Internetin ihmeellinen maailma: Sinä ja minä sitten joskus

Ensimmäinen vuonna 2016 lukemani kirja! Kuten vuodenvaihdepostauksessa mainitsin, alan tästä eteenpäin julkaista vain yhden kirjan per postaus (lukuunottamatta joitain poikkeuksia, kuten mangaa). Tämä kyseinen kirja oli alennuslöytö Suomalaisesta päivää ennen Englantiin lähtöäni. Kirjan nimi vetosi minuun heti rytmillään ja tietynlaisella haikeudellaan; pidän myös kansitaiteesta. Ostopäätös oli sinetöity, kun sain tietää, mistä kirja kertoo.

Vuonna 1996 Emma kuuluu niihin harvoihin amerikkalaisteineihin, joilla on kotonaan internetyhteys. Yhdessä naapurinpojan Joshin kanssa Emma törmää salaperäiseen nettisivustoon nimeltä Facebook. Uskomatonta kyllä, sivusto vaikuttaa näyttävän heidän elämänsä viidentoista vuoden päästä. Emman ja Joshin navigoidessa tietään läpi tavanomaisen elämänsä he huomaavat, miten heidän tekonsa vaikuttavat Facebookin näyttämään tulevaisuuteen.  Kyseessä ei sittenkään ole huolellisesti suunniteltu pila... ja tulevaisuuteen on helppo hukkua.

En itse ole suuri Facebookin käyttäjä; olin 17 kun tein ensimmäisen Facebook-tilini, ja senkin väärällä nimellä, italian kurssejani varten. Kävin Facebookissa näiden kurssien puitteissa maksimissaan kymmenen kertaa. Katsoin kirjaa lukiessani Facebookia siis melko lailla yhtä mistään mitään tietämättömänä kuin Emma ja Josh. (Tein sittemmin oikean tilin, mutta vasta tämän kirjan lukemisen jälkeen ja täysin siihen liittymättömistä syistä. En ole erityisen innostunut sen käyttämisestä.) Minulle kirjasta siis puuttui nykyajan Facebook-kansalaisen ylemmyydentunto, mutta se ei haitannut. Monille kirjassa on ollut myös paljon tietokonenostalgiaa - hitaat latausajat, netti ja puhelin toimivat samaa linjaa pitkin... itsehän olen syntynyt vuonna 1996, joten minulle nämä olivat enemmänkin huvittavia menneisyysasioita. Juttuja, joista olen kuullut, mutta joita en ole joutunut kokemaan.

Vielä lukemisen jälkeenkin kirjan idea ja nimi kiehtovat minua. Valitettavasti toteutuksessa on kuitenkin parantamisen varaa. Emma on niin ärsyttävä, että hänen takiaan koko kirja meinasi jäädä kesken. Emma on kitisijä. Mikään ei kelpaa, mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Hän on myös rasittavan putkinäköinen ihmissuhteissaan ja tulevaisuutensa suhteen. Josh on mukava, mutta hänen lukunsa ovat liian lyhyitä kompensoidakseen kunnolla Emma-yliannostusta. Emma tekee hallaa koko kirjalle, sillä juoni sinällään on aivan kelvollinen, mitä nyt hieman avioliittokeskeinen. Emman ja Joshin keskinäistä suhdetta käsitellään hyvin, kun hyväksyy, ettei siitä tule mitään erilaista tai yllättävää.

Sinä ja minä sitten joskus on kirjoitettu elävällä kielellä, joka jättää voimakkaita mielikuvia ja kirkkaita värejä mielen pinnalle. Valitettavasti suomennos ei ole parhaasta päästä, vaan tökkii tasaisesti läpi kirjan. Tekstin sujumattomuudesta ja Emman ärsyttävyydestä huolimatta tästä kirjasta jäi kohtalaisen positiivinen fiilis. Erityisesti pidin tavasta, jolla Facebook-episodi ratkesi. Se oli siisti ja tyylikäs, eikä lainkaan pakotettu tai epäuskottava. Olin erityisen tyytyväinen, sillä olin kirjaa lukiessani pohtinut, miten tästä päästään järkevästi eroon. Loppukohtaus on vielä pakko mainita. Se oli niin siirappinen, että alkoi yököttää. Ymmärrän, että tämä kohtaus tarvittiin, mutta holy shit! Jotenkin tyylikkäämmin sen olisi voinut tehdä. Tuntui, että sivut tihkuivat sokeria sormiini.

Kaksi ja puoli tähteä.
Jay Asher ja Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus. Otava, 2012. S. 317. Englanninkielinen alkuteos The Future of Us julkaistu vuonna 2011.

Sinä ja minä sitten joskus kuittaa minulle HelMetin 2016-haasteesta neljä kohtaa!

Viime vuoden viimeiset

Huh, viimeinkin. Viimeiset vuoden 2015 puolella lukemani kirjat. (Tiedän, olen säälittävän hidas, mutta pyydän saada huomauttaa, että teen tällä hetkellä hyvin pitkiä päiviä henkisesti kuluttavassa työssä, joten ansaitsen lepohetkeni.) Carry On kuuluu ylioppilaslahjaksi toivomiini ja saamiini kirjoihin, kun taas Lumotun luin Chrystalin suosituksesta.

Kuka muistaa Fangirlin? Tämä on nyt Se Kirja. Se Kirja jota kaikki Fangirlissä Simon Snown tarinaan ihastuneet ovat odottaneet. Se Kirja, jossa kaikki menee niin kuin todellinen fangirl haluaa.

Simon Snow palaa viimeiselle vuodelleen Watfordin velhokouluun alamaissa. Insidious Humdrum kulkee ympäri velhomaailmaa syöden taikuutta, Simonin kasvot yllään, eikä Maagilla (the Mage) ole enää aikaa Simonille. Simon ei myöskään tiedä, mitä hän tekee tämän viimeisen vuoden jälkeen. Kaikilla muilla on sentään perheet apunaan: Simon on yksin. Ainut Normaalien maailmasta tullut velho koskaan. Kaiken lisäksi hänen tyttöystävänsä ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä, eikä raivostuttava huonekaveri Baz edes vaivaudu tulemaan kouluun.

Kun luin arvosteluja Carry Onista, ja niissä sanottiin, ettei se ole tosiaankaan samanlainen kuin Harry Potter, minun oli hieman vaikeaa uskoa tätä. Nyt kuitenkin sanon itse aivan samaa. Toki konseptissa on väistämättömiä yhtäläisyyksiä: valittu orpopoika, velhokoulu... mutta Carry On on aivan oma maailmansa. Ilokseni voin myös sanoa, että se maailma on kerta kaikkiaan lumoava ja ilahduttava.

Carry On kärsii hieman tarinansa pituudesta. Se on ikään kuin pitkän sarjan päätösosa, paitsi ettei mitään edeltäviä osia ole, ja niinpä Rowell joutuu tekemään tässä kirjassa paljon selittämistä aiemmista tapahtumista. Tämä hidastaa juonta eikä aina ole niin kiinnostavaa, vaikka onkin tarpeellista. Asiaa auttaa se, ettei Rowell ole rajoittanut kertojanäkökulmiaan, vaan käyttää ketä tahansa kirjan hahmoista milloinkin haluaa. Aluksi tämä häiritsi minua - tarina tuntui pirstaleiselta ja fokusoimattomalta - mutta lopulta se oli parempi näin. Lukija saa tarvitsemansa informaation ilman turhaa luennointia.

Kun kaikki saavat äänensä kuuluviin, lukija myös saa varsin kattavan kuvan kaikista hahmoista. He kaikki elävät omaa elämäänsä ja tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joten pisteet huolellisesta työstä. Kaikista en pitänyt, mutta eihän oikeassakaan elämässä pidetä kaikista ihmisistä. Baz, Penelope ja Simon olivat varmaankin suosikkejani - Agatha ärsytti minua niin paljon, että lopetin yleensä lukemisen, kun tuli hänen lukunsa. Maagista jäi hyvin ristiriitainen kuva, mutta ristiriitaisuus on parempi kuin yksiselitteinen hyvyys tai pahuus. Tämä on henkilöiden tarina, ei tarina jossa on henkilöitä.

Carry On lähtee liikkeelle hieman hitaasti, tai siltä minusta ainakin tuntui, sillä en malttanut odottaa Bazin ensiesiintymistä. Ehkä tämä ei vaivaisi lukijaa, jonka suurin mielenkiinto kirjassa ei kohdistuisi luvattuun homoromanssiin, mutta se lukija en ollut minä. Kun Baz kuitenkin lopulta saapui - Carry On oli kaikkea mitä odotin ja enemmän! Baz on baby ja romantiikan (ja HLBT+ edustuksen) nälkäinen sydämeni nielaisi rakkaustarinan ja varastoi sen kunniapaikalle. Mutta oikeasti! Ajatelkaa, miten siistiä! Tämän mittakaavan nuortenkirjallisuudessa harvoin nähdään seksuaalivähemmistöjä pääosassa, ja siksi tämän kirjan silkka olemassaolo tekee minut super iloiseksi.

Niin, Carry On on täynnä taikuutta ja romantiikkaa, mutta ne eivät ole ainoita aiheita joita Rainbow Rowell käsittelee taidolla ja herkkyydellä. Myös politiikka ja luokkaerot sekä vastaavat vakavat aiheet nousevat esiin ja pistävät lukijan ajattelemaan. Näihinkin asioihin saadaan monenlaisia näkökulmia kertojien myötä, ja sitä joutuu huomaamaan, miten mustavalkoinen ajattelu on helppoa mutta vaarallista. Jopa ärsyttävän Agathan hahmokaari jää mieleen hänen taustansa ja ratkaisujensa takia.

Joistain vioistaan huolimatta tämä on ihana kirja. Olen jo luetellut kasan hyviä asioita, ja niistä viimeisenä haluan mainita loppuratkaisun. Pidin siitä, kuinka erilainen se on. Genren odotusten vastainen, mutta koskettava ja ennen kaikkea uskottava. Viimeistään loppuratkaisu erottaa Carry Onin muista velhokoulukirjoista.

Neljä ja puoli tähteä.
Rainbow Rowell: Carry on. St. Martin's Griffin, 2015. S. 522.

Sain tämän kirjan Chrystalilta lainaksi - luullakseni jossain vaihdossa, jossa lupasin lukea tämän ja hän lupasi lukea jonkin minun kirjani. Ehkä. En ole ihan varma.

Diana Bishop on nuori amerikkalainen historiantutkija, joka yrittää kieltää asemansa kuuluisan Bishopin noitasuvun viimeisenä vesana. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Diana ei ole halunnut mitään tekemistä magian tai muiden olentojen kanssa. Hänen rauhansa kuitenkin rikkoutuu, kun hän tulee pyytäneeksi varastosta käsikirjoituksen, joka kiinnostaa niin noitia, vampyyreja kuin demonejakin. Käsikirjoitus vetää Dianan mukaan olentojen maailman valtataisteluun ja vaaralliseen suhteeseen vampyyri Matthew de Clermontin kanssa. Dianalla ei ole enää vaihtoehtoja: hänen on pakko tutustua maailmaansa ja omiin voimiinsa pitääkseen itsensä ja läheisensä turvassa.

Tunteitani tätä kirjaa kohtaan kuvastaa parhaiten "voi huoh". Harknessin luoma maailma ja olennot ovat kiinnostavia ja juonen keskipisteenä oleva käsikirjoitus sopivan mysteerinen ja erilainen. Hänen hahmoasetelmansa on kuitenkin niin kliseinen, että haluaisin vain pyöritellä silmiäni. Voin vielä elää vastahakoisen valitun sankarittaren kanssa, mutta Matthew koettelee kärsivällisyyteni rajoja. Ensinnäkin: tyttö rakastuu synkkään, salaperäiseen, ylisuojelevaan ja kaiken kaikkiaan raivostuttavan machoon vampyyriin? Oikeasti? Etkö mitään muuta voinut keksiä? Minulla ei ole mitään vampyyreita vastaan, mutta kielletyn rakkauden yhdistettynä edellä luettelemiini hermojakiristäviin vampyyripiirteisiin olen nähnyt liian monta kertaa. Sitä paitsi Matthewn mielialat vaihtelivat kuin raskaana olevalla naisella. Niin ärsyttävä.

(En edes aloita siitä, miten feminismini ei jaksa taas yhtä ylisuojelevaa alfaurosta, jota naisen on pakko totella koska se nyt on hänen luontonsa. Nainen kun voisi aivan hyvin pitää huolen itsestään machojen perään kuolaamisen sijaan. Diana vähän yrittää protestoida, mutta ei tarpeeksi. En arvosta.)

Lumotun toinen iso ongelma on, että Harkness on historijoitsija ja aivan liian tottunut kirjaamaan ylös joka ikisen pikku yksityiskohdan kaikesta. Tätä kirjaa pitäisi saksia reilulla kädellä. Kohtaukset ovat täynnä hidastavaa informaatiota, jolla lukija ei tee kerta kaikkiaan mitään - kuten, millaiset silmälasit portinvartijalla oli - ja juonellekin keskeisiä elementtejä selostetaan yleensä aivan liian perusteellisesti. Olen melko varma, että kirjasta saisi kolmanneksen pois helposti, ja tekstin laatu ja lukukokemus paratuisivat huomattavasti. Myös suomennoksessa oli jonkin verran ärsyttäviä mokia.

Viimeinen valituksen aiheeni on loppu. Tämän pituisen kirjan kuuluisi saada oma juonikaarensa. Tämän pituisen kirjan ei kuuluisi olla johdanto jollekin, mikä selviää loppusivuilla ja varsinaiset tapahtumat alkavat vasta seuraavassa osassa. Ei. Ei ei ei ei. Minulla oli 30 sivua jäljellä, ja ihmettelin, kun viimeistä showdownia ei ollut vieläkään tullut. No eipä sitä tullutkaan. Minulle on ihan ok, jos kirjailija haluaa kertoa tätä tarinaa kolmen osan verran, mutta jokaisella osalla pitäisi silti olla myös oma juonikaarensa. Lumotulla ei ole. (Vertaa esim. Harry Potteriin, jossa on suuri, seitsemän kirjan pituinen juonikaari, mutta joka osalla on myös oma juonensa.) Lumottu on kuuden ja puolensadan sivun johdanto.

Nyt vähän yritystä.

Oli myös asioita, joista pidin. Alun Oxford-kuvaukset ovat ihania, etenkin kun tunnen kaupungin ja saatoin oikeasti nähdä sieluni silmin paikat, joissa Diana käy. Tuli niin kotoisa olo. Dianan tädit ovat todella herkulliset hahmot ja heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Myös heidän keskinäinen suhteensa teki minut iloiseksi arvattavista syistä. Ja kuten jo alussa sanoin, Harknessin luoma maailma yksityiskohtineen on kiinnostava ja raikas versio olentomaailmasta. Noitia ei niin usein enää näekään, ja tämän kirjan demonit ovat todella mielenkiintoisia tapauksia. Suosikkina täytyy vielä mainita Dianan tätien talo. Se on todella oma henkilönsä tässä tarinassa. Ja niin: lyhentämällä ja leikkaamalla, sekä ehkä hieman hahmoja kehittämällä, tämä voisi olla oikein hyvä kirja.

Kaksi ja puoli tähteä.
Deborah Harkness: Lumottu. WSOY, 2012. S. 644. Englanninkielinen alkuteos A Discovery of Witches julkaistu vuonna 2011.

Nuoriso-osasto

Kaiken tämän klassikkoilun ja vakavien trillereiden jälkeen (postaus tulossa) on hyvä välillä rentoutua nuortenkirjojen parissa. Tämän postauksen omistan siis niille.


Bongasin Malorie Blackmanin Boys Don't Cryn jonkin kesällä lukemani kirjan takaosasta ja painoin sen silloin mieleeni. Kun se sitten eräällä kirjastoreissulla sattui komeilemaan hyllyssä, otin sen mukaan ja täytyy sanoa että vaikka odotin kiinnostavaa kirjaa, se onnistui silti yllättämään minut iloisesti!

Dante odottaa kotona ylioppilaskokeidensa tuloksia ja hänen päänsä on täynnä suunnitelmia jatko-opinnoista ja mahtavana edessä siintävästä elämästä, kun hänen entinen tyttöystävänsä ilmestyy lastenvaunujen kanssa ovelle. Dante päästää Melanien sisään kuullakseen elämänsä järkyttävimmät uutiset ja kohdatakseen tytön kauppaan lähdettyä vielä isomman shokin: Melanie ei ole tulossa takaisin. Neljä A:ta (paras arvosana) kirjoittanut Dante saa haudata yliopistohaaveensa, kun käy selväksi, että hänen on pakko pitää huolta omasta tyttärestään.

Huomaan saman ongelman kuin minkä eteen takakansitekstin laatijat ovat luultavasti joutuneet: järkevää tiivistelmää on vaikea kirjoittaa ilman, että kirja vaikuttaa kertovan pelkästään teini-isyydestä. Toki se on iso aihe, mutta kirjassa on niin paljon enemmänkin... Se kertoo erilaisuudesta, tunteiden käsittelystä ja kehittymisestä, väistämättömän hyväksymisestä, perheestä ja sen merktiyksestä, elämän vaikeudesta...Takakannen perusteella en olisi ikinä odottanut näin moniulotteista kirjaa.

Danten lisäksi merkittäviä hahmoja ovat hänen pikkuveljensä Adam (ihana!!!), hänen isänsä sekä hänen ystävänsä Josh. Jokaisella on oma roolinsa tarinassa ja jokaisella myös oma näkökulmansa siihen - Adamilla on jopa osittain oma tarinansa, mikä alussa tuntui vähän häiritsevältä, mutta lopussa tarinat yhtenevät kammottavalla mutta hyvin toimivalla tavalla. Toki ne tapaavat toisensa välillä myös kirjan keskellä. Hahmot ovat välillä ärsyttäviä, varsinkin Dante, mutta he ovat hyvin aidon oloisia ja monipuolisia.

Lopussa hämmennyin kovasti, kun jostain kävi ilmi, että päähenkilö perheineen ovat tummaihoisia. Normatiivisesti valkoisessa mielessäni olin kuvitellut heidät valkoisiksi uhraamatta asialle lainkaan enempää ajatuksia, mutta tajusin kirjailijan kuvaa katsoessani että eiköhän musta kirjailija yhtä lailla normatiivisesti kuvittele hahmonsa mustiksi. Minun päässäni he nyt kumminkin jäivät valkoisiksi.

Itkin ja nauroin. Boys Don't Cry on uskomattoman hyvä ja elämänmakuinen kirja, jossa on sekä mahtavaa huumoria että vakavampi, jopa synkkä ulottuvuus. Ihan mahtavaa.

Viisi tähteä.
Malorie Blackman: Boys Don't Cry. Doubleday, 2010. S. 302.




W.A.R.P. -kirjoista ensimmäinen, Salamurhaajan oppipoika, oli hienoinen pettymys. Ehkä olen jo osin kasvanut ohi Colferin tyylistä, ja lisäksi minua ärsytti omaperäisyyden tunteen puuttuminen. Vaikutti siltä, että jossain määrin Colfer vain toisti Fowleja ja kaikki muu oli niin sekavaa, etten tajunnut puoliakaan. Päätin silti antaa Pyövelin vallankumoukselle mahdollisuuden, ja olen iloinen että tein niin.

Luojan kiitos kirjan alussa on lyhyt tiivistys siitä, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut - muuten olisin ollut tässä kirjassa aivan yhtä pihalla. Selostuksen avulla pääsin kuitenkin alkuun ja onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan niin hämmentävä kuin edellinen. Pysyttiin enimmäkseen yhdellä aikakaudella ja toisenkin tapahtumat linkittyivät selkeästi tähän pääasialliseen. Niinpä tarinan seuraamisesta tuli paljon helpompaa, ja osin jopa Salamurhaajan oppipojan tapahtumat selkiytyivät tässä vaiheessa.

Menoa ja meninikiä tietenkin riittää, eihän muuten kyseessä olisi Colferin kirja lainkaan. Päähenkilöt Chevie ja Riley, etenkin Chevie, saavat vähän lihaa luidensa ympärille ja rupeavat erottumaan omina hahmoinaan. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että Otto Malarkey on niin suuressa osassa - mutta siellä hän nyt kuitenkin on, joten kaipa on turha valittaa.

Jos totta puhutaan, Pyövelin vallankumous käsittelee oikeasti tärkeitä asioita, kuten vallanhimoa, julmuutta, henkilöpalvontaa ja fanaattisuutta. Tätä vakavampaa puolta on vain hankala huomata kaiken sen juonen puitteissa tapahtuvan säätämisen takaa. Tämäkään kirja ei täysillä iskenyt, mutta oli kyllä parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, joten sikäli voin suositella. Itse ehkä tosin yrittäisin englanniksi, sillä suomennoksessa oli joitain aivan typeriä fiboja, tyyliin: "I can tell" oli suomennettu "Voin kertoa" kun sen merkitys tilanteessa olisi selvästi ollut "Kyllä minä huomaan" tms.

Kolme ja puoli tähteä
Eoin Colfer: W.A.R.P. 2. kirja: Pyövelin vallankumous. WSOY, 2014. S. 344.



Fruits Basketin lukemiseni on ollut nyt jonkin aikaa katkolla, sillä kotikirjastoni ei tuottanut 16 osan englanninkielistä versiota. Lopulta jouduin lukemaan kyseisen osan suomeksi. Nyt olen kuitenkin jo todella lähellä loppua, sillä pääsin osaan 18 asti, ja tällä kertaa olin jopa niin fiksu että minulla on jotain sanottavaa joka osasta erikseen! (Kirjoitin ajatuksiani ylös heti lukemisen jälkeen, ennen kuin ehdin sekoittaa osia keskenään päässäni. Hyvä idea.)

Osa 15 on alussa todella synkkä ja ahdistava (VIHAAN AKITOA), mutta siinä tapahtuu kesken kaiken täydellinen suunnanmuutos ja tunnelma muuttuukin taas iloisen kepeäksi. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta myös helpottavaa. Erityisesti rakastan lopussa olevaa näytelmää Sorta Cinderella (suom. Vähän niinku Tuhkimo).

Osassa 16 arvaattekin varmaan, että suomenkielisyys häiritsi minua aika paljon. Etenkin alussa, sitten siihen tottui edes vähän. Eniten minua häiritsivät nimien erilaiset kirjoitusasut - ymmärrän, että se johtuu lausumistekijöistä, mutta en kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että päähenkilön nimi olisi Tooru. Minulle hän tulee aina ja ikuisesti olemaan Tohru. Ja Tohrusta puheen ollen, tässä osassa kuulemme lisää hänen isästään ja äidistään ja se tarina onkin hyvin kiinnostava; ylipäätään kyseessä on erinomainen osa.

Seitsemässätoista syvennytään Akitoon. Juoni tiivistyy sarjan lähetessä loppuaan ja lukijalle paljastetaan hyvin shokeeraavia uutisia. Ikävästi inhimillistävät Akitoa etten voi vihata häntä ihan niin paljon. Tosin tämä hetkellinen herkistyminen kohtaa loppunsa jo osassa 18. EN KESTÄ. KAMALA TYYPPI. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan raivoani.

Muuta osasta 18? Machiin syventyminen oli todella kiinnostavaa ja teki hahmosta paljon tarpeellisemman oloisen, kun hän on tähän saakka ollut aika random tyyppi, jonka tarkoitusta en ole oikein ymmärtänyt. Täytyy myös sanoa, että rakastan syvästi Yukin ja Kakerun bromancea:) Tohrun rakkauselämän suhteen olen hyväksynyt väistämättömän, joten onneksi Yukilla on edes joku johon tukeutua.

Ympäri Linnunrataa

Maailman ainoa viisiosainen trilogia. Piakkoin luettuani ensimmäisen osan joulukuun klassikkona lainasin kirjastosta tämän kaikki viisi osaa sisältävän yhteisniteen.

Ihan ensimmäiseksi on pakko tunnustaa, että luin nämä toisen ja kolmannen osan jo viime vuoden puolella ja yhteen pötköön, joten a) en muista niistä enää ihan tarpeeksi ja b) ne ovat sekoittuneet päässäni yhdeksi mössöksi. Yritän kuitenkin parhaani.

Maailmanlopun ravitolassa seikkailevat samat henkilöt kuin ensimmäisessäkin osassa: Arthur, Ford, Zaphod, Trillian ja Marvin. Tietenkin tapaamme myös paljon uusia jännittäviä henkilötä, monia tosin vain melko lyhyesti. Viisikkomme on matkalla maailmanlopun ravintolaan, kun he saavat huomata olevansa vogonien tuhoamisaluksen tulilinjalla. Monien vaarallisten tilanteiden myötä, jotka sisältävät aikamatkustusta sekä suoraan aurinkoon lentämään ohjelmoidun sukkulan sisälle joutumista, Arthur ja Ford päätyvät esihistorialliselle maapallolle ihmiskunnan tarpeettomien kera. Kuten ensimmäisessäkin kirjassa, juonta on oikeasti aika mahdoton selittää ja niinpä lopetan säälittävän yritykseni tähän.

Maailmanlopun ravintola on aivan samanlainen huumorin ilotulitus kuin edeltäjänsä. Lisäksi se sisältää myös yllättävää viisautta ja hämmentäviä oivalluksia, jotka tosin saattavat vähemmän keskittyneeltä lukijalta mennä ohi. Kirjassa on useita aivan käsittämättömän upeita kohtauksia, joista parhaita kuitenkin eittämättä on Marvinin tapaaminen Sammakkotähden taistelukoneen kanssa. Marvin vetoaa minuun niin syvästi.

Myönnetään, muistan liian vähän ja muistoni ovat liian sekavia. Sen kuitenkin sanon, että enää en ollut ärsyyntynyt. Se jokin asia, mikä minua Linnunradan käsikirjassa liftareille häiritsi, oli siivoutunut pois tästä osasta.

Viisi tähteä.
Douglas Adams: Maailmanlopun ravintola. WSOY, 2006. S. 162. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä The Restaurant at the End of the Universe vuonna 1980.



Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki jatkaa edeltäjiensä käsittämätöntä polkua alkaen siitä, mihin edellinen jäi, päätyäkseen vieläkin absurdeihimpin tulevaisuudennäkymiin. Arthur ja Ford tapaavat uudestaan ensimmäisestä kirjasta tutun Slartibartfastin ja päätyvät tämän mukaan pelastamaan universumia hirvittäviltä krikittiläissotureilta, joiden isänmaallisuus on lievästi sanottuna karannut käsistä. Tietenkin myös Zaphodin ja Trillianin on sekaannuttava asiaan, sillä mitä olisi elämä ilman pientä supernovapommeihin liittyvää jännitystä? Marvin käy eeppisiä keskusteluja patjan kanssa samalla kun Wowbagger toteuttaa elämäntehtäväänsä mollata joka ikistä universumin elävää olentoa.

En tiedä onko minulla enää mitään kovin omaperäistä sanottavaa tästä kirjasta kahden edellisen arvostelun (ja muistini reistailun) vuoksi. Yhä vain Adamsin huumori vetoaa minuun hyvin syvällisellä tasolla ja se minulle onkin pääasiallisesti jäänyt tästä kirjasta mieleen, joten koska minulla ei ole fiksumpaakaan sanottavaa, jaan kanssanne muutamia herkkupaloja.

"Kaikki lepää nukkuen", Marvin jorisi,
"minä siitä piittaa en,
infrapunavalon näen.
Vihaan yötä ankeaa.
-- Levolle kun lasken pään,
silloin sähkölampaat nään,
en saa unta vähääkään.
Vihaan yötä ankeaa."


Kuului ääni, jota hän ei heti pystynyt tunnistamaan, osittain siksi, ettei hän tuntenut sävelmää "Jätin jalkani Jaglan Betaan", ja osittain siksi, että orkesteri, joka soitti, oli hyvin väsynyt ja jotkut muusikoista soittivat 4/4- toiset 3/4- ja muutamat eräänlaisessa juopuneessa πr²-tahtilajissa siitä riippuen kuinka paljon kukin oli viime aikoina onnistunut nukkumaan.


 Hän tyhjensi lasin äkkiä ennen kuin mitään vakavaa ehti tapahtua. Sitten hän nappasi toisen ensimmäisen seuraksi ja lähetti sen katsomaan, että ensimmäinen voi hyvin.
  --
  "Minä en pärjää sen kanssa", Zaphod sanoi synkästi ja kulautti kolmannen ryypyn katsomaan miksi toinen ei ollut vielä raportoinut ensimmäisen voinnista. --
  Hän kaatoi uuden ryypyn toiseen kurkkuunsa ja idea oli, että se saavuttaisi edellisen nielussa, yhdistäisi voimansa sen kanssa ja että ne yhdessä saisivat toisen ryypyn ryhdistäytymään. Sitten kaikki kolme lähtisivät etsimään ensimmäistä sanoakseen sille pari valittua sanaa ja ehkä laulaakseen vähän.
  Hän ei ollut ihan varma, oliko neljäs ryyppy ymmärtänyt kaiken, joten hän lähetti viidennen selittämään suunnitelmaa tarkemmin ja kuudennen sen moraaliseksi tueksi.


Ihana kirja.

Viisi tähteä
Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. WSOY, 2006. S. 152. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä Life, the Universe and Everything vuonna 1982.

Terve, ja kiitos kaloista alkaa omituisesti, mutta päätyy sen jälkeen olemaan hyvin sympaattinen ja jopa koskettava kirja, mitä en olisi ihan heti uskonut edeltävien osien perusteeella.

Järkyttävää kyllä, Maa ei olekaan tuhoutunut. Arthur Dent pääsee takaisin kotiplaneetalleen ja kohtaa ensi töikseen tytön, jonka väitetään olevan hullu ja näkevän näkyjä. Vaikka Maan ihmisten mielestä juttuun liittyy vesisäiliön myrkyttänyt kuollut CIA:n agentti, eivät Fenchurchin jutut kuulosta Arthurista lainkaan absurdeilta ja hän päättää vakaasti tutustua tyttöön. Myös Ford Prefect ilmestyy mukaan kuvioihin melko ei-toivotulla hetkellä ja yhdessä kolmikko päätyy tutkimaan miestä, joka väittää tavanneensa erikoisen näköisiä enkeleitä ja tietävänsä, miksi kaikki delfiinit ovat kadonneet. Lopussa kohtaamme myös Marvinin.

Siinä missä edelliset osat olivat lähinnä hauskoja, tässä kirjassa ensimmäisestä osasta tuttu parodia nostaa jälleen päätään ja rakastan edelleen kirjan huumoria. Tämä osa kuitenkin vakavoituu loppua kohden ja aivan loppu on tosiaan jopa haikea ja koskettava... yllättävää kyllä Adams pitää tällöinkin langat käsissään eikä vakavampikaan osuus tunnu sarjaan sopimattomalta. Juonenkäänteet ja henkilöt ovat aivan yhtä älyvapaita kuin aiemminkin, mutta se on pakko sanoa, että olen niin onnellinen Arthurin puolesta tässä kirjassa! Hän ansaitsee onnensa.

Lyhyiksi näyttävät nämä arviot jäävän - mutta lyhyitä ovat kirjatkin.

Viisi tähteä
Douglas Adams: Terve, ja kiitos kaloista. WSOY, 2006. S. 131. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä So Long, and Thanks for All the Fish vuonna 1984.



Jo Terve, ja kiitos kaloista aloittaa hämmentävän puheen aika-avaruusjatkumoista ja rinnakkaisista maailmoista, mutta se ei ole mitään Enimmäkseen harmittomaan verrattuna. Tässä kirjassa tutustumme tuhoutumattomalla maapallolla elävään Triciaan, joka ei lähtenytkään Zaphodin mukaan avaruuteen, mutta saa uskomatonta kyllä toisen tilaisuuden avaruusolioiden laskeutuessa hänen puutarhaansa. Samalla kun Tricia on heidän vieraanaan Rupert-planeetalla, Arthur on asettunut voileiväntekijäksi eräälle syrjäiselle planeetalle ja aikonut viettää siellä rauhallisen loppuelämän, kun äkkiä hänen alkuperäisen todellisuutensa Tricia eli Trillian ilmestyy hänen luokseen heidän teini-ikäinen tyttärensä mukanaan. Linnunradan käsikirja on uudistusmielisten uusien omistajien pilaama emmekä tietenkään välty Ford Prefectiltä pahimmalla mahdollisella hetkellä.

Jälleen viimeisessä osassa parodia ihmiskunnan yltiöpäisistä pyrkimyksistä nousee esiin. Huumorin osalta ehdottomasti parhaita kohtia koko kirjassa on selostus asiakaspalveluihmisten kapinasta yhtä aikaa tuuletuskapinan kanssa... Aika paljon tästä aika-avaruussepustuksesta minulta meni täysin ohi, sillä en ymmärrä senlaatuisesta fysiikasta yhtikäs mitään (tosin en ole varma ymmärtääkö Adamskaan, mutta hän osaa kuulostaa vakuuttavalta). Kuitenkin vakavampi tunnelma ja osittainen ei-tajuaminen pudottavat tämän kirjan samalle vain lähes-täydelliselle tasolle ensimmäisen osan kanssa.

Sen haluan vielä sanoa, että loppu on silti erinomainen. Se kokoaa ja tiivistää sarjan (uskomatonta kyllä, sekin on mahdollista) ja siitä jää rauhallisen tyytyväinen olo. Hyvä, nyt kaikki on kunnossa.

Neljä ja puoli tähteä
Douglas Adams: Enimmäkseen harmiton. WSOY, 2006. S. 171. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistu nimellä Mostly Harmless vuonna 1992.



Koko sarjasta haluaisin vielä sanoa muutaman sanan. Ensinnäkin on omituista, mutta yllättävän vähän häiritsevää, että ensimmäisten kirjojen punainen lanka eli Perimmäinen Kysymys ja se muu sellainen, tuntuu putoavan kelkasta jossain kolmannen kirjan loppupuolella. Siihen tehdään vielä satunnaisia viittauksia, mutta neljännessä ja viidennessä kirjassa rinnakkaisulottuvuudet tekevät vallankaappauksen elämän tarkoitukselta. Ehkä se on kuitenkin hyväksi sekä kirjoittajan että lukijoiden mielenterveydelle.

Vaikka koko sarjaa voi hyvin kuvata sanoilla sekava ja erikoinen, ovat viimeiset kirjat tämän käsittämättömän fysiikkansa kanssa vieläkin sekavampia ja erikoisempia kuin ensimmäiset. Pidin ehkä kuitenkin kaikista eniten kombosta kaksi, kolme ja neljä - niissä Adamsin kynä on terävimmillään. Lue silti alkuperäinen Linnunradan käsikirja liftereille ennen seuraavia osia, muuten et kyllä tajua mistään sitäkään vähää.

Todellinen lukemani teos, jonka kuva on ylhäällä, on siis:
Douglas Adams: Linnunrata. WSOY, 2006. S. 798. En voi antaa vastaavan englanninkielisen yhteisniteen tietoja, koska en tiedä, onko sellaista. Myös kaikki sivunumerot, joita yksittäisten kirjojen kohdalla on ilmoitettu, ovat tästä teoksesta tekemiäni laskelmia ja voivat siksi olla virheellisiä.



Lupasin myös kertoa teille, kun tiedän, sainko sen kavereideni Anna-projektin osan: en saanut. Odotus oli niin pitkä, ettei minua edes haittaa tämä - haluaisin vain, että he kuvaavat nopeasti jotta pääsen pian katsomaan sarjaa!

Toisen hyllyn aarteet: Naamioiden kaupunki

Pyysin Libertéltä jotain, mistä tulee hyvä mieli ainakin lopuksi ja sain Stravaganza -sarjan ensimmäisen osan. Hän kirjoittaa: "Pidin Stravaganza-sarjasta ja etenkin tästä ensimmäisestä osasta nuorempana hyvin paljon. Se oli kiinnostava ja jollain tapaa eksoottinen vähän matkustelleen maalaisen mielestä. Lucien oli myös ensimmäisiä fiktiivisiä ihastuksiani. En ole lukenut kirjaa pitkään aikaan, joten en voi varmasti sanoa pitäisinkö siitä enää. Naamioiden kaupungin politiikka kiehtoi minua ja haluaisin omistaa jonkin yhtä upean naamion kuin kirjan ylimystö. Toivon Sezzien pitävän kirjasta, jotta voisin tunkea hänen luettavakseen myös sarjan muut osat."

Ja, no, minähän pidin siitä.

Muistan nuorempana katsoneeni näitä kirjoja kirjakaupassa useampaan kertaan, punninneeni niitä käsissäni ja miettineeni, haluaisinki ostaa yhden. Läheltä siis liippasi, etteikö sarja olisi ollut minulle jo ennestään tuttu, mutta ei ollut.

Lucien sairastaa syöpää ja on äärettömän väsynyt, kun hänen isänsä eräänä päivänä tuo hänelle piristykseksi kauniin vanhan muistikirjan. Lucien kiintyy kirjaan ja saa ällistyksekseen pian huomata, että pystyy matkustamaan sen avulla toiseen aikaan ja toiseen paikkaan - Talian Bellezzaan, 1500 -luvulle, jossa hän ei ole sairas. Bellezza on kuten meidän maailmamme Venetsia mutta ei aivan kuitenkaan. Siellä hän saa kuulla olevansa stravagantti ja joutuu nopeasti mukaan kaupungin valtapoliittisen taistelun kiemuroihin. Lucien ystävystyy nuoren Ariannan kanssa ja tulee senaattori Rodolfon suojattina tutuksi myös kaupungin itsevaltaiselle herttuattarelle. Syöpäpotilaan ja stravaganttioppipojan kaksoiselämän tasapainottaminen osoittautuu kuitenkin hankalammaksi kuin Lucien aluksi kuvitteli...

Jälleen tämäkin kirja iskee paremmin ehkä hiukan nuorempiin, mutta se oli silti varsin kiinnostava lukukokemus. Ainakin alkuvaikeuksien jälkeen. Alussa myötähäpeä iski syvään, kun tekstin taso näytti joltain sellaiselta, minkä olen itse kirjoittanut 12-vuotiaana... onneksi tämä vika korjaantui nopeasti ja kirjasta tuli sujuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Rakastan Italiaa sekä maana että kielenä ja niinpä rinnakkaismaailman Talia tuntui heti kuin minua varten tehdyltä. Bellezza, johon Lucien pääsee, tosiaan siis vastaa meidän maailmamme Venetsiaa, ja myöhemmin Lucien pääsee käymään myös siellä. Molempien kaupunkien kuvaus on kaunista - niin hienovaraista ja aidon tuntuista!

Tyyliseikoista vielä sen verran, että kertojanäkökulmia pitäisi oikeasti vähän karsia. Lukijan ei tarvitse tietää kaikkea sitä, minkä kirjalija tietää, ja niinpä poistaisin heti Lucien kotimaailmasta sekä lääkärin että papin kertojat - mikseivät Lucienin vanhemmat voisi olla näiden kohtausten näkökulmina?! Myöskin Bellezzan päässä pahiksien ja vakoojien osuuksia voisi ainakin vähentää. Ylipäätään tehdä selkeämmän linjauksen siitä, ketkä ovat kertojia, ja pitäytyä siinä (tyyliin maksimissaan neljä henkilöä).

Kirjassa on myös paljon vaarallisia tai uhkaavia tilanteita, jotka ratkeavat melkein naurettavan helposti. Olisin kaivannut enemmän syvyyttä, aitoa uhkaa joka ei katoa sormia napsauttamalla tai sopivalla sattumalla, mutta en tietenkään ole enää aivan kohdeyleisöä. Jäi vain vähän sellainen olo, ettei Bellezzan herttuattarella ole ollut koko hallituskautenaan muuta tekemistä kuin kehitellä varasuunnitelmia mitä epätodennäköisimpiä tilanteita varten. Myös loppupuoliskon kohtaukset Lucienin kotona käyvät vähän turhiksi ja ärsyttäviksi ja ratkaiseva hetki on kirjoitettu tyylillä, joka sopisi paremmin elokuvaan tai tv-sarjaan. Se ei ole huonoin mahdollinen valinta kirjaankaan, mutta kaiken kaikkiaan kotiosuudet loppupuolella ärsyttivät minua.

Talian universumin ja meidän universumimme käsitykset siitä, mikä on taikuutta ja mikä tiedettä ovat jokseenkin päikseen vaihdettavissa. Osin se selittyy sillä, että he ovat 500 vuotta ajassa meitä jäljessä, mutta debatti tuntui silti vähän oudolta ja ehkä hieman pakolla kehitellyltä. Eniten se nousi esiin kohtauksissa Rodolfon kanssa, joka kyllä muuten oli ehkä suosikkihahmoni - turvallinen, lämminhenkinen ja luotettava, kuitenkin tarinan edetessä hänestäkin paljastui haavoja ja tuskaa, joka syvensi hahmoa. Lisäksi pidin todella paljon hänen ystävästään Dethridgesta (myöhemmin Crinamorte) joka vanhanaikaisine puheenparsineen oli ihanan sympaattinen ja hellyttävä. Itse Lucien henkilönä ei herättänyt minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen, mutta hänen ystävänsä Arianna ei minusta ollut kovin omaperäinen hahmo. Kuinkahan monta sellaista tyttöhahmoa onkaan kirjoitettu, jotka haluavat olla enemmän kuin sukupuolelleen asetettavat vaatimukset ja kapinoivat äänekkäästi... voimakkaita, itsenäisiä nuoria naisia jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan traditiot... minulla ei ole mitään tätä ihmistyyppiä vastaan ja katson jossain määrin edustavani sitä itsekin, mutta kun. Jotain muuta nyt näihin nuorten kirjoihin, kiitos. Joku hyvä välimuoto avuttoman prinsessan ja omanarvontuntoisen kapinallisen väliltä.

Kaiken kaikkiaan juonenkäänteet ovat kuitenkin kiinnostavia ja henkilöt mukavia, joten kirja on melko nopeaa ja sujuvaa luettavaa. Ei mitään suurellisen syvällistä, mutta enemmän kuin pelkkää pintaliitoa. (Minun on pakko vielä ilmaista järkytykseni siitä, että kirjassa on edelleen hintalappu kiinni. Mitä on tämä, Liberté???!)

Loppuun vielä muutamat ääntämisohjeet hankalimmista italialaisista nimistä ja sanoista:
1. Giuliana --> dzuliaana
2. Luciano --> lutshaano
3. Chimici --> kiimitshi (oma kielikorvani sanoo sinnikäästi näin, vaikka kirjassa taisikin lukea kimiitshi)
4. Figlia dell'Isola --> filja delliisola

Kolme ja puoli tähteä.
Mary Hoffman: Stravaganza. Naamioiden kaupunki. Tammi, 2008. S. 351, liitteineen 355. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Stravaganza. City of Masks vuonna 2002.

Libertén postauksen minun kirjastani pääsette lukemaan täällä ja HelMetin haasteesta tämä kirja kuittaa yhden kohdan.

Oman hyllyn unohdetut: Muukalainen

Muukalainen aloittaa Diana Gabaldonin kahdeksanosaisen Matkantekijä -sarjan. Olen joskus vuosia sitten saanut sarjan seitsemännen osan Luiden kaiku syntymäpäivälahjaksi serkultani (hän ei tietenkään kirjaa valitessaan tiennyt, että se oli seitsemäs osa). Tämän ensimmäisen osan löysin ihan sattumalta tänä syksynä kirjamessuilta, ja se oli kuin siunaus - pääsen vihdoinkin aloittamaan tämän kiehtovalta vaikuttavan sarjan! Niinpä se päätyi toiseksi Oman hyllyn unohdetut -kirjakseni.

Toisen maailmansodan loputtua aviomiehestään pitkään erossa ollut ja sairaanhoitajana kenttäsairaalassa työskennellyt Claire lähtee miehensä Frankin kanssa lomailemaan Skotlannin ylämaalle, Frankin esi-isien asuinsijoille. Frank on intohimoinen historijoitsija ja selvittää sukupuutaan keskittyneesti, kun taas Claire opettelee tunnistamaan ja käyttämään paikallisia lääkekasveja. Eräällä tällaisella retkellään hän astuu läpi haljenneesta kivestä vanhassa kivikehässä, ja löytää itsensä keskeltä skottien ja englantilaisten rakuunoiden taistelua. Skottien matkaan päätyvä Claire joutuu pian hyväksymään, että hän on siirtynyt kivikehän kautta vuodesta 1945 vuoteen 1743. Elämä 1700 -luvulla on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta pikku hiljaa Claire huomaa kotiutuvansa... ja löytävänsä jopa rakkautta.

Olen lukenut Muukalaisesta ja koko sarjasta paljon ylistäviä arvioita, mutta itse en aivan sellaiseen ryhtyisi. Kirja oli erittäin viihdyttävä, hämmästyttävän nopealukuinen komeasta sivumäärästä ja pienehköstä fonttikoosta huolimatta ja miellyttävää luettavaa. Se ei polkenut paikoillaan ja hahmot olivatn inhimillisyydessään todella kiinnostavia, heidän motiivinsa ja toimintatapansa välillä kyseenalaisia. Lisäväriä toivat 1700 -luvun barbaarisilta tuntuvat tavat, kuten noitaoikeudenkäynti tai selkäsaunan antaminen vaimolle tottelemattomuuden tähden. (Yllätyin itsekin, kuinka voimakkaasti reagoin tähän jälkimmäiseen. Uskomaton raivo sisälläni ja vihan kyyneleet silmissäni luin Clairen ultimaalisesta nöyryytyksestä ja vannoin, että jos minulle tehtäisiin noin, olisin vieläkin kammottavampi tekijää kohtaan kuin Claire enkä taatusti ikinä voisi antaa sitä anteeksi. Pahahan minun on tietää, mutta edelleen ajatuskin suututtaa.)

Pidin siis Muukalaisesta, mutta ei se kyllä mitään suurta kirjallisuutta ollut, Juoni oli aika heppoinen, tosin sekin sai loppua kohden hiukan yllättävämpiä käänteitä. Kirjassa on paljon seksiä ja väkivaltaa (jälkimmäistä etenkin lopussa, edellistä kategorisesti läpi kirjan), eli se ei sovi herkimmille lukijoille. Kirjailija on myös niitä raivostuttavia tyyppejä, jotka a) nauttivat alistaessaan miespäähenkilönsä silmittömälle väkivallalle kerran toisensa jälkeen ja b) tykkäävät tehdä hahmojensa elämästä naurettavan, tarpeettoman vaikeaa - niin, ettei kertaakaan tosiaankaan päästä sieltä, missä aita on matalin. Ei, se on sadan metrin korkuinen sileä kivimuuri jonka päällä on piikkilanka ja sähköpaimen, Yritäpä siitä sitten päästä hengissä yli. Kuten eilen Libertélle valitin: ojasta allikkoon suohon virtaan koskeen.

Väkivaltahan on joskus hyvä tehokeino. Myös vaikeudet saavat lukijan tuntemaan sympatiaa. Kuitenkin siinä vaiheessa kun niitä on niin paljon, että lukija (eli minä) vain pyöräyttää tuskastuneena silmiään ja ajattelee: "Ei taas jotain tällaista", on menty liian pitkälle. Silloin sympatialla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, vaan lukija yksinkertaisesti ärsyyntyy kirjailijaan, joka ei osaa leikkiä hahmoillaan nätisti. Hermo.

Kuten jo sanoin, pidin kuitenkin paljon hahmoista, jotka tuntuivat hyvin aidoilta. Kirjassa oli myös ihanan paljon huumoria. Historialliset yksityiskohdat 1700 -luvun ylämaan elämästä olivat hirmuisen mielenkiintoisia ja skottimurre taitavasti suomennettu. Kokonaisuutena kirja oli siis toimiva ja tosiaankin nopeasti luettu, mikä jaksaa edelleen hämmästyttää minua. Kuten myös se, miten kirjailija on saanut täytettyä yli 800 sivua tekstiä varsin vetävästi, vaikka juoni ei siis ole kummoinen...

Muukalainen, kuten myös epäilemättä jatko-osat, on tehty vahvoja hahmoja ja dramaattisia tapahtumia kaipaaville. Se on hyvää viihdettä ja pitää otteessaan, mutta ei pääse lempikirjalistoille eikä tosiaankaan ole mitään suurta kirjallisuutta.

Kolme ja puoli tähteä.
Diana Gabaldon: Muukalainen. Gummerus, 2002. S. 824. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Outlander vuonna 1991.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus löytyy täältä.

Hei jee

Krhm. Hyvät kuulijat.

Tänään on suuri ilon päivä. Rakkaudella ja hartaudella vaalimaani blogiin on liittynyt kaksi uutta jäsentä! Mitä sydämellisimmin tervetuloa. Toivon, että viihdytte kanssani kirjallisuuden ihmeellisessä maailmassa. Vaikka tämän blogin aikaisempi lukijakunta ei juurikaan harrasta kommentoimista, haluaisin korostaa, että kommentit ovat aina tervetulleita ja arvostan niitä suuresti. Levittäkäämme siis kirjallisuuden ilosanomaa yhteisvoimin! Nauttikaa olostanne Lumisissa kuusenoksissa, niin vanhat kuin uudetkin jäsenet. Kiitos.

***

Tänään on kyllä muutenkin ilon päivä - pääsin autoilun teoriakokeesta läpi! Teoriassa olen pätevä kuski! Muutaman ajotunnin kuluttua selviää, olenko sitä myös oikeassa elämässä.

Iloani lisää Libertén omassa blogissaan tänään julkaisema teksti Näin kirjoitat oman menestyksekkään nuorten romaanisi! Kirjoitus on todella piristävä ja hauska:) Suosittelen, että käytte katsomassa. Se myös sisältää paljon asioita, joita olen viime aikoina nuortenkirjoja lukiessani miettinyt... joten jos koette samaistuneenne kirjoituksiini esimerkiksi Tyhmistä Tytöistä, on Libertén postaus ehdottomasti teitä varten.

Vielä neljänneksi ilokseni tajusin ajateltuani ensin, ettei minulla ole mitään tekemistä, että voin mennä katsomaan Gilmoren tyttöjä! En ole katsonut Gilmoren tyttöjä päiväkausiin! Ajattelin kuitenkin pitää lupaukseni siitä, että All Our Yesterdays -arvostelu julkaistaan seuraavassa (eli tässä) postauksessa - joten tässä tulee.

Cristin Terrillin All Our Yesterdaysillä on hiiieno nimi, hämmentävä takateksti ja omituinen alku. Jos näistä kuitenkin selviää, on edessä erinomainen kirja. (Takatekstin hämmentävyyteen auttaa, kun lukee sen ensin, antaa olla, ja lukee uudestaan parin päivän päästä. Ainakin minulle se aukeni silloin paremmin.)

Kirjassa on kaksi kertojanäkökulmaa, Em ja Marina. Molempien tarinat ovat todella koukuttavia, kunhan alkuun päästään - on nimittäin niin, että kun Em ensimmäiset neljä lukua tuijottaa ensin viemäriä, sitten kattoa ja lopuksi ovea, eikä asioita tai ihmisiä, joista hän puhuu tai joita ajattelee, selitetä kunnolla, on lukijan fiilis melko hämmentynyt ja hälytyskellot soivat kovaa. Ne kuitenkin vaimenevat siitä sitten ja tavallaan on ihan kiinnostavaa, että kuviot selviävät vähitellen (esimerkiksi se, mikä tai kuka on Cassandra).

Kirjassa on siis aikamatkustusta, dystooppista nykypäivää ja tietysti kolmiodraama - mutta kahdessa aikatasossa! Em ei ole juurikaan Tyhmä Tyttö, joskin hänelläkin on hetkensä, mutta Marina hoitaa sen puolen melkoisen kunniakkaasti. Finn on ihana:) ja James... no, James on aika jännittävä hahmo. Hyvin rakennettu. Juoni on kiinnostava ja ennalta-arvaamaton, Em tekee paljon hyviä suunnitelmia, mikä on vaihteeksi virkistävää ja ainakin minusta oli kivaa, kun asioita sai itse tajuta. Ne kerrottiinkin jossain vaiheessa, mutta oli hauskaa tajuta joitain pikkujuttuja (tai isompiakin) jo ennen kuin ne kerrottiin. Pidän todella paljon takakansitekstin rakenteesta ja tyylistä, sillä se kuvaa kirjaa hyvin. Erityisesti olen kiintynyt lauseeseen: "Yesterday ended badly." Ymmärrätte ehkä, mitä tarkoitan, jos luette takakansitekstin.

Jäin tavallaan innolla odottamaan jatko-osaa. Toisaalta antaisin tämän olla, sillä mielestäni kirja loppui erinomaisesti, mutta toisaalta on kiinnostavaa kuulla lisää. Epäilyttää vain, miten jatko-osa voi olla yhtä toimiva kuin tämä, mutta sittenpähän se nähdään. Kirjan lopussa olleet kirjailijan haastettelu ja itselleen kirjoittama kirje (etenkin jälkimmäinen) ovat myös todella hauskat ja kiinnostavat. Lisäksi aion katsoa jossain vaiheessa netissä julkaistun kuusiosaisen esiosa -sarjan, jossa ilmeisesti näytetään All Our Yesterdaysin alkuun johtaneet tapahtumat. Kiintoisaa.

Suosittelen ehdottomasti All Our Yesterdaysiä kaikille. Vaikka olisit kyllästynyt aikamatkailuun, kokeile! Minusta tässä kirjassa oli erittäin tuore ja mielenkiintoinen, yllättävän tieteellinenkin mutta silti kansantajuinen lähestymistapa aiheeseen.

Neljä ja puoli tähteä

Cristin Terrill: All Our Yesterdays. Bloomsbury, 2013. S. 360