minulle vaikeinta käsitellä; rankoista aiheista saa ja pitääkin puhua, mutta jos ulospääsytietä ei näy ja kaikki vaihtoehdot ovat toivottoman huonoja, se ei ole kovin piristävää tai anna syytä toivoa, että omista hankalista tilanteista voisi selviytyä. Vaikka kaikki lopulta päättyykin verrattain hyvin, toivottomuus laskee kirjan pisteitä jonkin verran. Teknisesti se oli silti erittäin hyvä kokonaisuus ja ainakin Sala kavala jäi mieleen. Siinä oli paljon pohdittavaa.

Kolme ja puoli tähteä.
Melissa Marr: Sala kavala. WSOY, 2009. S. 306. Englanninkielinen alkuteos Ink Exchange julkaistiin vuonna 2008.

Libertén postaus minun kirjastani löytyy täältä.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Kirjastoreissun sadonkorjuu

Italian kirjoitusten jälkeen päästin itseni kirjastoon ilman valvontaa ja huonostihan siinä kävi. Molemmat lainat olivat kuitenkin sellaisia, joita olin jo tovin katsellut, joten ehkä se on lieventävä asianhaara.


"Teinikauhu" -sanalla ei ole ainakaan minun korvissani erityisen positiivinen kaiku. Se kuulostaa joltain pinnalliselta ja typerältä, mille ei kannata uhrata aikaansa. Tein kuitenkin poikkeuksen Undeadin kohdalla, sillä sen ulkoinen olemus oli houkutteleva ja takakansitekstin perusteella kirja kuulosti viihdyttävältä. En onneksi joutunut pettymään. Harmi kun kansikuvassa ei näy sivujen reunusten punainen väri! Efekti on todella makea ja se ensimmäisenä kiinnittikin huomioni tässä kirjassa.

Bobby on palaamassa luokkansa kanssa laskettelumatkalta Skotlannista, kun he pysähtyvät tienvarsikahvilaan evästauolle. Bussiin jäävät vain kuski, Bobby sekä luokan kapinallinen Smitty. Sakean lumipyryn läpi sisälläolijat eivät näe, mitä ulkona tapahtuu, kun bussin kylkeen tömähtää jokin ja kohta tuulilasia vasten paiskautuu käsi. Todella huolestuttaviksi asiat käyvät, kun eräs heidän luokkatovereistaan juoksee kiljuen bussille...

Pidän hirveästi Bobbysta. Hänellä on todella terveellinen jalat maassa -asenne, joka pitää lukijankin järjissään ja turhautumasta kirjan muihin hahmoihin. Muut henkilöt ovat koululuokan arkkityyppejä, joille onneksi kehittyy loppukirjasta hiukan syvällisempiä piirteitä. Pissisten johtaja Alice, kapinallinen Smitty ja kiusattu-nörtti Peter ovat kukin omalla tavallaan hyvin sympaattisia, joskin eniten sympatiani menevät Smittylle. Hänen päättömät tempauksensa jaksoivat ilahduttaa minua läpi kirjan.

Undeadin juoni on monilta osin ennalta-arvattava, joskin muistaakseni lopussa oli jokin yllättävä käänne. Kirjassa on myös hieman liian monta täpärää pelastumista - olisin ehkä kaivannut vielä yhden uhrin uskottavuuden takia. Onneksi nämä tekijät jäävät vauhdikkaan toiminnan, nopeiden käänteiden ja mahtavan huumorin jalkoihin siinä määrin, että kirjasta on helppo pitää ja sen henkilöiden selviytymisen puolesta jännittää.

Teinikauhukirjaksi Undead ei ollut lainkaan niin typerä kuin se olisi voinut olla, lähinnä Bobbyn ja nopeasti edistyvän juonen takia. Minua kuitenkin hieman häiritsi, että kirjailija a) tuntui tiedostavan, että hänen kirjaansa pidettäisiin genren vuoksi typeränä ja b) yrittävän vähän liikaa tehdäkseen seikkailustaan syvällisemmän. Bobbyn isään liittyvät jutut olisi mielestäni voinut karsia pois lähes kokonaan ja antaa lukijan vain viihtyä seikkailun parissa. Sen sijaan tykkäsin Bobbyn kaksoisidentiteetin ongelmista ja hänen äitiinsä liittyvistä kuvioista.

Sain selville, että kirjalle on myös jatko-osa. Sen nimi on Unfed. Tietenkin minun oli heti pakko varata se kirjastosta.

Kolme ja puoli tähteä.
Kirsty McKay: Undead. Chicken House, 2011. S. 249.



Korkea puoliso on jatkoa syksyllä lukemalleni Tähystäjäneidolle, jonka sain Libertéltä ensimmäisenä Toisen hyllyn aarteet -kirjana. Olin erittäin tyytyväinen tähän suomalaisen trilogian toiseen osaan.

Amaya on kotiutunut Khalkoksen saarelle ja pannut käytiin kokonaisen muutosten ja modernisointien sarjan. Hänen omassa elämässäänkin tapahtuu muutoksia: hän on raskaana, odottaa kruununperillistä. Kuitenkin Amayan välit hallitsijaperheen muihin jäseniin, ensimmäiseen naiseen Lilyanaan ja toiseen poikaan Radkoon, ovat kireät eivätkä lapsen synnyttyä ainakaan parane...

Amaya kärsii edelleen ärsyttävästä hyväuskoisuudesta ja sinisilmäisyydestä. Vaikka hänen alulle panemansa muutokset ovat kaikki hyviä, en ymmärrä miten hän ei tajua, että toistelemalla "meillä Sarmatiassa tehdään näin" hän vain hankkii itselleen vihollisia! Huoh. Miroslav sen sijaan ärsytti minua lähes aspergerisen Hristo Kiril -intoilunsa kanssa ja vanhanaikaisine naiskäsityksineen. Ja oikeastaan melkein kaikki hahmot ärsyttivät minua jossain vaiheessa. Samuil on kauhean kiva ja Mirtasta tykkään myös. Harmi että he ovat niin pienissä rooleissa...

Tämä kirja ei, kaikeksi onneksi, enää kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, mikä vaivasi ensimmäisen osan alkupuolta. Juoni on kiinnostava ja vauhdikas, joskin itse olisin karsinut kertojanäkökulmia. Kirjassa on yllättäviäkin käänteitä ja se on nopealukuinen. Kaiken kaikkiaan Korkea puoliso on edeltäjäänsä parempi ja hyvin toimiva kokonaisuus hankalista henkilöistään huolimatta.

Kolme ja puoli tähteä
Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Korkea puoliso. Karisto, 2012. S. 263.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa



Olin kuullut tästä kirjasta ensimmäisiä kertoja äidinkielen ykköskurssilla ja ajattelin silloin, että tuo pitää lukea. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, yllättäen, joten nyt oli hyvin sopiva tilaisuus tunkea se osaksi tämän vuoden klassikkohaastetta.

Holden Caulfield erotetaan joululoman alla koulusta, eikä ensimmäistä kertaa. Hän päättää olla odottamatta lukukauden loppumista ja lähteen kotiin New Yorkiin etuajassa viettääkseen muutaman päivän yksin ennen pakosta edessä olevaa vanhempien kohtaamista. Hän asuu halvassa hotellissa, käy baareissa, kulkee kaupungilla ja keksii keinon jutella pikkusiskonsa kanssa vanhempien tietämättä. Kaiken tämän lomassa hän pohtii paljon elämää ja tulevaisuuttaan.

Holdenin maailma on mielestäni todella surullinen. Hänestä lähes kaikki on ärsyttävää, sietämätöntä, rasittavaa, masentavaa tai häntä muuten vain ei huvita. Hän sanoo pitävänsä ihmisistä, mutta itse asiassa hän pitää vain kahdesta ihmisestä maailmassa: sisaruksistaan Alliesta ja Phoebesta. Korni ja falski ovat Holdenin lempisanoja ja melkein kaikki vastaantuleva, ihminen tai ei, on jompaa kumpaa. En tiedä mistä teini-iän kriisistä hän kärsii, mutta hän teki minut kovin surulliseksi.

Ensimmäiset seitsemisenkymmentä sivua Holdenin negatiivisuus on hauskaa, mutta sen jälkeen se alkaa hiukan ottaa päähän. Juonen ilmestymistä aloin odotella suunnilleen sivun 50 kohdalla, kunnes tajusin, ettei sellaista taida tulla. Eikä sitä aina tarvitakaan... tämä kirja olisi kylläkin saattanut tarvita. Se on tosin hämmästyttävän nopealukuinen, mutta voisi olla johdonmukaisempi. Arto Schroderuksen uusi suomennos on onneksi erittäin sujuvaa ja luonnollista kieltä; onnittelut erinomaisesta työstä. Luin että Pentti Saarikosken suomennosta on kritisoitu liiasta vapauksien ottamisesta, joten Schroderuksen panos lienee ollut tarpeen.

Kaikki negatiivisuus tekee Holdenista lopulta aika rasittavan päähenkilön, mutta sitten hänellä on kummallisia hellyyttävyyshetkiä, joiden aikana hän vetosi minuun syvästi. Muun muassa hänen rakkautensa uutta metsästyslakkia kohtaan sekä pohdintansa tulevaisuudestaan siepparina ruispellossa ja sorsien talvisesta asuinpaikasta olivat tällaisia. Holdenia kohtaan tuntemaani ärsytystä vähensi myös hänen keskustelunsa Phoeben kanssa, sillä tämä nosti esiin juuri ne asiat jotka Holdenissa minua ärsyttivät, ja pakotti hänet ajattelemaan niitä.

Kaikesta valituksestani huolimatta tavallaan pidin kirjasta. Se oli kiinnostava ja olen tyytyväinen että luin sen. Siepparissa on myös paljon hauskoja ja hyvällä tavalla erikoisia kohtia; erityisesti kuvaillessaan ihmisiä tai kertoessaan jostain tietystä tapahtumasta Holden on terässä.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Tammi, 2004. S. 289. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Catcher in the Rye vuonna 1951.

Sain myös jälleen yhden kohdan HelMet-haasteesta tällä kirjalla pois!