"FUN and chill": Gemina

Amie Kaufman & Jay Kristoff: Gemina. The Illuminae Files_02. Oneworld, 2016. S. 659

Varasin Geminan heti saatuani Illuminaen loppuun, ja sitten viivyttelin sen aloittamista kuukausitolkulla. Jo ensimmäisestä kirjasta oli selvää, että The Illuminae Files on sydämiä särkevä stressisarja, joten vaikka halusin lukea Geminan, välttelin sitä viimeiseen asti. Lopulta kirjaston uusimisraja tuli vastaan, ja oli pakko aloittaa.

Jumpstation Heimdall valmistautuu juhlimaan Terra-päivää. Avaruusaseman johtajan tytär Hanna Donnelly on sopinut tapaavansa ensin huumediilerinsä Nik Malikovin aseman sivukäytävillä ja sitten poikaystävänsä Jacksonin itse juhlassa. Nikin perhe pyörittää Heimdallin järjestäytynyttä rikollisuutta, ja niinpä bisneskuviot viivyttävät hänen saapumistaan tapaamiseen. Kun terroristit avaavat tulen atriumissa juhlijoiden joukossa, Hanna ja Nik huomaavat olevansa lähestulkoon ainoat heimdallilaiset, joilla on mahdollisuus pysäyttää terroristit ja pelastaa Heimdall sekä lähestyvä tiedealus Hypatia - ja ehkä koko universumi.

Jos Illuminae oli maton jalkojen alta vetävää materiaalia, niin Gemina ei kyllä jää toiseksi. Se on kirjoitettu samassa formaatissa kuin edeltäjänsä, eli tarina kerrotaan kokonaisuudessaan erilaisten tiedostojen kautta. Ensimmäisen osan transkripitioihin, radiokeskusteluihin, chattilogeihin ynnä muihin on lisätty myös muutama uusi tiedostoformaatti, joista erityisesti maininnan arvoinen on Hanna Donnellyn päiväkirja ja sen upeat piirrokset.

Minun oli helpompi muodostaa yhteys Geminan kuin Illuminaen päähenkilöihin. En tiedä, johtuiko se siitä, että olin jo tottunut erikoiseen formaattiin, vai siitä, että Gemina  keskittyy enemmän samoihin hahmoihin siinä missä varsinkin Illuminaen alkupuoli vaeltaa, vai siitä, että satuin nyt vain pitämään Hannasta ja Nikistä enemmän, mutta näin asia joka tapauksessa on. Ja Hanna ja Nik - he ovat elämä. Hanna on toisaalta hemmoteltu rikas tyttö, toisaalta uskomattoman kykenevä, lähitaistelutaitoinen ja sotilasstrategiaa aamupalaksi syövä badass, joka ei siedä mitään bullshittiä keneltäkään. Nik on toisaalta mafiaperheen jäsen ja jo vankilassa istunut nuorisorikollinen, toisaalta sarkastinen, traaginen, serkkuaan kaikelta pahalta suojeleva, parhaansa yrittävä kanelipullapoika. Ja ah, Nikin serkku. 15-vuotias, pyörätuolissa istuva tietokonenero Ella Malikova, joka pyörittää koko avaruusaseman tietokonejärjestelmiä pikkusormensa ympärillä, ja jolla ei ole aikaa Nikin romansseille. Bless. Nik on ihana, mutta Hanna ja Ella ovat tämän kirjan sykkivä sydän.

Juoni lähtee käyntiin nopeasti, ja kirja onkin käännettä yllättävän käänteen perään. Terroristien lisäksi asemalla ovat päässeet vapaiksi aivoja syövät loiseläimet, joku heimdallilaisista on oikeasti petturi, madonreikä aseman keskuksessa on epävakaa, eivätkä Kerenzan hyökkäyksen selviytyjät tiedä tuhosta, joka heitä Heimdallilla odottaa. Hanna, Nik ja Ella tekevät kaikkensa aseman, Hypatian ja universumin pelastamiseksi, mutta kolmen erikoislaatuisenkin teinin voimat ovat silti vain kolmen teinin voimat. Kirjan lukeminen oli uskomattoman stressaavaa, sillä halusin heidän pärjäävän ja selviytyvän, mutta en vain nähnyt, miten se olisi mahdollista. Tämän kirjan kanssa tulee siis varautua huimaa vauhtia takovaan pulssiin ja kompulsiiviseen sivujen kääntelyyn.

Lähdin lukemaan Geminaa hieman epäillen, sillä ajattelin, että en kiinnostuisi uusista hahmoista riittävästi. Nyt olen kuitenkin varovaisesti jopa sitä mieltä, että ehkä pidin Geminasta itse asiassa enemmän kuin Illuminaesta. Ja vaikka Hanna, Nik ja Ella ovat Geminan päätähdet, myös Illuminaesta selviytyneet hahmot tavataan jatko-osassa. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin kolmannessa osassa Obsidiossa he ovat kaikki yhdessä. Toisaalta en malta odottaa pääseväni lukemaan Obsidiota, toisaalta ajatuskin kauhistuttaa. Sydämestäni on tuskin sen jälkeen enää mitään jäljellä.

Ainut tapa, jolla tästä sarjasta tulisi parempi, olisi muutama tärkeä HLBT+ hahmo. Mitään muuta parannettavaa en kerta kaikkiaan keksi. Ehdottomasti tämän vuoden huippulukukokemuksia.

Viisi tähteä

Erilainen gay-kokemus: Honestly Ben

Bill Konigsberg: Honestly Ben. Arthur A. Levine Books, 2017. S. 326

Arvio sisältää spoilereita sekä tästä kirjasta että Openly Straightista.

Openly Straight loppuu YA-kirjaksi siitä epätavallisella tavalla, että pääpari ei ole lopussa yhdessä. Ja koska shippaan Rafea ja Beniä, minun piti tietenkin lainata myös jatko-osa saadakseni tämän kaivatun loppuratkaisun.

Ben Carverin elämässä ahkera työnteko on aina ollut tärkeintä. Köyhän perheen poika on hienossa koulussa stipendioppilaana, ja vain erinomaiset arvosanat hyväksytään. Koulun ohella Ben pelaa useita eri urheilulajeja ja osallistuu politiikkakerhoon. Kaikki tämä on yllättäen tuonut arvostetun yliopistostipendin Benin ulottuville - hänen täytyy vain nostaa matematiikan arvosanansa ja kirjoittaa puhe Vietnamin sotasankarista, jonka muistolle stipendi on omistettu. Mutta edellisen lukukauden säätö Rafe Goldbergin kanssa painaa edelleen Benin mieltä, ja kaiken huipuksi hän tapaa kirjastossa kiehtovan Hannahin. Kevään edetessä Ben joutuu ratkaisemaan, kenen arvoja hän tahtoo seurata, ja kuka hän oikeastaan tahtoo olla.

Jos Rafen kirja oli raskasta luettavaa, niin sitä on myös Honestly Ben, joskin hieman erilaisista syistä. Kirjan omistuskirjoituksessa mainitaan mies, muistaakseni Bill Konigsbergin puoliso, ja jotain siitä, että hän on alun perin tuonut Benin äänen todeksi. Täytyy sanoa, että ilman tätä omistuskirjoitusta pitäisin Benin konfliktia kirjassa melkoisen epäilyttävänä läjänä hevonpaskaa, mutta jos omistuskirjoitus tarkoittaa sitä, mitä luulen sen tarkoittavan, pidän konfliktia vain hieman epäilyttävänä.

Suurin ärsytykseni tätä kirjaa kohtaan juontuu siis siitä, että Ben itsepintaisesti pitää itseään heterona. Koko sivujuoni Hannahin kanssa liittyy Benin tarpeeseen todistaa itselleen oma heteroutensa (ja Hannah olisi ansainnut parempaa, sillä hän on ihana). Benin ja Rafen välien jälleen lämmettyä Ben on edelleen vakuuttunut olevansa hetero - Rafesta huolimatta. Ben inhoaa sitä, kun häntä yritetään lokeroida homoksi tai biseksuaaliksi, ja kirjassa onkin paljon draamaa Benin itsemäärittelyn ympärillä. Minulla olisi taas hieman sanottavaa aiheesta.

Ensinnäkin haluan huomauttaa, että meillä kaikilla on oikeus itsemäärittelyyn. Jos Ben sanoo olevansa hetero, niin olkoon sitten. En vain voi kuvitella, millaisessa maailmassa toiseen poikaan rakastunut teinipoika pitää itseään heterona ja tämä myydään minulle kuin siinä ei olisi kyse sisäistetystä homo- tai bifobiasta. Toiseksi, bi-ihmisten näkymättömyys mediassa johtuu osin siitä, että todella monet periaatteessa-bi hahmot ovat juurikin tätä "en tykkää lokeroista" porukkaa, mikä jättää tosielämän bi-ihmiset ilman paljon kaivattua representaatiota. Kolmanneksi, Ben muistaakseni sanoo kirjassa pitävänsä biseksuaalisuutta 50/50 kiinnostuksena naisia ja miehiä kohtaan, ja tästä syystä hän ei koe nimitystä omakseen (hän on kiinnostunut naisista ja Rafesta), mikä on vain vanhanaikaista ja ymmärtämätöntä. <insert facepalm emoji> Kerrataanpa siis vielä: biseksuaalisuus on kiinnostusta omaa ja muita sukupuolia kohtaan, ja kiinnostuksen määrä eri sukupuolia kohtaan voi vaihdella ja olla radikaalistikin erilainen. Kaikki tämä olisi ihan ok, jos Benin juonikaari menisi sisäistetystä bifobiasta ja itsensä heterona pitämisestä oppimisen kautta siihen, että hän ymmärtäisi olevansa biseksuaali joka preferoi naisia, mutta näin ei tapahdu. Siksi ainut syy, miksi pidän tätä vain hieman epäilyttävänä on se, että jos Bill Konigsbergin puolison kokemus seksuaalisesta suuntautumisestaan on sama kuin Benin, niin kai tämäkin sitten on ihan oikea kokemus joka ihmisillä on. Olen silti sitä mieltä, että bi-ihmiset heitettiin tässä nyt bussin alle aika pahasti, mutta kuten sanoin alussa, ei ole minun paikkani kieltää kenenkään oikeutta itsemäärittelyyn.

Kaikesta ihme säädöstä huolimatta Rafe ja Ben ovat super söpöjä tässä kirjassa, ja näyttävät hyvää esimerkkiä terveellisestä kommunikaatiosta (Ben vasta opettelee, mutta hän yrittää parhaansa; on myös tärkeää näyttää, että kotoa opituista huonoista tavoista käsitellä konfliktia voi opetella pois). Rafe on kasvanut ihmisenä edellisestä kirjasta suorastaan huimaa vauhtia ja on selkeästi löytänyt paikkansa omana itsenään, mikä oli ilahduttavaa huomata. Tämä kirja on tietenkin Benin kasvutarina, ja erikoista itsemäärittelyjuonta lukuun ottamatta myös Benin matkan seuraaminen saa hyvälle mielelle, sillä hän todella etsii ja löytää omat arvonsa ja uskomuksensa, ja seuraa niitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin Toby. Toby on ehkä parasta jo edellisessä kirjassa, mutta erityisesti tässä kirjassa hän saa ansaitsemansa osan. Toby on höpsö, omalaatuinen, helposti innostuva ihanuus, mutta myös viisas nuori, joka tuntee itsensä ja tietää mikä tekee hänet tyytyväiseksi, ja on kärsivällisyydessään valmis myös opettamaan muita tarpeen niin vaatiessa. Tässä kirjassa Toby muistuttaa Beniä siitä mikä on oikeasti tärkeää, ja tulee samalla itse kaapista gender fluidina. Toby = rakkaus.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: Openly Straight

Bill Konigsberg: Openly Straight. Arthur A. Levine Books, 2013. S. 320

Vuosi sitten, käydessämme #Queer52-kirjoja läpi suomalaisten kirjastojen sivuilta, Openly Straight ei ollut Suomessa saatavilla. Tiesin kuitenkin kirjan perusidean ja se kiehtoi minua, joten tänä kesänä tarkistin uudestaan. Ilokseni kirja oli otettu HelMet-kirjastojen valikoimaan ja pääsin lukemaan sen seuraavana haastekirjana.

Rafe on kyllästynyt olemaan aina "se homopoika", joten muuttaessaan Coloradosta itärannikolle sisäoppilaitokseen hän päättää olla kertomatta suuntautumisestaan kenellekään ja vain elää normaalia teinipojan elämää. Hän saa huonekaverikseen erikoisen Albien, mutta tahtoo mieluummin tutustua urheilijajätkiin. Kun hän ystävystyy fiksun, vakavan Benin kanssa, hän joutuu kuitenkin uudelleenarvioimaan, onko kaapissa pysyminen sittenkään paras ratkaisu.

Täytyy heti alkuun myöntää, että olin ymmärtänyt kirjan idean vähän väärin. Olin tiivistelmistä ymmärtänyt, että Rafe tekee ikään kuin sosiaalisen kokeen: millaista elämä on, jos kukaan ei tiedä hänen homoudestaan? Mutta kyse on enemmänkin siitä, että Rafe oikeasti tahtoo pysyä piilossa, ja siis aktiivisesti välttelee asiasta puhumista. Hän jopa valehtelee tyttöystävästä kotona Coloradossa, vaikka ei aikonut tehdä niin. Tämä oli minulle aika vaikea pala.

Sosiaalisena kokeena jotain vastaavaa voisi olla hauska joskus kokeilla, mutta en epäröisi rikkoa roolia hetkeäkään sitten kun se tulisi esiin. Se, että Rafe aktiivisesti halusi piilottaa tämän osan itsestään, oli minulle todella vaikeaa nielaista. Voin ymmärtää sen, että hän oli kyllästynyt täyttämään aina kiintiöhomon roolia, ja halusi että hänet nähtäisiin uudessa koulussa muullakin tavoin kuin vain sinä homopoikana. Hän kuitenkin joutui selittelemään valintaansa itselleen ja kotiin jääneille vanhemmilleen ja parhaalle ystävälleen toistuvasti, ja nopeasti hän löysi itsensä navigoimasta valheiden verkkoa. Seksuaalisen suuntautumisen ei tarvitse määritellä meitä ihmisinä, mutta se on kuitenkin niin iso osa arkielämäämme, että sen piilottaminen on yllättävän haastavaa. Varsinkin kun on jo elänyt ulkona kaapista, kuten Rafe Coloradossa.

Jatkuvan valehtelun ja petosten lisäksi minua söi Rafen valinnassa se, että emme me ole onnellisia piilotellessamme tärkeää osaa itsestämme. Tiedän tämän itsestäni - sen takia yritän aina tuoda suuntautumiseni ja sukupuoleni uusien tuttavuuksienkin tietoon mahdollisimman nopeasti, sillä mitä rennommin voin olla, sitä autenttisempi olen ja sitä aidompi suhteesta kehittyy. Tiedän tämän myös ystävistäni, joiden matkaa omaan identiteettiinsä olen päässyt seuraamaan. Mitä avoimemmin olemme omia itsejämme, sitä onnellisempia olemme. Ja Rafestakin huomasi helposti, miten jatkuva valehtelu ja piilottelu vaikutti häneen. Tietenkin osa Rafen matkaa tässä kirjassa on tämän kaiken oivaltaminen, mutta sen lukeminen oli silti turhauttavaa ja raskasta.

Mielenkiintoinen piirre Rafen "uudessa minässä" on myös se, että hänen ensisijainen kaveriporukkansa on koulun urheilijatähdet. Rafe ei vanhassa koulussaan kuulunut urheilijoihin, mutta hän tahtoo kuulua urheilijoiden heteromaskuliiniseen joukkoon osana uutta rooliaan. Ja, yllätys yllätys, juuri jalkapallojoukkueessa hän tutustuu Beniin. Rafen ja Benin suhteesta kehittyy nopeasti erityinen ja syvällinen, mutta se tapahtuu Benin huoneen yksityisyydessä, poissa joukkuetovereiden katseiden alta. Heidän ystävyytensä erityisyydestä huolimatta Rafe ei kerro Benille homoudestaan ja historiastaan ulkona kaapista edes suhteen kehityttyä fyysiseksi, mikä luonnollisesti aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Samalla kun Rafe tutustuu Beniin, hän tutustuu hieman vastentahtoisesti myös huonetoveriinsa Albieen ja tämän ystävään Tobyyn, joka on tullut kaapista edellisenä kouluvuonna. Vaikka Rafe onkin saanut paikan osana koulun urheilijaporukkaa, hän huomaa nopeasti Albien ja Tobyn olevan enemmän itsensä kaltaisia ihmisiä; hän huomauttaa itsekin, että vanhassa koulussaan hän olisi varmaankin ollut kavereita Albien ja Tobyn kanssa.

Rafen suhteet kotiinpäin ovat heikommissa kantimissa. Hänen vanhempansa ja paras ystävänsä Claire Olivia eivät voi ymmärtää, miksi Rafe on päättänyt palata kaappiin, ja tuovat näkemyksensä hyvin aggressiivisesti ja äänekkäästi esille. Rafen kotikaupunki on hyvin liberaali ja hänen on aina ollut turvallista olla ulkona niin perheelleen kuin ystävilleen. Jälleen huomasin olevani eri mieltä kirjan kanssa - vaikka en pitänyt Rafen valinnasta, se oli hänen valintansa. Hänen vanhemmillaan tai Claire Olivilla ei ole mitään oikeutta yrittää vakuuttaa Rafea toisin, tai olla tukematta häntä niin paljon kuin kirjassa käy. Selvästi tämä oli Rafelle tärkeää, ja hän tarvitsi tämän kokemuksen oppiakseen asioita itsestään ja elämästään, ja se, että kotoa huudetaan hänen olevan väärässä, ei auta mitään. Meillä on kaikilla oikeus omiin ratkaisuihimme, erityisesti koskien näin henkilökohtaista asiaa, ja jokainen pääsee johtopäätöksiin ja ymmärrykseen omaa reittiään.

Ihmissuhteet ovat siis tämän kirjan parasta antia. Niitä on moneksi, ja kaikki ovat huolella kirjoitettuja. Myös Rafen suhde luovan kirjoittamisen opettajaansa on mielenkiintoinen, sillä opettaja on uudessa koulussa ainut, joka tietää Rafen homoudesta ja heidän suhteensa kautta lukija oppii enemmän Rafen menneisyydestä ja siitä, mikä johti hänet tähän valintaan. Nämä kirjoitustehtävät, jotka rytmittävät tekstiä, olivatkin elintärkeitä sille, että jaksoin tuntea minkäänlaista myötätuntoa Rafea ja hänen valintaansa kohtaan. Kirjan lopussa totesin, että vaikka olinkin Rafen kanssa eri mieltä, saatoin silti ymmärtää häntä.

Uskon, että tämä kirja on tärkeä ja silmiäavaava ihmisille, joille oman identiteetin hyväksyminen ja sen kanssa eläminen on vielä työn alla, tai ihmisille, jotka eivät itse kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Itselleni tämä tuli liian myöhään, mutta toisaalta oma matkani on ollut niin suoraviivainen, etten tiedä, olisiko oikeaa aikaa ollutkaan. Turhautumisesta huolimatta kirja oli riittävän mielenkiintoista luettavaa, että sen palauttaessani lainasin jatko-osan saman tien. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Neljä tähteä

Tieto on valtaa: Ink and Bone

Rachel Caine: Ink and Bone. Volume one of the Great Library. Allison & Busby, 2015. S. 410

Olen muistaakseni ennenkin puhunut Paper Furysta ja siitä, kuinka saan nykyään puolet kirjasuosituksistani häneltä. Niin myös Ink and Bone tuli alun perin bongattua Caitin Instagram-kuvista, ja riittävän pitkään sitä tuijoteltuani päätin, että Alexandrian kirjasto kuulostaa liian hyvältä jättää väliin.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Alexandrian kirjasto ei ikinä tuhoutunut, ja pitää nyt maailmaa rautaisessa otteessaan. Tieto on kaikille vapaasti saatavilla, mutta kirjasto kontrolloi, mitä saa tietää ja mitä ei - yksityisten kirjojen omistaminen on ankarasti kiellettyä. 16-vuotiaan Jessin perhe on lontoolaisia kirjojen salakuljettajia, mutta Jessin rakkaus heidän tuotettaan kohtaan tekee hänestä huonon bisnesmiehen. Niinpä Jessin isä lähettää hänet kirjaston oppilaaksi, sisäpiirin vakoojaksi suvun tarpeita varten. Alexandriassa Jess löytää omat ihmisensä, mutta joutuu myös kohtaamaan karun totuuden: kirjasto ei olekaan se hyvyyden tyyssija jollaisena hän on sen oppinut tuntemaan.

Tämän kirjan asetelma on mieletön ja koukuttava. Kaikkien lukutoukkien yhteinen harmitus on varmasti Alexandrian kirjaston kohtalo, ja miten hienoa onkaan ajatella, että se olisi selviytynyt antiikista nykypäivään! Kirjan maailmassa ollaan ajallisesti jonkin verran meidän maailmaamme edellä, mutta kehityksellisesti jäljessä, sillä kirjapainoa ei ole ikinä keksitty. Tai on, mutta kirjasto ei ole antanut keksinnön tulla todeksi, sillä silloin he eivät voisi kontrolloida tiedon virtaa. Selvennykseksi täytyy tässä kohdin sanoa, että ihmiset eivät siis tiedä kirjaston pitävän yllä salaista tyranniaa ja kontrolloivan heidän tietomääräänsä. Ja se, että kirjapainon puuttuminen on hidastanut muutakin kehitystä näin merkittävästi, on mielestäni kiinnostavaa ja uskottavaa. Kehitys vaatii tietoa, ja tiedon vapaa leviäminen edistää kehitystä. Kehityksellisesti kirjassa eletään ehkä noin meidän 1800-lukuamme, tai kenties 1900-luvun alkua.

Cainen luoma maailma on siis kiinnostava, mutta olisin halunnut, että sitä olisi alkuun selitetty hieman paremmin. Olin todella hukassa kirjaston "kirjojen" ja tiedonvälityssysteemin kanssa, enkä lainkaan ymmärtänyt, miten se toimii. Tämä vei turhaan huomiota tarinalta. Muutenkin kirjan suurimmat puutteet olivat kaikesta huolimatta juuri maailmanrakennuksessa: olisin esimerkiksi halunnut kuulla enemmän historiasta, siitä miksi modernit valtiot ovat olemassa (hieman eri tavalla kuin meillä, mutta kuitenkin) kirjastosta huolimatta, ja etenkin siitä miksi kaikki puhuvat englantia, vaikka Brittiläistä imperiumia ei ilmeisesti ole (kirjassa Englanti on sodassa Walesin kanssa, ja minun on vaikea uskoa, että he olisivat päässeet maailman ympäri, jos eivät ole edes rajanaapuria saaneet valloitettua).

Siinä missä maailmanrakennus on puutteellista, kirjan upeat hahmot korvaavat. Itse päähenkilö Jess on hieman meh, ja hänen rakkaudenkohteensa Morgan on suunnilleen yhtä kiinnostava kuin tiskirätti, mutta kaikki muut hahmot ovat mahtavia. Saksalainen "kiltti jättiläinen" Thomas, keksijä; muslimityttö Khalila, joka ainoana kirjaston oppilaiden koko historiassa on saanut täydet pisteet pääsykokeesta; walesilainen Glain, jolla ei ole aikaa kenenkään bullshitille; espanjalainen Dario, jonka elämäntehtävä on raivostuttaa Jessiä; ja tietenkin heidän opettajansa Wolfe ja Santi. Wolfe ja Santi ovat rakkaus. Wolfe on nuorten opettaja, ja hän vaikuttaa ensin inhottavalta Kalkaros-hahmolta, mutta paljastaa myöhemmin pehmeitä puolia ja traagisen menneisyyden (mutta paremmin kuin Kalkaros). Santi on sotilaspäällikkö, joka on aina Wolfen rinnalla ja pitää häntä maan pinnalla huvittunut hymy huulillan. Khalila on myös rakkaus. Ainoa valitukseni Khalilasta on se, että hän alussa torjuu Darion yritykset flirttailla kanssaan, ja sitten jossain vaiheessa vain taipuu??? Ein pitäisi tarkoittaa ei, eikä pitkitetty kyllä. En arvostanut tätä juonenkäännettä, varsinkin kun Khalila ei todellakaan tarvitse mitään miestä.

Kirja on kirjoitettu tavalla, joka on ensinnäkin todella elävä ja luo selkeitä mielikuvia, ja toiseksi pitää mielenkiintoa yllä todella hyvin. Juonta on helppo seurata, ja koko ajan on jotain kiinnostavaa uutta opittavaa - etenkin, kun Jess pääsee Alexandriaan ja lukijakin pääsee tutustumaan kirjaston toimintaan ensikäden kokemuksella. Loppuun päästyäni totesin, ettei kirjastossa ole kuin ensimmäinen osa, ja tilasin saman tien kolme ensimmäistä osaa itselleni Adlibriksestä. Ymmärtääkseni sarjassa on tähän mennessä neljä osaa, ja ainakin yksi vielä tulossa. Loppu jätti sellaisen tunnemyrskyn valtaan, että kakkosen kimppuun on päästävä pian!

Neljä tähteä

Tällä sarjalla on yhdet kauneimmista kansista, joita tiedän