Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Sanoja teoista: How I Resist

Maureen Johnson (toim.): How I Resist: Activism and Hope for a New Generation. Wednesday Books, 2018. S. 224. Tiedoston koko: 31233 KB

Tiedättekö, miten usein on helpompaa kantaa huolta ongelmista kaukana kuin ongelmista lähellä? Minä huomaan tekeväni tätä politiikassa. Suomen hallituksen toinen toistaaan tökerömmät ja törkeämmät linjaukset masentavat minua, enkä tiedä, mitä voisin tilanteelle tehdä, joten käännän huomioni USA:n politiikan järkyttävään tilanteeseen. Sillekään en voi juuri mitään tehdä, mutten koe niin paljon, että minun pitäisikään voida. Ja sitten kun voin jotain tehdä - esimerkiksi ostaa tämän kirjan - teen sen ilomielin ja epäröimättä.

How I Resist sai alkunsa USA:n viimeisimpien presidentinvaalien tuloksen aiheuttamassa kaaoksessa. Kirjailija Maureen Johnson, joka puoltaa Twitterissä aktiivisesti vasemmistolaista politiikkaa ja on poliittisen Says Who Podcastin toinen juontaja, halusi kantaa kortensa kekoon vastarinnan hyväksi. Niinpä hän kokosi joukon aktivisteja kirjoittamaan siitä, miten he tekevät vastarintaa, ja mitä erityisesti ei-vielä-äänestysikäiset nuoret voivat tehdä auttaakseen tilannetta. Tuloksena on How I Resist, monipuolinen antologia toivosta ja vastarintaliikkeen jäsenyydestä, jonka soveltaminen myös USA:n ulkopuolisiin olosuhteisiin on hyvin mahdollista.

Muistan elävästi kuinka pian USA:n 2016 presidentinvaalien jälkeen Maureen Johnson sanoi Twitterissä: tahdon tehdä vastarintaoppaan teineille, kuka on mukana? Kirjan esipuheessa hän kertoo ajatusprosessin olleen suurinpiirtein seuraava: jotain täytyy tehdä -> mitä minä osaan tehdä? -> osaan kirjoittaa kirjoja -> kirjoitetaan siis kirja vastarinnasta. Tämä oli upea muistutus siitä, että meillä kaikilla on erilaisia taitoja, ja ne kaikki voidaan valjastaa hyvien voimien käyttöön tavalla tai toisella! Ja kirja itsessään jatkaa samaa ajatusta hyvin konkreettisesti, sillä se koostuu monien eri ihmisten tuottamasta sisällöstä monissa eri formaateissa. Niinpä luettavaksi tulee sarjakuvaa, nuotteja, haastatteluja, esseitä ja paljon muuta siitä, miten erilaisia taitoja voi hyödyntää hyvien asioiden edistämiseen, ja mitä kaikkea hyvien asioiden edistämiseksi voi tehdä. Jo kirjan ostaminen itsessään auttaa, sillä sen tuotot menevät ACLU:lle, joka tekee Amerikassa ihmisoikeustyötä mm. nykyisen hallinnon uhrien auttamiseksi.

Ymmärrettävästi kirja on hyvin USA-keskeinen, eikä kaikki sen sisältö kosketa suomalaista lukijaa, mutta yllättävän iso osa koskettaa. Joko emotionaalisesti tai oikeasti elämässä. Jos nykypolitiikka niin Jenkeissä kuin maailmalla ahdistaa sinua yhtä paljon kuin minua, se antaa myös toivoa ja uskoa siihen, että asiat kääntyvät paremmiksi. Monet kirjan vinkeistä ovat sovellettavissa myös suomalaiseen ympäristöön, ja toivon viesti ei vanhene. Lisäksi kaikkien osallistujien osiot ovat lyhyitä, joten kirjaa on helppo lukea vähän kerrallaan, bussipysäkillä tai välipalaa syödessä.  Minulle How I Resist oli positiivinen kokemus ja luulen, että pitäisit siitä myös.

En tällä kertaa anna tähtiä, mutta ilolla vedän yli yhden kohdan HelMet 2016-haasteesta!

Lähes napakymppi: Truly Devious

Maureen Johnson: Truly Devious. Katherine Tegen Books, 2018. S. 416

Olen mysteerien ystävä ja Maureen Johnsonin (ihmisen, enemmän kuin kirjojen) fani, joten Truly Deviousin ilmestyessä ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö hankkisi ja lukisi sitä mitä pikimmiten. Ilokseni voinkin sanoa, että pidin tästä kirjasta huomattavasti enemmän kuin muista lukemistani Johnsonin kirjoista.

Vuonna 1936 Albert Ellinghamin perustamassa Ellingham Academyssa katosi Ellinghamin vaimo, tytär ja yksi koulun oppilaista. Vuonna 2016 Stevie Bell saapuu kouluun tavoitteenaan ratkaista mysteereiksi jääneet murhat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Ellinghamilla on enemmänkin taipumusta tragediaan...

Truly Deviousin tarina kulkee kahdella tasolla: toisaalta lukija pääsee kokemaan vuoden 1936 tapahtumat suoralta kädeltä, toisaaalta hän pääsee yhtä lailla seuraamaan Stevien elämää 80 vuotta myöhemmin. Molemmat tarinat ovat kiehtovia ja jännitys pysyy yllä niin, että aina aikaikkunan vaihtuessa harmittaa: olisin halunnut kuulla vielä lisää! Tasapaino kahden tarinan välillä kuitenkin pysyy hyvin yllä, ja vuoden 2016 tapahtumat saavat oikeutetusti isomman roolin - ovathan ne kirjan varsinainen päätarina.

Stevie on ehdottomasti paras päähenkilö, jonka olen Maureen Johnsonilta lukenut. Hän on kiinnostunut rikoksista, poliisintyöstä ja kuuntelee paljon true crime -podcasteja, mikä oli mielestäni erittäin samastuttavaa. Stevie on myös jatkuvasti vaikeuksissa vanhempiensa kanssa, koska he ovat poliittisesti huomattavast Stevietä konservatiivisempia, mikä on niin tavallinen tilanne teini-ikäisille, että oli hienoa lukea tästä turhautumisesta sanoina paperilla, tunnustettuna totuutena. Lisäksi Steviellä on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, joita Johnson kuvaa realistisesti mutta tekemättä niistä isoa numeroa. Stevie ei pyytele anteeksi omaa olemistaan tai luonnettaan, ja seuraa rohkeasti omaa tietään, mikä on aina virkistävää luettavaa.

Truly Devious avaa trilogian, mikä tarkoittaa, että se ei rakennu aivan kuin tavallinen murhamysteeri, joka kestää yhden kirjan ajan. Tämä on kuitenkin erinomaisesti toteutettu - murhista selviää riittävästi, ettei lukijalle jää petetty olo, ja jännitys pysyy jatkuvasti yllä, mutta toisaalta jää malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa, että saa tietää lisää. Dekkarina kirja on siis todella onnistunut. Se on myös kerronnallisesti sujuva, ja täynnä hyviä lainauksia.

Minor spoilers

Se osa tätä kirjaa, joka aiheutti enemmän silmienpyörittelyä kuin sydämentykytyksiä, on romanssi. Romanssit eivät muutenkaan tunnu olevan Johnsonin vahvaa alaa, sillä yksikään hänen kirjoittamansa romanssi, jonka olen lukenut, ei ole ollut kovin romanttinen. Tässä kuitenkin päästiin jo heteronormative bullshit -alueelle, sillä Stevien love interest on jätkä, joka aiheuttaa hänessä inhon tunteita heti ensi katseesta. He ovat jatkuvasti tukkanuottasilla ja David vaikuttaa kaikin puolin epäluotettavalta ja ikävältä tyypiltä, ja jotenkin heille kuitenkin syttyy romanssi? Ei. Ei. Älkää tehkö tätä minulle.

No more spoilers

Onneksi kirjassa on myös ilahduttava romanssi, nimittäin HLBT+ romanssi! Sen molemmat jäsenet ovat sivuhahmoja, joten en sanoisi tätä HLBT+ kirjaksi, mutta edustusta kuitenkin löytyy. Varoituksen sanana täytyy kuitenkin sanoa, että kirjan muunsukupuolisen hahmon pronomineja ei noudateta aivan niin hyvin kuin pitäisi. Tämä oli mielestäni todella harmittavaa, sillä ei olisi iso homma tarkistaa, että kyseisestä hahmosta puhuttaessa on käytetty oikeita pronomineja sen jälkeen, kun ne on kerrottu. Mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut riittävästi.

Lopuksi haluan vielä sanoa Ellingham Academysta: minäkin haluan sinne. Opiskella vapaasti omien mielenkiinnon kohteiden mukaan, korvata liikuntatunnit joogalla, asua upeassa, vanhassa ympäristössä mielettömän kirjastokokoelman kanssa.... Joo, minäkin haluan sinne.

Neljä tähteä.

Kuusi kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta.

Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä

Ihana Eurooppa: 13 Little Blue Envelopes

Maureen Johnson: 13 Little Blue Envelopes. HarperTeen, 2005. S. 368. Tiedoston koko: 1808 KB

Maureen Johnson on yksi suosikki Twitter-ihmisiäni, ja co-host Says Who Podcastissa, jota syvästi rakastan. Olen aiemmin lukenut ensimmäisen osan hänen Shades of London -sarjastaan, sekä joitain kirjoja, joissa hän on ollut yhtenä kirjoittajana (Let It Snow ja The Bane Chronicles). Kun 13 Little Blue Envelopes, josta olin kuullut paljon hyvää, tuli e-kirjana alennukseen, päätin ostaa sen tukeakseni tätä ihailemaani naista.

Ginnyn kuollut täti on jättänyt hänelle kirjekuoren, joka sisältää 1000€ ja ohjeet ostaa lentolippu. Lisäksi hän on jättänyt 12 muuta kuorta, ja jokaisen kirjeen lopussa on ohje siitä, milloin seuraavan saa avata. Peg-tädin kirjekuoret vievät Ginnyn päätähuimaavalle seikkailulle halki Euroopan, eikä kukaan tiedä, mitä odottaa seuraavaksi. Kaikkein vähiten Ginny itse.

13 Little Blue Envelopes on nopealukuinen, hurmaava kesätarina, jos ei odota kovin suuria. Minä ehkä odotin hieman liian suuria. Ginny on 17-vuotias, ja hänen matkansa sääntöihin kuuluu, ettei hän saa pitää mitään yhteyttä kotiin. Elossa olleessaan hänen tätinsä tunnettiin epäluotettavuudestaan. Mitä enemmän kuulin tädistä, sitä enemmän hän ärsytti minua henkilönä, ja tuntuu epäuskottavalta, että Ginnyn vanhemmat olisivat päästäneet alaikäisen tyttärensä matkustamaan yksin ympäri Eurooppaa ilman mitään keinoa saada yhteyttä tähän.

Peg-tädin itsekkyys ja raivostuttavuus käy kirjan läpi ilmi yhä selvemmin ja selvemmin, ja vaikka juoni perustuu hänen kirjeisiinsä ja niiden ennalta-arvaamattomuuteen, se myös tekee juonen paikoin raskaaksi ja hankaksi seurata. Onneksi sentään kaikki hahmot eivät kohtele Peg-tätiä virheettömänä jumaluutena, vaan hänen uskomaton rasittavuutensa tuodaan esiin. Ginny ravaa ympäri Eurooppaa ei hirveän järkevän oloisessa järjestyksessä, ja hänen kohtalonsa riippuu jatkuvasti täysin vieraista ihmisistä. Minun puolestani Ginny saisi hieman käyttää järkeään ja rikkoa Peg-tädin asettamia sääntöjä sen mukaan kuin tarve vaatii.

Ei kirja kuitenkaan kokonaan huono ole. Se takuuvarmasti herättää matkakuumeen, ja siinä on todella kaunista kuvausta eri puolilta Eurooppaa. Rakkauskaupunkini Lontoo ja Rooma; jo pitkään matkustushaaveena ollut Amsterdam; Kööpenhamina (jossa tosin ei ole yötöntä yötä nähtykään, hah); Kreikka... Eurooppa on upea paikka ja sille tämä kirja tekee täyttä oikeutta. Kun sen siis lukee herttaisena matkustuskirjana, eikä odota liikoja juonelta tai henkilöhahmoilta, se on oikein viihdyttävä.

Kolme tähteä.

Talvisia tunnelmia: Let It Snow

John Green, Maureen Johnson, Lauren Myracle: Let It Snow. Penguin Books, 2008 (tämä painos 2014). S. 354.

Historiallisen kovan lumimyrskyn pysäyttäessä Floridaan matkaavan junan keskelle Gracetownia käynnistyy sarja tapahtumia, jotka muuttavat kuuden teinin joulun suunnan. Jubilee selviytyy junasta lämpimään Waffle Houseen ja tapaa Stuartin; hänen perässään vaeltavat 15 cheerleaderia, joiden vuoksi Tobin, the Duke ja JP joutuvat keskeyttämään James Bond -maratoninsa ja kilpailemaan ehtimisestä Waffle Houseen myrksyn keskellä; eikä Jeb ehdi ajoissa tapaamaan entistä tyttöystäväänsä, joka haluaisi sopia asiat heidän välillään.

Let It Snow koostuu kolmen kirjailijan kolmesta pienoisromaanista, joilla on kaikilla etäisesti tekemistä toistensa kanssa ja jotka lopussa kietoutuvat hauskasti yhteen. Teos alkaa Maureen Johnsonin The Jubilee Expressistä, joka oli myös suosikkitarinani. John Greenin A Cheertastic Christmas Miracle on vauhdikas seikkailu läpi yön, josta käteeni jäi hyvä feministihahmo ja käyttökelpoinen uusi loukkaus. Lauren Myraclen päähenkilö tarinassa The Patron Saint of Pigs on todella ärsyttävä ja kiristi hermojani useaan otteeseen, mutta loppu jätti kuitenkin hymyn huulille.

Tämä kirja on todellinen holiday romance. Se on kevyttä, hauskaa ja söpöä luettavaa. Persoonalliset henkilöt erottavat kirjan muista tusinaromansseista. Muistelen lukeneeni, että kirjasta valmistellaan elokuvaa, ja uskon sen taipuvan filmiformaattiin erinomaisesti. Let It Snow sopii myös joulutunnelmaan virittäytymisen apuvälineeksi varsin mukavasti.

Kolme ja puoli tähteä

Let It Snow kuittaa yhden kohdan HelMet 2015- ja kolme kohtaa HelMet 2016 -haasteesta!

Fantastista historiaa, historiallista fantasiaa

Väsyneiden aivojen tuotoksia (arviot, toivottavasti eivät kirjat).

Muistatteko vielä sen listan Harry Potter-faneille suositelluista kirjoista? Sen, josta luin Princess Academyn ja Fangirlin? Tämä on siltä samalta listalta. Libba Brayn A Great and Terrible Beauty, myös suomennettu nimellä Kauhun ja kauneuden valtakunta.

Vuonna 1895 Gemma Doyle joutuu jättämään kotinsa Intiassa ja lähtemään sisäoppilaitokseen Lontooseen, sillä hänen äitinsä on kuollut. Äitinsä kuolemasta saakka Gemmaa vainoavat omituiset näyt. Erään näyn aikana Gemma löytää koulun mailla olevista luolista 25 vuotta vanhan päiväkirjan, josta alkaa paljastua mitä omituisimpia salaisuuksia. Gemma jakaa päiväkirjan ystäviensä kanssa, ja tytöt löytävät salaisen, taikuuden täyttämän maailman, johon pääsevät pakoon tylsää elämäänsä. Vaara on kuitenkin käsillä: jos tytöt tuovat taikuutta mukanaan omaan maailmaansa, jää salainen maailma vartiotta ja tyttöjen henki on uhattuna.

Tässä kirjassa on hyvin voimakas tunnelma. Maailma imaisee sisäänsä, ja vaikka en arvostelua kirjoittamaan alkaessani enää muistanut hahmojen  nimiä, niin minulla on hyvin selkeät mielikuvat paikoista, ulkonäöistä ja tunnelmasta. Se on sekä kirjan suurin vahvuus että heikkous.

Heikkous tunnelma on siinä mielessä, että se jättää juonen alleen. En pitänyt erityisiä taukoja kirjan lukemisessa, mutta usein minun oli vaikea hahmottaa käänteitä tai muistaa, mitä viimeksi oli tapahtunut. Miten tähän päädyttiin? ihmettelin monta kertaa. Myös intensiiviset toimintakohtaukset jäivät vahvan tunnelman takia epäselviksi. Mitä siis tapahtui?

Vahvuus tunnelma on siinä mielessä, että kirja kyllä jää mieleen. Kuten sanoin, selkeitä mielikuvia siitä, miltä näyttää, tuoksuu ja kuulostaa monissa eri kohdissa tätä kirjaa. Tunnelma on myös hyvin omanlaisensa: en ole törmännyt vastaavaan missään muualla.

Päähenkilö Gemma ei ollut minusta aivan koherentti hahmo. Hän oli toisinaan oikein kiva, ja toisinana todella typerä ja ärsyttävä. Muissakin tytöissä oli parantamisen varaa - lukuun ottamatta Pippaa. Hänestä pidin. Hänellä oli todellinen kehityskaari ja erinomainen henkilökohtainen tarina.

Sekoitin mielessäni Felicityn ja Pippan ulkonäöt. Olin yli puolessa välissä kirjaa, kun minulle selvisi, että olin kuvitellut heidät väärin päin, ja tämä jos mikä oli ärsyttävää ja häiritsi lukukokemustani. Olen sitä mieltä, että kirjan alussa heidät kuvataan, mutta ei kerrota kumpi on kumpi - voin toki olla väärässä, ja en vain huomannut kyseistä kohtaa. Tähän kannattaa kuitenkin kirjaa lukiessaan kiinnittää huomiota.

Kaiken kaikkiaan A Great and Terrible Beauty olisi ehkä vielä kaivannut hiomista, jottei tunnelma olisi jättänyt kaikkea muuta alleen. Se on kuitenkin kiinnostavasti rakennettu maailma ja henkilöt, ja pitää sisällään muutamia helmiä. Saatanpa tarttua jatko-osaankin, jos se jostain käteeni tupsahtaa.

Kolme tähteä.
Libba Bray: A Great and Terrible Beauty. Simon and Schuster, 2006. S. 403.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa kahdesta syystä: sillä on kiinnostava nimi ja kiinnostava kirjailija. Maureen Johnson on Varjojen kaupungit -kirjailijan Cassie Claren hyvä ystävä ja osallistui The Bane Chroniclesin kirjoittamiseen,  mikä jo sinällään tekee hänestä mielenkiintoisen. Mutta hän on myös loistava tyyppi; hän kuuluu niihin harvoihin valittuihin, joiden ilmoitukset minulla on päällä Twitterissä. Melkein kuin kaveri.

Amerikkalainen Rory muuttaa vuodeksi Englantiin ja menee lontoolaiseen sisäoppilaitokseen. Hän saapuu samana päivänä kun ensimmäinen Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä murha tapahtuu, ja syksyn edetessä replika-murhat jatkuvat. Rory ystävineen on keskellä tätä kaikkea, sillä yhtenä murhailtana Rory näkee kampuksella jonkun, jota hänen ystävänsä ei näe.

The Name of the Star on siitä erikoinen kirja, että se alkaa tavallisena nuortenkirjana, vain päättääkseen kesken kaiken olevansa sittenkin gateway-fantasiaa. Tai siis - totta kai se on fantasiakirja alusta saakka, mutta kestää pitkään, ennen kuin fantasiapiirteet nousevat esiin. Sitä ennen se on kirja amerikkalaisesta tytöstä Lontoossa, jossa on meneillään kammottava murha-aalto. Siirtymä ei ole kaikkein sulavin.

Kirjan hahmot ovat huoliteltuja ja mielenkiintoisia. Rory ei ole ärsyttävä päähenkilö, vaan varsin hauska ja samastuttava. Pidin siitä, että Maureen Johnson oli luopunut narttumainen huonekaveri -kliseestä. Yksi kiinnostavimmista hahmoista on ehkä Roryn toinen huonekaveri, joka aloittaa tiensä omituisena, ärsyttävänä ja epäilyttävänäkin. Hänestä kuitenkin paljastuu todella kiinnostava henkilö ajan myötä, ja varsin erilainen persoona kuin ensivaikutelmansa.

Tietenkin Viiltäjä-Jack -teema on isossa osassa. Johnson on tehnyt sen suhteen hyvää työtä: hän kertoo mistä on kyse, ja miten tapahtumat aikanaan menivät, niin että tietämättömämpikin lukija pysyy hyvin kärryillä. En silti usko, että perehtyneempikään pitkästyisi. Kirjan mysteeri on todella jännittävä, ja paikoin jopa pelottava. Murhia myös kuvaillaan melko graafisesti, joten kirja ei sovi kaikkein herkimmille.

Olen lukenut kirjasta todella vaihtelevia arvioita, mutta itse pidin The Name of the Starista erittäin paljon. Siinä oli sopiva jännite, joka välillä yltyi hurjaksi ja sitten laskeutui johonkin arkiseen ja hauskaan. Luin kirjan todella nopeasti, eikä se minusta ollut lainkaan tylsä. Vaikka fantasiaosuus on yhdistetty hieman kömpelösti, kirja on silti toimiva kokonaisuus. Se on trilogian ensimmäinen osa, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi pisteitä ihastuttavan brittiläisestä tunnelmasta ulkopuolisin silmin kuvailtuna:)

Neljä tähteä
Maureen Johnson: The Name of the Star. HarperCollins Children's, 2011. S. 372.

Vannon ikuista rakkautta

Yleensä tämä asettelu koskee vain haaste- tai projektikirjoja, tai monta-kirjaa-yksissä-kansissa -postauksia. The Bane Chronicles on kuitenkin niin pitkään ja hartaasti odotettu ja niin rakkaudella luettu, että se ansaitsee aivan oman kunniapaikkansa.

Kun sain vihdoin käsiini Varjojen kaupunkien viimeisen osan, odotti sen takana mahtava yllätys: tieto siitä, että The Bane Chronicles, tarinoita kaikkien suosikkivelhon elämästä, oli ilmestymässä kirjana marraskuussa! Olin tietysti aivan varma, että menisi kevään puolelle, ennen kuin se olisi saatavilla Suomesta, mutta kas kummaa, marraskuussa se todellakin istui niin ihanan houkuttelevan näköisenä kirjakauppojen hyllyillä. Suostuttelin äidin ostamaan sen minulle joululahjaksi ja sen jälkeen olen ollut onnellinen nainen.

Onneni tietysti tuplaantui tai triplaantui, kun lopulta pääsin lukemaan kirjaa. Se on... ihana. Mitä muuta voisikaan olla mikään mikä kertoo Magnus Banesta?

Kirja koostuu siis 11 tarinasta, jotka paljastavat meille lukijoille ja Magnuksen vannoutuneille faneille pieniä palasia hänen elämästään ja lukuisista seikkailuistaan. Järjestyksessä ne ovat seuraavat:

1. What Really Happened in Peru
2. The Runaway Queen
3. Vampires, Scones and Edmund Herondale
4. The Midnight Heir
5. The Rise of the Hotel Dumort
6. Saving Raphael Santiago
7. The Fall of the Hotel Dumort
8. What to Buy the Shadowhunter Who Has Everything (And Who You're Not Officially Dating Anyway)
9. The Last Stand of the New York Institute
10. The Course of True Love (And First Dates)
11. The Voicemail of Magnus Bane

Suosikkitarinani olivat tietenkin ne, joissa oli mukana Alec. Magnus ja Alec ovat edelleen suosikkiparejani koko kirjallisuushistoriassa ja he ovat niin söpöt yhdessä!!! Nämä tarinat ovat siis What to Buy the Shadowhunter Who Has Everything (And Who You're Not Officially Dating Anyway) ja The Course of True Love (And First Dates). Alecin 18-vuotissyntymäpäivä ja Magnuksen ja Alecin ensitreffit (jotka olisivat olleet katastrofi ellei niistä olisi tullut katastrofi ihan omalla painollaan, jolloin lopputulos ei ollut lainkaan niin katastrofaalinen). Näissä tarinoissa on eniten hauskaa, ja söpöä, ja kaikki on mahtavasti ja täydellisesti ja Alec on suloinen ja Magnus on rakastunut...

Mutta niistä pääsemme silti yhteen minua suunnattomasti tässä kirjassa ärsyttäneeseen asiaan, nimittäin aikajärjestykseen. Aikajärjestys hyvä. Aikajärjestys looginen. Aikajärjestystä noudatetaan kivasti - paitsi näiden tarinoiden kanssa! Jotta numerot 8, 9 ja 10 olisivat kronologisesti oikeassa järjestyksessä, pitäisi niiden olla 9, 10, 8. Koko muu kirja on kronologinen. Olisiko ollut niin vaikeaa laittaa nämä viimeisetkin??! Etenkin se ärsytti minua kun olin jo päässyt hyvään Malec-tunnelmaan, ja sitten alkoikin The Last Stand of the New York Institute, joka salaperäisesti hyppäsi viitisentoista vuotta ajassa taaksepäin eikä ollut Malecia tietenkään siellä! Geez. No, selvisin tästä, mutta oli aika tosi ärsyttävää kyllä.

Jos en saisi valita kumpaakaan Malec -tarinoista, suosikkini olisivat Saving Raphael Santiago sekä edellämainittu The Last Stand of the New York Institute. Vaikka minulla ei ole erityisen lämpimiä tunteita Raphaelia kohtaan pääsarjan puolella, tässä hän oli todella mahtava - niin hauska ja tarina myös antoi hänen hahmolleen kivasti syvyyttä. Instituutin tarina taas kertoo ajasta, kun Valentinen Piiri on voimainsa tunnossa ja tappaa alamaailmalaisia kuin hyttysiä. Tarina oli hyvin kirjoitettu, lisäksi oli kiinnostavaa saada ensikäden kokemus näistä tapahtumista, jotka kaikki pääsarjan lukeneet tuntevat historiana, ja tuntevat hyvin. Oli erilaista lukea tuosta ajasta, kun se oikeasti tapahtui, ja kohdata piiriläisten julmuus toden teolla. Loppu oli myös todella hyvä, joskin Clary Fraysta eli pääsarjan päähenkilöstä kirjoitettu lause: "She was a story in herself, -- just beginning", oli hiukan liian osoittelevaa ja siirappista minun makuuni.

Mitä tulee vähiten-suosikki-tarinaani, se oli The Midnight Heir. Tähän on useita syitä. Ensinnäkin alkupuolen tarinat paljastivat enemmän Magnuksen elämästä, mutta ne eivät ylipäätään olleet yhtä kiinnostavia kuin loppupuolen, sillä kuka jaksaa lukea hirveän pitkään henkilöistä, joihin ei ole aiempaa sidettä ja joista ei kuule novellin loppumisen jälkeen enää koskaan? The Midnight Heir osui neljäntenä tarinana juuri siihen kohtaan, jossa aloin olla kyllästynyt tähän Magnuksen elämän aiempaan vaiheeseen ja toivoa jotain muuta. Lisäksi se oli todella ärsyttävästi kirjoitettu. Olin saanut jo aivan tarpeeksi Herondalea yhden päivän tarpeiksi edellisestä tarinasta, mutta ei, lisää Herondalea tiskiin ja vielä tupla-annoksena! Eikä tarinasta edes ollut pystytty tekemään kovin eheää kokonaisuutta. Kolmas syy, miksi The Midnight Heir ärsytti minua oli se, että se oli täynnä spoilereita prequel -sarjaan The Infernal Devices. Olen lukenut vain ensimmäisen osan ja minusta oli todella ärsyttävää, että The Midnight Heir tuli jotakuinkin paljastaneeksi sarjan hahmojen kohtalot ja sarjan juonestakin ison osan (sen mitä ei ollut vielä paljastettu City of Heavenly Firessa). Cassanda Claren pitäisi todellakin opetella vihjailemaan hienovaraisemmin. Se tarkoittaa, että hän joka tajuaa viittauksen, saa olla tyytyväinen itseensä, ja hän joka ei tajua, ei edes tiedä, että siinä oli jokin viittaus joka olisi pitänyt tajuta! Mutta ei. Sen sijaan hän haluaa spoilata lukijansa omista kirjoistaan.

Mitähän vielä sanoisin? Ne tarinat, joita en tässä erikseen maininnut muualla kuin luettelossa, olivat hyviä ja kiinnostavia, mutta niissä ei ollut mitään kovin ihmeellistä mainittavaa. Ja jos Clare onkin täysin kyvytön vihjailemaan, niin huumorin hän osaa - The Bane Chronicles on hervottoman hauska! Paikkaa myös vähän pääsarjan viimeisen kirjan huumoripuutetta. En edes tiedä, mikä tarinoista oli hauskin. Heti kun yritän valita, valitsen saman tien puolet. Raphael, Peru, Malec-tarinat, Magnusin vastaajaviestit...

Viimeinen tarina on siis bonustarina, jota ei ole aiemmin julkaistu, ja se on myös todella hauska, joskin lopussa surullinen. Tämän viimeisen tarinan takia suosittelen, ettet lue The Bane Chroniclesia ennen kuin olet lukenut Kadotettujen sielujen kaupungin eli pääsarjan viidennen osan. Jos haluat tuntea jotakin muutakin kuin järkyttynyttä tyrmistystä, suosittelen, että luet koko pääsarjan ennen tähän kirjaan tarttumista.

The Bane Chronicles oli todella ihana lukukokemus. Ai niin! Halusin vielä sanoa, että tarinoiden alussa olevat sarjakuvat ovat nerokkaita.

Neljä tähteä
Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson: The Bane Chronicles. Walker Books, 2014. S. 503.

Ilokseni tämä myös kuittaa HelMetin haasteesta neljä kohtaa! :)


P.S. Älkää ihmetelkö, Tagit -osio, joka nykyään kulkee nimellä Kaikki tunnisteet, muutti aivan sivun alalaitaan, mutta olen yrittänyt helpottaa tunnisteiden selaamista hiukan tekemällä tuohon sivuun erikseen palkit kirjailija -tunnisteista sekä tuon toisen hyvin epämääräisen... sieltä siis kun jotain painaa, niin saa nähtäväkseen kaikki postaukset, joihin olen lisännyt kyseisen tunnisteen.