Väläys tulevaan: Opal

Maggie Stiefvater: Opal: A Raven Cycle Story. Scholastic, 2018. S. 36. Tiedoston koko: ei tiedossa

Stiefvater kirjoitti The Raven Kingin USA:n pokkariversion loppuun painettavaksi vajaan neljänkymmenen sivun novellin Opalista, Adamista ja Ronanista. On onnellista, että novellin julkaisua ei rajoitettu vain näihin kirjoihin, vaan se julkaistiin myös itsenäisenä e-kirjana. (Suomessa saatavilla Google Playsta.) Novelli/e-kirja julkaistiin ensimmäinen maaliskuuta, ja itse luin sen neljäs päivä sunnuntaina.

Opalilla on suuri sopeutuminen eläinmaailmaan. Mitään kiinnostavaa ei saa varastaa, piilottaa eikä syödä. Jännittäviltä ihmisiltä täytyy piilotella. Ronan ja Adam puhuvat paljon asioista, joita Opal ei ymmärrä. Mutta sentään hän saa vaeltaa vapaasti ympäri Barnsia, etsien ja ihmetellen eläinmaailman erikoisuuksia. Vain yksi lato on Opalilta kielletty: Ronanin unilato.

Juonitiivistelmäni ei reflektoi novellin juonta aivan riittävän hyvin, mutta en halunnut paljastaa kaikkea, onhan kysessä kuitenkin vain 36-sivuinen tarina 360-sivuisen sijaan. Kuten nimestäkin voi päätellä, tarina on kerrottu Opalin näkökulmasta, ja tämä oli mielestäni suorastaan viehättävää. Unimaailmasta tullut Opal tarkkailee meidän maailmaamme aivan eri näkökulmasta kuin olemme itse tottuneet sitä ajattelemaan, ja tästä seuraa kiehtovia oivalluksia koko novellin pituudelta. Opalin kyltymätön uteliaisuus myös antaa lukijalle näköalan Adamin ja Ronanin päivittäiseen elämään, tekemisiin ja keskusteluihin, mikä lämmitti sydäntäni suuresti.

Novellissa selvästi pedataan tietä tulevalle Dreamer-trilogialle niin keskikohdan juonenpalasen kuin loppuratkaisun puolesta, ja on ihanaa tietää, että lisää on tulossa. En tiedä, oliko se vain tarinan lyhyys vai loppuratkaisun itsestäänselvyys, mutta en ollut aivan tyytyväinen siihen, miten tarinan loppu vain tuli, ja siinä se sitten olikin. Ehkä olisin kaivannut lisää, ja ainakin olisin kaivannut lisää monimutkaisuutta. Muuten kuitenkin pidin tarinan rakenteesta, ja siinä oli mielestäni sopivassa suhteessa jännitystä, maailmanrakennusta, taattua Stiefvater-huumoria ja gayta. En malta odottaa ensimmäistä Dreamer-kirjaa.

Neljä ja puoli tähteä.

Opal kuittaa kaksi kohtaa HelMetin 2018-haasteesta.

Tätä on odotettu! The Raven King

Maggie Stiefvater: The Raven King. Scholastic, 2016. S. 438

Kun tämä postipaketti saapui, olin töissä (siis, au pairin töissäni, kotona, samassa rakennuksessa kuin johon paketti tuli). Avasin sen silti heti. Myöhemmin illalla, kun sain rauhassa keskittyä sen sisältöön, postasin Twitteriin seuraavasti:












Olin tilannut Fountain Bookstoresta ennakkotilauskappaleen, johon kuului kirjailijan käsin piirrustama pääkallopiirros ja hänen piirtämänsä ja nimikirjoittamansa bookplate.



En kuitenkaan aloittanut aarrettani saman tien. Halusin tehdä jotain erityistä. Niinpä otin sen mukaani kun lähdin ulos kävelylle, ja aloitin sen lukemisen Englannin kylän lempipaikassani. Oli niin kylmä, että luin siellä vain prologin, mutta ilmassa oli hyvin seremoniallinen tuntu.

Sitten varsinaiseen kirja-arvioon. Spoilers ahead.


Glendowerin etsintä on loppusuoralla. Blue, Gansey, Ronan ja Adam ovat onnistuneet löytämään maanalaisista luolista paitsi Glendowerin tyttären, myös Bluen äidin ja isän. Tämän lisäksi ovat vähemmän viisaat yksilöt herättäneet sen, jota ei tullut herättää, joten aika on käymässä vähiin. Gansey ja Blue ponnistelevat suhteensa ja Bluen kirouksen välimaastossa samalla kun Adam ja Ronan käyvät läpi omia tunteitaan. Noahista ei ole enää paljoa jäljellä, mutta lopulta hänellä on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa.

The Raven King vie sarjan kauniisti loppuun tarjoten selityksiä ja vastauksia, mutta säilyttäen kaiken sen taianomaisuuden ja mysteerin mikä tekee sarjasta niin erityislaatuisen. Minusta on ihanaa, että tässä kirjassa palataan Ronanin näkökulmalukuihin, sillä hän on suosikkini. Ronanin ja Adamin tarina on melkein liian hyvää ollakseen totta. Myös Bluen isän sivujuoni on erikoinen ja odottamaton, mutta ah niin kaunis.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Henrystä. Hänet esiteltiin edellisessä kirjassa selkeästi pohjustaen isompaa roolia seuraavaan kirjaan, mutta olen aina hieman skeptinen uusien merkittävien hahmojen suhteen kesken sarjan. Henryssä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on oikein herttainen hahmo, mutta hänen asemansa sarjan dynamiikassa epäilyttää minua yhä jonkin verran.

Jostain syystä kirjan epilogi ei erityisesti miellyttänyt minua. Se tuntui epämääräiseltä ja epäolennaiselta, mikä on tietenkin pettymys. Olen kuitenkin valmis antamaan tämän anteeksi muuten loistavan sisällön nimissä.

Juoni on huolella rakennettu ja erityisesti kolmannen nukkujan, demonin, kuvaukset ovat hurjia ja kamalia. Itselleni lähes sietämättömiä, suhtaudunhan ampiaisiin ja niiden sukulaisiin lähes yhtä kauhulla kuin Gansey. Sen lisäksi mieleeni on jäänyt ikonisuutta huokuva "Make way for the Raven King!" -kohtaus, joka johtaa Ganseyn viimein aarteensa luokse.

Viisi tähteä.

Melkein perillä: Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on The Raven Cyclen kolmas osa. Luin aikaisemmat osat viime syksynä, ja viimeinen osa ilmestyi tänä keväänä (siitä postaus hieman myöhemmin). Halusin lukea tämän kirjan niin että pääsisin odottamaan neljättä kirjaa, joten ostin sen omakseni kun ensimmäistä kertaa pääsin Englannissa kirjakauppaan. Seuraava kappale sisältää spoilereita edeltävistä osista.

The Dream Thievesin sivuraiteiden jälkeen Blue Lily, Lily Blue palaa täysillä muinaisen walesilaisen kuninkaan Glendowerin etsintään. Gansey, Adam, Ronan ja Blue, sekä Noah aina toisinaan, kartoittavat kotiseutujaan ja yrittävät löytää järkevää ja turvallista reittiä maan alle. Bluen äidin Mauran kadottua sanoen "Glendower is underground. So am I", on selvää, että alas on päästävä, ei vain Glendowerin, vaan myös Mauran vuoksi. Samaan aikaan Ganseyn ennustettu kuolema lähestyy, ja Blue alkaa tiedostaa kirouksensa todelliset mitat.

Haluaisin sanoa niin paljon asioita tästä kirjasta, mutta yritän olla viljelemättä spoilereita. Blue Lily, Lily Blue oli suosikkini tähän mennessä; se yhdistää kaikki ensimmäisten osien parhaat ominaisuudet ja jättää The Dream Thievesin välillä laahaavan tunteen taakseen.

Toiseksi viimeisen osan asema näkyy ja kuuluu. Tarinan juoni ottaa useita merkittäviä harppauksia eteenpäin ja itse olin välillä aivan tuolin reunalla: nytkö se tapahtuu? miten tässä käy? apua, miten tämä ratkeaa? Stiefvaterilla on mieletön kyky sitoa tunnelma sanoihinsa ja välittää se lukijalle äärimmäisen elävänä. Etenkin kirjan loppu on hengästyttävä kauneudessaan ja kauhistuttavuudessaan. Sen jälkeen viimeisen osan odottaminen tuntui todella piinalliselta.

Kertojanäkökulmien suhteen tämä ei ollut yhtä selkeästi rakentunut kirja kuin edelliset; olen sanonut, että The Raven Boys on Bluen kirja ja The Dream Thieves Ronanin kirja, mutta Blue Lily, Lily Blue on kaikkien kirja. Kukaan ei nouse esiin erityisen dominoivana kertojaäänenä. Toisaalta tämä oli virkistävää, toisaalta hämmentävää, sillä olin jo tottunut siihen, että yksi hahmo hallinnoi kerrontaa muita enemmän. Olisin kaivannut hieman enemmän Ronanin kertojanäkökulmaa, sillä kaikkien odotusten vastaisesti hänestä on tullut rakkaani ja suosikkini. Onneksi Ronan saa ansaitsemansa sivutilan jälleen viimeisessä osassa.

Stiefvater on ottanut opiksi The Dream Thievesistä ja esittelee Blue Lilyn uudet hahmot juuri kuten uudet hahmot tulee esitellä. Vaikka Piper Greenmantlen moraali ja toiminta on kyseenalaista, hän on mielestäni nerokas hahmo. En myöskään rakentanut muuria Henry Chengiä vastaan (ja hyvä olikin).

Sarjan romanttiset suhteet ottavat uusia askeleita tässä kirjassa. Pidän kuitenkin kauheasti siitä, miten ne eivät ole juonta dominoivia ja ystävyyssuhteet ovat aina merkittävämmässä asemassa kuin romanttiset suhteet. Vaikka rakastan romanssia, ystävyys jää liian usein sen varjoon ja ikään kuin vähempiarvoiseksi. Arvostan sitä, että Stiefvater halusi kirjoittaa sarjan nimenomaan ystävyyden voimasta, sillä se on epätavallista ja hän on onnistunut niin kauniisti.

Viisi tähteä. Duh.
Maggie Stiefvater: Blue Lily, Lily Blue. Scholastic, 2014. S. 389.

Kaksi kohtaa HelMet 2016 -haasteesta pois tällä kirjalla!

Rakastan Maggie Stiefvateria

Kun pitäisi tehdä jotain, mikään ei ole parempaa kuin tehdä jotain muuta. Niinpä saatte pitkästä aikaa kirjapostauksen, kun minun pitäisi täyttä päätä suunnitella omaa kirjaani Nanoa varten.

Olen tutustunut Maggie Stiefvateriin jo aikoja sitten Väristys-trilogian mukana. Omistan koko trilogian, ja sillä on paikka lempikirjahyllyssäni. En kuitenkaan lainkaan tiennyt hänen uudemmasta sarjastaan, ennen kuin aloin seurata häntä Twitterissä. Luettuani juttuja The Raven Cycle -sarjasta pari kuukautta päätin tutustua siihen itsekin.

Blue Sargent on ainoa selvänäkemisen lahjaa vaille jäänyt jäsen perheessä, jonka kaikki jäsenet ovat ennustajia. Pienestä asti hänelle on kerrottu, että jos hän suutelee tosirakkauttaan, tämä kuolee. Blue asuu pienessä Henriettan kaupungissa Virginiassa, jossa kaikki olisi hyvin rauhallista ilman paikallisen yksityiskoulun Aglionbyn poikia. Blue on aina pitänyt turvallisen välimatkan korppipoikiin (the raven boys). Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Blue näkee erään heistä paikassa, jossa vain selvänäkijöiden kuuluisi nähdä ihmisiä.

The Raven Boysissa on useampi merkittävä henkilö. Blue tutustuu neljään korppipoikaan: Ganseyyn, Adamiin, Ronaniin ja Noahiin. Myös Bluen äiti ja muut sukulaisnaiset ovat tärkeissä osissa. Hienoa tässä on, että jokainen henkilö on todella aivan oma persoonansa. Kaikilla on merkityksensä ja omat omituisuutensa. Missään vaiheessa he eivät sekoitu toisiinsa. Erilaiset motiivit ja samat päämäärät kietoutuvat yhteen kiehtovalla tavalla.

Tarina kulkee eteenpäin sujuvasti. Stiefvater ei jaarittele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat ja siirtyy eteenpäin. Hänen tyylinsä on jouheva ja helppolukuinen, ja Twitteristä tuttu omintakeinen huumorintaju paistaa sivuilta. Nautin todella hänen tekstinsä lukemisesta, sillä kaikki on kohdallaan. Tarina on erittäin kiinnostava ja pitää otteessaan läpi kirjan, ja sitä on mainion tyylin ansiosta helppo seurata.

Kirjassa yhdistellään fantasiaa ja kansanperinnettä nykypäivässä ja yhdistelmä toimii erinomaisesti. Se luo aivan omanlaisensa tunnelman, johon en muista törmänneeni missään muualla. Stiefvaterilla on myös kyky luoda tarkkoja ja selkeitä mielikuvia ympäristöstä, siitä, miltä asiat, paikat ja ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat. Kaikki tämä tuo yhteen kauniin lopputuloksen.

En tiedä mitä muuta sanoisin. The Raven Boys on todella rikas ja monitasoinen kirja, jossa riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa. Silti en jotenkin osaa muotoilla siitä tämän järkevämpiä sanoja. Kaipa sanottava on enää: LUE SE!!!

Neljä tähteä.
Maggie Stiefvater: The Raven Boys. Scholastic, 2012. S. 454.



Saatuani ensimmäisen osan loppuun en aikaillut seuraavan varaamisessa. The Dream Thievesistä minulla oli hienot ja pätevät muistiinpanot kännykkääni ylös kirjattuina - ja sitten kännykkäni sekosi ja sai uuden sielun, joten sinne menivät ne muistiinpanot. Yritän silti jotain raapustaa.

Blue on tarkoittamattaan ystävystynyt korppipoikien kanssa ja osallistuu nyt täysillä mysteerisen walesiläisen muinaiskuninkaan metsästykseen. Samalla kun Blue selvittelee tunteitaan korppipoikia kohtaan, Ronanin ihmeellinen kyky alkaa tuottaa ongelmia ja vaaroja viisikon tutkimuksiin. Myös Adamin täytyy totutella uudenlaiseen elämäntilanteeseen - monessakin merkityksessä.

Minulle jäi hieman kahtalainen olo tästä kirjasta. Toisaalta se oli kiinnostavampi ja vauhdikkaampi kuin edeltäjänsä, ja toisaalta siinä oli joitain kerronnallisia ratkaisuja, jotka pitkästyttivät minua ja saivat kirjan laahaamaan. Avaan hieman.

Stiefvater käyttää The Raven Cyclessa useita kertojanäkökulmia. Ensimmäinen osa keskittyi Bluen näkökulmaan, mutta muutkin saivat vuoronsa. Tämä toinen osa keskittyy Ronanin kerrrontaan, mutta jälleen muutkin saavat vuoronsa. Ronan on silti ehdottomasti kiinnostavin kirjan hahmoista, ei vain ihmeellisen kykynsä vuoksi, vaan myös siksi, että ensimmäinen kirja antoi hänestä melko epämiellyttävän kuvan. Tämä toinen kuitenkin avaa Ronanin taustoja, ajatuksia, ja tekee hänestä ihmisenä syvemmän ja erittäin mielenkiintoisen hahmon. Hän on siis ansainnut suuren osan kerronnasta, ja hänen kohtansa ovat mukaansatempaavia ja vauhdikkaita. Myöskin muiden korppipoikien ja Bluen osuuksia on mukava lukea.

Sen sijaan kirja alkaa esittelemällä uuden hahmon, Harmaan Miehen (the Gray Man), ja hänen näkökulmansa. Vaikka Harmaa Mies on juonen kannalta erittäin tärkeä hahmo, ja myöskin ajan kanssa paljastui kiinnostavaksi ihmiseksi, hänellä oli mielestäni liikaa sivutilaa, eikä hänellä todellakaan olisi pitänyt aloittaa. En ollut alussa pätkääkään kiinnostunut Harmaasta Miehestä - halusin tutut hahmoni! Ja pidemmällekin tarinaan hänen osuuksiensa kohdalla pitkästyin. Vasta loppupuolella Harmaa Mies kasvoi kiinni minuun ja aloin pitää hänestä. Uusissa hahmoissa ei ole mitään vikaa, mutta Stiefvaterin olisi ehkä pitänyt esitellä Harmaa Mies hieman hienovaraisemmin, eikä vain paiskata häntä päin lukijan kasvoja.

Vaikka The Dream Thieves ei ollut yhtä eheä kokonaisuus kuin The Raven Boys, se oli silti minusta parempi kirja. Juoni pääsi vauhtiin ja hahmot saivat enemmän omaa tilaa olla ja vaeltaa. Luin Maggie Stiefvaterin Tumblrista, että hän oli kirjoittanut The Dream Thievesin ensin, ennen kuin oli ymmärtänyt, että se vaatii edelleen kokonaisen toisen kirjan. Tämä näkyy - The Raven Boys on lumoava ja kiinnostava, mutta The Dream Thieves nostaa koko konseptin aivan uuteen ulottuvuuteen.

Neljä ja puoli tähteä.
Maggie Stiefvater: The Dream Thieves. Scholastic, 2013. S. 450.

Sarjan kolmas osa on Blue Lily, Lily Blue. Viimeinen osa, The Raven King, ilmestyy keväällä.