Ne ensimmäiset homot: The Red Scrolls of Magic

Cassandra Clare & Wesley Chu: The Red Scrolls of Magic. Lukenut BD Wong. Simon & Schuster Audio, 2019. Kesto 10 h 48 min.

Konmaritin jokin aika sitten kirjojani, ja päätin luopua melkein kaikista Cassandra Claren kirjoistani. Pidin kuitenkin muun muassa Magnus Banesta kertovan The Bane Chroniclesin, sillä Magnuksella hahmona ja hänen suhteellaan Alec Lightwoodin kanssa on minulle suuri henkilökohtainen merkitys. Niinpä minulle oli myös itsestään selvää, että hankkisin ja lukisin näistä kahdesta kertovan trilogian aloitusosan The Red Scrolls of Magic.

Suhteen aloittaminen eeppisen demonisodan keskellä on intensiivistä eikä jätä paljon aikaa tutustumiselle ja yhteisen ajan viettämiselle. Niinpä Valentinen kuoltua Magnus ja Alec lähtevät ansaitulle Euroopan lomalle tarkoituksenaan rentoutua ja lomailla. Hyvä tarkoitus kuitenkin haihtuu savuna ilmaan kun he saavat vihiä nousevasta demoninpalvontakultista, jolla vaikuttaa olevan yhteyksiä Magnukseen. Asiat on selvitettävä ennen kuin ne karkaavat käsistä, vaikka se tarkoittaakin loman uhraamista jälleen uudelle työtehtävälle.

Tässä kohtaa on hyvä tarkentaa, että The Red Scrolls of Magic sijoittuu todellakin Langenneiden enkelten kaupungin alkupuolelle, jossa Alec ja Magnus ovat lomalla ja lähettelevät sieltä kortteja muulle porukalle New Yorkiin. Matkaamme siis maailman sisäisellä aikajanalla melkoisesti taaksepäin viimeisimpänä ilmestyneestä Queen of Air and Darknessista. Tämä valitettavasti vei minulta aika paljon kirjan nautinnollisuudesta, monestakin syystä. Ensinnäkin olemme nähneet Alecin ja Magnusin suhteen alkuvaiheet jo moneen kertaan (tokikaan emme juuri tätä jaksoa, mutta ei se oleellisesti poikkea) ja olisin ollut kiinnostuneempi heidän keskinäisestä dynamiikastaan jossakin myöhemmässä vaiheessa. Toiseksi siksi, että mielessäni pyörivät koko ajan heidän tulevat ongelmansa Kadotettujen sielujen kaupungin ja Taivaallisen tulen kaupungin aikana enkä siksi voinut rentoutua tai nauttia heidän onnellisuudestaan.

Nyt kun on jo aloitettu asioista joista en pitänyt, jatkakaamme samalla linjalla. Kirjan nimi ja kansi ärsyttävät minua. Kannessa tapahtuu liikaa asioita ja se on sekava. Miksei hahmoilla ole kasvoja? Nimi taas on pitkä ja kömpelö, ja artikkeli sen alussa tuntuu tarpeettomalta ja lisää kömpelyys-tekijää huomattavasti. Kirjan ulkoiseen, visuaaliseen markkinointiin ei ole mielestäni panostettu sen ansaitsemalla tavalla, tai rehellisesti sanottuna juuri ollenkaan.

Panostamisesta pääsemme kolmanteen minua häirinneeseen asiaan. Siitä huolimatta, että pidin tarinasta (siitä lisää kohta), koko kokonaisuus tuntui ajoittain vasemmalla kädellä kasaan hutaistulta. Tähän vaikuttavat oleellisesti nimen ja kansitaiteen kökköys. Jos verrataan Cassandra Claren muihin kirjoihin, Red Scrolls on todella lyhyt ja tuntuu saaneen varsin kehnoa kohtelua kustannus- ja markkinointiosastolla. Kyseessä ei toki ole hänen pääsarjansa, vaan jo olemassaoleville faneille suunnattu "lisämateriaalimainen" sarja, mutta minusta se on osa ongelmaa. Kun tuhansille faneille niin tärkeästä parista kuin Malecista lähdetään kirjoittamaan omaa sarjaa, mutta sitä kohdellaan lisämateriaalina joka ei ansaitse huomiota tai panostusta, tämä lähettää selvän viestin siitä, millaisia faneja kustantaja arvostaa. Ei niitä, joille homopari on pääsarjan parasta antia.

Kaikesta huolimatta oikeasti pidin tästä kirjasta paljon :D Sydäntäni lämmitti palata Alecin ja Magnuksen pariin, sillä ne ovat, kuten otsikkokin kertoo, minulle "ne ensimmäiset homot". Luin Varjojen kaupungit sellaiseen aikaan, kun olin pikkuhiljaa alkamassa ymmärtää omaa HLBT+ identieettiäni ja Malecilla oli minulle valtava merkitys. Olin nähnyt satunnaisia homohahmoja kirjoissa aiemminkin, mutta en ollut silloin vielä osannut peilata omaa identiteettiäni heihin. Malec kuitenkin sattui ajankohtaan, jossa todella innostuin heistä, vaikka en omaa itseäni vielä kovin hyvin ollutkaan selvittänyt tai osannut sanoittaa. Näin jälkikäteen ajateltuna parissa on ongelmansa ja kliseensä, mutta heillä tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni <3

Jos sitten puhuttaisiin hetki itse kirjasta ja sen tapahtumista. Red Scrolls on taattua Cassie Clarea monessakin suhteessa: se on hauska, nopeatempoinen, romanttinen ja kuuma. Juonessa ei ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy kiitettävää tahtia ja tapahtumat pysyvät kiinnostavina läpi kirjan. Erityisesti loppua kohden kirjasta löytyy joitain äärimmäisen mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä ja kohtauksia. Kuvailua on toisinaan liikaa, mutta suurimmaksi osaksi kirja pysyy tiiviinä pakettina. Romantiikkaa on mielestäni juuri sopivassa suhteessa toimintaan niin, että se ei jää sivuhuomioksi mutta toisaalta ei varasta showta itse juoneltakaan. Magnuksen ja Alecin suhteen kehitys kirjan aikana olisi ilahduttavaa luettavaa, ellen tietäisi, miten huonoon jamaan heidän asiansa kääntyvät Varjojen kaupunkien loppuosissa.

Kirjassa on varsin ilahduttavia hahmokohtaamisia muista sarjoista. Toisinaan tällaiset voivat tuntua väkisin mukaan tungetuilta, mutta mielestäni esimerkiksi Rafaelin, Helenin ja Alinen osuudet Red Scrollsissa sopivat tarinaan ja oli hauskaa tutustua heihin paremmin. Kirjassa on myös joitain täysin uusia hahmoja, tärkeimpänä velho Shinyun joka matkustaa Magnuksen ja Alecin kanssa suuren osan kirjasta ja auttaa heitä mysteerikultin löytämisessä. Hänen toteutuksensa olisi voinut olla monipuolisempi, mutta kuten Libertén kanssa puhuimme, ehkä Cassielta ei pitäisi odottaa liikaa nyansseja.

Fyysistä kirjaa ei saanut Suomesta heti sen ilmestyttyä, mutta se oli saatavilla äänikirjana BookBeatissa, josta sen kuuntelinkin. Minulla meni hetki tottua BD Wongin lukutapaan, mutta lopulta pidin tavasta, jolla hän teki Magnuksen ja Alecin äänet ja kerrontatyylit. Joistain muista hahmoäänistä en niin perustanut, mutta eniten korvaani kävi Rafael, joka Wongin lukemana puhui vahvalla espanjalaisaksentilla. Rafael on kuitenkin natiivi newyorkilainen, joten latinotaustasta huolimatta minun on vaikea kuvitella, että hänen englantinsa olisi niin aksentillista.

Vaikka tämä arvio on keskittynyt suurelta osin kritiikkiin, niin heti kirjan lopetettuani koin oloni erittäin tyytyväiseksi. Olin saanut sitä mitä olin tilannut, hyvin toteutettuna ja kiinnostavana pakettina. Olen myös erittäin kiinnostunut kuulemaan, mihin kohtaan maailmansisäistä aikajanaa trilogian kaksi muuta osaa sijoittuvat.

Neljä tähteä

HelMet 2019:
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Fantasiamaailmojen aatelia: The Belles

Dhonielle Clayton: The Belles. Gollancz, 2018. S. 434

Ennen kuin aloin lukea The Bellesiä, en tiennyt siitä kovin paljon muuta kuin kannen ja sen, että monet ihmiset joiden kirjallisia mielipiteitä pidän arvossa, olivat kehuneet kirjaa. Tämä yhdistettynä kannesta ilmiselvään representaatioon sai minut lopulta antamaan kirjalle mahdollisuuden, vaikka olinkin alkuun skeptinen.

Camellia "Camille" Beauregard ja hänen siskonsa ovat bellejä, Orléansin valtakunnan ainoita jotka eivät synny iho harmaana ja silmät punaisina. He syntyvät kauneuden lahja veressään ja voivat voimiensa avulla tehdä myös tavallisista orléansilaisista kauniita. Yksi heistä valitaan heidän yhteisen debyyttiseremoniansa jälkeen hovin suosikiksi ja hänestä tulee hallitsijaperheen henkilökohtainen belle, ja Camille on päättänyt päästä tähän haluttuun asemaan. Palatsissa alkaa kuitenkin käydä ilmi, että hovissa ja valtakunnassa on meneillään enemmän kuin kansalle kerrotaan, ja pian Camille joutuukin tekemään vaikeita valintoja ammattiylpeytensä ja oikeudentuntonsa välillä.

Sisältövaroitukset: seksuaalinen ahdistelu/raiskausyritys, psykopatia, bury your gays

Tämä kirja on kirjoitettu todella kauniisti. Dhonille Claytonin kirjallinen tyyli on kuvallisessa runsaudessaan poikkeuksellinen ja luo todella vahvoja, eläviä mielikuvia Orléansin maailmasta ja sen asukkaista. Välillä itse asia tuntui jäävän kuvailun jalkoihin, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Tekorunollinen tai liikaa yrittävän lyyrinen kirjoitustyyli käy aina hermoilleni, mutta Clayton tietää mitä tekee - ja kun kyseessä on kirja, jossa kauneus on kaiken keskiössä niin juonellisesti kuin teemallisesti, tämä sopii kuvaan. Myös tarinallisesti kirja toimii ja juoni etenee hyvää tahtia.

Vahvasti sidoksissa tyyliin on maailmanrakennus, joka on parhaita koskaan lukemiani. Orléans on huolellisesti luotu kokonaisuus, jonka rattaat raksuttavat toisiaan vasten ilman puuttuvia hampaita. Siihen on selvästi haettu inspiraatiota New Orleansin ja lähiseutujen amerikan- ja karibianranskalaisesta kulttuurista, mutta Orléans kauneushoitoineen, teekuppilemmikkeineen, posti-ilmapalloineen ja matriarkaalisine perimysjärjestyksineen on niin täydellisen kiehtovalla tavalla omanlaisensa ettei varsinaisesta oikeaan kulttuuriin perustumisesta voida puhua. Se, miten kaikki Orléansissa kietoutuu lopulta kauneuden ympärille, miten koko yhteiskuntajärjestys rakentuu kauneudentavoittelun perustalle, on sekä kiinnostavaa että hirvittävää että erinomaisesti tehty. Kuningattaren neuvostoon kuuluu kauneusministeri ja muotiministeri, ja kauneuslait siitä, mitä kaikkea bellejä saa pyytää tekemään ulkonäölleen ovat merkittävä osa valtakunnan lainsäädäntöä. Kauneus ulottuu kaikkialle ja on kaikessa ensimmäinen prioriteetti. Monesti tämä tuntui myös karulta reflektiolta omasta maailmastamme ja mietinkin lukiessani paljon meidän kulttuurimme ja Orléansin kulttuurin monia yhtäläisyyksiä. The Belles on siis paitsi taidokkaasti kirjoitettu, myös erinomainen yhteiskuntakritiikki omaa maailmaamme kohtaan.

Isoin ongelmani kirjan kanssa oli Camille. En jaksanut kiinnostua hänestä kovin pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja niinpä kirja eteni minulla hitaasti. Camille oli mielestäni ärsyttävä enkä saanut itseäni välittämään hänestä. Yksi hänen siskoistaan, Edel, olisi kiinnostanut minua suuresti, mutta valitettavasti Edeliä on tässä kirjassa vain vähän - joskin ilmeisesti enemmän jatko-osassa The Everlasting Rose. Lisäksi Camillen (heterot) romanssikuviot eivät oikein innostaneet minua ja jäivät monin paikoin aika hämäriksi.

Heteroudesta päästäänkin sopivasti postauksen viimeiseen aiheeseen eli siihen, kuinka kirjassa tapetaan kaksi wlw-hahmoa vain juonen/Camillen kehityksen edistämiseksi, eli siis klassinen bury your gays -liike. Tämä ei liene ollut tarkoituksellista, sillä kirjassa on monenlaista representaatiota monista muista asioista, ja esimerkiksi transihmisten oikeus korjata sukupuoltaan bellejen avulla säädetään laiksi kirjan aikana (tämä ei ole mikään iso asia, mutta mainitaan). Siitä huolimatta koen, että kustannusprosessin aikana jonkun olisi pitänyt huomata kuolevat lesbot ja puuttua asiaan. Tarkoituksellista tai ei, vahingollisten ja mariginalisoivien juonikuvioiden edistäminen ei ole tätä päivää.

Kolme tähteä

Enemmän alushameita kuin merirosvoilua: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy

Mackenzi Lee: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy. Lukenut Moira Quirk. HarperAudio, 2018. Kesto: 11 h 16 min

Aloitin tämän kirjan lähes suoraan The Gentleman's Guiden jälkeen, sillä olin rakastunut hahmoihin ja maailmaan. Odotuksia oli ykkösosan pohjalta paljon, eivätkä ne valitettavasti kaikki täyttyneet.

Felicity Montague on uhrannut paljon aikaa ja energiaa lääkärinkoulutukseen pyrkimiseen vain tullakseen sukupuolensa takia torjutuksi uudestaan ja uudestaan. Hän kuitenkin tuntee idolinsa tohtori Alexander Plattin elämäntarinan ja tietää, että epätodennäköisistäkin lähtökohdista on mahdollista tulla arvostetuksi tieteentekijäksi, eikä ole valmis luovuttamaan helpolla. Kun Felicity kuulee tilaisuudesta tavata tohtori Platt ja päästä mukaan tämän seuraavalle tutkimusmatkalle, ei mikään voi pidätellä häntä matkaamasta Euroopan halki tohtorin luo - ei hänen veljensä paheksunta, ei matkakumppani Simin hämäräperäisyys eikä edes tieto siitä, että tohtori Plattin morsian on Felicityn lapsuudenystävä Johanna, josta Felicity ei eronnut hyvissä väleissä.

Sisältövaroitukset: homofobia, seksismi, rasismi, huumeaddiktio

Telaketjufeminismiä 1700-luvulla! Tässä kirjassa ehdottomasti ilahduttavinta on sen raudanluja feministinen viesti: sukupuolesi ei voi estää sinua tekemästä mitä ikinä tahdot, sinulla on oikeus viedä tilaa tässä maailmassa, naisten väheksynnälle on tultava loppu juuri nyt. Erityisen kunniamaininnan kirja ansaitsee siinä, miten se käsittelee "et ole kuin muut tytöt" -ajatusta: Felicity pitää itseään ystäväänsä Johannaa parempana, koska ei ole kiinnostunut "tyttömäisistä" jutuista kuten mekoista ja juhlista, mutta kirjan aikana hän saa huomata, että jos feminimisi ei ole intersektionaalista ja kaikkia varten, se ei ole feminismiä. Vapautta ei saavuteta sopeutumalla patriarkaatin vaatimuksiin siitä mikä sen mielestä on oikeanlaista feminiinisyyttä tai toteuttamalla "hyvä jätkä"-roolia, vaan luomalla tilaa kaikille olla arvostettuja sellaisina kuin ovat.

The Lady's Guiden toinen suuri meriitti on, että se jatkaa edeltäjänsä perinnettä tuomalla historiallisen fiktion etualalle ihmisiä, joista ei paljon historiallista fiktiota kirjoiteta. Felicity on aromanttinen ja aseksuaalinen, ja siitä huolimatta ettei näitä sanoja 1700-luvulla tietenkään ollut käytössä, tulee asia kyllä ilmi ja selitetyksi. Hänen matkakumppaninsa Sim on pohjoisafrikkalainen, biseksuaalinen muslimityttö. Johanna taas osoittaa, miten ulkonäkö ei kerro ihmisestä kaikkea, ja kuinka aliarvostettua kiltteys ja myötätunto maailmassamme on. Toki myös Monty ja Percy ovat kirjassa mukana, mutta huomattavasti pienemmissä rooleissa.

Juonellisesti The Lady's Guide on heikompi kuin The Gent's Guide. Se tuntuu enemmän päämäärättömästi vaeltavalta, vaikka kirjassa onkin monia erinomaisia juonikulkuja ja loistavia kohtauksia, sekä joitain kutkuttavia käänteitä. Kokonaisuutena juoni kuitenkin kaipaa koherenssia.

Toinen heikkous kirjassa oli mielestäni äänellinen. Felicity tuntui oleellisesti erilaiselta ihmiseltä kuin millainen kuva hänestä ensimmäisessä kirjassa tuli - ei huonommalta, mutta erilaiselta. Mikä on sääli, sillä hän on sarkastisen silmienpyörittelyn maailmanmestari The Gent's Guidessa. Tähän tunteeseen voi myös vaikuttaa äänikirjan lukijan tulkinta hahmosta ja hänen tapansa lukea, mihin en oikein missään vaiheessa kiintynyt. Erityisesti hänen tapansa lukea Montya ja Percyä jää kirkkaasti toiseksi Christian Coulsonin tulkinnalle ensimmäisessä kirjassa, joten olen taipuvainen uskomaan, että Felicitykin olisi tuntunut tutummalta jonkun muun lukemana. Haluaisinkin jossain vaiheessa lukea molemmat kirjat paperilta nähdäkseni, onko dissonanssi silloin yhtä suuri. Tälle kirjalle paperi olisi tainnut olla parempi valinta alusta saakka, kun taas The Gent's Guiden äänikirjaversio on käsittämättömän hyvä.

Lopuksi täytyy vielä mainita kirjan nimen aiheuttamista vääristä johtopäätöksistä: The Lady's Guide to Petticoats and Piracyssa on hyvin vähän alushameita (joskin lopulta yllättävän tärkeässä roolissa!) ja vielä vähemmän merirosvoilua, mikä oli minulle suuri pettymys. Rakastan aina hyvää merirosvokirjaa. (Tiedän että nimi on rakennettu allitteraatio mielessä, mutta silti. Vähän on huijattu olo.) Kirja kuitenkin korvaa merirosvoilun puutteen lohikäärmeillä, mikä enemmän kuin riittää minulle. Rakastan aina myös hyvää lohikäärmekirjaa.

Mackenzi Lee kirjoittaa edelleen mukaansatempaavasti ja ilahduttavasti, ja odotan innolla hänen uusinta kirjaansa Loki: Where Mischief Lies sekä hänen seuraavaa kirjaansa The Madness Blooms! Lisäksi häneltä on tulossa The History of the World in Fifty Dogs, minkä nimen pitäisi jo puhua puolestaan.

Neljä tähteä

HelMet 2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

HelMet 2019:
28. Kirjan kannessa on kuu

#Queer52: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue. Lukenut Christian Coulson. HarperAudio, 2017. Kesto: 10 h 47 min

Tätä olin odottanut, ja odotus palkittiin! Ja mikäs sen parempi aloitus Pride-kuukaudelle kuin arvioida seuraava kirja #Queer52-haasteesta, jonka aloitimme kaksi vuotta sitten Pride-kuussa.

Henry "Monty" Montaguella on edessään viimeinen vapauden vuosi: matka Euroopan halki yhdessä parhaan ystävänsä ja salaisen ihastuksensa Percyn kanssa ennen kuin hänen pitää ottaa sukutilan hoito vastuulleen. Viime hetkellä Montyn isä kuitenkin puuttuu suunnitelmaan pakottaen matkalle mukaan aikuisen holhoojan sekä Montyn pikkusiskon Felicityn. Holhoojan matkasuunnitelmaan kuuluvat edustusjuhlat Pariisissa johtavat yhteen Montyn vastuuttomammista päätöksistä, ja yllättäen matkalaiset saavatkin huomata, että heitä ajetaan takaa syistä, joita he eivät aivan ymmärrä. Mutta niin ei voi olla: suunnitelmaa ja reittiä on muutettava, jotta tilanne saadaan selvitettyä loppuun saakka, ja seikkailu johtaa niin odottamattomiin paikkoihin kuin yllättävien liittolaisten seuraan.

Sisältövaroitukset kirjalle: ableismi, homofobia, bifobia, rasismi, perheväkivalta, alkoholismi, PTSD

Alkuun täytyy sanoa disclaimerina, että kuuntelin tämän kirjan suurimmaksi osaksi matkalla Saariselältä Tampereelle bussilla ja yöjunalla, joten yötä myöten kykyni keskittyä ei ollut parhaimmillaan. Lisäksi tämä tapahtui kaksi kuukautta sitten. Mutta sivuseikkoja! Erinomainen kirja oli erinomainen kaikesta huolimatta.

Aivan ensin tästä kirjasta täytyy sanoa, että se on ääneennaurattavan hauska - ainakin jos rakastettava kusipää -tyyppiset hahmot ovat mieleesi. Monty on monissa asioissa etuoikeutettu ja hyväosainen, valkoinen nuori mies ja sen myötä paikoin hieman rasittava, mutta myös kerrassaan hurmaava ja ihastuttava biseksuaalinen katastrofi. Hän oppii virheistään ja korjaa vääriä uskomuksiaan oppiessaan maailmasta ja etuoikeuksistaan lisää, mikä oli yksi suosikkiasioistani tässä kirjassa yleensä ja Montyssa hahmona erityisesti. Sydänsäryltä ei kuitenkaan säästytä, kun lukija kirjan aikana oppii enemmän Montyn suhteesta isäänsä, väkivallasta ja ikuisesta riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunteesta, joka lopulta on johtanut Montyn alkoholismiin. Äänikirjan lukija oli saanut täydellisesti kiinni Montyn olemuksesta ja The Gentleman's Guide onkin yksi parhaita äänikirjakokemuksiani tähän päivään saakka! Hän tekee myös Percyn ja Felicityn äänet eläviksi ja aidoiksi.

Kirjan seikkailujuoni ympäri Eurooppaa on erilainen kuin odotin, ja tarinaan sisältyy myös fantasiaelementtejä (mistä en tokikaan valita). Juoni etenee nopeasti ja pysyy viihdyttävänä läpi kirjan. Pidin erityisesti siitä, miten hienovaraisesti juonen uudet elementit rakentuvat edellisten päälle ja miten huolellisesti juonen kokonaisuus rakentuu. Siitä huolimatta juoni ei aina ole kovin koherentti, ja Mackenzi Lee onkin sanonut, ettei hän tee paljon suunnitelmia ennen kirjoittamista, vaan antaa tekstin näyttää, mihin tarina seuraavaksi vie. Se kyllä näkyy tässä kirjassa, mutta ei ainakaan minun menoani haitannut.

Ihmissuhdekonfliktin osalta The Gentleman's Guide hieman ärsytti minua. Montyn ja Percyn välillä on lukijaa nerokkaasti kiduttava slow-burn, joka antaa vähän perään heti alussa, mutta nappaa sitten senkin vähän pois ja välienselvittelyä saakin sitten odotella aivan loppuun saakka. Toisaalta arvostan hyvää slow-burnia (viha-rakkaussuhteeni niiden kanssa on ikuinen), toisaalta minua ärsytti että poikien välinen konflikti tuntui epäuskottavalta ja liian helposti ratkaistavissa olevalta siihen nähden, millaisiin mittasuhteisiin se paisuu.

Vielä sananen kahdesta muusta päähenkilöstä. Percy on tummaihoinen, kroonisesti sairas queer-mies 1700-luvulla, eli ihminen, josta ei pahemmin historiallista fiktiota kirjoiteta. Hän sairastaa epilepsiaa, joka oli tuohon aikaan vielä hyvin huonosti tunnettu sairaus, ja siihen liittyi vahvaa "riivatuksi tulemisen" ynnä muun hevonsonnan höystämää stigmaa. Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä on kuitenkin se, että "parantumisen" tarvitse olla sairaan tai vammaisen ihmisen elämän tavoite, vaan sairauden tai vamman kanssa voi elää täyttä ja elämisen arvoista elämää. Elämä kun on elämisen arvoista aivan itsessään, ilman vaatimuksia siitä, että kaikkien tulisi sopeutua terveen yhteiskunnan asettamiin raameihin.

Lisäksi Felicity, voi Felicity. 15-vuotias lääketieteeseen intohimolla suhtautuva pikkusisko, jolla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä Montyn säätämiselle. Hän on fiksumpi ja lukeneempi kuin kumpikaan pojista, mutta kukaan ei ole hänelle siitä credittiä antanut, sillä siinä missä Monteguen taloudessa Montyn tekemisiä on valvottu suurennuslasilla, Felicity ei ole saanut huomiota nimeksikään. Hän on piilottanut oppikirjansa romaanien kansien väliin ja hänellä on suuria unelmia siitä huolimatta, että naisten asema on kotona ja koulutus rajoittuu soveliaaksi leidiksi opiskeluun. Felicity kuitenkin uskoo lujasti omaan arvoonsa ja oikeuksiinsa ja näpäyttää myös Montya sormille joka kerta kun tämä sanoo jotakin typerää. Hän on trion aivot ja syy miksi he selviävät hengissä kirjan loppuun saakka, mutta myös hän saa oppia ja kehittyä esimerkiksi homofobisten uskomustensa kanssa kirjan aikana.

Yksi tämän vuoden suosikkikirjoistani ilman muuta. Ehdoton suositus, ja toivon kovasti että tämä kirja suomennettaisiin!

Viisi tähteä

Juonta ei voi korvata mytologialla: The Bear and the Nightingale

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale. Lukenut Kathleen Gati. Penguin Books Ltd., 2017. Kesto 11 h 48 min.

Ex-tyttöystäväni suositteli tätä kirjaa, ja puhui siitä niin kauniisti, että halusin lukea sen vaikka olimmekin jo eronneet. Ei parhaimpia päätöksiäni?

Hiljaisessa kylässä kaukana Moskovasta Vasya kasvaa sisaruksiensa, isänsä ja lastenhoitajansa huomassa kunnioittaen joitain perinteitä ja kapinoiden toisia vastaan. Kun hänen isänsä tuo kotiin morsiamen Moskovasta, Vasyan kapinallinen käytös joutuu syyniin ja kylän kansanuskoon perustuvat tavat romukoppaan. Pian Vasya saa huomata, että jollei hän pidä tallin tonttua ja vedenhenkeä hengissä, ne kuihtuvat pois ja pimeät voimat ottavat niiden paikan. Mutta kuinka hän voisi vakuuttaa perheensä ja kylänsä vanhojen perinteiden merkityksestä, kun hänen äitipuolensa ja kylän uusi pappi tekevät kaikkensa niiden kitkemiseksi, eikä Vasya ole kuin nuori tyttö? Mitä enemmän Vasya puskee roolinsa rajoja, sitä uhkaavampana lähitulevaisuus näyttäytyy: naimisiin tai luostariin, vaihtoehtoja ei ole. Mutta pahuuden voimien vahvistuessa Vasyan lähdöllä voisi olla katastrofaaliset seuraukset.

Tämä kirja kestää melkein 12 tuntia. Ensimmäisen yhdeksän tunnin aikana mitään ei tapahdu. Ainut syy miksi kuuntelin kirjan loppuun asti oli se, että konmaritin samalla asuntoani, ja saatoin kuunnella sitä taustalla vaikkei se ollutkaan äärettömän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin mieleenjäämätön, ja selkein muistikuvani onkin se, kuinka kirja ei vain tuntunut pääsevän asiaan. Täydellinen juonen puute teki kirjasta pitkäveteisen ja minusta kärsimättömän.

Kirja sijoittuu fantasiaversioon keskiaikaisesta Venäjästä, mikä oli mielenkiintoista vaihtelua, vaikka pidänkin Leigh Bardugon Grisha-kirjojen Venäjä-tulkinnasta enemmän. Arden painottaa erityisesti venäläistä mytologiaa - kirjan kaikki keskeiset tapahtumat rakentuvat henkiolentojen ja kansantarujen ympärille. Tässä oli jotain oudolla tavalla kotoisaa, sillä tunnistin venäläisestä mytologiasta paljon samaa kuin suomalaisessa kansanperinteessä on. Näiltä osin pidinkin kirjaa kiinnostavana ja maailmanrakennus toimii, mutta valitettavasti mytologialla ei voi korvata kunnolla kantavaa juonta.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista pohdintaa uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kristinuskon ja kansanperinteen suhteesta keskiaikaisessa maailmassa. Kirjan alussa Vasyan äitipuoli on pelokas, äärimmäisen uskovainen ja hulluksi uskottu prinsessa, joka tahtoisi vain paeta luostariin, sillä pyhät paikat ovat ainoita joissa hän ei näe demoneiksi uskomiaan henkiolentoja. Tämä sai minut miettimään sitä, miten mielenterveysongelmat ovat menneisyydessä manifestoituneet ja miten niitä on ymmärretty tai oltu ymmärtämättä. Jos Anna olisi saanut elää elämänsä luostarissa saaden asianmukaista hoitoa, hän olisi varmasti kehittynyt hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin mitä kirjan kuluessa käy. Lisäksi kirjassa tulee jälleen kerran esiin se, kuinka kristityt vimmassaan toteuttaa lähetyskäskyä tukahduttivat tuhansia vuosia jatkuneita uskomussysteemejä. Kun kansanperinne on kirjassa tuotu aidoksi totuudeksi, se toimii brutaalina peilinä tapahtuneelle kulttuuriselle tuholle.

Hahmot kirjassa ovat mielestäni melko stereotyyppisia. Vasya on sukupuolensa kahleita vastaan kapinoiva teinityttö, hänen lastenhoitajansa vanha ja viisas mentori, ja kaartiin kuuluu myös hämmentynyt isä, paha äitipuoli ja kunnianhimon sokaisema pappismies. Mielenkiintoisimpina pidin Vasyan sisaruksia Irinaa ja Sashaa. Sasha valitettavasti jää tarinasta pois jo alkuun, mutta jos lukisin jatko-osat, lukisin ne lähinnä saadakseni kuulla hänestä lisää. Irina taas on Vasyan nuorempi siskopuoli, Annan tytär, ja hänen kasvunsa äitinsä ja isosiskonsa välisessä ristitulessa on kiinnostavasti kuvattu.

Lopuksi on vielä mainittava, että kun kirja viimeisen kolmen tuntinsa aikana kehittää juonen, se on todella hämmentävä. Minun oli vaikea pysyä perässä siitä kuka teki tai oli mitäkin, eikä esimerkiksi kirjan nimi täysin auennut minulle koskaan. Tämä voi johtua siitä, että minun on hankalampi prosessoida asioita auditiivisesti kuin visuaalisesti, enkä odottanut yhdeksän tunnin jälkeen enää mitään prosessoitavaa, mutta olen silti periaatteesta ärsyyntynyt.

Kaksi ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Sodan tuoja vai sodan estäjä? Wonder Woman: Warbringer

Leigh Bardugo: Wonder Woman: Warbringer. Lukenut Mozhan Marno. Listening Library, 2017. Kesto: 11 h 56 min

2017 oli Wonder Womanin vuosi: kesällä tuli eeppinen elokuva, alkusyksystä tämä Leigh Bardugon kirja. Ilmestyessään Wonder Woman: Warbringer myös avasi DC Icons -kirjasarjan, jossa tunnetut nuorten aikuisten kirjailijat uudistavat DC:n rakastetuimpien supersankarien nuoruusvuosia. Minähän luen mitä tahansa, mitä Leigh Bardugo kirjoittaa, joten puolitoista vuotta myöhemmin pääsin tämänkin pariin.

Themysciran prinsessa Diana on amazoneista ainut, joka ei ole joutunut todistamaan kyvykkyyttään oikeassa taistelussa, eivätkä muut amazonit anna hänen tätä unohtaa. Pelastettuaan hukkuvan ihmistytön haaksirikkoutuneesta laivasta Diana joutuu ensi kertaa valitsemaan ulkopuolelta saneltujen velvollisuuksien ja oikeudentuntonsa välillä: antaako tytön kuolla ja pelastaa maailma ja Themyscira lähestyvältä tuholta, vai yrittääkö melkein mahdotonta lopputulemaa, jossa kaikki jäävät henkiin? Valintansa myötä Diana saa kuitenkin huomata, että hyvilläkin aikomuksilla voi olla katastrofaaliset seuraukset.

Heti alkuun täytyy tehdä selväksi, etten ole supersankari-asiantuntija. En ole eläessäni lukenut yhtäkään supersankarisarjakuvaa ja tuntemukseni genren elokuvistakin on reikäinen. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta niistä toisinaan, ja Wonder Woman onkin yksi suosikkisupersankareistani. Kävin katsomassa leffan kahdesti teatterissa ja se oli yhtä uskomaton elämys molemmilla kerroilla. Tämä kirja ilmestyi vain muutama kuukausi myöhemmin, ja vaikka ostin sen heti, luin sen vasta tänä keväänä, kuten huonoihin tapoihini kuuluu.

Wonder Woman: Warbringer on hyvin erilainen kuin muut lukemani Leigh Bardugon kirjat. En tiedä, onko kyseessä erilainen maailma (ennemminkin urbaania mytologiasta ammentavaa fantasiaa kuin Grisha-kirjojen eeppistä/korkeaa fantasiaa), jo olemassaollut päähenkilö ja sen tuomat paineet, vai jokin muu asia, mutta jostain syystä kirja ei tuntunut samalta eikä Leighn kirjoittajanääni ollut minulle yhtä läsnä. Dianakaan ei tuntunut sellaiselta kuin odotin, mutta tämä vika saattaa olla minussakin, sillä kuten juuri sanoin, en ole kovin perehtynyt supersankareihin ja ainut aiempi kosketuspintani Wonder Womaniin on vuoden 2017 elokuva.

Parhaimmillaan (ja leighbardugomaisimmillaan) kirja on loppupuolella suurehkon hahmokastin kanssa. Siitä huolimatta, että Diana ei ollut odotuksieni kaltainen, pidin hänestä ja pidin myös hänen kirjan aikana ympärilleen keräämästä kaartista teinejä, joiden keskinäinen dynamiikka on hienovaraista, viihdyttävää ja taidokkaasti rakennettu niin kirjan maailman kuin normaalin teinielämän lainalaisuudet huomioon ottaen. Vaikka Warbringeriä kertovat vain Diana ja hänen pelastamansa Alia, on kirjassa paikoin samanlaista monen kertojan epiikan tunnelmaa kuin Six of Crowsissa. Hahmoilla on monipuoliset kehityskaaret eivätkä he sekoitu toisiinsa. Lisäksi täytyy antaa kunniamaininta monipuolisesta representaatiosta: Alia ja hänen isoveljensä ovat mustia, Alian paras ystävä Nim taas intialaistaustainen ja sateenkaareva.

Aikajanallisesti kirja tekee vähän omaa juttuaan. En taaskaan tiedä alkuperäisten Wonder Woman -sarjakuvien aikajanasta meidän maailmassamme, mutta kuten tiedämme, elokuvassa aikuinen Diana tulee ihmisten maailmaan vuonna 1918. Tässä kirjassa teini-ikäinen Diana tulee ihmisten maailmaan nykypäivänä. En tiedä, onko tällä nyt sinällään mitään väliä, mutta se yllätti minua hiukan. Se vaikuttaa myös maailmaan: toisinaan se, kuinka kirja punoi yhteen muinaisen Kreikan mytologiaa ja jumalia ja nykypäivän arkielämää ja teknologiaa tuntui omituiselta, eikä välttämättä kovin onnistuneelta. Joissain kohdissa yhdistelmä toimii, toisissa ei.

Warbringerin juoni tuntui minusta oudosti sekä liian paikoillaan junnaavalta että tapahtumia väkisin täyteen tungetulta. Olo oli sellainen, että oikeasti mitään ei tapahdu, mutta tätä ikään kuin peiteltiin sillä, että aivan jatkuvasti tapahtui jotain, eikä lukijalle suotu hengähdystaukoja. Taaskin täytyy huomauttaa, että kirjassa on kyllä erinomaisia kohtauksia ja juonen asetelma on todella kiinnostava, myöskään plot twist ei ollut mielestäni huonoimmasta päästä. Mutta kokonaisuutena jäi olo, että juoni hieman lässähti omaan actioniinsa.

Ihailen Wonder Womanissa hahmona sitä, kuinka lujasti hän uskoo viattomien pelastamiseen ja ihmisten kykyyn olla hyviä toisilleen. Tässä Warbringer tekee esimerkillisen suorituksen: koko juoni lähtee liikkeelle Dianan horjumattomasta oikeudentajusta ja halusta aiheuttaa maksimimäärä hyvää minimimäärällä vahinkoja. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa pahuudesta, sankaruudesta ja väkivallan kierteistä, joihin ihmiset usein itsensä ajavat. Kuka lopulta on paha ja kuka sankari? Mitä vaikutusta syntyperällä on, ja voiko sen sanelemaa kohtaloa muuttaa omilla valinnoillaan? Temaattisesti tämä kirja on kymppi plussan arvoinen.

Kolme ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Mikä tekee hirviön? This Savage Song

Victoria Schwab: This Savage Song. Lukenut Thérèse Plummer. HarperAudio, 2016. Kesto: 10 h 9 min

Tämä ei ehkä ollut se kirja, josta minun olisi pitänyt aloittaa internetin suosikkikirjailija Victoria/V.E. Schwabin tuotanto, mutta meni jo.

Kate Harker, Verityn North Cityn hallitsijan halveksittu tytär, on tullut erotetuksi kuudesta sisäoppilaitoksesta pyrkimyksissään ansaita paikka isänsä rinnalla. August Flynn, South Cityn hallitsijan adoptoitu poika, on pidetty turvassa vanhempiensa bunkkerissa South Cityssä siitä saakka kun alakoulun ruokalassa räjähtänyt pommi toi hänet maailmaan. Kun Kate saa luvan jäädä kouluun kaupungin rajojen sisäpuolelle, saa August elämänsä ensimmäisen kunnollisen tehtävän: aloittaa opinnot samassa koulussa ja pitää Kate Harkeria tiukasti silmällä. Nuorten vanhemmilla on erilaiset näkemykset siitä, miten Verityä vainoavien hirviöiden kanssa tulisi menetellä, ja Augustin on pidettävä todellinen identiteettinsä niin Henry Flynnin poikana kuin sunai-hirviönä tiukasti piilossa. Murhayritys koululla kuitenkin lähettää nuoret yhteiselle pakomatkalle, ja he joutuvat arvioimaan uudelleen niin toisensa, perheensä, politiikkansa kuin sen, mitä pahuus todella tarkoittaa.

Schwabin luoma maailma hirviöineen ja moraalisine harmaan sävyineen on erittäin mielenkiintoinen. Sitä ei läväytetä lukijan naamalle yhdessä hetkessä, vaan kirjan mittaan saaa pysyä tarkkana poimiakseen yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja niistä pikku hiljaa rakentuu kokonaiskuva siitä, mitä on tapahtunut, millaisia eri hirviöt ovat ja miten Harkerin ja Flynnin aselepoon on päädytty. Silti minulle jäi myös olo, että paljon jää vielä sanomatta, ja maailmasta riittää aivan varmasti mielenkiintoa myös duologian toisen osan tarpeiksi.

Tarinakin kirjassa on erinomainen. Alku tuntuu hieman hitaalta kun maailma ja hahmot ovat vielä vieraita, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vauhdikkaammaksi juoni muuttuu ja sitä mielenkiintoisempia moraalisia dilemmoja Schawb lukijalleen asettaa. Erityisesti arvostan sitä, että asetelma on rakennettu suoraan perinteisen Romeo ja Julia -romanssin perusteille, mutta romantiikkaa kirjassa ei ole. Tarina perustuu ystävyyteen, yhteistyöhön, oikeudenmukaisuuteen ja seikkailuun. Plot twist oli mielestäni ennalta-arvattava, mutta silti tyydyttävästi kirjoitettu.

Valitettavasti kirjan iso heikkous on Kate. Augustista sanon vain sen, että hän on erinomaisesti rakennettu, monipuolinen ja koskettava hahmo, mutta minulle Kate laski koko kirjan tasoa. Hänellä on hetkensä, erityisesti kirjan loppupuolella, mutta silti hän tuntui minusta kävelevältä kliseeltä. Tyttö, joka esiintyy häikäilemättömänä ja säälimättömänä saadakseen isänsä hyväksynnän, mutta on oikeasti herkkä ja haavoittuvainen? Mielestäni oikeasti häikäilemätön ja säälimätön Kate, joka olisi Augustiin tutustuessaan löytänyt itsestään myös haavoittuvaisen puolen, olisi ollut huomattavasti kiinnostavampi hahmo.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastan tapaa, jolla kirjassa kuvataan musiikkia. Tämä kirja on täynnä täydellistä musiikin arvostusta ja sen kuunteleminen oli todella rentouttavaa.

Neljä tähteä

Helmet 2019 -haasteesta seuraava kohta:
31. Kirjassa kuljetaan metrolla

Vanha kaveri: Artemis Fowl

Eoin Colfer: Artemis Fowl. Lukenut Gerry O'Brien. Penguin Books Ltd, 2013. Kesto: 6 h 46 min

Aloin alun perin lukea Artemis Fowl -kirjoja ala-asteen loppupuolella serkkuni suosituksesta. Äitini hankittua minulle joululahjaksi äänikirjapalvelun tilauksen en vielä tiennyt, mitä kaikkea palvelusta löytyi, ja mitä ehkä haluaisin kuunnella. Päätin aloittaa vanhasta tutusta, etenkin kun elokuva on viimeinkin tulossa ja alkukielinen versio ei ollut minulle ennestään tuttu.

Artemis Fowl, 12-vuotias rikollisnero, on päättänyt palauttaa perheensä maineen ja omaisuuden tekemällä ihmiskunnan historian kenties uskaliaimman ryöstön: hän on päättänyt kidnapata maan alla asuvan keijukansan jäsenen ja kiristää väeltä huomattavan summan verran kultaa. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Artemiksen tiedot väen teknologisesta edistyksestä eivät ole aivan ajan tasalla, ja lisäksi Artemis kidnappaa Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan Tiedustelujaoksen, HALTiJan, ensimmäisen ja ainoan naisupseerin, konstaapeli Holly Shortin, joka on enemmän kuin tottunut selvittämään tiensä läpi uusista ja vaarallisista tilanteista.

Rakkauteni Artemis Fowleja kohtaan oli aikanaan suuri, ja ilokseni ensimmäinen osa kesti hyvin uusintakatsauksen aikuisen näkökulmasta! Tajusin heti Artemiksen nerokkaan mielen maailmaan palatessani, että rakkauteni ryöstötarinoita kohtaan on tietenkin alkanut juuri täältä. Näin aikuisen silmin juonessa on melko ilmiselviä aukkoja ja turhan helposti eteneviä kohtia, mutta kirja ei olekaan yli kaksikymppisille ensisijaisesti suunnattu. Ja siloittelusta huolimatta vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kirjassa ei ole yhtäkään tylsää kohtaa, ja tarina on kiinnostava. Erityisesti pidän Colferin pinnan alle luomasta keijumaailmasta ja sen kulttuurista.

Holly Short ja Juliet Butler olivat esiteininä suuria esikuviani kickass naisista, ja oli ilahduttavaa tavata heidät jälleen. Erityisesti kuitenkin koin yhteyttä Artemiksen henkivartijaan, vanhempaan Butlerin sisarukseen, sillä hänen työnsä on pitää Artemis hengissä, ja kyseessä ei ole mikään teoreettinen pesti. Butlerin lisäksi kentauri Foaly sai uuden arvostuksen sydämessäni. Sarkasmilla ja foliohatuilla voittoon.

Lisäksi lukija Gerry O'Brien ansaitsee arvostusta: hänen irlantilainen aksenttinsa ei ole liian vahva, mutta tuo juuri sopivaa tunnelmaa tarinaan, eikä lukutyylistä ole valittamista. Kuuntelin kirjan hieman nopeammalla nopeudella kuin alkuperäinen, sillä kärsivällisyyteni ei riitä äänikirjojen hitaaseen perustahtiin, mutta O'Brienin ääni ja esiintyminen olivat kaiken kaikkiaan miellyttävää kuunneltavaa.

Olen päässyt äänikirjojen kuuntelussa hyvään vauhtiin ja löytänyt useita enemmän nykyiseen makuuni sopivia kirjoja kuunneltavaksi, mutta aion kyllä käydä koko Artemis Fowl -sarjan läpi, sillä minua kiinnostaaa nähdä, mikä on mielipiteeni etenkin myöhemmistä, kypsemmistä kirjoista näin aikuisena. En ensi lukemalla pitänyt kahdesta viimeisestä kirjasta, mutta luulen, että mielipiteeni on sittemmin saattanut muuttua.

Neljä tähteä

Artemis Fowl kuittaa seuraavat seitsemän kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Toisen hyllyn jätteet: Punaiset tulppaanit

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit. Otava, 2011. S. 335. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä Evermore vuonna 2009.

Liberté kirjoittaa: "Oletko kuullut nuortenkirjallisuuteen yleisimmit liitettävät kliseet? Hyvä, sillä tässä kirjassa on ne kaikki. Luin Punaiset tulppaanit vuosia sitten ehkä 13-vuotiaana saatuani sen lahjaksi. Silloin kyllä pidin kirjasta ja se sai jäädä kirjahyllyyni. Vasta viimeisimmän kirjahyllysiivoukseni yhteydessä ajattelin, että voisi olla aika antaa kirja eteenpäin. En kuitenkaan muistanut kirjan sisältöä kovin hyvin ja päätinkin häpeilemättä käyttää hyödykseni Toisen hyllyn aarteet -kirjahaastetta Ereitan kanssa ja laittaa hänet lukemaan kyseisen mestariteoksen. Muistin kyllä, että Punaiset tulppaanit on hyvin tyypillinen teinikirja ja todennäköisesti kiusallinen, mutta en ehkä ollut varautunut sen olevan niin järkyttävää kamaa, että saan nyt pelätä Ereitan kostoa..."

Yritin aikani kirjoittaa juonitiivistelmää tästä katastrofitapauksesta, mutta ottaen huomioon, että siitä kun luin kirjan ensimmäiset 75 sivua on jo useampi kuukausi, luovutin lopulta. Olisin ollut valmis luovuttamaan kirjankin suhteen jo noin viiden sivun jälkeen, mutta yhteisen projektin nimissä sovimme, että luen sivulle 75 saakka. Valitettavasti voin vain todeta, että niitäkään minuutteja elämästäni en koskaan saa takaisin. En muista enää tarkasti ensimmäisten 75 sivun antia, mutta jutun juoni menee jotenkin niin, että Everin perhe on kuollut auto-onnettomuudessa, jossa myös Ever loukkaantui vakavasti. Hän herää sairaalassa uusien kykyjen kanssa, jotka käsittävät ainakin kuolleiden näkemisen, ja muistaakseni myös jonkinlaisen ajatustenlukemisen??? Tietenkin suositun tytön elämä kääntyy traagisesti päälaelleen kun hän joutuu muuttamaan megarikkaan tätinsä luokse ja yrittää uusine kykyineen pysytellä poissa ihmisten tieltä, joten hän hyväksyy paikkansa osana koulun outojen porukkaa (johon kuuluu hänen lisäkseen yksi homo ja yksi gootti). Mutta kuinka ollakaan, kouluun ilmestyy salaperäinen mysteeripoika Damen joka näyttää Everin kyvyn mukaan kuolleelta, mutta -gasp!- kaikki muutkin voivat nähdä hänet! Ja tietenkin Damen tahtoo olla ystäviä Everin kanssa! Vaikka Ever tahtoisi vain olla rauhassa! Jotain alkavaa draamaa johon liittyi joku toinen nainen ehdin vielä lukea ja sitten sain ilokseni käydä dumppaamassa tämän roskispalon kierrätyskeskukseen. Olkoot jonkun muun ongelma.

Kuten Libertén alustuksesta kävi jo ilmi, tässä kirjassa ovat kaikki typerimmät kliseet joita circa 2010 -nuortenkirjallisuudessa harrastettiin. Se on sekä huonosti kirjoitettu että huonosti suomennettu. Kaikki hahmot ovat ärsyttäviä enkä välittänyt heistä pätkääkään. Juoni etenee yhdestä facepalmista toiseen ja kirjan seinään heittämisen tarve kasvaa sivu sivulta. Muistan katsoneeni tätä kirjaa kirjakaupassa joskus nuorempana ja päättäneeni toistuvasti kielteisesti se lukemisen suhteen - nyt voin vain sanoa, että onneksi olin jo silloinkin niin fiksu, koska tämä on ehkä kamalinta roskaa mitä nuortenkirjallisuuden nimikkeen alla on ikinä kirjoitettu. Jos se on edelleen hyllyssäsi, kannustan sinua tekemään siitä takansytykettä ensi tilassa.

Tähtiä en tietenkään kesken jääneelle kirjalle voi antaa, mutta en antaisi, vaikka voisinkin.

Itsehän olin hyvä ystävä ja annoin Libertélle luettavaksi laatukirjallisuutta. Siitä voit lukea lisää täällä.

Tieto on valtaa: Ink and Bone

Rachel Caine: Ink and Bone. Volume one of the Great Library. Allison & Busby, 2015. S. 410

Olen muistaakseni ennenkin puhunut Paper Furysta ja siitä, kuinka saan nykyään puolet kirjasuosituksistani häneltä. Niin myös Ink and Bone tuli alun perin bongattua Caitin Instagram-kuvista, ja riittävän pitkään sitä tuijoteltuani päätin, että Alexandrian kirjasto kuulostaa liian hyvältä jättää väliin.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Alexandrian kirjasto ei ikinä tuhoutunut, ja pitää nyt maailmaa rautaisessa otteessaan. Tieto on kaikille vapaasti saatavilla, mutta kirjasto kontrolloi, mitä saa tietää ja mitä ei - yksityisten kirjojen omistaminen on ankarasti kiellettyä. 16-vuotiaan Jessin perhe on lontoolaisia kirjojen salakuljettajia, mutta Jessin rakkaus heidän tuotettaan kohtaan tekee hänestä huonon bisnesmiehen. Niinpä Jessin isä lähettää hänet kirjaston oppilaaksi, sisäpiirin vakoojaksi suvun tarpeita varten. Alexandriassa Jess löytää omat ihmisensä, mutta joutuu myös kohtaamaan karun totuuden: kirjasto ei olekaan se hyvyyden tyyssija jollaisena hän on sen oppinut tuntemaan.

Tämän kirjan asetelma on mieletön ja koukuttava. Kaikkien lukutoukkien yhteinen harmitus on varmasti Alexandrian kirjaston kohtalo, ja miten hienoa onkaan ajatella, että se olisi selviytynyt antiikista nykypäivään! Kirjan maailmassa ollaan ajallisesti jonkin verran meidän maailmaamme edellä, mutta kehityksellisesti jäljessä, sillä kirjapainoa ei ole ikinä keksitty. Tai on, mutta kirjasto ei ole antanut keksinnön tulla todeksi, sillä silloin he eivät voisi kontrolloida tiedon virtaa. Selvennykseksi täytyy tässä kohdin sanoa, että ihmiset eivät siis tiedä kirjaston pitävän yllä salaista tyranniaa ja kontrolloivan heidän tietomääräänsä. Ja se, että kirjapainon puuttuminen on hidastanut muutakin kehitystä näin merkittävästi, on mielestäni kiinnostavaa ja uskottavaa. Kehitys vaatii tietoa, ja tiedon vapaa leviäminen edistää kehitystä. Kehityksellisesti kirjassa eletään ehkä noin meidän 1800-lukuamme, tai kenties 1900-luvun alkua.

Cainen luoma maailma on siis kiinnostava, mutta olisin halunnut, että sitä olisi alkuun selitetty hieman paremmin. Olin todella hukassa kirjaston "kirjojen" ja tiedonvälityssysteemin kanssa, enkä lainkaan ymmärtänyt, miten se toimii. Tämä vei turhaan huomiota tarinalta. Muutenkin kirjan suurimmat puutteet olivat kaikesta huolimatta juuri maailmanrakennuksessa: olisin esimerkiksi halunnut kuulla enemmän historiasta, siitä miksi modernit valtiot ovat olemassa (hieman eri tavalla kuin meillä, mutta kuitenkin) kirjastosta huolimatta, ja etenkin siitä miksi kaikki puhuvat englantia, vaikka Brittiläistä imperiumia ei ilmeisesti ole (kirjassa Englanti on sodassa Walesin kanssa, ja minun on vaikea uskoa, että he olisivat päässeet maailman ympäri, jos eivät ole edes rajanaapuria saaneet valloitettua).

Siinä missä maailmanrakennus on puutteellista, kirjan upeat hahmot korvaavat. Itse päähenkilö Jess on hieman meh, ja hänen rakkaudenkohteensa Morgan on suunnilleen yhtä kiinnostava kuin tiskirätti, mutta kaikki muut hahmot ovat mahtavia. Saksalainen "kiltti jättiläinen" Thomas, keksijä; muslimityttö Khalila, joka ainoana kirjaston oppilaiden koko historiassa on saanut täydet pisteet pääsykokeesta; walesilainen Glain, jolla ei ole aikaa kenenkään bullshitille; espanjalainen Dario, jonka elämäntehtävä on raivostuttaa Jessiä; ja tietenkin heidän opettajansa Wolfe ja Santi. Wolfe ja Santi ovat rakkaus. Wolfe on nuorten opettaja, ja hän vaikuttaa ensin inhottavalta Kalkaros-hahmolta, mutta paljastaa myöhemmin pehmeitä puolia ja traagisen menneisyyden (mutta paremmin kuin Kalkaros). Santi on sotilaspäällikkö, joka on aina Wolfen rinnalla ja pitää häntä maan pinnalla huvittunut hymy huulillan. Khalila on myös rakkaus. Ainoa valitukseni Khalilasta on se, että hän alussa torjuu Darion yritykset flirttailla kanssaan, ja sitten jossain vaiheessa vain taipuu??? Ein pitäisi tarkoittaa ei, eikä pitkitetty kyllä. En arvostanut tätä juonenkäännettä, varsinkin kun Khalila ei todellakaan tarvitse mitään miestä.

Kirja on kirjoitettu tavalla, joka on ensinnäkin todella elävä ja luo selkeitä mielikuvia, ja toiseksi pitää mielenkiintoa yllä todella hyvin. Juonta on helppo seurata, ja koko ajan on jotain kiinnostavaa uutta opittavaa - etenkin, kun Jess pääsee Alexandriaan ja lukijakin pääsee tutustumaan kirjaston toimintaan ensikäden kokemuksella. Loppuun päästyäni totesin, ettei kirjastossa ole kuin ensimmäinen osa, ja tilasin saman tien kolme ensimmäistä osaa itselleni Adlibriksestä. Ymmärtääkseni sarjassa on tähän mennessä neljä osaa, ja ainakin yksi vielä tulossa. Loppu jätti sellaisen tunnemyrskyn valtaan, että kakkosen kimppuun on päästävä pian!

Neljä tähteä

Tällä sarjalla on yhdet kauneimmista kansista, joita tiedän

Oman hyllyn unohdetut: Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet. WSOY, 2007. S. 541. Englanninkielinen alkuteos The Lies of Locke Lamora julkaistiin vuonna 2006.

Tiedättekö sen, kun kaikki jonkun kirjan lukeneet ylistävät sitä niin paljon, että ajattelet, ettei se nyt mitenkään voi olla noin hyvä, etkä oikein sitten jaksa lukea sitä kirjaa? Mutta sitten jostain puskista ilmestyy lisää kavereita ja/tai kirjabloggareita ylistämään samaa kirjaa, ja alat ajatella, että ehkä se sittenkin on? Ja lopulta luet kirjan, eikä se ole.

Camorrin alamaailma operoi selvillä säännöillä: kaikki koplat ovat capa Barsavin alaisia, maksavat tälle veroja saaliidensa mukaan, ja aatelisiin ei kosketa. Perelandron talon Herrasmiesroistot ovat rikkoneet sääntöjä jo vuosikymmeniä kaikessa hiljaisuudessa, ryöstäen Camorrin rikkaimpia mitä taidokkaimpien huijausten varjolla, ja esiintyen samalla Barsaville vähäisinä murtovarkaina. Herrasmiesroistojen uusin peli kuitenkin häiriintyy pahasti, kun koplien garristoja alkaa kuolla hämärissä olosuhteissa, ja pian on selvää, että Herrasmiesroistot ovat kyynärpäitään myöten liemessä. Kaupungissa koittaa uusi aika, eikä se ole lempeä Locke Lamoralle ja hänen koplalleen.

Tunteitani tätä kirjaa ja tämän arvion kirjoittamista kohtaan kuvastaa parhaiten:

En tiedä mistä aloittaa, joten aloitetaan alusta. Tällä kirjalla kestää IÄN KAIKEN päästä käyntiin. Varsinaiseen juoneen päästään käsiksi siitä kuullaan ensimmäisiä viitteitä sivun 150 paikkeilla. Anna mun kaikki kestää. Pohjustukseen EI VOI KULUA 150 SIVUA, HYVÄN TÄHDEN. Senkin jälkeen juoni liikkuu eteenpäin tuskallisen hitaasti, ja ehkä viimeiset noin 200-150 sivua ovat vasta oikeasti kiinnostavia ja koukuttavia. SE ON LIIAN MYÖHÄÄN. Tahdon olla koukuttunut viimeistään sivulla kaksi, mutta voin antaa anteeksi, jos olen koukuttunut vasta sivulla kaksikymmentä. Fantasia/ryöstö/seikkailutarinalla ei pitäisi kulua yli 300 sivua siihen että tarinan käänteet ja hahmojen kohtalot alkavat edes hieman kiinnostaa minua! Tässä kohdin tietenkin ihmettelette, miksi en vain jättänyt kesken. Olin kuullut kirjasta niin paljon hyvää, ja ennen kaikkea pelkkää hyvää, että luin eteenpäin ja odotin sen hyvän alkavan. Ei se oikein ikinä alkanut, ei siinä määrin kuin odotin, mutta kun tajusin tämän, olin jo niin pitkällä etten enää viitsinyt jättää kesken.

Kirja ja sen hahmot esitellään kuin sen olisi ryöstötarina (vrt. Six of Crows, Heist Society). Se ei ole. Locke Lamoran ja koplan ryöstöpeli on juonelle täysin toissijainen, mikä sai minut tuntemaan oloni petetyksi, sillä rakastan ryöstötarinoita, ja luulin saavani sellaisen. No enpä saanut. Locke Lamoran valheet on enemmänkin perinteinen fantasian hyvä vastaan paha -tarina, paitsi ettei kukaan ole oikein hyvä, eli... paha vastaan vähemmän paha? Moraali tosin on kirjassa täysin subjektiivista ja monesti täysin epärelevanttia. Kaikki ovat arveluttavia, tavalla tai toisella. Pidän moraalisesta harmaudesta tarinoissa, ja päädyin lopulta kiintymään myös Locken koplan jäseniin, eli tämä ei ole kritiikki, vain huomio sen suhteen että kirjan asetelmaa on haastavaa määritellä hyvyyden ja pahuuden termein.

Vaikka kiinnyinkin viime kädessä Locken koplaan, en löytänyt heistä samastumispintaa. Varmasti yksi syy sille, että kirja oli mielestäni hidas ja epäkiinnostava, oli se, etten voinut samastua keneenkään. Kirjassa on todella paljon hahmoja, joilla on juonen kannalta merkittävä rooli. Heistä noin kolme on naisia. Yksi tapetaan. Kaksi muuta ovat sivuilla niin vähän, että kun he eivät esiinny kohtauksessa, heidän olemassaolonsa unohtaa. Locken koplaan kuuluu teoriassa yksi nainen, mutta häntä ei ikinä kohdata, ja häneen tehdään vain hyvin epämääräisiä viittauksia keskustelussa. (Kätevää, kun et tahdo vaikuttaa seksistiltä, mutta et myöskään jaksaisi kirjoittaa naishahmoa.) Kaikki muut kirjassa esiintyvät naiset ovat huoria ja/tai tapetaan, mikä kertoo aivan riittävästi kirjailijan mielipiteistä siitä, mihin naiset kelpaavat. (Kirjaa ei ole kirjoitettu naisviha mielessä. Ennemminkin kirjasta paistaa läpi kirjailijan kuvitelma siitä, miten edistyksellinen hän on muutaman tärkeämmän naishahmonsa kanssa, ja täysi kykenemättömyys tunnistaa omaa misogyniaansa sekä tässä ajatuksessa että kaikkien muiden naishahmojensa kanssa. Kaikkein v*tullisin kohta sisältää kuvauksen Camorrin huorien vallankumouksesta, joka ei suinkaan johtanut naisten vapautumiseen vaan... jatkamiseen huorina? Tiedän, että seksityötä tehdään myös omasta valinnasta eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta tämän kyseisen kohdan oli niin selkeästi kirjoittanut joku, joka ei tiedä seksityön luonteesta mitään, että halusin paiskoa esineitä. Voin keskustella aiheesta syvemmin kommenteissa, jos jotakuta kiinnostaa.) Ja vaikka en olekaan nainen, minun on helpompi samastua naisten kokemusmaailmaan kuin miesten kokemusmaailmaan, ja tämä kirja on vain valkoisen miehen valtafantasia. (Mistään HLBT+ representaatiosta on turha edes puhua.) Minulle kirjassa ei ollut mitään henkilökohtaisesti koskettavaa, eikä siitä siksi tullut henkilökohtaisesti kiinnostava.

Lopuksi haluaisin mainita tämän kirjan kaksi (2) hyvää seikkaa. 1: Maailmanrakennus. Scott Lynch on todella ajatellut maailmansa läpi, rakentanut sille historian, maantieteen ja joka ikisen yksityiskohdan. Camorr tuntuu kaikessa karuudessaan aidolta, ja maailma vain toimii. Tämä on iso plussa. 2: Ruokakuvaukset. Kirjassa syödään koko ajan, ja ihanan kuuloista ruokaa. Asioita, joita minulla ei tulisi ikinä edes mieleen tehdä. Kuvaukset toivat veden kielelle, ja olivat ihania piristyksen pisteitä kaiken sen vetämättömyyden keskellä. Kirjoissa pitäisi olla enemmän ruokaa.

Vaikka loppu olikin kiinnostavampi kuin muu kirja, ja vaikka pidinkin kirjan maailmasta, en usko palaavani Scott Lynchin tuotannon pariin. Se vain... ei ollut minua varten.

Kaksi tähteä.

Sopii linjaan, ettei tästä irtoa edes haastekohtia. Liberté luki oman hyllyn kirjaksi Maresin, ja sen arvion voitte lukea täällä.

Lasten fantasian ja scifin edelläkävijä: A Wrinkle in Time

Madeleine L'Engle: A Wrinkle in Time. Square Fish, 1962. S. 203. Tiedoston koko: 3995 KB

Olin kuullut A Wrinkle in Timesta ennen uutta elokuvaa sen verran, että nimi oli tuttu (elokuva julkaistiin Suomessa kaksi päivää sitten, 6.4.2018) ja koska haluan tukea rodullistettuja naisia ja elokuvantekijöitä, aion tietenkin mennä katsomaan leffan. En kuitenkaan kykene siihen lukematta ensin kirjaa, ja onnekseni tämä (kirjastoista englanniksi erittäin huonosti saatavilla oleva) teos löytyi Kindlestä noin kuuden dollarin hintaan.

Meg Murrya ja hänen pikkuveljeään Charles Wallacea pidetään usein vähän tyhminä, eikä Meg viihdy koulussa. Perheen mainetta ei paranna se, että lasten isä on kadonnut joitain vuosia takaperin; kylällä huhutaan hänen lähteneen toisen naisen matkaan. Eräänä myrskyisenä yönä Murryjen vieraaksi tupsahtaa erikoislaatuinen Mrs Whatsit, ja pian lapset tutustuvat myös hänen sisariinsa Mrs Whohon ja Mrs Whichiin. Kolmikon mukana he ja heidän uusi ystävänsä Calvin O'Keefe pääsevät päätähuimaavalle, galakseja kattavalle seikkailulle, jonka tarkoituksena on pelastaa Megin isä pahalta SILTÄ.

Kirjan esipuheessa puhuttiin siitä, kuinka A Wrinkle in Time on raivannut tietä lasten fantasialle ja scifille, eikä sitä käy kieltäminen. Tässä 1962 julkaistussa kirjassa sovelletaan molempien genrejen elementtejä tavalla, joka edelleen tuntuu jännittävältä ja tuoreelta. Tämän lisäksi kirjassa on aikakaudelleen erittäin edistyksellisiä naishahmoja. Päähenkilö Meg on 12-vuotias tyttö, joka on taitava matematiikassa, itsepäinen, kärsimätön ja äänekäs - hyvin epäfeminiinisinä pidettyjä piirteitä. Lasten äidistä ei kerrota paljoakaan, mutta hänestä kerrotaan, että hän on briljantti tieteilijä. Ja tietenkin Mrs W:t mahdollistavat lasten koko seikkailun ja ymmärtävät maailman menosta ja pahuuden luonteesta paljon enemmän kuin kukaan kirjan mieshahmoista.

Vaikka kyseessä on lastenkirja, sitä ei ole kirjoitettu lapselliseen lässynlää-tyyliin, vaan sitä oli mukava lukea aikuisenakin. Kohdeyleisö näkyy enemmän juonesta, joka on nopeatahtinen eikä aivan aukoton; aikaa käytetään huomattavasti enemmän toimintaan kuin syventäviin selittelyihin. Minua tämä ei häirinnyt muuten kuin silloin, kun kaukaisten avaruusplaneettojen asukkaat puhuivat sujuvaa englantia. Se oli hieman erikoista.

Henkilökohtaisesti Megin kärsimättömyys ja itsepäisyys kävivät hermoilleni, enkä jaksanut hänen impulssikontrollin puutettaan. Megillä on kuitenkin hyvää hahmokehitystä tarinan aikana, ja pidin siitä, miten häntä opetetaan kääntämään nämä "viat" edukseen. Pidin myös siitä, miten kirjassa käsitellään erilaisuutta ja pidetään esillä nimenomaan sitä, miten erilaisuus on hyvä tai ainakin neutraali asia, eikä kaikkien tulisikaan olla samanlaisia. Mrs W:t ovat jo niin muinaisia, että heidän on toisinaan vaikea materialisoitua tai sanoittaa ajatuksiaan, ja ajattelin kuinka tällainenkin on varmasti merkittävää esimerkiksi lapselle, jolla on puhevaikeuksia.

Tiivistäen voisin todeta, että objektiivisesti ymmärrän miksi tällä kirjalla on (ainakin Yhdysvalloissa) niin suuri suosio, ja ymmärrän sen tärkeyden. Tämä kirja ei kuitenkaan ollut aivan minua varten, ja olin iloinen kun se loppui.

Kolme tähteä

Megin perheen koira kuittaa lemmikki-kohdan HelMetin 2018 -haasteesta.

Väläys tulevaan: Opal

Maggie Stiefvater: Opal: A Raven Cycle Story. Scholastic, 2018. S. 36. Tiedoston koko: ei tiedossa

Stiefvater kirjoitti The Raven Kingin USA:n pokkariversion loppuun painettavaksi vajaan neljänkymmenen sivun novellin Opalista, Adamista ja Ronanista. On onnellista, että novellin julkaisua ei rajoitettu vain näihin kirjoihin, vaan se julkaistiin myös itsenäisenä e-kirjana. (Suomessa saatavilla Google Playsta.) Novelli/e-kirja julkaistiin ensimmäinen maaliskuuta, ja itse luin sen neljäs päivä sunnuntaina.

Opalilla on suuri sopeutuminen eläinmaailmaan. Mitään kiinnostavaa ei saa varastaa, piilottaa eikä syödä. Jännittäviltä ihmisiltä täytyy piilotella. Ronan ja Adam puhuvat paljon asioista, joita Opal ei ymmärrä. Mutta sentään hän saa vaeltaa vapaasti ympäri Barnsia, etsien ja ihmetellen eläinmaailman erikoisuuksia. Vain yksi lato on Opalilta kielletty: Ronanin unilato.

Juonitiivistelmäni ei reflektoi novellin juonta aivan riittävän hyvin, mutta en halunnut paljastaa kaikkea, onhan kysessä kuitenkin vain 36-sivuinen tarina 360-sivuisen sijaan. Kuten nimestäkin voi päätellä, tarina on kerrottu Opalin näkökulmasta, ja tämä oli mielestäni suorastaan viehättävää. Unimaailmasta tullut Opal tarkkailee meidän maailmaamme aivan eri näkökulmasta kuin olemme itse tottuneet sitä ajattelemaan, ja tästä seuraa kiehtovia oivalluksia koko novellin pituudelta. Opalin kyltymätön uteliaisuus myös antaa lukijalle näköalan Adamin ja Ronanin päivittäiseen elämään, tekemisiin ja keskusteluihin, mikä lämmitti sydäntäni suuresti.

Novellissa selvästi pedataan tietä tulevalle Dreamer-trilogialle niin keskikohdan juonenpalasen kuin loppuratkaisun puolesta, ja on ihanaa tietää, että lisää on tulossa. En tiedä, oliko se vain tarinan lyhyys vai loppuratkaisun itsestäänselvyys, mutta en ollut aivan tyytyväinen siihen, miten tarinan loppu vain tuli, ja siinä se sitten olikin. Ehkä olisin kaivannut lisää, ja ainakin olisin kaivannut lisää monimutkaisuutta. Muuten kuitenkin pidin tarinan rakenteesta, ja siinä oli mielestäni sopivassa suhteessa jännitystä, maailmanrakennusta, taattua Stiefvater-huumoria ja gayta. En malta odottaa ensimmäistä Dreamer-kirjaa.

Neljä ja puoli tähteä.

Opal kuittaa kaksi kohtaa HelMetin 2018-haasteesta.

Satu, romaani, klassikko: Stardust

Neil Gaiman: Stardust. Headline Book Publishing, 1999. S. 243

Tässäpä kirja, jonka olin jo unohtanut (melkein) lukeneeni. Lainasin Stardustin kesällä kuultuani hyviä asioita sen elokuvaversiosta jo vuosia, mutta koska olen enemmän kirjaihmisiä (ja varsinkin kirja-kuuluu-lukea-ensin ihmisiä), otin sen kirjastosta mukaani paperisena enkä dvd:nä. Uusin sen viidesti, ja viimeisinä päivinä ennen pakollista palautusta yritin saada kaiken luettua. Jäin 40 sivua tavoitteesta. Tänään kirjastossa muistin äkkiä kirjan jääneen kesken, ja onnekseni se oli hyllyssä, joten saatoin lukea sen loppuun siinä samassa, joutumatta uuteen viiden lainan kierteeseen. Tämä kirja siis lasketaan vielä vuoden 2017 kirjoihin, sillä palautin sen kesken jääneenä 27.12.

Tristran Thorne Wallin kylästä lupaa rakastamalleen Victoria-neidolle hakea tälle tähden, jonka he näkevät putoavan muurin toiselle puolelle. Muuri erottaa toisistaan tavallisen maailman ja haltioiden maailman, ja ylitettyään rajan Tristran joutuu mitä epätodennäköisimpiin seikkailuihin matkallaan kohti pudonnutta tähteä. Hän ei kuitenkaan ole ainut, jota tähden kohtalo kiinnostaa...

Stardust on ensimmäinen Neil Gaimanin kirja, jonka olen saanut luettua kokonaan. Hänen tyylinsä ei ole jotenkin iskenyt minuun siitä huolimatta, että tiedän hänen olevan fantasiapiireissä todella suosittu ja arvostettu kirjailija. Stardustkin meinasi jäädä minulta kesken, ensin alkupäässään ja sitten lopussa, sillä ensin en kerta kaikkiaan saanut otetta kirjan rytmistä, ja sitten olin jo unohtanut että en ollut lukenut sitä loppuun ennen palautusta. Vaikeuksien kautta voittoon! Nyt kirja on luettu, ja pidin siitä monilta osin.

Stardust on kuin satu romaanipituudessa. Sen kerrontatapa ja kieli on vanhahtavaa, ja asioiden kuvaukset ja hahmojen nimet kuin suoraan Grimmin veljeksiltä. Kirjan sadunomainen tunnelma ja tyyli pitää horjumatta kutinsa, mutta mikään lastenkirja tämä ei ole. Esimerkiksi seksiä kuvataan pariinkin otteeseen melko estottomasti.

Myöskin sadun tapaan kirjan hahmot ovat melko yksiulotteisia ja heidän motiivinsa suoraviivaisia. Päähenkilö Tristran on rasittava valittaja joka pitää itseään mukavana heppuna, mutta ei ymmärrä sanaa ei ja kohtelee muita huonosti omien "jalojen" tavoitteidensa vuoksi. Sekä Victoria että Yvaine, tähti jota Tristran lähtee noutamaan, kärsivät Tristranin itsekkyydestä. Yvaine on kiinnostavampi ja sympaattisempi hahmo kuin Tristran, mutta en pitänyt juonikuviosta jossa hänen jo vapauduttuaan tuli uudestaan sitoutua Tristraniin. Tämä esitettiin hänen omana tahtonaan, vaikka samalla sanottiin, että kyseessä oli pakko ja velka.

Kirjan sivujuonissa seikkailee joukko Stormholdin prinssejä ja ikiaikainen noita. Prinssit olivat ehkä lopulta suosikkiseurattaviani tässä kirjassa: he ovat kamalia, mutta äärimmäisen viihdyttäviä. Noita havittelee Yvainen sydäntä, ja hänen juonensa oli mielestäni melko ahdistava, joskin hyvin toteutettu. Kaiken kaikkiaan Stardustin parhaita puolia on sivujuonien ja pääjuonen yhteen kietoutuminen, se miten kaikki lopulta liittyy kaikkeen eikä mikään aiempi teko jää vaille merkitystä myöhemmissä vaiheissa tarinaa. Erityisesti jälkijättöisesti lukemani viimeiset 40 sivua olivat yhtä pyhää juonenkäännettä. Vaikken siis niin välittänytkään kirjan hahmoista, enkä ollut samaa mieltä kaikista juonellisista ratkaisuista, täytyy Gaimanille antaa krediittiä erittäin tarkasta ja onnistuneesta juonikuvioiden suunnittelusta ja toteutuksesta. Myös haltiamaailma, jossa suurin osa kirjasta tapahtuu, on kiehtova ja olisin mielelläni lukenut siitä lisääkin.

Kolme ja puoli tähteä

Sitä on liikaa: Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi. Jalava, 2015. S. 612. Norjankielinen alkuteos julkaistu nimellä Odinsbarn vuonna 2013.

Suomeksi ilmestyessään Odininlapsi oli äkkiä kaikkialla, ja tuskin jäi keneltäkään fantasian lukijalta huomaamatta. Se valloitti kirjakauppojen hyllyt, ja kirjastosta sitä oli mahdoton saada, sillä kaikki kappaleet olivat koko ajan lainassa. Olen katsellut kirjaa sillä silmällä alusta asti, ja tammikuun alussa näin sen ensi kertaa kirjastossa, vain hyllyssä seisomassa. Minun ei oikeastaan ollut tarkoitus lainata mitään, mutta pelkäsin, että tämä yksisarvinen katoaa minulta taas, ellen nyt ota sitä mukaani.

15-vuotiaalla Hirkalla ei ole ikinä ollut häntää, mutta Riitin lähestyessä hänelle paljastuu, että hänen eroavaisuutensa muihin on suurempi kuin hän osasi aavistaa: Hirka on ihminen, ei yminväkeä. Selviytyäkseen Riitistä, jossa tarvittavia kykyjä Hirkalla ei ole, hän pakenee Korppihoviin, viimeiseen vapaaseen valtakuntaan. Neuvoston käsi on kuitenkin pitkä, ja pian Hirka saa huomata olevansa keskellä tapahtumia, joiden lopputulosta kukaan ei osaa ennustaa.

Odininlapsesta on vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, sillä sen maailma on hyvin monimutkainen ja Pettersen panttaa tietoa maailmastaan tehokkaasti ainakin ensimmäiset 200 sivua. Ensin ajattelin, että hän pitää jännitystä ja mielenkiintoa yllä hyvin, mutta lopulta salaperäinen name dropping ja kaikesta pihalla oleminen alkoi vain käydä hermoilleni, eikä minua enää kiinnostanut.

Sanoisin, että tätä kirjaa voisi turvallisesti lyhentää ainakin 200, ehkä 300 sivua, ilman että mitään oleellista jäisi pois, ja juoni pääsisi etenemään huomattavasti sujuvammin kuin se nyt tekee. Kirjan suurin ongelma onkin, että sitä on yksinkertaisesti liian paljon. Yleensä esikoiskirjailijoilta ei julkaista niin pitkä teoksia kuin Odininlapsi, ja siihen on syynsä. Tarinan pitäminen kasassa ja lukijan mielenkiinnon pitäminen yllä vaativat taitoa, jota Petterseniltä selvästi vielä puuttuu. (Hän on julkaissut aiemmin sarjakuvia, mutta Odininlapsi on hänen ensimmäinen romaaninsa.)

Kirjassa on potentiaalia, ja on suorastaan sääli miten hyvin se näkyy. Kun katsoo ohi hitaasta, hitaasta alusta ja turhista kuvauksista, tarpeettomista kohtauksista, näkee hyvin ajatellun juonen ja huolella suunnitellun maailman. Pettersenin maailma ammentaa pohjoisista kansantaruista ja kirjassa kuvattu luonto muistuttaa lappilaista luontoa, eli se on virkistävää vaihtelua fantasiassa niin käytetylle ja nähdylle keskiaikaiseen Englantiin perustuvalle maailmanrakennukselle. Yminväelle on myös laadittu oma tarustonsa ja historiansa, joilla on kirjassa merkittävä rooli.

Päähenkilöt Hirka ja Rime ovat kiinnostavia ja heidän kauttaan pohditaan tärkeitä teemoja, kuten ulkopuolisuutta ja uskonnollisuutta, vastuuta ja valintojen merkityksiä. Etenkin Rimen henkilökehitys ja moraalinen harmaus vetosi minuun; Hirkasta taas tekee samastuttavan hänen järkkymätön uskonsa elämään ja oikeuteen. Kirjan pahikselta hieman puuttuu muita ominaisuuksia kuin pahuus, enkä olisi aina jaksanut lukea hänestä, mutta muut näkökulmahahmot kyllä ansaitsivat paikkansa.

Odininlapsi tuntui saavan kiinni hyvästä rytmistä vasta viimeisen 200 sivun aikana, ja ne olivatkin sen mielenkiintoisinta antia. Luen varmaankin myös jatko-osat, sillä jotkin maailmanrakennukseen liittyvät seikat vaivaavat edelleen mieltäni ja haluan tietää, miten Hirkan ja Rimen käy. Toivon vain, että viimeisen kolmanneksen paremmuus viittaa kirjoitusprosessin aikana tapahtuneeseen kehitykseen, ja että toinen ja kolmas osa jatkaisivat tätä nousujohteista kaarta.

Kolme tähteä

Yksi kohta HelMetin 2018 -haasteesta

#Queer52: Of Fire and Stars

Audrey Coulthurst: Of Fire and Stars. Balzer + Bray, 2016. S. 400. Tiedoston koko: 2859 KB

Ilmestyessään tämä wlw-, fantasia-, prinsessatarina hevosilla höystettynä houkutteli minua saman tien, mutta se ei ole saatavilla kirjastosta Suomessa (ainakaan minun kotikaupungeissani) ja en jostain syystä tajunnut tarkistaa Adlibriksestä (sieltä sen saa, jos kiinnostaa). Joulun alla se tuli kuitenkin Kindle-alennukseen, ja tyydyin ostamaan e-kirjan, mitä nyt hieman kadun, sillä tahtoisin tämän teoksen hyllyäni kaunistamaan. Saattaa siis olla, että sorrun ostamaan siitä myös fyysisen kopion jossain vaiheessa.

Havemontin prinsessa Dennaleialla on tulikyky - siis taikuutta. 16-vuotiaana, häidensä alla, hän matkustaa ensi kerran tapaamaan Mynarian prinssi Thandilimonia, jolle hänet on kihlattu jo lapsena, mutta kihlauksessa on vaaransa: taikuus on Mynariassa lailla kiellettyä, ja levottomuudet ovat viime aikoina lisääntyneet. Kukaan ei siis saa tietää Dennan kyvystä. Harmittomat temput alkavat kuitenkin nopeasti vaikuttaa joltain muulta, kun Dennan kyvyt Mynariassa nostavat päätään entistä enemmän. Dennan saavuttua Mynarian levottomuudet eskaloituvat, ja pian prinsessa saa huomata olevansa keskellä murhatutkimusta, eikä hänen sulhasensa tahdo antaa hänelle minkäänlaista toimivaltaa valtakunnan asioissa. Sen sijaan Dennan tulee opetella ratsastamaan prinssin temperamenttisen siskon Maren johdolla, ja vaikka oppitunnit eivät ole kummankaan mieleen, lähentävät ne kahta prinsessaa pikku hiljaa.

Olin kuullut tästä kirjasta sekä hyvää että huonoa, ja niinpä lähdin seikkailulle avoimin mielin, valmiina kaikkeen. Ilokseni sain todeta kirjan olevan juuri minun makuuni, kuten olin toivonutkin - onhan siinä tyttörakkautta, taikuutta ja hevosia, joten kuinka paljon pieleen voi edes mennä? Kirjan juoni oli mielestäni mielenkiintoinen ja moniulotteinen, eikä missään nimessä käynyt tylsäksi. Rakastan hevosia, vaikka oma ratsastuskokemukseni on vähäistä, joten kaikki hevosten parissa ja satulassa vietetyt sivut viehättivät minua kovasti. Pidin myös kirjan uskontoon, taikuuteen ja vapauteen liittyvistä pohdinnoista.

Politiikka on kirjassa tärkeässä osassa, ja juonen seuraamiseksi siitä on jaksettava kiinnostua. Mielestäni sen pohjia olisi voinut avata hieman enemmän ja laajemmin, jotta eri sopimuksista ja liitoista olisi pysynyt paremmin perässä. Toinen kritiikkini ei liity niinkään juoneen kuin hahmojen nimiin. Kuten juonitiivistelmästäkin on selvää, kirjan kaikilla hahmoilla on vaikea fantasianimi (Maren oikea nimi on Amaranthine), eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Tahdon, että hahmoilla on nimet, jotka kykenen muistamaan edes kaksi minuuttia sen jälkeen kun laskin kirjan käsistäni (enempää en pyydä, sillä olen järkyttävän huono muistamaan hahmojen nimiä, mutta kaksi minuuttia olisi ihan kiva). Mahdottomien nimien lisäksi pitää tietenkin muistaa myös lempinimet, ja mikä niistä viittaa keneneenkin. En ole vaikeiden fantasianimien ystävä.

Kirjan päähenkilöt ovat kiinnostavia, romanssi on erinomaisesti kirjoitettu, ja erityisesti pidin Dennasta. Hän on lämmin, ystävällinen akateemikko, joka osaa kuitenkin pitää puolensa ja argumentoida fiksusti menettämättä helposti temperamenttiaan. Mare ei ehkä ole aivan yhtä monipuolinen, ja sivuhenkilöt kärsivät ulottuvuuksien puutteesta sitäkin enemmän, mutta tässä kirjassa se ei juuri häirinnyt minua. He tekevät tehtävänsä juonen eteen, ja kirja edistyy. Arvostin sitä. Ylipäätään arvostin suuresti tätä suloista fantasiaromanssia, jossa hevoset saavat ansaitsemaansa arvostusta.

Neljä tähteä

Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä

#Queer52: As I Descended

Robin Talley: As I Descended. MIRA Ink, 2016. S. 370.

Robin Talleyn aikaisemmat kirjat What We Left Behind ja Lies We Tell Ourselves olenkin jo lukenut ja arvostellut, joten odotin mielenkiinnolla mitä As I Descended toisi tullessaan. Tiesin kyseessä olevan HLBT+ teemainen mukaelma Macbethista, ja tiesin sen sijoittuvan sisäoppilaitokseen, ja näillä erinomaisilla eväillä varustettua kirjaa oli hauska lähteä lukemaan.

Vanhaan etelävaltiolaiseen kartanoon rakennetun sisäoppilaitoksen lukion seniorit käyvät keskenään raakaa kilpailua arvosanoista, menestyksestä ja erityisesti Kingsley Prize -stipendistä. Koulun kultatytöllä Delilahilla on stipendi käytännössä jo taskussaan, mutta yhdessä Stanfordiin tahtovat Lily ja Maria eivät ole vielä valmiita luovuttamaan: Marian on saatava stipendi keinolla millä hyvänsä. Viettäessään iltaa Ouija-laudan äärellä Lily, Maria ja Brandon tulevat vapauttaneeksi liudan aaveita koulunsa ylle ja Marian muistot vanhasta lastenhoitajastaan ja tämän tarinoista alkavat vaivata häntä. Pian tytöt saavat huomata, että aaveista voi olla stipdenikilvassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aloitin As I Desdencedin muutamaa päivää ennen Halloweenia, ja se oli todellakin täydellinen Halloween-kirja. Aaveita, murhia ja kaulan ympärillä hitaasti kiristyvä hirttosilmukka - 'tis the season! Hyytävän tunnelmansa ja raskaiden aiheidensa takia kirja on tosin melko rankkaa luettavaa, mutta perustuuhan se yhteen Shakespearen tunnetuimmista tragedioista. Mitä muutakaan voi odottaa.

Kirjassa on paljon erilaista diversiteettiä ja representaatiota. Löytyy tyttörakkautta, löytyy poikarakkautta, löytyy vammaisuutta ja ei-valkoisuutta. Koska kirjan juoni kuitenkin perustuu Macbethiin, suurin osa näistä hahmoista päätyy kuolleeksi ennen kirjan viimeisiä sivuja, ja se on hyvä ottaa huomioon kirjaa aloittaessaan. Tämä kirja ei ole niille, jotka ovat kyllästyneet siihen, että homohahmot aina kuolevat. Muutoin hahmoista ei ole paljon sanottavaa - monet heistä olisivat voineet olla monipuolisempia. Se olisi tehnyt heistä mielenkiintoisempia ja samastuttavampia, sillä minun oli vaikea sympatiseerata oikeastaan kenenkään muun kuin Matheon kanssa. Myöskään Marian ja Lilyn suhde ei saa ansaitsemaansa syvyyttä, vaan tuntuu jäävän pintapuoliseksi lukijan vakuutteluksi ennemminkin kuin tosirakkaudeksi.

Mukaelmana kirja oli mielestäni mielenkiintoinen ja varsin onnistunut, joskin tästä löytyy eriäviä mielipiteitä niiltä, joilla on syvempi suhde lähdetekstiin kuin minulla. Itse nautin juonen seuraamisesta ja oli kiinnostavaa nähdä, miten mikäkin käänne oli tässä versiossa toteutettu. Kirja luo hyvin eläviä mielikuvia henkilöistä ja heidän ympäristöistään, ja kuvailu onkin mielestäni järjestään ollut Talleyn vahvuuksia. Tämä ei ole yhtä hyvä kirja kuin Lies We Tell Ourselves, eikä yhtä kyseenalainen kuin What We Left Behind, vaan varsin kelpo peruskirja, johon jäi parantamisen varaa, mutta kyllä sen ihan ilokseen lukee.

Kolme ja puoli tähteä

#Queer52: The Chaos

Nalo Hopkinson: The Chaos. McElderry Books, 2012. S. 241.

En edes tiedä mistä aloittaa. Nimi kertoo tästä kirjasta kaiken tarpeellisen.

Scotch elää kaksoiselämää yhtäältä koulun suosittuna tanssitähtenä ja toisaalta vanhempiensa kilttinä tyttönä. Hänellä on myös salaisuuksia: hänen ihollaan kasvaa musta, läikykäs ja tahmea ihottuma, johon mikään ei tunnu auttavan, ja hän näkee omituisia hevosenpääolentoja, joita kukaan muu ei näe. Vanhempien lähtiessä muutamaksi päiväksi pois kaupungista Scotchin isoveli pyytää hänet mukaansa baariin, missä Kaaos alkaa: baarin lavan alta leviää hehkuva kupla, jota Scotch haastaaa veljensä koskemaan. Tämä katoaa, Kaaos valtaa maailman ja äkkiä Scotch on pahemmassa pulassa kuin hän osasi ikinä odottaa.

Tämä on ehdottomasti absurdein ja surrealistisin kirja, jonka olen ikinä lukenut, mutta ei hyvällä tavalla. Scotch on aika rasittava päähenkilö ja häneen samastuminen on vaikeaa. Juoni vaikuttaa ensin suhteellisen normaalilta fantasiakirjan juonelta, kunnes Kaaos käynnistyy ja kaikki muuttuu todella omituiseksi ja sekavaksi. Minulla ei ole edes sanoja sille, miten totaalisen outoa kaikki tässä kirjassa tapahtuva on - olen muiden arvioista ymmärtänyt, että jos tietäisi jotain jamaikalaisesta kansantarusta, kirjasta voisi saada irti enemmän. Sellaisenaan mitään ei selitetä, ja niin lukija kuin Scotchkin on totaalisessa hämmennyksen tilassa läpi kirjan. Lopulta kaikki myös ratkeaa aivan kummallisen yksinkertaisesti, eikä mikään ongelma ehkä lopulta ollutkaan ongelma. Juonen osalta tätä kirjaa ei kannata edes yrittää ymmärtää.

On The Chaoksessa hyvääkin. Se sisältää mielenkiintoista pohdintaa rodusta ja ihonväristä (Scotchin isä on valkoinen jamaikalainen ja äiti kanadanafrikkalainen, mikä jättää Scotchin väliinputoaja-asemaan), siinä on HLBT+ hahmoja (tosin vain sivuosissa, mikä saa minut kyseenalaistamaan kirjan aseman tässä haasteessa) joista yksi myös istuu pyörätuolissa. Valitettavasti yksikään hahmo ei ole kovin moniulotteinen ja heidän kehityksensä kärsii juonen omituisuudesta. Kirjassa on siis hyvä yritys tuoda esiin ajankohtaisia intersektionaalisen feminismin aiheita, mutta kaiken muun toteutuksen ollessa niin kömpelöä jää tälle vähän huomiota.

En voi sanoa suosittelevani tätä kirjaa. Se jätti oloni täysin pöllämystyneeksi ja ihmettelemään, mitä juuri luin.

Yksi ja puoli tähteä

Hautausmaa ja high school: Blood Magic

Tessa Gratton: Blood Magic. Doubleday, 2011. S. 405

Parin kiireisen päivän tauon jälkeen olen palannut blogimaratonin pariin! Sain kouluvuoteni pakettiin, joten nythän ei ole jäljellä enää mitään muuta tekemistä kuin lukea lisää kirjoja ja arvioida niitä blogissa, eikö? Käydään siis toimeen. Tänään vuorossa on Tessa Grattonin Blood Magic, jonka valitsin täysin sillä perusteella, että Tessa Gratton ja Maggie Stiefvater ovat ystäviä ja toistensa betalukijoita, eli kirjan täytyy olla ainakin kelvollinen.

Sillan ja hänen veljensä vanhemmat ovat kuolleet ja Sillan yrittäessä sopeutua elämään ilman heitä, hän löytää isänsä muistikirjan, joka avaa kokonaan uuden maailman ja kertoo salaisuuksia hänen isästään, joita hän ei olisi ikinä uskonut tai osannut odottaa. Sillan naapuriin muuttanut Nick sen sijaan saa huomata jo tietävänsä vaikka millaisia salaisuuksia, kun hän näkee Sillan hautausmaalla tekemässä veritaikoja.

Blood Magicissa on hyvin omalaatuinen tunnelma. Kirja on nykymaailmaan sijoittuva fantasiatarina, mutta sen tunnelma muistuttaa enemmän eeppistä fantasiaa, kuten Tolkienia tai Martinia. Osittainen raskaus kontrastoituu jännittävästi nuorten tavanomaiseen high school -elämään ja käyttämiin sanoihin, mutta toisaalta sopii äärimmäisen hyvin aavemaisiin hetkiin vanhalla hautausmaalla, kun Silla, Nick ja Sillan veli tutustuvat muistikirjan ja veritaikojen saloihin.

Kirjalla on kolme kertojaa: Silla, Nick ja Josephine. Josephinen osuudet ovat päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat ajalta kauan ennen meitä, mutta mitä pidemmälle ne edistyvät, sitä tiukemmin ne nivoutuvat yhteen nykyajan tapahtumien ja Sillan ja Nickin tarinan kanssa. Juoni on rakennettu huolella, ja jos yksi käänne olikin ennalta-arvattava, niin toinen ei missään nimessä ollut. Jännite kasvaa tasaisesti kohti loppua, missä vaiheessa tapahtumat käyvät hyvin erikoisiksi, mutta kuitenkin kirjan maailmaan sopiviksi. Vanhan hautausmaan tapahtumista on vaikea päästää irti kirjan loputtuakaan.

Silla on päähenkilönä helposti samastuttava ja uskottava. Hänen yrityksensä pitää kiinni vanhemmistaan ja koko traaginen tarina liittyen heidän kuolemaansa on koskettava, eikä Grattonia voi ainakaan syyttää siitä, että hän pelkäisi tappaa hahmojaan. Nick ei mielestäni ole yhtä onnistuneesti luotu hahmo, mutta hänkin palvelee tarkoituksensa ja loppua kohden tapahtuu merkittävää hahmokehitystä. Kaiken kaikkiaan olen luonut paljon heikomminkin luotuja esikoiskirjojen hahmoja.

Jos pidät taikuudesta, tragiikasta ja hautausmaista, tämä kirja on ehdottomasti sinua varten. Itsekin pidin siitä varsin paljon.

Neljä tähteä

Blood Magic myös kuittaa yhden kohdan HelMet 2017 -haasteesta!