The Breakfast Club murhalla höystettynä: One of Us Is Lying

Karen M. McManus: One of Us Is Lying. Penguin Books, 2017. S. 358

Kirjan etukannessa lukee: "Nörtti. Urheilija. Rikollinen. Prinsessa. Murha." Takakannessa lukee: "Viisi opiskelijaa kävelee jälki-istuntoon. Vain neljä poistuu hengissä." Tietenkin assosiaatio 80-luvun teinielokuvaan The Breakfast Clubiin on väistämätön ja nopea, mutta mitäpä tarinaa ei pieni murha parantaisi? Tiesin, että tahdon lukea One of Us Is Lyingin heti kun kuulin siitä.

Koulun älykkö Bronwyn, paha poika Nate, baseball-tähti Cooper, prom-prinsessa Addy ja ulkopuolinen Simon, epätodennäköinen joukko yhdessä, löytävät itsensä jälki-istunnosta eräänä syysiltapäivänä. Kesken jälki-istunnon Simon saa allergisen reaktion juomastaan vedestä ja kuolee. Se jättää neljä muuta opiskelijaa epäilyksen alle, ja pian selviää, että heillä kaikilla on salaisuuksia, jotka he haluaisivat pitää itsellään, mutta jotka uhkasivat paljastua Simonin pitämässä About That juorusovelluksessa. Kaikki vakuuttavat syyttömyyttään, mutta jonkunhan on pakko valehdella, eikö?

Tämä on niitä kirjoja, joita on vaikea arvioida paljastamatta liikaa. Yritän kuitenkin sanoa jotain yleisesti, ja lisää spoilerivaroituksen alla.

Kirjan hahmot ovat erinomaisia. Kaikilla neljällä epäillyllä on oma kertojanäänensä, mikä päästää lukijan tutustumaan heihin intiimisti ja oppimaan heistä muutakin kuin sen stereotypian, jolle heidän hahmonsa perustuu. Kaikissa on jotain muutakin, ja kaikki tuntuvat todella inhimillisiltä ja aidoilta. Erityisenä suosikkinani täytyy mainita Addy, joka aloittaa kirjan kynnysmattona ja nättinä tyttönä, mutta jonka kasvutarina on mieletön ja teki hänestä lopulta suosikkihahmoni koko kirjassa.

Juoni on mielenkiintoinen (luin koko opuksen 24 tunnissa), mutta ennalta-arvattava. Arvasin kaikkien salaisuudet sekä lopun ison paljastuksen paljon ennen kuin ne tulivat tekstissä esiin. Tämä teki lukemisesta vähän tylsää - olisin paljon mieluummin yllättynyt - mutta juoni kantoi kuitenkin riittävästi. Loppu oli hieman turhan rusetilla yhteen sidottu nätti paketti minun makuuni, mutta toiset tykkäävät sellaisesta. Omasta puolestani saisi jäädä hieman enemmän langanpätkiä tuuleen heilumaan.

Spoiler-varoitus
Ensinnäkin täytyy puhua Cooperista, jonka salaisuus on se, että hän on homo. Tätä... ei käsitelty parhaalla mahdollisella tavalla. Arvasin totuuden kyllä hyvin aikaisin, sillä Addyn salaisuus oli jo, että hän oli pettänyt poikaystäväänsä, joten toinen hetero pettämisskandaali olisi ollut mielikuvituksetonta ja tylsää. Lisäksi Cooperin salaisuuden paljastamista viivytettiin todella pitkälle kirjaan, mistä sai vaikutelman, että tulossa oli jotain todella dramaattista. Siitä, kannattaako hahmon seksuaalisuutta käyttää tällaisena shokkielementtinä ja yllätysjuonenkäänteenä, voi olla montaa mieltä. Itse en ole suuri fani. Vaikka olinkin tyytyväinen, että olin ollut oikeassa Cooperin salaisuudesta, se olisi mielestäni kannattanut tuoda esiin paljon rauhallisempaan tyyliin.

Muuten Cooperin kokemus on mielestäni hyvin kirjoitettu ja hänen syynsä kaapissa pysymiseen ovat oikeita ja uskottavia. Mistä pääsemmekin ikuiseen valituksen aiheeseeni, eli outtaamiseen. Cooper outataaan poliisitutkinnan yhteydessä, ja vaikka tämä ei mielestäni ollut huonoin mahdollinen tapa outata hahmo - siinä oli järkeä juonen kontekstissa ja se tuntui aidolta - olen kuitenkin lähtökohtaisesti tätä juonenkäännettä vastaan. Toisaalta taas kohtaus, jossa Cooper tulee kaapista perheelleen, on sydäntäsärkevän aito, ja tekee monille varmasti hyvää nähdä oman kokemuksensa kaltainen kohtaus paperilla. Ja loppukirjan ajan Cooper saakin sitten olla onnellinen poikaystävänsä kanssa, mitä tietenkin arvostan.

Toiseksi täytyy puhua mielenterveydestä. Tässä paljastan, kuka on kirjan murhaaja, eli jos luit äskeisen, mutta et tahdo tietää, hyppää nyt alaspäin spoilerittomalle alueelle. Kirjassa siis mainitaan, että Simonilla sekä hänen ystävällään Janaella on masennus. Simonin masennus teki hänestä itsetuhoisen, ja hän halusi aiheuttaa samaa vahinkoa kuin kouluampuja, mutta "paremmalla" tavalla, eli tappamalla itsensä ja lavastamalla sen murhaksi. Tämän voi lukea mielenterveyttä stigmatisoivana juonenkulkuna. Itse luin sen enemmänkin tyyliin "Simon on masentunut ja on siksi itsetuhoinen, lisäksi Simon on kamala ihminen ja tahtoo pahaa muille, eivätkä nämä asiat liity toisiinsa". Tämä oli kuitenkin minun tulkintani, eikä niinkään erityisesti kirjassa painotettu versio, joten juonikulku on helppo lukea niin, että Simonin masennus teki hänestä kamalan ihmisen, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Tilanne ei siis ole ideaali.

Spoilerit ohi

Tässä kirjassa oli myös yksi harvoja hetkiä, kun huomasin shippaavani heteroparia. Heidän suhteensa on söpösti kirjoitettu ja tervehenkinen, ja oikeasti tykkäsin siitä. Kuten sanottu, Addy ja hänen kehityskaarensa oli kuitenkin suosikkini, ja kaiken kaikkiaan tässä kirjassa parasta olivat hahmot: juoni tuntui selkeästi kakkoselta. En tiedä, onko se hyvä asia kirjassa, jonka vedon pitäisi juonikuvauksen perusteella perustua juurikin juoneen, mutta näin asia nyt oli.

Kolme ja puoli tähteä

Feminismin alkeet: We Should All Be Feminists

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists. Fourth Estate, 2014. S. 48

We Should All Be Feminists oli vuosi tai pari sitten Suomessakin isosti esillä, kun kaikille maan yhdeksäsluokkalaisille jaettiin kopio tästä 50-sivuisesta esseestä. Kun tarvitsin HelMet-haasteeseen afrikkalaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan, päätin saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja lukea tämän paljon puhututtaneen ja suuresti kehutun feministisen manifestin.

Adichien essee perustuu samannimiseen TED-puheeseen, jonka hän piti joitain vuosia takaperin. Hän puhuu feminismistä afrikkalaisesta näkökulmasta, käyttäen paljon esimerkkejä omasta elämästään. Essee käy läpi feminismin peruspilarit, ja on varsin toimiva feminismin perusteiden esittely. En tiedä miten valveutuneita suomalaiset yhdeksäsluokkalaiset ovat, mutta varmasti moni heistä on oppinut tästä kirjasesta hyviä asioita.

Itselleni We Should All Be Feminists ei tarjonnut juurikaan uutta pureksittavaa lukuun ottamatta konkreettisia esimerkkejä siitä, miten afrikkalaisten naisten tilanne on vielä monin paikoin heikompi kuin länsimaalaisten. Adichie ei sano mitään, mitä ei olisi sanottu jo aiemmin, joskin hän sanoo sen tiiviissä, helposti ymmärrettävässä ja nopeasti luettavassa muodossa, hyvin kirjoitettuna. Henkilökohtaisesti kaipaisin syvempää analyysia, mutta jos feminismi on vieras tai vähän pelottava aihe, ei tämä ole huono paikka aloittaa.

Adichie oli jokin aika sitten otsikoissa transfobisten kommenttien takia, ja tätä esseetä lukiessa oli helppo huomata, mistä ne nousivat. Adichien käyttämä kieli on hyvin binääristä ja monin paikoin cisseksististä: hän tiedostaa tekstissään vain miesten ja naisten olemassaolon, ja määrittelee sukupuolet biologisten ominaisuuksien kautta. Kuten tiedämme, sukupuoli on sosiaalinen konstruktio, "biologinen sukupuoli" on vähintäänkin epämääräinen sanapari, ja sukupuolikokemukset, -identiteetit ja -ilmaisu ei rajoitu cismiehiin ja -naisiin. Essee ei kyllä muutenkaan ole millään tasolla intersektionaalinen, vaan se puhuu feminismistä vain naisten ja miesten välisenä asiana. Minun feminismini kattaa myös monia muita osa-alueita, kuten rodullistetut ihmiset, luokkaerot, ableismin, seksuaalisen ja romanttisen suuntautuneisuuden, jne. Feminismin rajoittaminen cissukupuolisia ihmisiä koskevaksi asiaksi on minulle vierasta ja tuntuu epätarkoituksenmukaiselta.

Essee on saanut niin paljon kehuja ja huomiota, että odotin jotain paljon enemmän. Feministisen julistuksen sijaan sain keskiverron feminismin alkeiskurssin. Sillekin on paikkansa, mutta esseen saama huomio sen tasoon nähden tuntuu kohtuuttomalta.

Kolme tähteä

Yllä mainittu kohta HelMet 2016 -haasteesta.

Teini-ikäiset etsivät sisäoppilaitoksissa ovat uusi juttuni: A Study in Charlotte

Brittany Cavallaro: A Study in Charlotte. Katherine Tegen Books, 2016. S. 321

Kekseliäimmät huomaavat heti, että kirjan nimi on sanaleikki kuuluisasta Sherlock Holmes -tarinasta A Study in Scarlet. Rakastan sanaleikkejä, ja niinpä olin heti myyty kirjan nimelle. Tästä lienee myös helppo päätellä, että kyseessä on Sherlock Holmes -teemainen tarina, ja mikäs sen parempaa.

Lontoolainen James Watson on lähetetty vasten tahtoaan pelaamaan rugbya amerikkalaisen Sherringfordin sisäoppilaitoksen joukkueessa. Watson haluaisi vain opiskella luovaa kirjoittamista seuratakseen isoisoisoisänsä tohtori John Watsonin jalanjäljissä, mutta yksi hyvä puoli Sherringfordissa on: sitä käy myös hänen esi-isänsä kumppanin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, Charlotte Holmes. Watsonin ja Holmesin suhde ei lähde täysin kivuttomasti käyntiin, mutta pian kampuksella alkaa tapahtua ja heidän täytyy yhdistää voimansa, kun joku yrittää lavastaa heidät syyllisiksi luokkatoverin murhaan.

A Study in Charlotte on mukaansatempaava, jännittävä mysteeri erinomaisilla hahmoilla. En ole lukenut tämän kalenterivuoden aikana turhan montaa kirjaa, joita on ollut vaikea laskea käsistään, joten tämä oli erittäin tervetullutta. Kirjan juoni kantaa ja loppuratkaisu on sekä tyydyttävä että jättää sopivan tilan jatko-osalle. Hahmojen puolesta saa todella jännittää useammassakin kohtauksessa.

Sekä Watson että Holmes ovat kiinnostavia ja aidon tuntuisia ihmisiä. He ovat ehkä turhan paljon suoria reinkarnaatioita esi-isistään, eikä kaikkia piirteitä ole aivan käsitelty loppuun asti (esimerkiksi Holmesin huumeidenkäyttö esitetään vain piirteenä, eikä niinkään asiana jolle pitäisi ehkä tehdä jotain), joten tässä olisi voinut toivoa hieman originaaliutta tai ainakin parempaa pohjustusta kirjailijalta, mutta kaiken kaikkiaan pidin hahmoista - etenkin Holmesista. Nais-Sherlock kaikkine Sherlockin piirteineen oli virkistävää ja tervetullutta luettavaa. Charlotte = rakkaus.

Maailmasta on sanottava, että ensinnäkin kirjan asetelma muistutti minua Truly Deviousista, jonka luin alkuvuodesta: teini-ikäiset etsivät sisäoppilaitoksessa. Mutta hyvällä tavalla. Pidän sisäoppilaitoksista kirjan tapahtumapaikkana, eikä tarinoissa oikeastaan ole muuta samaa kuin tapahtumapaikka ja murhamysteerigenre, joten en saanut vaikutelmaa, että Truly Devious olisi A Study in Charlotten kopio (vaikka kannessa onkin suositus Maureen Johnsonilta, eli hän on ehdottomasti lukenut tämän kirjan). Toiseksi maailmasta on sanottava, että rakastin ajatusta siitä, että Sherlock Holmes ja John Watson olisivat olleet oikeita ihmisiä ja jättäneet jälkeensä perhedynastiat. Hieman hämmentävästi kirjassa jossain kohdin myös mainitaan Arthur Conan Doyle Holmes-tarinoiden kirjoittajana, vaikka niistä enimmäkseen puhutaan John Watsonin tarinoina, mutta ehkä tämä oli aiemmasta painoksesta jäänyt virhe? En antanut sen häiritä liikoja.

Kirja käsittelee myös vakavia aiheita, kuten edellämainittua huumeidenkäyttöä, ja mm. raiskausta. Mainitsen tästä erikseen, sillä itse olen hyvin herkkä raiskaukselle kirjan elementtinä, mutta tässä sitä mielestäni käsiteltiin hyvin. Itse raiskaus on jo tapahtunut ennen kirjan alkua, eli lukijaa ei shokeerata yksityiskohdilla eikä sitä käytetä juonen käännekohtana. Sen sijaan kirja keskittyy (sen verran kuin keskittyy, tämä ei ole mikään pääaihe) toipumiseen ja selviytymiseen, trauman käsittelemiseen. Tätä hyvin harvoin näkee kirjoissa, joissa raiskausta käytetään vain juonen shokkielementtinä, joten erityispisteet tästä.

Kirjan lukeakseen ei tarvitse tuntea alkuperäisiä Sherlock Holmes -tarinoita, sillä kaikki juonen kannalta oleelliset tarinat selitetään lyhyesti tekstin seassa. Kaiken kaikkiaan voin siis antaa tälle uusinnalle lämpimän suosituksen!

Neljä ja puoli tähteä

Saman kurssin hyvin erilaiset kirjat: Introducing Sociolinguistics ja English Around the World

Aion taas esitellä hieman koulukirjoja. Tällä kertaa kyse on kirjatentistä kurssille nimeltä Variety in Present-Day English, jota varten luin seuraavat opukset. English Around the World tuli luettua jo viime syksynä, mutta Introducing Sociolinguistics lykkääntyi eräiden kiireiden takia, ja niinpä luin sen vasta nyt. Maanantaina menen tenttiin, jossa osaaminen olisi opintojeni tulevaisuuden kannalta erittäin tärkeää, mutta jää nähtäväksi. Kiinnostuksen tasoni ei ole enää kovin korkea.

Edgar W. Schneider: English Around the World: An Introduction. Cambridge University Press, 2011. S. 258

English Around the World on juuri sitä, miltä se kuulostaakin, eli kurssikirja, joka käy läpi englannin päävariantit ympäri maailmaa ja niiden historian. Se on perusteellinen, eikä sen lukemista aloittaessa tarvitse tietää lingvistiikasta melkein mitään, sillä se on tarkoitettu aloittelijoille. Kirjaan kuuluu myös netissä saatavilla olevia äänitiedostoja, joissa on näytteitä kirjassa käsitellyistä varianteista, ja ne ovat todella hyödyllisiä ja auttavat ymmärtämään, mistä kirjassa puhutaan.

Inhosin tätä kirjaa. Inhosin sitä niin paljon. Tekstistä paistaa läpi Edgar W. Schneiderin (joka on saksalainen) ylemmyydentunto ja käsitys siitä, miten englanti on kaikkia muita kieliä parempi kieli. Siinä on kauttaaltaan rasistisia piirteitä ja huomautuksia. Kirjailija oikeuttaa kolonisaatiota ja valkoista ylivaltaa sanakäänteissään, vaikka pinnalla tietenkin vakuuttelee niiden epätoivottavuutta. Teksti on raskasta ja sitä on uuvuttava lukea, sekä tyylin että sen puolesta, että se on kerta kaikkiaan huonosti kirjoitettu. Pilkut ovat väärissä paikoissa ja täytesanoja on liikaa, väärin käytettyinä. Toivon todella, että kenenkään ei tarvitsisi lukea tätä kirjaa kurssejaan varten, ja jos sinun tarvitsee, niin tarjoan syvimmät sympatiani.

Yksi ja puoli tähteä



Miriam Meyerhoff: Introducing Sociolinguistics. 2nd Edition. Routledge, 2011. S. 417

Edellisen kirjan (johon minä ja ystäväni viittaamme nykyään yksinomaan rasistikirjana) hirveyden jälkeen minua epäilytti suuresti tarttua Introducing Sociolinguisticsiin. Niinpä olikin ihanan positiivinen yllätys, kun melko nopeasti sain huomata, että Miriam Meyerhoff kirjoittaa helposti ymmärrettävää, selkeästi seurattavaa, kaikin puolin miellyttävää tekstiä. Kirjan taittokin on silmää miellyttävä ja lukemista helpottava, sillä tekstin massaa rikkovat erilaiset infolaatikot ja tilastot.

Meyerhoff esittää asiansa aina lukuisien esimerkkien ja case studyjen kautta, mikä helpottaa hahmottamista ja tekee muistiinpanojen tekemisestä nopeaa. Esimerkit ja tutkimukset ovat ympäri maailmaa, mikä myös tuo mielenkiintoista vaihtelua ja osoittaa harkintaa kirjailijan osalta - esimerkin ei tarvitse olla englanniksi tai englanninkielisestä tutkimuksesta, jotta lukija voi sen ymmärtää. Kaikki termit on selitetty sekä tekstissä itsessään että sen sivussa, ja ne on siksi hyvin helppo tarkistaa. Luvut ovat suhteellisen pitkiä (25-35 sivua), mutta tekstiä on helpompi lukea, kun asiaa ei ole esitetty niin tiiviisti, vaan sille annetaan tilaa, ja aivoille jää aikaa hengähtää. Informaatio on helppo sisäistää, vaikka sosiaalitieteet olisivat vieraampikin alue. Minulle tämä kirja osui vielä sillä tavalla hyvään saumaan, että olin juuri käynyt sosiaalipsykologian ja sosiaaliantropologian kurssit, ja pystyin soveltamaan tämän kirjan kanssa pitkälti samaa tietopohjaa.

Olisivatpa kaikki kurssikirjat kuin Introducing Sociolinguistics.

Neljä tähteä

Mitähän taas tuli luettua? The Poison Tree

Erin Kelly: The Poison Tree. Hodder and Stoughton, 2009. S. 340.

HelMetin 2015 -vuoden kirjahaasteessa minua pitkään vaivannut kohta on numero 35, "Kirja kirjailijalta jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla". Nimikirjaimeni, EK, eivät ole tulleet spontaanisti mistään vastaan, ja K on kirjaimena sen verran harvinaisempi muissa kielissä kuin suomessa, etten oikein tiennyt, mistä aloittaa etsintäni. (Kotimainen kirjallisuus kuuluu repertuaariini suhteellisen harvoin, kuten ehkä olette huomanneet.) Eräänä päivänä alkuvuodesta olin kirjastossa lukemassa tenttiin, ja lempilukupaikkani on englanninkielisen fiktion vieressä. Tajusin katseeni nostaessani, että voisin poiketa K-hyllyn kautta, ja katsoa tärppääkö mikään. Erin Kelly oli ainut K-hyllyn kirjailija joka jakoi myös etunimeni nimikirjaimen, ja hänen kirjansakin kuulosti kiinnostavalta.

Viimeistä yliopistovuotta seuraavan kesän häämöttäessä kielinero Karen Clarke tapaa näyttelijälupaus Biba Capelin. Biba, joka asuu pohjoislontoolaisessa talossa isoveljensä Rexin ja vaihtuvan ystävävalikoiman kanssa, on hyvin omalaatuinen persoona. Villit juhlat, vapaa elämäntyyli ja Biban vastustamaton viehätysvoima vievät Karenin mukanaan, mutta kesä ei kestä ikuisesti. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä seuraa pitkästä ilosta.

Sydämessäni on paikka mysteereille ja trillereille, joten otin kirjan ilman muuta mukaani. Varsin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että hyvältä kuulostava juoni oli ainut hyvä asia tässä kirjassa. Ja sitä se kyllä oli, se on myönnettävä - juoni siis, se oli varsin kelvollinen. Jännitys pysyy yllä, kun tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa (90-luvun villiä kesää ja Karenin elämää 10 vuotta myöhemmin, samaisen kesän seurausten kanssa) ja lukija saa pikku hiljaa koota tapahtumien palapeliä mielessään kasaan. Loppuun on jätetty muutama todella hyvä yllätys-juonenkäänne, joita en osannut odottaa, ja jotka kantavat tarinaa viimeisille sivuille saakka. Trillerinä A Poison Tree on siis aivan lukukelpoinen - en vain pitänyt sen mistään muista osista.

Kirja tuntuu niin sanotusti laittavan raksit kaikkiin vääriin ruutuihin. Karenin ja Biban suhde on queerbaitingin sanakirjamääritelmä (annetaan vahvasti ymmärtää, että tarinassa on muodostumassa ei-hetero parisuhde, kunnes vedetäänkin jarrut pohjaan viime hetkellä, hyvin kirjaimellisesti). Enkä edes puhu yksittäisestä kohdasta tekstissä, vaan tämä piirre nousee esiin toistuvasti. Lisäksi teksti ilmaisee toistuvia negatiivisia tunteita ja ajatuksia lihavia ihmisiä kohtaan, toksinen maskuliinisuus odottaa joka nurkan takana, ja vammaistenkaan kaltoinkohtelulta ei säästytä. Tämä kaikki teki kirjan lukemisen todella uuvuttavaksi, enkä oikein voi sanoa suosittelevani sitä kenellekään, sillä kuka nyt tällaista roskaa tahtoisi lukea?

Vielä sananen hahmoista. Karen on kliseinen good-girl-gone-bad, joka löytää manic pixie dream girl -ystävänsä avulla huumeiden ja juomisen ihmeellisen maailman ja alkaa halveksia entisen elämänsä vakautta, akateemista menestystä ja vanhoja ystäviään. Biba on tietenkin kyseinen MPDG, ja koko hänen hahmonsa voi tiivistää sanaan HUOH. Ainut asia josta kirja saa Biban suhteen pisteitä on se, että lopulta Karenkin alkaa nähdä Biban sellaisena kuin hän todella on - vaarallisena, arvaamattomana, välinpitämättömänä narsistina. Rex on läsnä ilmeisesti lähinnä vakuuttelemassa lukijoille Karenin heteroseksuaalisuutta ja ottamassa juonen painon harteilleen? En ole ihan varma.

Kaksi tähteä

Jo alussa mainittu kohta HelMet 2015 -haasteesta, sekä yksi kohta 2018-haasteesta.