Enemmän alushameita kuin merirosvoilua: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy

Mackenzi Lee: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy. Lukenut Moira Quirk. HarperAudio, 2018. Kesto: 11 h 16 min

Aloitin tämän kirjan lähes suoraan The Gentleman's Guiden jälkeen, sillä olin rakastunut hahmoihin ja maailmaan. Odotuksia oli ykkösosan pohjalta paljon, eivätkä ne valitettavasti kaikki täyttyneet.

Felicity Montague on uhrannut paljon aikaa ja energiaa lääkärinkoulutukseen pyrkimiseen vain tullakseen sukupuolensa takia torjutuksi uudestaan ja uudestaan. Hän kuitenkin tuntee idolinsa tohtori Alexander Plattin elämäntarinan ja tietää, että epätodennäköisistäkin lähtökohdista on mahdollista tulla arvostetuksi tieteentekijäksi, eikä ole valmis luovuttamaan helpolla. Kun Felicity kuulee tilaisuudesta tavata tohtori Platt ja päästä mukaan tämän seuraavalle tutkimusmatkalle, ei mikään voi pidätellä häntä matkaamasta Euroopan halki tohtorin luo - ei hänen veljensä paheksunta, ei matkakumppani Simin hämäräperäisyys eikä edes tieto siitä, että tohtori Plattin morsian on Felicityn lapsuudenystävä Johanna, josta Felicity ei eronnut hyvissä väleissä.

Sisältövaroitukset: homofobia, seksismi, rasismi, huumeaddiktio

Telaketjufeminismiä 1700-luvulla! Tässä kirjassa ehdottomasti ilahduttavinta on sen raudanluja feministinen viesti: sukupuolesi ei voi estää sinua tekemästä mitä ikinä tahdot, sinulla on oikeus viedä tilaa tässä maailmassa, naisten väheksynnälle on tultava loppu juuri nyt. Erityisen kunniamaininnan kirja ansaitsee siinä, miten se käsittelee "et ole kuin muut tytöt" -ajatusta: Felicity pitää itseään ystäväänsä Johannaa parempana, koska ei ole kiinnostunut "tyttömäisistä" jutuista kuten mekoista ja juhlista, mutta kirjan aikana hän saa huomata, että jos feminimisi ei ole intersektionaalista ja kaikkia varten, se ei ole feminismiä. Vapautta ei saavuteta sopeutumalla patriarkaatin vaatimuksiin siitä mikä sen mielestä on oikeanlaista feminiinisyyttä tai toteuttamalla "hyvä jätkä"-roolia, vaan luomalla tilaa kaikille olla arvostettuja sellaisina kuin ovat.

The Lady's Guiden toinen suuri meriitti on, että se jatkaa edeltäjänsä perinnettä tuomalla historiallisen fiktion etualalle ihmisiä, joista ei paljon historiallista fiktiota kirjoiteta. Felicity on aromanttinen ja aseksuaalinen, ja siitä huolimatta ettei näitä sanoja 1700-luvulla tietenkään ollut käytössä, tulee asia kyllä ilmi ja selitetyksi. Hänen matkakumppaninsa Sim on pohjoisafrikkalainen, biseksuaalinen muslimityttö. Johanna taas osoittaa, miten ulkonäkö ei kerro ihmisestä kaikkea, ja kuinka aliarvostettua kiltteys ja myötätunto maailmassamme on. Toki myös Monty ja Percy ovat kirjassa mukana, mutta huomattavasti pienemmissä rooleissa.

Juonellisesti The Lady's Guide on heikompi kuin The Gent's Guide. Se tuntuu enemmän päämäärättömästi vaeltavalta, vaikka kirjassa onkin monia erinomaisia juonikulkuja ja loistavia kohtauksia, sekä joitain kutkuttavia käänteitä. Kokonaisuutena juoni kuitenkin kaipaa koherenssia.

Toinen heikkous kirjassa oli mielestäni äänellinen. Felicity tuntui oleellisesti erilaiselta ihmiseltä kuin millainen kuva hänestä ensimmäisessä kirjassa tuli - ei huonommalta, mutta erilaiselta. Mikä on sääli, sillä hän on sarkastisen silmienpyörittelyn maailmanmestari The Gent's Guidessa. Tähän tunteeseen voi myös vaikuttaa äänikirjan lukijan tulkinta hahmosta ja hänen tapansa lukea, mihin en oikein missään vaiheessa kiintynyt. Erityisesti hänen tapansa lukea Montya ja Percyä jää kirkkaasti toiseksi Christian Coulsonin tulkinnalle ensimmäisessä kirjassa, joten olen taipuvainen uskomaan, että Felicitykin olisi tuntunut tutummalta jonkun muun lukemana. Haluaisinkin jossain vaiheessa lukea molemmat kirjat paperilta nähdäkseni, onko dissonanssi silloin yhtä suuri. Tälle kirjalle paperi olisi tainnut olla parempi valinta alusta saakka, kun taas The Gent's Guiden äänikirjaversio on käsittämättömän hyvä.

Lopuksi täytyy vielä mainita kirjan nimen aiheuttamista vääristä johtopäätöksistä: The Lady's Guide to Petticoats and Piracyssa on hyvin vähän alushameita (joskin lopulta yllättävän tärkeässä roolissa!) ja vielä vähemmän merirosvoilua, mikä oli minulle suuri pettymys. Rakastan aina hyvää merirosvokirjaa. (Tiedän että nimi on rakennettu allitteraatio mielessä, mutta silti. Vähän on huijattu olo.) Kirja kuitenkin korvaa merirosvoilun puutteen lohikäärmeillä, mikä enemmän kuin riittää minulle. Rakastan aina myös hyvää lohikäärmekirjaa.

Mackenzi Lee kirjoittaa edelleen mukaansatempaavasti ja ilahduttavasti, ja odotan innolla hänen uusinta kirjaansa Loki: Where Mischief Lies sekä hänen seuraavaa kirjaansa The Madness Blooms! Lisäksi häneltä on tulossa The History of the World in Fifty Dogs, minkä nimen pitäisi jo puhua puolestaan.

Neljä tähteä

HelMet 2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

HelMet 2019:
28. Kirjan kannessa on kuu

Söpöysskaalalla punainen: Let's Talk About Love

Claire Kann: Let's Talk About Love. Swoon Reads, 2018. S. 284. Tiedoston koko: 7562 KB

Täytyy heti alkuun todeta, etten yleensä pidä kansista, joissa on tyyppi, mutta tämän kirjan kansitaide on minusta äärimmäisen onnistunut.

Alicella on kolme ongelmaa: hän ei halua juristiksi, hän ei ole tullut kaapista aseksuaalisena melkein kenellekään, ja uusi työkaveri Takumi saa hänet kyseenalaistamaan kaiken elämässään. Aseksuaalisuus on pitkään ollut osa Alicen identiteettiä, mutta vain hänen paras ystävänsä Feenie tietää siitä, ja edellinen tyttöystävä jätti Alicen seksin takia. Niinpä hän on jumissa epäoptimaalisessa tilanteessa Feenien ja tämän poikaystävän kämppiksenä työskennellessään samalla kirjastossa ja väistellessään vanhempiensa kysymyksiä oikeustieteelliseen hakeutumisesta. Takumin ilmestyminen työpaikalle kuitenkin sekoittaa Alicen elämän viimeisetkin palikat, ja hänen on joko tartuttava haasteeseen ja aseteltava ne uudelleen siten kuin hän itse tahtoo, tai jälleen kerran taivuttava olemaan se Alice, jota muut häneltä odottavat.

Let's Talk About Lovessa ehdottomasti parasta ovat hahmot. Alice, näkökulmahahmo, on hauska ja samastuttava nuori nainen, ja ihmiset hänen ympärillään ovat kukin hyvin persoonallisia tapauksia. Erityisesti Alicen perheenjäsenet tuntuivat kipeän aidoilta, ja myös miespääosa Takumi on rakennettu monisävyiseksi hahmoksi. Alicen kamppailu oman tiensä löytämiseksi on koskettavaa ja kiinnostavaa luettavaa olematta kuitenkaan liian raskasta - Let's Talk About Love on söpö hyvänmielenkirja vakavista aihepiireistä huolimatta.

Alice itse sai minut monesti ajattelemaan ystäviäni, jotka ovat aseksuaalisuus-spektrumilla, ja jos aseksuaalisuus on sinulle vierasta, niin kirja on hyvä esittely orientaation peruspalikoihin. Vaikka Alice tietää olevansa ace, hän käsittelee yhä asiaa itsekseen paljon, ja kirjan aikana myös terapeutin kanssa, joten lukija saa hyvän käsityksen aseksuaalisuudesta. (Propsit kirjalle myös positiivisesta terapiakuvauksesta!) Alice on muutenkin identieettien intersektiossa: hän on nuori, musta, biromanttinen ja aseksuaalinen nainen. Mutta Alice on paljon muutakin. Hän rakastaa sisustussuunnittelua, syö paljon roskaruokaa ja luokittelee ihmisiä ja asioita värikoodatulla söpöysskaalalla. Alicessa on mielestäni ihanaa juuri se, kuinka hän edustaa monia sorrettuja identiteettejä ja tämä on osa hänen päivittäistä elämäänsä, mutta päällimmäisenä hänestä jää kuitenkin mieleen aivan muita asioita.

Let's Talk About Love on Claire Kannin esikoisteos, ja se näkyy kirjan kielessä ja rytmissä. Kirjoitustapa tuntui mielestäni välillä irtonaiselta ja paikasta toiseen hyppivältä, mikä vaikeutti tarinan seuraamista ja vei pois sen maailmasta. Lisäksi aika edistyy toisinaan kummallisin harppauksin, joita en aivan hahmottanut. Kirja kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta Alicen kertojanääni on kuitenkin vahva ja persoonallinen, eikä tarinassa ole tylsiä hetkiä, vaan se edistyy koko ajan. Jännite on luotu todella onnistuneesti Alicen ja Feenien, Alicen ja Takumin, Alicen ja Alicen vanhempien välille, ja aikaharppauksista ja tyylin ajoittaisesta rikkonaisuudesta huolimatta juoni pysyy erittäin hyvin kasassa. Myös loppuratkaisu on hyvin ajateltu ja siitä jää mukavan lämmin, mutta silti voittoisa olo.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on äärettömän suloinen ja hymyilyttävä ja käsittelee tärkeitä aiheita, vaikka ei olekaan joka kohdasta erinomaisesti kirjoitettu. Aion kuitenkin seurailla, mitä Claire Kann tekee seuraavaksi, sillä hänen kirjallinen uransa lähti liikkeelle erittäin lupaavasti!

Neljä tähteä

Tämä oli viimeinen 2018 lukemani kirja! (Tiedän, tämä ei ole ollut hyvä blogitalvi.) Alkaneelta vuodelta onkin jo kertynyt pitkä jono, jonka kimppuun yritän päästä mahdollisimman pian.

Omakustanteiden riskit: Learning Curves

Ceillie Simkiss: Learning Curves. Omakustanne, 2018. S. 93. Tiedoston koko: 4869 KB

Pienoisromaanit olivat syksyn sana, sillä keskittymiskykyni ei meinannut riittää täysimittaisten kirjojen lukemiseen. Bongasin Learning Curvesin Twitteristä ja se oli juuri sopiva yhden illan viihdyke.

Elena Mendezillä on elämä täynnä suuren puertoricolaisen perheensä ja lakiopintojensa kanssa selviytymistä, eikä hänellä ole aikaa tyttöystäville. Hän ei kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota Cora McLaughliniin tämän pyytäessä muistiinpanoja lainaan heidän yhteisellä kurssillaan. Tytöt alkavat opiskella yhdessä, ja Elena saa huomata, että aikaa on, jos sitä tekee.

Learning Curves on lyhyt, söpö, ei-angstinen, viihdyttävä romanssi hyvällä representaatiolla. Elena on lihava, latina ja lesbo; Cora on panromanttinen aseksuaali ja hänellä on ADHD. Hahmot kuitenkin jäävät näitä piirteitään lukuun ottamatta hieman yksipuolisiksi ja niin söpöjä kuin he ovatkin, ei heillä ole aivan hirveästi lihaa luiden ympärillä.

Tarinasta on juurikin yhden illan viihdykkeeksi, mutta ei se juurikaan sen pidemmälle pääse. Hahmojen lisäksi juoni kaipaisi lihaa luiden ympärille ja vankempaa jännitettä ja konfliktia. Myös tekstin taso on vaihtelevaa, ja siinä missä jotkin kohtaukset todella heräävät eloon ja muistan ne selkeästi vielä näin kuukausia myöhemminkin, toiset laahaavat ja/tai niissä on omituinen tunnelma. Juuri tässä piilee omakustanteen vaara: ellet erikseen palkkaa kustannustoimittajaa työskentelemään kanssasi, tekstiltä puuttuu ammattilaisen antama lisäboost ja siihen jää helposti löysää ja omituisia kohtia. Tasainen edistyminenkään ei ole Learning Curvesin vahvuuksia - myös vika, jota olisi kustannustoimittajan kanssa voinut tasoitella.

Sen sijaan täytyy sanoa, että joko kirjailijalla on itsellään todella hyvä visuaalinen silmä, tai hän on tehnyt viisaasti ja palkannut graafisen suunnittelijan kirjansa kantta tekemään. Kannen värimaailma miellyttää silmääni, Elenaa edustava hahmo on erinomaisesti puettu ja hyvännäköinen, ja kaiken kaikkiaan kannessa on tasapainoinen tunnelma. Omakustanteelle hyvä kansi on erityisen tärkeä markkinointipoitti, ja tästä antaisin täydet pisteet.

Kolme tähteä