Enemmän alushameita kuin merirosvoilua: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy

Mackenzi Lee: The Lady's Guide to Petticoats and Piracy. Lukenut Moira Quirk. HarperAudio, 2018. Kesto: 11 h 16 min

Aloitin tämän kirjan lähes suoraan The Gentleman's Guiden jälkeen, sillä olin rakastunut hahmoihin ja maailmaan. Odotuksia oli ykkösosan pohjalta paljon, eivätkä ne valitettavasti kaikki täyttyneet.

Felicity Montague on uhrannut paljon aikaa ja energiaa lääkärinkoulutukseen pyrkimiseen vain tullakseen sukupuolensa takia torjutuksi uudestaan ja uudestaan. Hän kuitenkin tuntee idolinsa tohtori Alexander Plattin elämäntarinan ja tietää, että epätodennäköisistäkin lähtökohdista on mahdollista tulla arvostetuksi tieteentekijäksi, eikä ole valmis luovuttamaan helpolla. Kun Felicity kuulee tilaisuudesta tavata tohtori Platt ja päästä mukaan tämän seuraavalle tutkimusmatkalle, ei mikään voi pidätellä häntä matkaamasta Euroopan halki tohtorin luo - ei hänen veljensä paheksunta, ei matkakumppani Simin hämäräperäisyys eikä edes tieto siitä, että tohtori Plattin morsian on Felicityn lapsuudenystävä Johanna, josta Felicity ei eronnut hyvissä väleissä.

Sisältövaroitukset: homofobia, seksismi, rasismi, huumeaddiktio

Telaketjufeminismiä 1700-luvulla! Tässä kirjassa ehdottomasti ilahduttavinta on sen raudanluja feministinen viesti: sukupuolesi ei voi estää sinua tekemästä mitä ikinä tahdot, sinulla on oikeus viedä tilaa tässä maailmassa, naisten väheksynnälle on tultava loppu juuri nyt. Erityisen kunniamaininnan kirja ansaitsee siinä, miten se käsittelee "et ole kuin muut tytöt" -ajatusta: Felicity pitää itseään ystäväänsä Johannaa parempana, koska ei ole kiinnostunut "tyttömäisistä" jutuista kuten mekoista ja juhlista, mutta kirjan aikana hän saa huomata, että jos feminimisi ei ole intersektionaalista ja kaikkia varten, se ei ole feminismiä. Vapautta ei saavuteta sopeutumalla patriarkaatin vaatimuksiin siitä mikä sen mielestä on oikeanlaista feminiinisyyttä tai toteuttamalla "hyvä jätkä"-roolia, vaan luomalla tilaa kaikille olla arvostettuja sellaisina kuin ovat.

The Lady's Guiden toinen suuri meriitti on, että se jatkaa edeltäjänsä perinnettä tuomalla historiallisen fiktion etualalle ihmisiä, joista ei paljon historiallista fiktiota kirjoiteta. Felicity on aromanttinen ja aseksuaalinen, ja siitä huolimatta ettei näitä sanoja 1700-luvulla tietenkään ollut käytössä, tulee asia kyllä ilmi ja selitetyksi. Hänen matkakumppaninsa Sim on pohjoisafrikkalainen, biseksuaalinen muslimityttö. Johanna taas osoittaa, miten ulkonäkö ei kerro ihmisestä kaikkea, ja kuinka aliarvostettua kiltteys ja myötätunto maailmassamme on. Toki myös Monty ja Percy ovat kirjassa mukana, mutta huomattavasti pienemmissä rooleissa.

Juonellisesti The Lady's Guide on heikompi kuin The Gent's Guide. Se tuntuu enemmän päämäärättömästi vaeltavalta, vaikka kirjassa onkin monia erinomaisia juonikulkuja ja loistavia kohtauksia, sekä joitain kutkuttavia käänteitä. Kokonaisuutena juoni kuitenkin kaipaa koherenssia.

Toinen heikkous kirjassa oli mielestäni äänellinen. Felicity tuntui oleellisesti erilaiselta ihmiseltä kuin millainen kuva hänestä ensimmäisessä kirjassa tuli - ei huonommalta, mutta erilaiselta. Mikä on sääli, sillä hän on sarkastisen silmienpyörittelyn maailmanmestari The Gent's Guidessa. Tähän tunteeseen voi myös vaikuttaa äänikirjan lukijan tulkinta hahmosta ja hänen tapansa lukea, mihin en oikein missään vaiheessa kiintynyt. Erityisesti hänen tapansa lukea Montya ja Percyä jää kirkkaasti toiseksi Christian Coulsonin tulkinnalle ensimmäisessä kirjassa, joten olen taipuvainen uskomaan, että Felicitykin olisi tuntunut tutummalta jonkun muun lukemana. Haluaisinkin jossain vaiheessa lukea molemmat kirjat paperilta nähdäkseni, onko dissonanssi silloin yhtä suuri. Tälle kirjalle paperi olisi tainnut olla parempi valinta alusta saakka, kun taas The Gent's Guiden äänikirjaversio on käsittämättömän hyvä.

Lopuksi täytyy vielä mainita kirjan nimen aiheuttamista vääristä johtopäätöksistä: The Lady's Guide to Petticoats and Piracyssa on hyvin vähän alushameita (joskin lopulta yllättävän tärkeässä roolissa!) ja vielä vähemmän merirosvoilua, mikä oli minulle suuri pettymys. Rakastan aina hyvää merirosvokirjaa. (Tiedän että nimi on rakennettu allitteraatio mielessä, mutta silti. Vähän on huijattu olo.) Kirja kuitenkin korvaa merirosvoilun puutteen lohikäärmeillä, mikä enemmän kuin riittää minulle. Rakastan aina myös hyvää lohikäärmekirjaa.

Mackenzi Lee kirjoittaa edelleen mukaansatempaavasti ja ilahduttavasti, ja odotan innolla hänen uusinta kirjaansa Loki: Where Mischief Lies sekä hänen seuraavaa kirjaansa The Madness Blooms! Lisäksi häneltä on tulossa The History of the World in Fifty Dogs, minkä nimen pitäisi jo puhua puolestaan.

Neljä tähteä

HelMet 2018:
29. Kirjassa on lohikäärme

HelMet 2019:
28. Kirjan kannessa on kuu

#Queer52: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue

Mackenzi Lee: The Gentleman's Guide to Vice and Virtue. Lukenut Christian Coulson. HarperAudio, 2017. Kesto: 10 h 47 min

Tätä olin odottanut, ja odotus palkittiin! Ja mikäs sen parempi aloitus Pride-kuukaudelle kuin arvioida seuraava kirja #Queer52-haasteesta, jonka aloitimme kaksi vuotta sitten Pride-kuussa.

Henry "Monty" Montaguella on edessään viimeinen vapauden vuosi: matka Euroopan halki yhdessä parhaan ystävänsä ja salaisen ihastuksensa Percyn kanssa ennen kuin hänen pitää ottaa sukutilan hoito vastuulleen. Viime hetkellä Montyn isä kuitenkin puuttuu suunnitelmaan pakottaen matkalle mukaan aikuisen holhoojan sekä Montyn pikkusiskon Felicityn. Holhoojan matkasuunnitelmaan kuuluvat edustusjuhlat Pariisissa johtavat yhteen Montyn vastuuttomammista päätöksistä, ja yllättäen matkalaiset saavatkin huomata, että heitä ajetaan takaa syistä, joita he eivät aivan ymmärrä. Mutta niin ei voi olla: suunnitelmaa ja reittiä on muutettava, jotta tilanne saadaan selvitettyä loppuun saakka, ja seikkailu johtaa niin odottamattomiin paikkoihin kuin yllättävien liittolaisten seuraan.

Sisältövaroitukset kirjalle: ableismi, homofobia, bifobia, rasismi, perheväkivalta, alkoholismi, PTSD

Alkuun täytyy sanoa disclaimerina, että kuuntelin tämän kirjan suurimmaksi osaksi matkalla Saariselältä Tampereelle bussilla ja yöjunalla, joten yötä myöten kykyni keskittyä ei ollut parhaimmillaan. Lisäksi tämä tapahtui kaksi kuukautta sitten. Mutta sivuseikkoja! Erinomainen kirja oli erinomainen kaikesta huolimatta.

Aivan ensin tästä kirjasta täytyy sanoa, että se on ääneennaurattavan hauska - ainakin jos rakastettava kusipää -tyyppiset hahmot ovat mieleesi. Monty on monissa asioissa etuoikeutettu ja hyväosainen, valkoinen nuori mies ja sen myötä paikoin hieman rasittava, mutta myös kerrassaan hurmaava ja ihastuttava biseksuaalinen katastrofi. Hän oppii virheistään ja korjaa vääriä uskomuksiaan oppiessaan maailmasta ja etuoikeuksistaan lisää, mikä oli yksi suosikkiasioistani tässä kirjassa yleensä ja Montyssa hahmona erityisesti. Sydänsäryltä ei kuitenkaan säästytä, kun lukija kirjan aikana oppii enemmän Montyn suhteesta isäänsä, väkivallasta ja ikuisesta riittämättömyyden ja vääränlaisuuden tunteesta, joka lopulta on johtanut Montyn alkoholismiin. Äänikirjan lukija oli saanut täydellisesti kiinni Montyn olemuksesta ja The Gentleman's Guide onkin yksi parhaita äänikirjakokemuksiani tähän päivään saakka! Hän tekee myös Percyn ja Felicityn äänet eläviksi ja aidoiksi.

Kirjan seikkailujuoni ympäri Eurooppaa on erilainen kuin odotin, ja tarinaan sisältyy myös fantasiaelementtejä (mistä en tokikaan valita). Juoni etenee nopeasti ja pysyy viihdyttävänä läpi kirjan. Pidin erityisesti siitä, miten hienovaraisesti juonen uudet elementit rakentuvat edellisten päälle ja miten huolellisesti juonen kokonaisuus rakentuu. Siitä huolimatta juoni ei aina ole kovin koherentti, ja Mackenzi Lee onkin sanonut, ettei hän tee paljon suunnitelmia ennen kirjoittamista, vaan antaa tekstin näyttää, mihin tarina seuraavaksi vie. Se kyllä näkyy tässä kirjassa, mutta ei ainakaan minun menoani haitannut.

Ihmissuhdekonfliktin osalta The Gentleman's Guide hieman ärsytti minua. Montyn ja Percyn välillä on lukijaa nerokkaasti kiduttava slow-burn, joka antaa vähän perään heti alussa, mutta nappaa sitten senkin vähän pois ja välienselvittelyä saakin sitten odotella aivan loppuun saakka. Toisaalta arvostan hyvää slow-burnia (viha-rakkaussuhteeni niiden kanssa on ikuinen), toisaalta minua ärsytti että poikien välinen konflikti tuntui epäuskottavalta ja liian helposti ratkaistavissa olevalta siihen nähden, millaisiin mittasuhteisiin se paisuu.

Vielä sananen kahdesta muusta päähenkilöstä. Percy on tummaihoinen, kroonisesti sairas queer-mies 1700-luvulla, eli ihminen, josta ei pahemmin historiallista fiktiota kirjoiteta. Hän sairastaa epilepsiaa, joka oli tuohon aikaan vielä hyvin huonosti tunnettu sairaus, ja siihen liittyi vahvaa "riivatuksi tulemisen" ynnä muun hevonsonnan höystämää stigmaa. Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä on kuitenkin se, että "parantumisen" tarvitse olla sairaan tai vammaisen ihmisen elämän tavoite, vaan sairauden tai vamman kanssa voi elää täyttä ja elämisen arvoista elämää. Elämä kun on elämisen arvoista aivan itsessään, ilman vaatimuksia siitä, että kaikkien tulisi sopeutua terveen yhteiskunnan asettamiin raameihin.

Lisäksi Felicity, voi Felicity. 15-vuotias lääketieteeseen intohimolla suhtautuva pikkusisko, jolla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä Montyn säätämiselle. Hän on fiksumpi ja lukeneempi kuin kumpikaan pojista, mutta kukaan ei ole hänelle siitä credittiä antanut, sillä siinä missä Monteguen taloudessa Montyn tekemisiä on valvottu suurennuslasilla, Felicity ei ole saanut huomiota nimeksikään. Hän on piilottanut oppikirjansa romaanien kansien väliin ja hänellä on suuria unelmia siitä huolimatta, että naisten asema on kotona ja koulutus rajoittuu soveliaaksi leidiksi opiskeluun. Felicity kuitenkin uskoo lujasti omaan arvoonsa ja oikeuksiinsa ja näpäyttää myös Montya sormille joka kerta kun tämä sanoo jotakin typerää. Hän on trion aivot ja syy miksi he selviävät hengissä kirjan loppuun saakka, mutta myös hän saa oppia ja kehittyä esimerkiksi homofobisten uskomustensa kanssa kirjan aikana.

Yksi tämän vuoden suosikkikirjoistani ilman muuta. Ehdoton suositus, ja toivon kovasti että tämä kirja suomennettaisiin!

Viisi tähteä

Juonta ei voi korvata mytologialla: The Bear and the Nightingale

Katherine Arden: The Bear and the Nightingale. Lukenut Kathleen Gati. Penguin Books Ltd., 2017. Kesto 11 h 48 min.

Ex-tyttöystäväni suositteli tätä kirjaa, ja puhui siitä niin kauniisti, että halusin lukea sen vaikka olimmekin jo eronneet. Ei parhaimpia päätöksiäni?

Hiljaisessa kylässä kaukana Moskovasta Vasya kasvaa sisaruksiensa, isänsä ja lastenhoitajansa huomassa kunnioittaen joitain perinteitä ja kapinoiden toisia vastaan. Kun hänen isänsä tuo kotiin morsiamen Moskovasta, Vasyan kapinallinen käytös joutuu syyniin ja kylän kansanuskoon perustuvat tavat romukoppaan. Pian Vasya saa huomata, että jollei hän pidä tallin tonttua ja vedenhenkeä hengissä, ne kuihtuvat pois ja pimeät voimat ottavat niiden paikan. Mutta kuinka hän voisi vakuuttaa perheensä ja kylänsä vanhojen perinteiden merkityksestä, kun hänen äitipuolensa ja kylän uusi pappi tekevät kaikkensa niiden kitkemiseksi, eikä Vasya ole kuin nuori tyttö? Mitä enemmän Vasya puskee roolinsa rajoja, sitä uhkaavampana lähitulevaisuus näyttäytyy: naimisiin tai luostariin, vaihtoehtoja ei ole. Mutta pahuuden voimien vahvistuessa Vasyan lähdöllä voisi olla katastrofaaliset seuraukset.

Tämä kirja kestää melkein 12 tuntia. Ensimmäisen yhdeksän tunnin aikana mitään ei tapahdu. Ainut syy miksi kuuntelin kirjan loppuun asti oli se, että konmaritin samalla asuntoani, ja saatoin kuunnella sitä taustalla vaikkei se ollutkaan äärettömän kiinnostava. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin mieleenjäämätön, ja selkein muistikuvani onkin se, kuinka kirja ei vain tuntunut pääsevän asiaan. Täydellinen juonen puute teki kirjasta pitkäveteisen ja minusta kärsimättömän.

Kirja sijoittuu fantasiaversioon keskiaikaisesta Venäjästä, mikä oli mielenkiintoista vaihtelua, vaikka pidänkin Leigh Bardugon Grisha-kirjojen Venäjä-tulkinnasta enemmän. Arden painottaa erityisesti venäläistä mytologiaa - kirjan kaikki keskeiset tapahtumat rakentuvat henkiolentojen ja kansantarujen ympärille. Tässä oli jotain oudolla tavalla kotoisaa, sillä tunnistin venäläisestä mytologiasta paljon samaa kuin suomalaisessa kansanperinteessä on. Näiltä osin pidinkin kirjaa kiinnostavana ja maailmanrakennus toimii, mutta valitettavasti mytologialla ei voi korvata kunnolla kantavaa juonta.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista pohdintaa uskonnosta, uskonnollisuudesta ja kristinuskon ja kansanperinteen suhteesta keskiaikaisessa maailmassa. Kirjan alussa Vasyan äitipuoli on pelokas, äärimmäisen uskovainen ja hulluksi uskottu prinsessa, joka tahtoisi vain paeta luostariin, sillä pyhät paikat ovat ainoita joissa hän ei näe demoneiksi uskomiaan henkiolentoja. Tämä sai minut miettimään sitä, miten mielenterveysongelmat ovat menneisyydessä manifestoituneet ja miten niitä on ymmärretty tai oltu ymmärtämättä. Jos Anna olisi saanut elää elämänsä luostarissa saaden asianmukaista hoitoa, hän olisi varmasti kehittynyt hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin mitä kirjan kuluessa käy. Lisäksi kirjassa tulee jälleen kerran esiin se, kuinka kristityt vimmassaan toteuttaa lähetyskäskyä tukahduttivat tuhansia vuosia jatkuneita uskomussysteemejä. Kun kansanperinne on kirjassa tuotu aidoksi totuudeksi, se toimii brutaalina peilinä tapahtuneelle kulttuuriselle tuholle.

Hahmot kirjassa ovat mielestäni melko stereotyyppisia. Vasya on sukupuolensa kahleita vastaan kapinoiva teinityttö, hänen lastenhoitajansa vanha ja viisas mentori, ja kaartiin kuuluu myös hämmentynyt isä, paha äitipuoli ja kunnianhimon sokaisema pappismies. Mielenkiintoisimpina pidin Vasyan sisaruksia Irinaa ja Sashaa. Sasha valitettavasti jää tarinasta pois jo alkuun, mutta jos lukisin jatko-osat, lukisin ne lähinnä saadakseni kuulla hänestä lisää. Irina taas on Vasyan nuorempi siskopuoli, Annan tytär, ja hänen kasvunsa äitinsä ja isosiskonsa välisessä ristitulessa on kiinnostavasti kuvattu.

Lopuksi on vielä mainittava, että kun kirja viimeisen kolmen tuntinsa aikana kehittää juonen, se on todella hämmentävä. Minun oli vaikea pysyä perässä siitä kuka teki tai oli mitäkin, eikä esimerkiksi kirjan nimi täysin auennut minulle koskaan. Tämä voi johtua siitä, että minun on hankalampi prosessoida asioita auditiivisesti kuin visuaalisesti, enkä odottanut yhdeksän tunnin jälkeen enää mitään prosessoitavaa, mutta olen silti periaatteesta ärsyyntynyt.

Kaksi ja puoli tähteä

HelMet 2019 -haasteesta:
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Täysi napakymppi: The Vanishing Stair

Maureen Johnson: The Vanishing Stair. Lukenut Kate Rudd. HarperAudio, 2019. Kesto: 9 h 14 min.

Truly Deviousin jatko-osa pani edeltäjäänsä paremmaksi. Olin äärimmäisen tyytyväinen kun se oli saatavilla BookBeatissa heti ilmestymispäivänä, eikä minun siis tarvinnut odottaa maailmalla seilaavaa ennakkotilaustani fyysisestä kirjasta. Kuuntelinkin koko pitkähkön kirjan sitten kahdessa päivässä.

Draama Ellingham Academyssa on vienyt Stevien takaisin kotiin vanhempiensa vahtivan silmän alle, mutta uudet todisteet melkein sata vuotta vanhassa akatemian perustajan perheenjäsenten kidnappauksessa pitävät Stevietä otteessaan. Kun tilaisuus palata Ellinghamiin siis tarjoutuu yllättävältä taholta ja epämiellyttävien reunaehtojen kera, ei Stevie voi olla tarttumatta siihen. Koulussa asiat ovat kuitenkin muutoksessa, eikä Stevien ole enää yhtä helppo jatkaa tutkimustaan. Ellinghamin historian ja kiinnostavan harjoittelupaikan valjetessa Stevie kuitenkin alkaa nähdä asioiden välillä yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin nähnyt, ja syksyn toisen ruumiin löydyttyä alkaa menneen ja nykyisyyden välinen verho tuntua ohuelta.

Truly Deviousin kanssa muistan ajatelleeni, että kirja oli hyvä, mutta jotain jäi puuttumaan. The Vanishing Stairissa tämä aukko on paikattu, ja kirjassa kaikki on kohdallaan. Mysteerit etenevät kutkuttavaa tahtia ja jännite pysyy yllä erinomaisesti. Kirja tarjoaa paljon vastauksia ensimmäisen osan kysymyksiin, mutta nostattaa vuorostaan vielä suurempia kysymysmerkkejä ja jättää odottamaan trilogian viimeistä osaa malttamattomana. Erityisesti pidän siitä, että kaikki todisteet tarjoillaan lukijalle Stevien ohella - 1930-luvun tapauksesta lukija tietää jopa enemmän kuin Stevie, sillä tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla - ja tapauksia on oikeasti mahdollista ratkoa lukiessaan. Esimerkiksi minä tajusin yhden loppupuolen paljastuksen hieman ennen kuin se tuotiin suoranaisesti esille, mutta en niin paljon etukäteen, että se olisi ollut turhauttavaa tai tylsää. Juuri sen verran, että paljastuksen tullessa sain silti hieman yllättyä siitä että olin ollut oikeassa ja olla tyytyväinen itseeni.

Juoni ja mysteeri ovat kiehtovia, mutta parasta tässä kirjassa ovat silti hahmot - erityisesti Nate. Pidin hänestä ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa hän puhkesi kukkaan mielessäni ja rakastuin/samastuin häneen 100% koko ajan. Nate kirjoittajanblokkeineen, sosiaalisine ahdistuksineen ja kuivine huumorintajuineen vetoaa minuun enemmän kuin mikään muu hahmo vähään aikaan. Muista hahmoista on sanottava, että olen iloinen, kun muunsukupuolinen Vi sai enemmän sivutilaa, eikä hänen pronomineissaan enää ollut lipsahduksia toisin kuin ensimmäisessä osassa. The Vanishing Stair esittelee myös joitakin uusia hahmoja molemmille aikajanoille, ja hekin ovat varsin kiinnostavia tapauksia.

Sananen romanssista ja Davidista. En jaksa kumpaakaan. David ja Stevie ovat alusta asti kommunikoineet huonosti, ja se vain pahenee tässä kirjassa. Heidän jatkuva kuumaa/kylmää leikkinsä on rasittavaa seurattavaa, sillä David on manipuloiva kusipää enkä pidä hänestä, vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi. Sinällään siinä, miten romanssi on kirjoitettu, ei ole mitään vikaa - se on kahden dysfunktionaalisen ihmisen dysfunktionaalinen romanssi, kemia ja vetovoima toimivat, mutta minun kärsivällisyyteni tälle loppuu ennen kuin alkoikaan.

Ellingham Academy paikkana jaksaa kiehtoa minua. Kuten tiedätte, sisäoppilaitos tapahtumapaikkana on yksi suosikeistani, mutta se toimii erityisen hyvin murhamysteerin tunnelman luomiseen ja tapauksen rajaamiseen. Myös koulun traaginen historia lisää ripauksen goottilaista henkeä. Mutta Ellingham kuulostaa myös vain kouluna melkein utopistisen ihanalta paikalta: opiskele sitä mikä kiinnostaa parhaiden asiantuntijoiden johdolla, käytössäsi ovat kaikki resurssit mitä voit vain toivoa sekä koko tiivis kouluyhteisö samanhenkisiä ihmisä. Tahdon.

Lopuksi täytyy vielä tehdä Says Who shoutout. Says Who on Maureen Johnsonin ja Dan Sinkerin viikottainen podcast, joka käsittelee Yhdysvaltain ajankohtaispolitiikkaa selviytymiskeinon näkökulmasta. Yksi pääselviytymiskeinoja podcastissa on, että Trumpin presidenttiyden loppuessa Maureen ja Dan lähtevät lomalle Disney Worldiin, ja Disney World mainitaankin podcastissa usein. Joskus se on jopa kokonaisen jakson aiheena. The Vanishing Stairissa esitellään uusi hahmo, joka tietää kaiken Disney Worldista ja saatoin kuulla hänen puheensa Maureenin äänellä. Muutenkin Maureen Johnsonin kirjoittajanääni on hyvin omanlaisensa, ja hänen oikeaa ääntään joka viikko kuuntelevana oli yhtenäisyydet helppo tunnistaa kirjasta. Tämä ilahdutti minua suuresti.

Viisi tähteä

Kolme kohtaa HelMet 2019 -haasteesta:
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää (sijoittuu nykyaikaan, enkä ihan oikeasti tahdo elää millään muulla aikakaudella)
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Ääni unohdetuille: Longbourn

Jo Baker: Longbourn. Transworld Publishers, 2013. S. 443

Ylpeys ja ennakkoluulo -intoni jatkuu tämän palvelijoiden näkökulmasta kirjoitetun uudelleenkerronnan parissa. Tiesin tietenkin heti sen nähdessäni, että halusin lukea sen, mutta valitettavasti varsinainen sisältö ei aivan yltänyt takakannen lupausten tasolle.

Sarah tekee Longbournin talossa kaiken sen, minkä tekemiseen sen varsinaiset asukkaat ovat liian yläluokkaisia: pesee pyykit, tiskaa tiskit, vaihtaa lakanat. Pitkät päivät Bennetien sisäkkönä eivät ole sitä mitä Sarah tahtoisi tehdä, mutta hänellä on hyvä ja turvallinen koti rouva ja herra Hillin huomissa, pikku Pollyn isosiskon korvikkeena. Samaan aikaan kun herra Bingelyn muutto läheiselle Netherfieldin tilalle ravistelee yläkertaa, puhaltavat uudet tuulet myös alakerrassa: Longbourn saa uuden miespalvelijan, salaperäisen Jamesin. Talonväen joutuessa draaman kierteisiin Sarah kasvaa päätöksessään varmemmaksi: hän ei voi jäädä loppuiäkseen Longbourniin. Kohtalo odottaa jossain toisaalla.

Sisältövaroitukset kirjalle: epäsuora pedofilia, raaka väkivalta, raiskausmaininnat

Mitä sanoa Longbournista? Se on hyvin meh-kirja. Luin sitä pitkän aikaa - se asui yöpöydälläni ja luin luvun silloin, toisen tällöin. Se edistyi niin hitaasti, että tämä ei millään tapaa haitannut tarinan seuraamista. Toki tähän osaltaan vaikutti se, että tunnen Ylpeyden ja ennakkoluulon kuin omat taskuni, mutta tämän kirjan tarina on suurelta osin eri. Sen päähenkilöt ovat eri, ja Bennetien elämät ovat enimmäkseen vain sivuhuomautuksia Sarahin ja Jamesin tarinassa. Joitain tärkeitä yhtymäkohtia tietenkin löytyy, mutta enimmäkseen tämä on oma itsenäinen tarinansa. Eikä tosiaankaan kovin vauhdikas sellainen.

Kirjallisena valintana kunnioitan sitä, että kirjailija on tehnyt Sarahista ja Jamesista oman elämänsä sankareita sen sijaan, että he olisivat vain jälleen yksi kertojanääni Elizabeth Bennetin ja Fitzwilliam Darcyn lukemattomia kertoja kerrotulle tarinalle. Sarah ja James ansaitsevat saada omat äänensä kuulluksi ja tarinansa kerrotuksi. Nautin myös toisenlaisesta perspektiivistä Longbournin talon elämään: yksi kirjan kuuluisimmista lainauksista on Sarahin tympääntynyt pohdinta siitä, että jos Elizabeth Bennet joutuisi pesemään omat alushameensa, hän viettäisi huomattavasti vähemmän aikaa kuljeskellen pitkin mutaisia peltoja. Mutta yksi tämän kirjan isoista ongelmista on se, että en löytänyt tuttuja hahmojani sen sivuilta. Se kuva, joka Bennetin perheestä tässä kirjassa luodaan, ei resonoinut minulle. Kukaan perheenjäsenistä ei ollut sellainen, kuin he mielestäni ovat, vaan heidän nimensä oli annettu joillekin toisille, epämääräisesti samankaltaisille hahmoille. Tarkoituksena lie ollut syventää heitä, tuoda heihin uusia puolia - etenkin herra ja rouva Bennetiin - mutta tämä oli mielestäni kaiken kaikkiaan epäonnistunut yritys.

Kirja on todella synkkäsävyinen. Sota, joka on Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain kaukainen ajatus, on Longbournissa vahvasti läsnä. Muutenkin tunnelma on kurja: täällä sitä raadetaan kurjassa työssä, kurjassa säässä, kurjien ihmisten alaisuudessa. En sano etteikö tämä olisi todenmukainen kuva työstä pienessä seurapiiritaloudessa 1700-luvun lopussa, mutta en yleensä jaksa käyttää aikaani sellaisen parissa. Luen kirjoja, jotka jollain tavalla tekevät elämästäni iloisempaa tai mielenkiintoisempaa, eivätkä pelkästään, noh, kurjempaa.

Tästä eteenpäin spoilereita.

Erityiset kurjuuden lähteet, jotka minun täytyy mainita: Ensinnäkin ajatus siitä, että Lizzie ei olisi ollut onnellinen avioliitossaan. Kieltäydyn uskomasta tätä. Kuten sanoin, hahmot tuntuvat muutenkin olevan melko out-of-character, mutta tämä iski erityisen syvälle. Toiseksi lopun pitkällinen (muistaakseni ainakin sadan sivun) esitelmöinti Jamesin ajasta sodassa Espanjassa. Tämä ei ollut pelkästään kurjaa, vaan myös huonosti kirjotettu, sillä kerronta hyppää äkkiä varsinaisesta juonesta jonnekin aivan muualle??? Ja viettää siellä (täysin mielenkiinnottomassa maassa) suhteettoman pitkään??? Huoh.

Koko kirjan loppupuoli on muutenkin todella erikoinen. Kaikki siitä eteenpäin kun Sarah lähtee Lizzien mukana Pemberleyyn on epätodennäköistä ja omituista. Maankiertäminen yksinäisenä naisena Jamesiä etsimässä? Koko Jamesin sotahistoriaepisodi?? Rouva Hillin johtopäätös siitä ettei sillä nyt lopulta ollut niin paljon väliä, viettikö hän elämänsä raskaassa palveluksessa vai seurapiirirouvana mukavuuksien äärellä rakastamansa miehen ja lapsensa kanssa??? (#vain joku rikas voi kirjoittaa tämän) Siinä missä alkupuoli on lievästi mielenkiintoista, mutta ei kovin ihmeellistä, on loppupuoli kyllä hyvinkin ihmeellistä mutta valitettavasti ei ollenkaan hyvällä tavalla.

Kaksi ja puoli tähteä

Ilokseni Longbourn sentään kuittaa yhden hieman haastavana pysyneen kohdan HelMet 2017 -haasteesta!

Lähes napakymppi: Truly Devious

Maureen Johnson: Truly Devious. Katherine Tegen Books, 2018. S. 416

Olen mysteerien ystävä ja Maureen Johnsonin (ihmisen, enemmän kuin kirjojen) fani, joten Truly Deviousin ilmestyessä ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö hankkisi ja lukisi sitä mitä pikimmiten. Ilokseni voinkin sanoa, että pidin tästä kirjasta huomattavasti enemmän kuin muista lukemistani Johnsonin kirjoista.

Vuonna 1936 Albert Ellinghamin perustamassa Ellingham Academyssa katosi Ellinghamin vaimo, tytär ja yksi koulun oppilaista. Vuonna 2016 Stevie Bell saapuu kouluun tavoitteenaan ratkaista mysteereiksi jääneet murhat. Pian käy kuitenkin ilmi, että Ellinghamilla on enemmänkin taipumusta tragediaan...

Truly Deviousin tarina kulkee kahdella tasolla: toisaalta lukija pääsee kokemaan vuoden 1936 tapahtumat suoralta kädeltä, toisaaalta hän pääsee yhtä lailla seuraamaan Stevien elämää 80 vuotta myöhemmin. Molemmat tarinat ovat kiehtovia ja jännitys pysyy yllä niin, että aina aikaikkunan vaihtuessa harmittaa: olisin halunnut kuulla vielä lisää! Tasapaino kahden tarinan välillä kuitenkin pysyy hyvin yllä, ja vuoden 2016 tapahtumat saavat oikeutetusti isomman roolin - ovathan ne kirjan varsinainen päätarina.

Stevie on ehdottomasti paras päähenkilö, jonka olen Maureen Johnsonilta lukenut. Hän on kiinnostunut rikoksista, poliisintyöstä ja kuuntelee paljon true crime -podcasteja, mikä oli mielestäni erittäin samastuttavaa. Stevie on myös jatkuvasti vaikeuksissa vanhempiensa kanssa, koska he ovat poliittisesti huomattavast Stevietä konservatiivisempia, mikä on niin tavallinen tilanne teini-ikäisille, että oli hienoa lukea tästä turhautumisesta sanoina paperilla, tunnustettuna totuutena. Lisäksi Steviellä on ahdistushäiriö ja paniikkihäiriö, joita Johnson kuvaa realistisesti mutta tekemättä niistä isoa numeroa. Stevie ei pyytele anteeksi omaa olemistaan tai luonnettaan, ja seuraa rohkeasti omaa tietään, mikä on aina virkistävää luettavaa.

Truly Devious avaa trilogian, mikä tarkoittaa, että se ei rakennu aivan kuin tavallinen murhamysteeri, joka kestää yhden kirjan ajan. Tämä on kuitenkin erinomaisesti toteutettu - murhista selviää riittävästi, ettei lukijalle jää petetty olo, ja jännitys pysyy jatkuvasti yllä, mutta toisaalta jää malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa, että saa tietää lisää. Dekkarina kirja on siis todella onnistunut. Se on myös kerronnallisesti sujuva, ja täynnä hyviä lainauksia.

Minor spoilers

Se osa tätä kirjaa, joka aiheutti enemmän silmienpyörittelyä kuin sydämentykytyksiä, on romanssi. Romanssit eivät muutenkaan tunnu olevan Johnsonin vahvaa alaa, sillä yksikään hänen kirjoittamansa romanssi, jonka olen lukenut, ei ole ollut kovin romanttinen. Tässä kuitenkin päästiin jo heteronormative bullshit -alueelle, sillä Stevien love interest on jätkä, joka aiheuttaa hänessä inhon tunteita heti ensi katseesta. He ovat jatkuvasti tukkanuottasilla ja David vaikuttaa kaikin puolin epäluotettavalta ja ikävältä tyypiltä, ja jotenkin heille kuitenkin syttyy romanssi? Ei. Ei. Älkää tehkö tätä minulle.

No more spoilers

Onneksi kirjassa on myös ilahduttava romanssi, nimittäin HLBT+ romanssi! Sen molemmat jäsenet ovat sivuhahmoja, joten en sanoisi tätä HLBT+ kirjaksi, mutta edustusta kuitenkin löytyy. Varoituksen sanana täytyy kuitenkin sanoa, että kirjan muunsukupuolisen hahmon pronomineja ei noudateta aivan niin hyvin kuin pitäisi. Tämä oli mielestäni todella harmittavaa, sillä ei olisi iso homma tarkistaa, että kyseisestä hahmosta puhuttaessa on käytetty oikeita pronomineja sen jälkeen, kun ne on kerrottu. Mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut riittävästi.

Lopuksi haluan vielä sanoa Ellingham Academysta: minäkin haluan sinne. Opiskella vapaasti omien mielenkiinnon kohteiden mukaan, korvata liikuntatunnit joogalla, asua upeassa, vanhassa ympäristössä mielettömän kirjastokokoelman kanssa.... Joo, minäkin haluan sinne.

Neljä tähteä.

Kuusi kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta.

Uudenlainen ote Draculaan: And I Darken

Kiersten White: And I Darken. Corgi Books, 2016. S. 475

Olen aikanani lukenut Kiersten Whitelta Paranormaalin, joka oli mielestäni ihan kiva kirja, ja sen jatko-osan, joka ei ollut. En ikinä viitsinyt lukea trilogian päätösosaa, mikä on minulle melko harvinaista. Päätin kuitenkin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden, kun huomasin, että joku luki tätä kirjaa Pride-kuukauden aikana - mahdollisuus hyvin kirjoitetuista HLBT+ hahmoista saa minut aina suostuteltua.

Lada Dragwlya on lapsesta saakka ollut häikäilemätön ja raju prinssin tytär. Hänen veljensä Radu on toista maata: herkkä, haavoittuvainen, kiinnostunut opiskelusta ja kirjoista. Kun heidän isänsä, Wallachian prinssi Vlad, luovuttaa heidät kasvatettaviksi Ottomaanien hoviin vastineeksi oikeudesta hallita omaa maataan, saa Lada tuoda kaikki pahimmat luonteenpiirteensä esiin selviytyäkseen. Sattumalta sisarukset tutustuvat ottomaaniprinssi Mehmetiin ja alkavat lopulta kotiutua hänen luokseen, mutta ystävyyssuhteiden syvetessä ja Mehmetin vallan kasvaessa riskit suurenevat ja suurenevat.

And I Darken alkaa hieman hitaasti, tutustuttaen lukijan Ladaan ja Raduun ja ympäröivään maailmaan. Tämä on valitettavaa, sillä kirja on melko pitkä, ja alun etenemättömyys saattaa karkottaa kärsimättömämmän lukijan - mikä puolestaan olisi valitettavaa, sillä kun hahmot pääsevät teini-ikään ja asioita alkaa tapahtua, on And I Darken todella vangitseva kirja. Sen sävy on tumma, uhkaava, raskaskin, ja hahmojen moniulotteiset motiivit repivät lukijaa kahden puolen ja pitävät otteessaan. Kirjasta on vaikea päästää irti niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Päähenkilöt Lada, Radu ja Mehmet ovat hyvin rakennettuja ja inhimillisiä. Heissä on kaikissa ristiriitaisuuksia jotka tekevät heistä ihmisiä, ja erityisesti Lada täytyy nostaa esille feministisestä perspektiivistä. Etenkin kirjan alussa hän on todella epämiellyttävä eikä häneen ole helppo samastua, mutta Lada on tehokas. Hän tietää mitä tahtoo, ja ottaa sen. Naishahmona Lada on upea - hän osoittaa, ettei naisen tarvitse olla miellyttävä ja myöntyväinen menestyäkseen miesten maailmassa. Radu taas kumoaa monia toksisen maskuliinisuuden stereotyyppejä olemalla esimerkiksi herkkätunteinen, väkivallanvastainen ja homo.

And I Darken on tummasävyinen, lukijaa otteessaan pitävä romaani täynnä hovijuonittelua, verisiä taisteluita ja riskialttiita salasuhteita. Se on vangitseva sukellus Vlad Seivästäjän ja Ottomaanien kukoistuksen aikaan, ja jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa malttamattomana. Kaiken kaikkiaan kannustan sinua pääsemään yli hidastempoisesta aloituksesta ja nauttimaan tästä kirjasta - sekä sinä että kirja olette sen ansainneet.

Neljä tähteä.

Ristiriitaisten tunteiden Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö. Otava, 2015. S. 412. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä The Danish Girl vuonna 2000.

En edes tiennyt, että Tanskalainen tyttö oli ensin kirja, ennen kuin näin sen kirjastossa. Onnekseni en ollut ehtinyt katsomaan elokuvaa ensin, vaan sain lukea kirjan pohjalle, kuten mielestäni kuuluukin.

Einar Wegenerin elämä muuttuu, kun hänen vaimonsa Greta eräänä päivänä pyytää häntä poseeraamaan naisten vaatteissa. Kömpelön, Einar-nimisen kuoren alta pilkistää nuori nainen nimeltä Lili, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Avioliiton suhteet muuttuvat, kun Lili alkaa olla paikalla aina vain enemmän kuin Einar, ja lopulta päätös on tehty: Lili saa jäädä, Einarin on mentävä. Alkaa epätoivoinen lääkärin etsiminen ja vaikeat, kivuliaat leikkaukset, jotta Lilistä voisi tulla nainen niin omissaan kuin yhteiskunnan silmissä.

Alkuun haluaisin pyytää anteeksi äskeisen kappaleen jokseenkin transfobista kieltä: se ei ole omaani, vaan kirjoitettu samanlaisella sanastolla kuin itse kirjakin on, ja soveltuu siten kuvaamaan kirjan sisältöä. Tämä on ensimmäinen syy ristiriitaisiin tunteisiini tätä kirjaa kohtaan. Ebershoff julkaisi kirjansa vuonna 2000, kun yhteiskuntamme vielä piti hyväksyttävänä terminä sanaa transseksuaali (nykyisen transsukupuolisen sijasta), ja transsukupuolisuuden ympärillä pyörivä diskurssi oli muutenkin paljon vähemmän kehittynyttä kuin se on tänä päivänä. En siis tiedä, onko kirjan luoma kuva siitä, että Einar ja Lili olisivat eri ihmisiä Ebershoffin oma käsitys siitä, miten transsukupuolisuus toimii, ajan yleinen käsitys vai perustuuko se Lili Elben omiin kertomuksiin. Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä muissa tapauksissa tämä ei ole hyväksyttävää. (Miksi? Siksi, että tavallisesti transsukupuolinen ihminen on se sama ihminen nimestään, pronomineistaan ja ulkonäöstään riippumatta, hänen sukupuolensa vain on syntymässä arvattu väärin.)

Lili Elbe oli sukupuolenkorjauksen pioneereja ja hänen tarinansa kertominen on tärkeää. Tutustuin kirjan luettuani hänen Wikipedia-artikkeliinsa, ja totesin Ebershoffin tehneen joitain muutoksia, mutta tarinan ydin toki pysyi samana. Myös tämä Telegraphin artikkeli on lukemisen arvoinen, mikäli Elben historia kiinnostaa. Kuten näistä lähteistä ja kirjastakin käy ilmi, on mahdollista, tosin epäselvää, että Elbe oli intersukupuolinen (eli hänellä oli jo syntyessään miesten ja naisten lisääntymiselimiä - Elben tapauksessa hänen ulkoiset lisääntymiselimensä olivat miehen, ja lisäksi hänellä mahdollisesti oli alikehittyneet munasarjat). Intersukupuolisuus ei toki tee Elben sukupuolikokemuksesta lainkaan vähemmän arvokasta tai aitoa, mutta se vähentää kirjan arvoa transsukupuolisuudesta kertovana, kuten sitä yleensä markkinoidaan. Pitämällä Elben intersukupuolisuutta faktana kirja nimittäin antaa helposti ymmärtää, että mikäli munasarjoja ei olisi löytynyt, Elbe ei olisi eikä ikinä voisi olla oikeasti nainen. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä sukupuolemme ei ole riippuvainen biologiastamme, eivätkä transihmiset ole joko intersukupuolisia tai huijareita. Transsukupuolisuus ja intersukupuolisuus ovat omia ilmiöitään, jotka molemmat kaipaavat kipeästi medianäkyvyyttä, mutta niiden sekoittaminen tällä tavalla voi olla erittäin vahingollista.

Sanoakseni jotain kirjasta itsestään: se on kauniisti kirjoitettu ja välittää yksinkertaisilla vedoilla selkeää kuvaa 1900-luvun alun Kööpenhaminasta ja Keski-Euroopasta. Kirjan tunnelma on hyvin omalaatuinen - herkkä, hiljainen, hieman kolkkokin. Sen hahmot ovat persoonallisuuksia, kaikki erilaisia ja kaikki kovin kiehtovia. Kun otetaan huomioon nämä kirjalliset ansiot, sekä Ebershoffin valitseman tarinan merkitys yhteiskunnalle, pidin Tanskalaisesta tytöstä kovin. En vain aina pitänyt tavasta, jolla se käsitteli aihettaan.

Kolme tähteä.

Tanskalainen tyttö vie yhden itseoikeutetun kohdan HelMetin 2016-haasteesta, ja yhden kohdan 2017-haasteesta.

Kaunis ja koskettava: Unbecoming

Jenny Downham: Unbecoming. David Fickling Books, 2015. S. 437.

Valitsin Unbecomingin kesällä Lontoosta osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Olin aiemmin lukenut Downhamin You Against Men ja ollut niin vakuuttunut, että luotto oli korkealla tätäkin kirjaa kohtaan - eikä suotta.

Katie ei tiennyt, että hänellä on isoäiti, ennen kuin tämä muuttaa Katien kotiin miehensä kuoltua. Katien äidillä on ollut äärimmäisen huonot välit omaan äitiinsä, eikä yhteiselo muistisairaan Maryn kanssa lähde sujumaan kovin hyvin. Katie kuitenkin löytää yhteyden Maryyn, vaikka hän samalla joutuu navigoimaan ensimmäisiä ylioppilaskirjoituksiaan, ihastumistaan väärään henkilöön, koulussa syrjityksi joutumista ja ylikontrolloivaa äitiään. Pikkuhiljaa Maryn tarinoista paljastuvat vaietut perhesalaisuudet, jotka saavat Katien katsomaan niin äitiään, Marya kuin itseäänkin uudessa valossa.

Unbecoming on todella koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, heidän elämästään, ongelmistaan ja pitkään vaietuista tarinoistaan. Downham ei todellakaan pettänyt, vaan hänellä on selvästi taito kertoa tarinoita, jotka vetoavat ainakin minuun hyvin syvältä. Kirja käsittelee muistisairautta sydäntäsärkevästi, mutta asiallisesti. Sekä huonot että hyvät hetket tulevat huomioiduiksi. Suvussani esiintyy Alzheimeria, ja vaikkei kukaan läheiseni olekaan toistaiseksi sairastunut, aihe askarruttaa minua ja se oli yksi syy siihen, että tämä kirja on minulle tärkeä.

Katien ponnistelu oman sosiaalisen asemansa ja erityisesti oman seksuaalisen suuntautumisensa kanssa on myös kauniisti kirjoitettu sivujuoni. Monissa HLBT+ -kirjoissa hahmon seksuaalinen suuntautuminen on tarinan keskiössä, mutta on myös ihanaa lukea teoksia, joiden päähenkilö nyt vain sattuu olemaan sateenkaariväkeä. Seksuaalisuutta käsitellään kirjassa myös Maryn nuoruusmuistojen kautta - niissä esillä on toisenlainen normeja uhmaava seksuaalisuuden muoto, kun 1950-luvun tyttö ei pelkää osoittaa kiinnostustaan miehiin eikä sopeudu ajalle tyypilliseen kainon nuoren naisen muottiin.

Kirjan kolmesta naisesta Katien äiti jää lukijalle etäisimmäksi, sillä Katien ja Maryn tutustuessa toisiinsa äiti esitetään toistuvasti ahdasmielisenä ja kontrolloivana, omaa äitiään syyttä vihaavana pahiksena. Kirjan loppupuolella hänkin kuitenkin saa oman tarinansa kuuluviin ja yksipuolisen kuoren alta paljastuu loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka istuu puuttuvana palasena sekä hänen oman äitinsä että hänen tyttärensä tarinaan.

Unbecoming on äärimmäisen hahmovetoinen kirja, ja sen hahmot ovatkin niin upeasti kirjoitettuja ja samastuttavia, ettei kirjan lukemiseen mene pitkään. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on itkettävä, naurattava ja ajatuksia herättävä varmasti kaikenikäisille lukijoille - suosittelen lämpimästi.

Viisi tähteä, ja neljä kohtaa HelMet 2017 -haasteesta.

Fantastista historiaa, historiallista fantasiaa

Väsyneiden aivojen tuotoksia (arviot, toivottavasti eivät kirjat).

Muistatteko vielä sen listan Harry Potter-faneille suositelluista kirjoista? Sen, josta luin Princess Academyn ja Fangirlin? Tämä on siltä samalta listalta. Libba Brayn A Great and Terrible Beauty, myös suomennettu nimellä Kauhun ja kauneuden valtakunta.

Vuonna 1895 Gemma Doyle joutuu jättämään kotinsa Intiassa ja lähtemään sisäoppilaitokseen Lontooseen, sillä hänen äitinsä on kuollut. Äitinsä kuolemasta saakka Gemmaa vainoavat omituiset näyt. Erään näyn aikana Gemma löytää koulun mailla olevista luolista 25 vuotta vanhan päiväkirjan, josta alkaa paljastua mitä omituisimpia salaisuuksia. Gemma jakaa päiväkirjan ystäviensä kanssa, ja tytöt löytävät salaisen, taikuuden täyttämän maailman, johon pääsevät pakoon tylsää elämäänsä. Vaara on kuitenkin käsillä: jos tytöt tuovat taikuutta mukanaan omaan maailmaansa, jää salainen maailma vartiotta ja tyttöjen henki on uhattuna.

Tässä kirjassa on hyvin voimakas tunnelma. Maailma imaisee sisäänsä, ja vaikka en arvostelua kirjoittamaan alkaessani enää muistanut hahmojen  nimiä, niin minulla on hyvin selkeät mielikuvat paikoista, ulkonäöistä ja tunnelmasta. Se on sekä kirjan suurin vahvuus että heikkous.

Heikkous tunnelma on siinä mielessä, että se jättää juonen alleen. En pitänyt erityisiä taukoja kirjan lukemisessa, mutta usein minun oli vaikea hahmottaa käänteitä tai muistaa, mitä viimeksi oli tapahtunut. Miten tähän päädyttiin? ihmettelin monta kertaa. Myös intensiiviset toimintakohtaukset jäivät vahvan tunnelman takia epäselviksi. Mitä siis tapahtui?

Vahvuus tunnelma on siinä mielessä, että kirja kyllä jää mieleen. Kuten sanoin, selkeitä mielikuvia siitä, miltä näyttää, tuoksuu ja kuulostaa monissa eri kohdissa tätä kirjaa. Tunnelma on myös hyvin omanlaisensa: en ole törmännyt vastaavaan missään muualla.

Päähenkilö Gemma ei ollut minusta aivan koherentti hahmo. Hän oli toisinaan oikein kiva, ja toisinana todella typerä ja ärsyttävä. Muissakin tytöissä oli parantamisen varaa - lukuun ottamatta Pippaa. Hänestä pidin. Hänellä oli todellinen kehityskaari ja erinomainen henkilökohtainen tarina.

Sekoitin mielessäni Felicityn ja Pippan ulkonäöt. Olin yli puolessa välissä kirjaa, kun minulle selvisi, että olin kuvitellut heidät väärin päin, ja tämä jos mikä oli ärsyttävää ja häiritsi lukukokemustani. Olen sitä mieltä, että kirjan alussa heidät kuvataan, mutta ei kerrota kumpi on kumpi - voin toki olla väärässä, ja en vain huomannut kyseistä kohtaa. Tähän kannattaa kuitenkin kirjaa lukiessaan kiinnittää huomiota.

Kaiken kaikkiaan A Great and Terrible Beauty olisi ehkä vielä kaivannut hiomista, jottei tunnelma olisi jättänyt kaikkea muuta alleen. Se on kuitenkin kiinnostavasti rakennettu maailma ja henkilöt, ja pitää sisällään muutamia helmiä. Saatanpa tarttua jatko-osaankin, jos se jostain käteeni tupsahtaa.

Kolme tähteä.
Libba Bray: A Great and Terrible Beauty. Simon and Schuster, 2006. S. 403.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa kahdesta syystä: sillä on kiinnostava nimi ja kiinnostava kirjailija. Maureen Johnson on Varjojen kaupungit -kirjailijan Cassie Claren hyvä ystävä ja osallistui The Bane Chroniclesin kirjoittamiseen,  mikä jo sinällään tekee hänestä mielenkiintoisen. Mutta hän on myös loistava tyyppi; hän kuuluu niihin harvoihin valittuihin, joiden ilmoitukset minulla on päällä Twitterissä. Melkein kuin kaveri.

Amerikkalainen Rory muuttaa vuodeksi Englantiin ja menee lontoolaiseen sisäoppilaitokseen. Hän saapuu samana päivänä kun ensimmäinen Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä murha tapahtuu, ja syksyn edetessä replika-murhat jatkuvat. Rory ystävineen on keskellä tätä kaikkea, sillä yhtenä murhailtana Rory näkee kampuksella jonkun, jota hänen ystävänsä ei näe.

The Name of the Star on siitä erikoinen kirja, että se alkaa tavallisena nuortenkirjana, vain päättääkseen kesken kaiken olevansa sittenkin gateway-fantasiaa. Tai siis - totta kai se on fantasiakirja alusta saakka, mutta kestää pitkään, ennen kuin fantasiapiirteet nousevat esiin. Sitä ennen se on kirja amerikkalaisesta tytöstä Lontoossa, jossa on meneillään kammottava murha-aalto. Siirtymä ei ole kaikkein sulavin.

Kirjan hahmot ovat huoliteltuja ja mielenkiintoisia. Rory ei ole ärsyttävä päähenkilö, vaan varsin hauska ja samastuttava. Pidin siitä, että Maureen Johnson oli luopunut narttumainen huonekaveri -kliseestä. Yksi kiinnostavimmista hahmoista on ehkä Roryn toinen huonekaveri, joka aloittaa tiensä omituisena, ärsyttävänä ja epäilyttävänäkin. Hänestä kuitenkin paljastuu todella kiinnostava henkilö ajan myötä, ja varsin erilainen persoona kuin ensivaikutelmansa.

Tietenkin Viiltäjä-Jack -teema on isossa osassa. Johnson on tehnyt sen suhteen hyvää työtä: hän kertoo mistä on kyse, ja miten tapahtumat aikanaan menivät, niin että tietämättömämpikin lukija pysyy hyvin kärryillä. En silti usko, että perehtyneempikään pitkästyisi. Kirjan mysteeri on todella jännittävä, ja paikoin jopa pelottava. Murhia myös kuvaillaan melko graafisesti, joten kirja ei sovi kaikkein herkimmille.

Olen lukenut kirjasta todella vaihtelevia arvioita, mutta itse pidin The Name of the Starista erittäin paljon. Siinä oli sopiva jännite, joka välillä yltyi hurjaksi ja sitten laskeutui johonkin arkiseen ja hauskaan. Luin kirjan todella nopeasti, eikä se minusta ollut lainkaan tylsä. Vaikka fantasiaosuus on yhdistetty hieman kömpelösti, kirja on silti toimiva kokonaisuus. Se on trilogian ensimmäinen osa, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Lisäksi pisteitä ihastuttavan brittiläisestä tunnelmasta ulkopuolisin silmin kuvailtuna:)

Neljä tähteä
Maureen Johnson: The Name of the Star. HarperCollins Children's, 2011. S. 372.

Kesäloman jämät

Anteeksipyyntöni pitkästä poissaolosta. Kirjoitukset ovat pitäneet minut kiireisenä - niin kiireisenä, etten ole ehtinyt tehdä edes ylppäripostausta! Se on kuitenkin tulossa. Kuten moni muukin postaus kirjoista ja kirjailijoista, joita olen löytänyt (ja löytänyt uudestaan) viime aikoina. Olen myös ollut laiska päivittämään, ja niinpä tämän postauksen kirjat ovat vielä sellaisia, jotka luin kaukaisen kesäloman aikana.

On kohta vuosi siitä, kun sain mummoltani lainaan Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. En oikein päässyt niihin käsiksi, mutta kesällä päätin että minun on luettava ainakin ensimmäinen osa ennen kuin kesäloma loppuu.

Nuori Hillevi muuttaa 1900-luvun alussa Upsalasta kaukaiseen Pohjois-Ruotsiin kätilöksi salakihlattunsa perässä. Karu pohjoinen lappalaisineen ja ankarine vuodenaikoineen pääsee yllättämään Hillevin. Hän tapaa toinen toistaan erikoisempia ihmisiä, joista erityisesti on pantava merkille kauppias Halvorsen. Lisäksi hän tulee käynnistäneeksi tapahtumaketjun, joka johtaa 14-vuotiaan Eliksen pakoon kotoaan ja maastaan.

Herran armo on hyvin raskas kirja. Kerronta on kuvailevaa, ja vaikka kuvailu on monesti kaunista, juoni kärsii. Tahti on verkkainen ja tyyli on raskaslukuinen. Varsinkin alku on myös sekava, sillä kirjassa on minäkertoja, mutta pitkiä jaksoja kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Herran armo vaatii siis sopeutumista; sitä pitää jaksaa lukea tarpeeksi ennen kuin asiat alkavat käydä selkeämmiksi. Omassa tyylilajissaan teos on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Kolme merkittävää kerrontanäkökulmaa ovat minäkertoja Kirsten, Hillevi sekä Elis. Kirsten ja Hillevi kertovat samaa tarinaa eri aikatasoilla, mutta Eliksellä on täysin oma tarinalinjansa, joka varsinkin alkuun tuntui minusta tarpeettomalta. Hän ei kiinnostanut minua eikä hänellä ollut paettuan mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa. Loppua kohden hänen osuutensa kävivät onneksi kiinnostavammaksi maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyessä.

En tainnut kertaakaan tarttua Herran armoon erityisen innostuneena. Kiinnostuneena, kyllä, joskaan en joka kerta, mutta hidas tahti ja jokseenkin masentava tarina eivät kauheasti innostaneet. Toisiin ajoittain inhorealistinenkin draama varmasti vetoaa, mutta tämä ei ollut varsinaisesti minua varten kirjoitettu kirja. Mielenkiintoisinta minusta oli kirjan ajankuvaus sekä useat omaperäiset henkilöhahmot. On hyvä toisinaan laajentaa kenttää, ja siksi olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikka en kokenutkaan sitä ihan omakseni. Saatan lukea myös jatko-osan, sillä se keskittyy seuraavan sukupolven elämään, ja heissä oli mielestäni potentiaalia.

Neljä tähteä (yritän arvostella kirjan sen omassa tyylilajissa, vaikkei se olekaan minulle niin tuttu kenttä.)
Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi, 2002. S. 510. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Vargskinnet - Guds barmhärtighet vuonna 1999.

Sain myös yhden hankalammanpuoleisen kohdan HelMetin haasteesta kuitattua tällä kirjalla!

Sarjassamme Sezzie lukee John Greeniä kolmantena osana on Paper Towns. Minun oli tarkoitus lukea tätä ennen An Abundance of Katherines, mutta sitten tästä tehtiin elokuva, joka tietenkin piti nähdä, joten Paper Towns rynni edelle.

Quentinin naapurissa asuu hänen lapsuudenystävänsä, suosittu ja salaperäinen Margo. Läpi teinivuosiensa Q on vaalinut ihastusta Margoon, vaikka he eivät ole edes puhuneet moneen vuoteen. Eräänä iltana, joitakin viikkoja ennen lukion päättymistä, Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja ottaa hänet mukaansa monivaiheiselle kostoretkelle. Q kuvittelee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes seuraavana päivänä... Margo ei olekaan koulussa. Eikä sitäkään seuraavana. Pian Q alkaa löytää vihjeitä, jotka Margo on jättänyt hänen löydettäväkseen, ja näin alkaa vaiheikas Margon etsintäretki.

Minulla on paljonkin ajatuksia Paper Townsista, mutta vaikeuksia laittaa niitä luettavaan muotoon. Lienee yksinkertaisinta aloittaa sanomalla, että pidin paljon tästä kirjasta. John Greenin sujuvaa tekstiä on miellyttävää lukea, ja kuten hänen muissakin kirjoissaan, Paper Townsissa viljellään runsaasti viisaita ja ajattelemaan pistäviä lausahduksia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä on Q:n ja Margon suuri kostoretki, joka on vauhdikasta luettavaa ja tuntuu siltä, että voisi itsessäänkin täyttää kokonaisen kirjan. Ongelma kuitenkin on, että se kaikki on vasta alkua. Tarpeellista alkua muun kirjan kannalta, mutta on omituista lukea juonikaarta, joka tuntuu omalta tarinaltaan, ja tietää, että se on vasta alkua. Kirja tarvitsisi mielestäni selkeämmän alun, jonka jälkeen juonen muut osat nivoutuisivat paremmin yhteen.

Toisessa osassa Q jäljittää Margon jättämiä vihjeitä. Osan tunnelma on paikoin hyvin painostava ja välillä tuntui, että draamakirja olikin muuttunut äkisti jännäriksi. Tämä on kuitenkin kehu, sillä ilman kohokohtia tunnelmassa toinen osa olisi helposti jäänyt tylsäksi. Libertén mielestä se oli hidas ja pitkästyttävä; minusta ei niinkään. Nautin kiireettömästä tahdista, jolla kirja kuljettaa lukijaa läpi Q:n tutkimusten.

Kolmannessa osassa juonen tahti kiihtyy, ja siinä vaiheessa se onkin aivan paikallaan. Kolmannen osan tapahtumat ovat elävästi kuvattuja ja hauskoja: haluaisin olla mukana! Samalla läsnä on kuitenkin stressi, pelko Margon tilanteesta ja aikomuksista. Lopun tapahtumissa on mielestäni hienoa symboliikkaa ja ratkaisu on näille henkilöille oikea.

Tästä pääsenkin henkilöihin. Sitä ennen on kuitenkin sanottava, etten tavallisesti selosta kirjojen tapahtumia/juonikaarta näin yksityiskohtaisesti, mutta koen, että Paper Townsin erilliset osat ovat niin itsenäisiä, että kaipasivat omat arvionsa. Nyt henkilöihin.

Kuten niin usein nuortenkirjallisuudessa, Paper Townsin päähenkilöt ovat raivostuttavia. Margossa yhdistyvät kaksi ihmistyyppiä, joihin olen täysin kyllästynyt. Ensimmäinen on "olen väärinymmärretty ja kapinallinen ja siksi yyber cool". Toinen on "perinteinen elämänkulku [opiskelu, seurustelu, työ, perhe] on halveksittavaa eikä voi tehdä ketään onnelliseksi; ainut tie onneen on holtittomuus ja arvaamattomuus". Minulla ei riitä mitään sympatiaa kummallekaan ihmistyypille ja olen kuullut heistä aivan liikaa koko elämäni tarpeiksi. Margo on lapsellinen ja typerä tytönhaitale, joka vain nostaa niskakarvani pystyyn. (En kiellä, etteivätkö nämä tunteet olisi joillekin ihmisille aitoja. Mutta ne ärsyttävät minua silti.)

Quentin sen sijaan. Hän on ihan sympaattinen hahmo, mutta Margo on hänelle suorastaan naurettava pakkomielle. En voi ymmärtää mitä Q näkee Margossa - kuten jo sanoin, minusta tytön käytös on hermojaraastavaa. Q:n minäkertoja-asema kuitenkin antaa hänelle erivapauksia lukijan päässä, ja vaikka Q:n obsessio Margoon on rasittava, en inhonnut häntä samoin kuin Margoa. Hänellä on viisaita ajatuksia, varsinkin kun hän hieman irrottautuu pakkomielteestään. Pidin myös muista asioista Q:ssa mutta valitettavasti olen tainnut unohtaa...

Sivuhenkilöistä haluan mainita Radarin, joka oli ehdoton suosikkini, ja Lindsayn, joka oli hienosti rakennettu naisedustus. Radar on kirjan järjen ääni ja muutenkin sopivan nörtti minun makuuni. Hän pistää kovan kovaa vastaan mutta on uskollinen ystävälleen ja lisäksi hänellä on hauskimmat jutut. Siis kaikin puolin kiva hahmo. Lindsay taas esitellään yksipuolisena ja pinnallisena pissiksenä, mutta saa kirjan edetessä lisää rooleja ja hänestä paljastuu uusia puolia. Lindsay on hyvä muistutus siitä, ettei ihmisiä kannattaisi tuomita ensivaikutelman perusteella. Hänestäkin kun kuoriutuu varsin hyvä tyyppi.

Niin, pidin siis Paper Townsista, vaikka en erityisesti pitänyt kaikista sen hahmoista. Jokin kirjan kerrontatyylissä, jatkuvassa paineessa mutta silti kiireettömässä tahdissa, viehätti minua. En pitänyt elokuvasta, ja suuri syy tähän on varmasti se, että nimenomaan rauhallisuus puuttui siitä täysin. Eokuva juoksi eteenpäin hirveää vauhtia ja ja parikin lempiasiaani juonen jännitteistä oli jätetty kokonaan pois. Laskin viisi asiaa, mistä pidin tässä kahden tunnin kimpaleessa. Ja muu saa puolestani mennä... pois.

Neljä ja puoli tähteä
John Green: Paper Towns. Bloomsbury, 2010. S. 305.

Lyhyesti

Olen taas painellut vääriä nappuloita ja tallennuksen sijasta osunut julkaisuun, mutta näittepä siis jälleen, mitä on tulossa. Kyseessä on oma muistilistani, etten unohtaisi, mitä kirjoja en ole vielä saanut teksteiksi asti, ja välillä kännykällä listaa muokatessani osun väärään nappulaan enkä huomaa sitä. Pahoitteluni. Muistilista ei liene kovin kiinnostavaa luettavaa, eikä se ole luettavaksi tarkoitettukaan.

Ajattelin myös sisällyttää tähän kaksi niistä kirjoista, joita tuossa listassa oli. On kuuma ja olen väsynyt, mutta kirjoitan lyhyesti parista kirjasta, koska energiani ei riitä kirjoituksiin lukemiseen... Tässä siis tulee.

Kaoru Mori: Anything and Something on Morin mangatöiden lisäosa, jossa hän esittelee piirustuksiaan ja luonnoksiaan eri sarjoihin liittyen, julkaisee joitain ennenjulkaisemattomia strippejä ja selostaa kaikkea epämääräistä. Luin kirjan pian Emman jälkeen kesällä, enkä totta puhuen muista sen jokseenkin sekavasta kokonaisuudesta enää juurikaan mitään.

Luonnollisesti pidin Emmaan liittyvistä asioista, mutta muutoin en saanut kirjasta niin paljon irti. Se oli kuitenkin viihdyttävää ja kevyttä lukemista, ja faneille tietenkin must. Jos pidät Morin piirustustyylistä ja hänen tarinoistaan, tutustu ihmeessä.

Kolme ja puoli tähteä.
Kaoru Mori: Kaoru Mori: Anything and Something. Yen Press, 2012. S. 208.

Luin internetin ihmeellisessä maailmassa artikkelia, jossa suositeltiin kirjoja, joista Harry Potter -fanit voisivat pitää. Siellä törmäsin Princess Academyyn, suositusperusteena se, että pidin Pottereissa paljon itse koulusta, sisäoppilaitosmaailmasta ja sen sellaisesta.

14-vuotias Miri elää perheensä kanssa vuorella, pienessä kylässä jonka elämä riippuu linderistä, taianomaisen kauniista kivestä jota kyläläiset louhivat vuoresta. Mount Eskel on vain Danlandin kuningaskunnan etäinen nurkka, ja siksi kaikki yllättyvät, kun papit julistavat prinssin tulevan morsiamen löytyvän tästä kylästä. Kyläläiset ovat kouluttamattomia niin tiedoiltaan kuin tavoiltaan ja niinpä kaikille 12-18 -vuotiaille tytöille perustetaan prinsessa-akatemia, jossa he opettelevat niin lukemaan kuin keskustelemaan, tekemään kauppaa kuin kantamaan itsensä oikein. Vuoden kuluttua prinssi saapuu valitsemaan morsiamensa tyttöjen joukosta.

Miri on melko tyypillinen nuortenfantasian päähenkilö. Hänellä on itsetunto-ongelmia, perheongelmia, hän on rakastunut lapsuudenystäväänsä ja muut ystävät ovat vähissä. 14-vuotias Miri on myös välillä melko lapsellinen valittaja - ei niin, etteikö 14-vuotiaana voisi vielä ollakin, mutta minun hermoni eivät meinanneet riittää. Toisaalta, kun Miri oppii lukemaan ja saa ystäviä, hänestä kehittyy itsenäinen ja uudistushaluinen nuori nainen, eikä hän ole enää lainkaan niin rasittava.

Kirja sijoittuu pitkälti akatemiaan ja pyörii tyttöjen opiskelun ja prinssin odotuksen ympärillä. Nautin siitä, ettei Miri kuitenkaan ole aivoton kana, joka kieli pitkällä kuolaisi prinssin perään, vaan hän käy läpi kirjan sisäistä kamppailua siitä, mitä hän haluaa saavuttaa. Toisaalta prinssin viimein saapuessa on Miri ehkä turhankin jalat maassa - ja siitä syystä, yllättäen, prinssin suosikki.

Loppua kohden kirja kehittää kiinnostavampia käänteitä, tosin Mirin kapinallisuus, joka alussa virkistää, alkaa tällöin jo tuntua käytetyltä jutulta. Joka tapauksessa tarinaan tulee jännitystä ja jopa uhkaava tunnelma, mikä on virkistävä muutos. Myös linder, vuorelaisten vientituote, on isossa osassa läpi kirjan ja sillä on monenlaisia eri merkityksiä.

Loppuratkaisu on yllättävä, joskin hieman imelä. Suosikkiasiani kirjassa ovat vuorelaisten kaivoslaulut, joista on pätkiä niin tekstin seassa kuin joka luvun alussa. Niissä on aito tunnelma ja ne toivat kirjan lähemmäksi laulajan sydäntäni. Vaikka kyseessä ei ole mikään mestariteos, enkä varmasti ole enää aivan kohdeyleisöä, pidin silti Princess Academya aivan kelvollisena kirjana.

Kolme tähteä.
Shannon Hale: Princess Academy. Bloomsbury, 2005. S. 314.

Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin, osa 2

Helppo huomata, että kesäloma on päällä - olen ollut todella laiska kirjoittamaan. Olen ollut myös hyvin laiska lukemaan - enemmän energiaa on mennyt Temple Run 2:sen pelaamiseen. Lisäksi tulin tänään viikon rippikoululeiriltä, jolla olin isosena, eikä siitä sen enempää kuin että riparilla ei juurikaan jää aikaa kirjojen lukemiseen. On minulla silti jotain postattavaa.

Olen tylsä enkä jaksanut keksiä uutta nimeä. Viimeksi tämän otsikon alla majailivat Kaoru Morin Emma -sarjan osat 1-5, nyt vuorossa ovat osat 6-10 ja siinä se sitten onkin. Tämä on henkilökohtainen ennätysaikani mangasarjasta selviytymiselle. Romaaninlukija minussa vastustaa, varsinkin kun Chrystal heti lykkäsi käteeni kolmen uuden sarjan ensiosat. Saattaa siis mennä tovi ennen kuin kyynikko sisälläni antaa luvan tarttua niihin. Välillä oikeankin kirjan vuoro!


Kuudennen osan synkkä kansi häiritsi minua jo etukäteen, sillä se on niin erilainen kuin aiemmissa tai missään tulevassa osassa. Tapahtumatkin toki saavat tässä osassa vakavampia käänteitä, mutta tarinankerronta on erittäin tempaavaa ja sujuvaa. Erityisesti Williamin osuuksilta tarina on mainio - en niin paljon välittänyt Emman, enkä varsinkaan hänen kartanonsa pätkistä. Ehdoton suosikkini on Williamin ja hänen isänsä riita osan lopussa. Tunnelma on niin intensiivinen, että riidan loputtua tuntui, kuin hiljaisuus olisi kaikunut korvissani, vaikka todellisuudessa oli tietenkin koko ajan ollut hiljaista.


Seitsemäs osa on mangapokkariksi järkäle. Se myös päättää päätarinan - kolme viimeistä sisältävät sivuhenkilöiden tarinoita, hahmoja joita Morilla ei ollut aikaa syventää pääsarjassa.

Seitsemännen osan alku on mielestäni todella kökkö. Se on sekava ja nopeatempoinen - kohdat, joissa kuvataan Emmaa, ovat ok, mutta Williamin osalta kaikki käy aivan liian nopeasti, helposti ja on naurettavan vaikea seurata. Tämä häiritsi minua todella paljon. Sarjan suurin konflikti ratkeaa näin helposti? Hah.

Oli tässä osassa onneksi hyviäkin kohtia. Yksi hienoimmista on Eleanorin pätkä yöllä, jonka aikana hänen isosiskonsa seuraneidit tulevat lohduttamaan häntä. Kohtaus on kauniisti ja vaikuttavasti piirretty ja vetää hiljaiseksi.

Ja sitten täytyy kuitenkin vielä sanoa, että vaikka loppu oli hyvä, se ei ollut sitä mitä olisin halunnut sen olevan, mikä on todella ärsyttävää.

Ensimmäinen lisäosa sisältää tarinat Kelly -rouvan nuoruudesta, Eleanorin elämästä Williamin jälkeen, siitä kuinka The Times yhdistää ihmisiä ympäri Britanniaa ja Tashasta perheensä kanssa.

Pidin ehdottomasti eniten kahdesta ensimmäisestä, joista vielä aivan ensimmäinen oli koskettavuudessaan parempi kuin toinen. Jotkin The Times - tarinan osat olivat irrallisia ja omituisia, mutta osasta niistäkin pidin. Tashan perhe oli ihan kiva mutta ei erityisesti liikuttanut minua suuntaan tai toiseen.




Osan yhdeksän kaksi ensimmäistä tarinaa keskittyvät Möldersin, Emman uusien työnantajien perheeseen. Sen jälkeen kerrotaan, kuinka William ja Hakim tutustuivat, ja sitten Möldersin sisäkköjen Alman ja Pollyn ostosretkestä. Viimeinen tarina kertoo kolmesta oopperalaulajasta.

Pidin alkutarinoista, mutta Williamin ja Hakimin historia oli ilman muuta suosikkini. Se oli hauska ja kiinnostava. Ostosretkikin oli mukavaa luettavaa, sillä pidän Almasta, mutta oopperalaulajien kohtaloista en oikein jaksanut kiinnostua.

Ja viimeisenä viimeinen osa. William opettaa Emmaa pyöräilemään, opimme lisää Möldersin pääsisäköstä Adelesta, matkaamme Arthurin mukana kouluun ja sitten tietenkin ovat ne kauan odotetut häät. Kahden viimeisen väliin sijoittuu joukko lyhyitä mutta hauskoja strippejä eri henkilöihin liittyen.

Tässä osassa pidin oikeastaan kaikesta. Olen sisäoppilaitosten fani, joten Arthurin tarina pääsee aika korkealle arvotuksessani (ja onhan Arthur itsessäänkin ihana), mutta toisaalta kaikki Williamiin ja Emmaan liittyvä on aina sydäntälämmittävää. Adelen osuus oli jollain tapaa todella syvällinen ja, kuten sanottua, stripit olivat mielestäni hauskoja.

Häihin liittyen minulla on joitakin valituksen aiheita. Ensinnäkin ne olisivat mielestäni kuuluneet seitsemännen osan loppuun, mutta voin elää tämän asiaintilan kanssa. Toiseksi olisin halunnut katsoa niitä enemmän Emman ja /tai Williamin ja vähemmän vieraiden näkökulmasta. Ja kolmanneksi, enemmän suutelua! Nyt oli kyllä säälittävä esitys.


Muutama sana vielä koko sarjasta. Alku on huono, mutta kun siitä pääsee yli, kerronta on enimmäkseen sujuvaa ja henkilöistä kasvaa välittämään. Ikävästi myös myöhemmin käy välillä niin, että tempo nopeutuu hurjasti ja kaikesta tulee kamalan sekavaa. Onneksi näin ei tapahdu paljoa. Tykkäsin myös lisäosien ideasta, mutta olisin ehkä valinnut tarinoiden aiheet huolellisemmin. Minua lukijana kiinnostivat lähinnä hahmot, jotka tunsin jo, eivät niinkään uudet tai ehkä kerran ohimennen tavatut henkilöt. Ylipäätään kuitenkin pidin Emmasta ja suosittelen sitä kaikille pukudraaman ja romantiikan ystäville!

Olen päättänyt, että Emmalla saan ruksia HelMetin haasteesta sarjakuva-osuuden, vaikkei se ehkä täysin kohdan vaatimuksia täytäkään. Mutta siitä tulee yhteensä 10 sarjakuvapokkaria! Luulisi sen riittävän.



Halusin vielä kertoa kivasta pyöräilyretkestäni, jonka kylläkin tein jo viikko sitten (vannon, että tämä pätkä on oikeasti kirjoitettu silloin). Olen kesäloman aikana harrastanut hävettävän vähän liikuntaa ja raitista ilmaa, joten päätin korjata tilannetta ja lähteä hieman pyöräilemään. Viiletin pitkin Espoon keskuspuiston polkuja valiten aina sellaisen reitin, jonka määränpäästä en ollut oikein perillä. Seikkailun tuntua ilmassa. Lopulta huomasin saapuvani metsästä oikealle tielle, ja kun olin paikantanut itseni ja tiesin suunnilleen, missä koti on, jatkoin valiten tuntemattomia pikkuteitä ja lähestyen hitaasti ja mutkitellen kodin suuntaa. Lopuksi valitsin vielä pienen kiertotien saadakseni polkea niityllä tienvarren sijasta.

Vaikka tuuli oli kova, nautin pienestä seikkailustani. Pyöräily sopii kuin nakutettu pilviseen ja hieman viileään kesäpäivään - siinä tulee niin nopeasti lämmin, että saa vain rauhassa nauttia luonnon kauneudesta ja valita tarjolla olevista poluista sen, mikä vaikuttaa houkuttelevimmalta.

Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin

Jo ottaessani ensi askelia mangan maailmaan Chrystal puhui minulle toistuvasti Emmasta, ja saikin sen kuulostamaan kiinnostavalta. Rikkaan nuoren miehen ja palvelustytön rakkaustarina viktoriaanisessa Englannissa? Loistavaa! Rakkaustarinat ovat ehdottomasti juttuni, ja kuten sarjan piirtäjä Kaoru Mori, kärsin loputtomasta menneiden aikojen romantisoinnista (sekä kateudesta englantilaisille siksi, että he saavat olla englantilaisia). Joten Emma kuulosti oivalta jatkolta nyt Furuban loputtua.

En oikein pitänyt ensimmäisestä osasta.Siihen suuresti vaikuttanee se, että Kaoru Morin piirustus- ja kerrontatyyli on aivan erilainen kuin Natsuki Takayan, Furuban mangakan. Kärsin siis kulttuurishokista, kun ihmiset näyttivät aivan vääriltä ja kerronta eteni kummallisesti.

Valitettavasti kaikkea en voi kuitenkaan vyöryttää kulttuurishokin niskaan. Ensimmäinen osa ei ole kovin hyvä. Sen tunnelma on muovinen ja rakentamalla rakennettu, kun sarja vielä etsii tyyliään ja hahmot luonteenpiirteitään. Tarina etenee järkyttävän nopeasti ja on aivan epäaidon tuntuinen, hahmoihin ei pysty tutustumaan kunnolla kaikessa siinä melskeessä ja kaikki tuntuu vain kaatuvan lukijan niskaan. Jos kuitenkin selviät tästä, on luvassa parempaa.

On sääli, ettei ensimmäisessä osassa ole juuri kehuttavaa, sillä se on varmasti menettänyt monia potentiaalisia lukijoita sen myötä. Tälle asialle en kuitenkaan mitään voi, ja koen myös että minun on sanottava rehellinen mielipiteeni, joten en ala kaunistella asioita sarjan lukijakunnan kartuttamiseksi.

Toinenkin osa on vielä hieman omituinen. Siinä kuitenkin pidetään rauhallisempi tahti ja lukija ehtii jo hieman syventyä eri hahmoihin. Myöskin eräs dramaattinen tapahtuma tuo päähenkilölle lihaa luiden ympärille. Varsinainen päätarina epäilyttää hieman edelleen, mutta loppua kohti tilanne paranee.

Toisessa osassa tulee mukaan useita kiinnostavia sivuhenkilöitä, joilla jokaisella on vaikutuksensa pääparin kohtaloon. Lukijan usko sarjaan alkaa pikkuhiljaa kasautua: ehkä tästä vielä hyvä tulee.

Ilokseni voin sanoa, että kolmanteen osaan selvittyäsi alat jo olla varmoilla vesillä. Tarina saa syvyyttä eivätkä käänteet enää ole niin naurettavan nopeita kuin alussa. Edelleen saamme tutustua uusiin, erittäin kiinnostaviin hahmoihin ja seurata, kuinka Emma ja William tahoillaan selvittelevät tulevaisuuden suuntaa kumpikin tavallaan.

Tähän mennessä olin jo tottunut myös piirustustyyliin, ja nyt Emma ja kumppanit näyttävät jo mukavan tutuilta ja turvallisilta. Aikansa sekin kumminkin otti. Joka tapauksessa nyt voin jo lausua uuden rehellisen mielipiteen: pidän tästä sarjasta!

Onnellista kyllä, laatu sen kuin paranee! Neljäs osa on täynnä juorunhaluista mieltä palkitsevia paljastuksia, kuumottavia juonenkäänteitä ja koskettavia kohtauksia. Huomaan jo oikeasti välittäväni Emman ja Williamin kohtalosta, vaikka alussa William lähinnä ärsytti minua ja Emma tuntui kylmän etäiseltä. Nyt heidän onnestaan on kuitenkin tullut sydämeni asia.

Luin siis tällä erää viisi ensimmäistä osaa, ja niistä numero neljä oli ehdottomasti suosikkini. Yllättävä, mielenkiintoinen ja sydäntälämmittävä kokonaisuus oli todella iloinen kokemus.

Valitettavasti viidennestä ja tällä erää viimeisestä osasta ei ollut lainkaan kuvia suomalaisella kannella... ja väritkin ovat huonot, mutta koettakaa kestää.

Viides osa jatkaa neljännen korkeaa tasoa, mutta ei ole aivan yhtä monipuolinen. Tosin lopussa tapahtuu jälleen jännittävää... Joka tapauksessa vitosen luki helposti samaan putkeen kuin kaksi aiempaa tässä tänään iltapäivällä. Sen verran imua oli päällä.

Nyt vain kohti uusia haasteita! Kiinnostavaa tietää, millaiseen loppuratkaisuun sarja päätyy. Haluan myös lämpimästi suositella Emmaa, vaikka tyrmäsinkin juuri ensimmäiset osat. Kuten Chrystal minulle vakuutteli, se muuttuu paremmaksi kolmannen osan myötä. Ja vaikka itse totesin (ja seison edelleen sanojeni takana), ettei ole kirjalle tai sarjalle mikään ansio, että se muuttuu hyväksi puolen välin tienoilla, seison silti myös suositusteni takana. Jaksakaa kahlata läpi muoviset ja sekavat ensimmäiset osat, olkaa niin kilttejä.

Elämän (ja kuoleman) arvoituksellisuus

Tämä olisi taas sarjaamme erikoiset postauskaverit. On niillä silti jotakin yhteistä, mikä on yllättävää mutta lopulta täysin järkeenkäypää.

Minulla oli enemmän hypäriä kuin edes halusin tietää, eikä mitään luettavaa. Seisoin koulun bookcrossing -hyllyn edessä toiveikkaana ja silmiini osuikin kiinnostavan näköinen selkämys. Katsoin kantta ja tiesin heti, että tämä voi olla se kirja HelMetin haasteesta, jonka valitsen pelkän kannen perusteella. Nimi oli kiinnostava ja kannen värimaailma ja kuva kiehtoivat minua heti.

The Interpretation of Murder sijoittuu vuoteen 1909 ja kietoutuu Sigmund Freudin ensimmäisen ja ainoan Amerikan-vierailun ympärille. Vaikka vierailu meni hyvin ja Freud sai myös ensimmäisen kansainvälisen tunnustuksensa, hän myöhemmin aina puhui vierailusta kuin sen aikana olisi tapahtunut jokin traumaattinen asia. Elämäkerturit ovat käyttäneet paljon aikaa tämän tutkimiseen, ja tässä kirjassa (joka tosin on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva) Jed Rubenfeld esittää oman arvauksensa siitä, mitä tapahtui.

Freudin ensimmäisenä aamuna Amerikassa löydetään rikkaiden ihmisten kerrostalosta murhattu tyttö. Seuraavana päivänä löydetään toinen vastaavalla tavalla pahoinpidelty, mutta henkiin jäänyt, myöskin rikas tyttö. Hän on kuitenkin menettänyt äänensä eikä muista tapahtuneesta mitään, joten onnellisen sattuman kautta hätiin saatu tohtori Freud on mies paikallaan. Yhdessä amerikkalaisen oppaansa ja kollegansa tohtori Youngerin kanssa hän ryhtyy selvittämään tapausta. Samalla Freudin henkilökohtainen elämä kääntyy päälaelleen hänen joutuessaan erimielisyyksiin rakkaimman seuraajansa kanssa.

The Interpretation of Murder herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se dekkarien malli, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin arvoituksen ratkojille, ei ole suosikkejani - minusta ei ole kiva turhautua siitä, mitä päähenkilö(t) ei tiedä. Rubenfeld oli onneksi käyttänyt tekniikkaansa varoen, eikä turhautumista juuri tapahtunut, lukija vain oppi kiinnostavia yksityiskohtia ennen päähenkilöitä, mutta ei niistäkään kaikkea.

Kirja on todella sympaattinen ja kaunis ajankuva 1900-luvun alun New Yorkista. Kaikki se uudistusinto, autoilu, pilvenpiirtäjien ja uusien siltojen rakentaminen... kansikuvaa myöten koko vaikutelma on täydellinen. (Rakastan muuten edelleen tuota kansikuvaa.) Jos historialliset kuvaukset ovat juttusi, niin ilman muuta lue tämä kirja. Vaikka pakko on sanoa, että välillä tekstin tyyli muuttui kummallisen tieteelliseksi: kuin näkökulma olisi siirtynyt hetkeksi meidän aikaamme ja kirja muuttunut historiankirjaksi. Tämä tietysti kielii kahdesta asiasta: esikoiskirjasta ja yliopistotaustasta. Rubenfeld on tottunut kirjoittamaan tutkimusta, ei fiktiota.

Kirjassa on pääjuonen lisäksi useita sivujuonia. Ne kaikki ovat kiinnostavia ja erityisesti pääjuonessa tapahtuu useampi erittäin yllättävä käänne, eikä kirja missään vaiheessa käy tylsäksi. Toisaalta paikoin kirja on jopa vaikeasti seurattava, kun sivujuonet elävät omaa elämäänsä ja pääjuonessa tapahtuu kunmia. Lopussa pää- ja sivujuonet kietoutuvat kuitenkin kauniisti yhteen ja tarinan palasista muodostuu vaikuttava kokonaisuus.

Myös henkilöitä riittää. Useimmat ovat sympaattisia tai jollain tavoin mielenkiintoa herättäviä. Heistä monia käytetään myös kerrontaan, missä on puolensa ja puolensa. Toisaalta se tuo heidät lähemmäksi ja lukija tutustuu heihin paremmin; toisaalta se tekee kerronnasta ja kokonaisuudesta hieman sekavan. Ehdoton suosikkihenkilöni on etsivä Littlemore. Hän on niin totaalisen valloittava.

Luulisin silti, että vasta seuraavat asiat saattavat tehdä The Interpretation of Murderista vaikean joillekin lukijoille. Ensinnäkin lukijan tulee tuntea jonkin verran psykoanalyysin perusperiaatteita ja keskeisimpiä teorioita, sillä niistä puhutaan paljon mutta niitä ei selitetä juuri lainkaan. Toiseksi Rubenfeld käyttää runsaasti lääketieteellistä sanastoa joka oli ainakin minulle vierasta, ja muutenkin teksti on pitkälti ylätyyliä, eli ei ihan niin helppoa ymmärtää.

Tiedän luetelleeni nyt paljon pahaa, mutta olen yrittänyt muistaa laittaa väleihin myös hyviä asioita, sillä oikeasti pidin The Interpretation of Murderista paljon ja se oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Pituudestaan ja osin hankalasta kielestään huolimatta se oli nopealukuinenkin ja ohi melkein ennen kuin huomasinkaan. Parasta silti mielestäni oli jo alussa mainitsemani ajankuva. Tunnelma ja kaupungin vilske oli vangittu kirjan sivuille niin taidokkaasti, että se tuntui aivan aidolta - jännittävää murhamysteeriä unohtamatta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta alkaisin luultavasti vain toistaa itseäni joten ehkä nyt on hyvä lopettaa. Nautin tästä kirjasta monessa suhteessa.

Neljä tähteä.
Jed Rubenfeld: The Interpretation of Murder. Headline Review, 2006. S. 522.

Ilokseni myös saan tällä kirjalla kaksi kohtaa HelMet-haasteesta suoritettua.



Looking for Alaska on John Greenin ensimmäinen kirja, mitä ei kyllä kirjaa lukiessaan mitenkään The Fault in Our Starsiin ja kieltämättä kirjoissa on paljon samaa. Looking for Alaska on kuitenkin aivan omanlainen maailmansa ja jälleen uskomattoman täynnä John Greenin uskomattoman viisaita ajatuksia.
uskoisi. Tietenkään en voinut olla vertaamatta sitä

Miles lähtee kotoaan sisäoppilaitokseen viimeisiä lukiovuosia varten. Hänen harrastuksensa ovat viimeiset sanat. Koulussa hän saa lempinimen Pudge ja ystävikseen koulun vannoutuneimmat keppostelijat, Alaska Youngin ja Colonelin. Pian käy kuitenkin selväksi, että varsinkin Alaskassa on paljon enemmän kuin mitä pinnalle näkyy. Tyttö kääntää Milesin elämän pahanpäiväisesti yli ja ympäri, johdattaa hänet nuoruuden ihmemaahan, jossa juodaan luvatonta viiniä, suunnitellaan ja toteutetaan uskomattomia kepposia, pohditaan elämän, kuoleman ja kärsimyksen ongelmaa... sekä tietenkin, ennen kaikkea, rakastutaan.

Kirjan rytmi on erikoisen päiväkirjamainen. Varsinkaan alkupuolella ei ole niinkään kyse dramaattisista tapahtumista kuin arjesta uudessa ympäristössä: uusista ystävistä ja uusien tapojen ja käytäntöjen opettelemisesta. Tietenkään, kun kyseessä on John Green, emme voi välttää dramaattisia tapahtumia, mutta jollain tapaa niistäkin tulee melkein luonnollisia, kun elämä vain jatkuu.

On todella vaikeaa sanoa mitään paljastamatta valtaisaa juonenkäännettä, mutta lopulta nuortenkirja Looking for Alaskasta tulee mysteeri aivan kuten The Interpretation of Murderkin on. Ketään ei kylläkään murhata, älkää nyt liikoja innostuko. Se on mysteeri elämästä ja kuolemasta ja ihmismielen käsittämättömistä liikkeistä, halusta ymmärtää tätä kaikkea. Aivan kuten The Interpretation of Murderkin on.

Looking for Alaskaa voi katsoa monesta näkökulmasta. Yhdeltä kannalta se on kirja sisäoppilaitoksessa elämää opettelevista teineistä. Toisaalta se on mieletön pohdinta kärsimyksestä ja inhimmillisyydestä. Kolmannelta kantilta se on kirja pojasta, joka osaa paljon viimeisiä sanoja. Näkemyksiä olisi varmaan vielä muitakin, mutta minulle nämä kolme nousevat päällimmäisinä mieleen, eikä kyse ole siitä, mikä niistä hallitsee tai minkä niistä pitäisi olla se tulkinta, jolla kirjaa esitellään. Ilman yhtä näistä kolmesta osatekijästä Looking for Alaska ei olisi enää Looking for Alaska, sillä ne kaikki muodostavat oleellisen osan kirjan kokonaisuutta. Jos Alaska ei pohtisi kärsimyksen ongelmaa, hän ei olisi Alaska; jos Pudge ei osaisi viimeisiä sanoja, hän ei olisi Pudge; jos he eivät olisi samassa sisäoppilaitoksessa, he eivät olisi koskaan tavanneet eikä tätä kirjaa olisi.

Tämä on minulle epätyypillinen kirja-arvostelu siitä, etten ole vielä sanallakaan maininnut hahmoja, juonta, kerrontaa tai miljöötä. Niistä siis lyhyesti. Hahmot ovat todella mahtavia ja kaikki omanlaisiaan, herättävät varmasti niin ihastusta kuin vihastustakin. He kannattelevat tarinaa ja tekevät sen hyvin, kukaan ei jää yksiulotteiseksi. Erityisenä plussana tulee mainita opettajat Old Man ja Eagle, jotka olivat mielestäni loistavasti toteutetut hahmot. Juoni on uskottava ja kiinnostavana pysyvä ja ah-niin-viisas... Pudge on kirjan minäkertoja ja hänen tyylinsä on hauska ja viihdyttävä, mutta tarpeen vaatiessa myös riipaisevan todenmukainen. Viimeiseksi, rakastan sisäoppilaitosmiljöötä. Se on yksi ikisuosikkejani ja Greenin elävä kuvailutyyli loi ainakin minun päähäni hyvin selkeitä mielikuvia siitä, miltä ympäristössä näyttää ja mitä kaikkea siellä on.

Monet ihmiset kirjoittavat kirjoja. Jotkut heistä kirjoittavat Kirjoja. Vain kaksi teosta luettuani olen vakuuttunut, että John Green kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin paljon taitoa sanoa se, ettei häntä yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta.

Viisi tähteä.
John Green: Looking for Alaska. Harper Collins Publishers, 2005. S. 263

Myös tämä kirja sulkee yhden HelMet-kategorian.

Oman hyllyn unohdetut: Muukalainen

Muukalainen aloittaa Diana Gabaldonin kahdeksanosaisen Matkantekijä -sarjan. Olen joskus vuosia sitten saanut sarjan seitsemännen osan Luiden kaiku syntymäpäivälahjaksi serkultani (hän ei tietenkään kirjaa valitessaan tiennyt, että se oli seitsemäs osa). Tämän ensimmäisen osan löysin ihan sattumalta tänä syksynä kirjamessuilta, ja se oli kuin siunaus - pääsen vihdoinkin aloittamaan tämän kiehtovalta vaikuttavan sarjan! Niinpä se päätyi toiseksi Oman hyllyn unohdetut -kirjakseni.

Toisen maailmansodan loputtua aviomiehestään pitkään erossa ollut ja sairaanhoitajana kenttäsairaalassa työskennellyt Claire lähtee miehensä Frankin kanssa lomailemaan Skotlannin ylämaalle, Frankin esi-isien asuinsijoille. Frank on intohimoinen historijoitsija ja selvittää sukupuutaan keskittyneesti, kun taas Claire opettelee tunnistamaan ja käyttämään paikallisia lääkekasveja. Eräällä tällaisella retkellään hän astuu läpi haljenneesta kivestä vanhassa kivikehässä, ja löytää itsensä keskeltä skottien ja englantilaisten rakuunoiden taistelua. Skottien matkaan päätyvä Claire joutuu pian hyväksymään, että hän on siirtynyt kivikehän kautta vuodesta 1945 vuoteen 1743. Elämä 1700 -luvulla on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta pikku hiljaa Claire huomaa kotiutuvansa... ja löytävänsä jopa rakkautta.

Olen lukenut Muukalaisesta ja koko sarjasta paljon ylistäviä arvioita, mutta itse en aivan sellaiseen ryhtyisi. Kirja oli erittäin viihdyttävä, hämmästyttävän nopealukuinen komeasta sivumäärästä ja pienehköstä fonttikoosta huolimatta ja miellyttävää luettavaa. Se ei polkenut paikoillaan ja hahmot olivatn inhimillisyydessään todella kiinnostavia, heidän motiivinsa ja toimintatapansa välillä kyseenalaisia. Lisäväriä toivat 1700 -luvun barbaarisilta tuntuvat tavat, kuten noitaoikeudenkäynti tai selkäsaunan antaminen vaimolle tottelemattomuuden tähden. (Yllätyin itsekin, kuinka voimakkaasti reagoin tähän jälkimmäiseen. Uskomaton raivo sisälläni ja vihan kyyneleet silmissäni luin Clairen ultimaalisesta nöyryytyksestä ja vannoin, että jos minulle tehtäisiin noin, olisin vieläkin kammottavampi tekijää kohtaan kuin Claire enkä taatusti ikinä voisi antaa sitä anteeksi. Pahahan minun on tietää, mutta edelleen ajatuskin suututtaa.)

Pidin siis Muukalaisesta, mutta ei se kyllä mitään suurta kirjallisuutta ollut, Juoni oli aika heppoinen, tosin sekin sai loppua kohden hiukan yllättävämpiä käänteitä. Kirjassa on paljon seksiä ja väkivaltaa (jälkimmäistä etenkin lopussa, edellistä kategorisesti läpi kirjan), eli se ei sovi herkimmille lukijoille. Kirjailija on myös niitä raivostuttavia tyyppejä, jotka a) nauttivat alistaessaan miespäähenkilönsä silmittömälle väkivallalle kerran toisensa jälkeen ja b) tykkäävät tehdä hahmojensa elämästä naurettavan, tarpeettoman vaikeaa - niin, ettei kertaakaan tosiaankaan päästä sieltä, missä aita on matalin. Ei, se on sadan metrin korkuinen sileä kivimuuri jonka päällä on piikkilanka ja sähköpaimen, Yritäpä siitä sitten päästä hengissä yli. Kuten eilen Libertélle valitin: ojasta allikkoon suohon virtaan koskeen.

Väkivaltahan on joskus hyvä tehokeino. Myös vaikeudet saavat lukijan tuntemaan sympatiaa. Kuitenkin siinä vaiheessa kun niitä on niin paljon, että lukija (eli minä) vain pyöräyttää tuskastuneena silmiään ja ajattelee: "Ei taas jotain tällaista", on menty liian pitkälle. Silloin sympatialla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, vaan lukija yksinkertaisesti ärsyyntyy kirjailijaan, joka ei osaa leikkiä hahmoillaan nätisti. Hermo.

Kuten jo sanoin, pidin kuitenkin paljon hahmoista, jotka tuntuivat hyvin aidoilta. Kirjassa oli myös ihanan paljon huumoria. Historialliset yksityiskohdat 1700 -luvun ylämaan elämästä olivat hirmuisen mielenkiintoisia ja skottimurre taitavasti suomennettu. Kokonaisuutena kirja oli siis toimiva ja tosiaankin nopeasti luettu, mikä jaksaa edelleen hämmästyttää minua. Kuten myös se, miten kirjailija on saanut täytettyä yli 800 sivua tekstiä varsin vetävästi, vaikka juoni ei siis ole kummoinen...

Muukalainen, kuten myös epäilemättä jatko-osat, on tehty vahvoja hahmoja ja dramaattisia tapahtumia kaipaaville. Se on hyvää viihdettä ja pitää otteessaan, mutta ei pääse lempikirjalistoille eikä tosiaankaan ole mitään suurta kirjallisuutta.

Kolme ja puoli tähteä.
Diana Gabaldon: Muukalainen. Gummerus, 2002. S. 824. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi nimellä Outlander vuonna 1991.

Libertén Oman hyllyn unohdetut -postaus löytyy täältä.

Clare boost

Cassandra Clare -teemapostaukseni. Kyseessä on siis The Infernal Devices -sarjan ensimmäinen osa Clockwork Angel sekä The Mortal Instruments eli Varjojen kaupungit -sarjan viimeinen osa City of Heavenly Fire. Kummankin lopettamisesta on kulunut jo jonkin aikaa, joten säästytte ehkä pahimmilta valituksilta. (Hmm... tai sitten ette. Muistini yllättäen virkistyi. Mukana on myös hyviä asioita, lupaan!)

 Clockwork Angel sijoittuu 1800 -luvun Lontooseen, jonne 16 -vuotias Tessa Grey saapuu New Yorkista veljensä perässä. Heti saavuttuaan Tessa kuitenkin joutuu sieppaajien kynsiin - nämä eivät kuitenkaan ole mitään tavallisia sieppareita, vaan kuuluvat Lontoon maagiseen alamaailmaan. Tessa tutustuu taikuuteen ja yliluonnollisiin olentoihin ja löytää myös itsestään sellaista, jonka ei tiennyt olevan olemassakaan. Lopulta hän saa turvapaikan varjometsästäjien luota ja tutustuu heidän nuorisoonsa: komeaan ja salaperäiseen Will Herondaleen, ystävälliseen Jem Carstairsiin ja nokkavaan Jessamine Lovelaceen. Tessa haluaa selvittää heidän avullaan veljensä olinpaikan ja tulee näin käynnistäneeksi tuhoisan tapahtumaketjun...

Jos olet lukenut Claren aikaisempaa sarjaa, Varjojen kaupunkeja, saatat huomata henkilöissä tiettyjä yhtäläisyyksiä. En sano enempää kuin että se on hieman ärsyttävää... Clare tuntuu jumiutuneen tapoihinsa ja tyyleihinsä liiankin paljon.

Viktoriaanisen Lontoon kuvaus on kaunista ja uskottavaa. Juonikaari on muutamaa yllättävää twistiä lukuunottamatta melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, ja Magnuskin esiintyy vasta puolen välin tienoilla... Kirjan yleinen tunnelma on synkähkö, joskin, kuten Claren kirjat aina, se sisältää paljon nokkelaa huumoria ja sujuvaa dialogia. Teos avaa trilogian kunnioitettavasti, mutta ei ole erityisen koukuttava.

Clockwork Angel on hauskaa ja kiinnostavaa perus nuortenfantasiaa. Se maistuu ehkä parhaiten heille, jotka jo tuntevat Claren tuotantoa - ainakin minulla oli sisäpiiriläisen olo lukiessani kirjaa:) Toisaalta sitä on selvästi suunnattu myös uusille lukijoille, sillä alamaailmaa ja varjometsästäjiä kuvaillaan ainakin vanhan tutun mielestä turhankin tarkasti. Eli tunsit sitten jo Claryn ja Jacen tai et, voit tutustua heidän viktoriaanisiin inkarnaatioihinsa kaikessa rauhassa:)

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: The Infernal Devices Book One. The Clockwork Angel. Walker Books, 2010. S. 482

Sitten tämän kesän tapaukseen, Varjojen kaupunkien päätösosaan. Järkälemäisessä kirjassa on yli 700 sivua, se on jopa korkeampi kuin kolme ensimmäistä osaa sisältävä yhteisniteeni ja fonttikoko on valtava. Kirjassa oli paljon hyvää... mutta valitettavasti myös paljon huonoa.

Sebastianilla menee lujaa, ja mitä lujempaa Sebastianilla menee, sitä tukalammassa asemassa ovat jäljellä olevat varjometsästäjät. He kerääntyät Idrisin suojausten taakse ja yrittävät ratkaista, mikä on paras seuraava liike. Clarya ja Jacea, ainoita ihmisiä jotka todella tietävät, kuinka Sebastian ajattelee, ei kuunnella, joten nefilit syöksyvät huonosta valinnasta toiseen. Neuvoston alamaailmalaisjäsenten katoaminen on viimeinen pisara ja newyorkilaisnuoret päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Heidän pitää matkata paikoista vaarallisimpaan, pelastaa läheisensä ja löytää vielä tie ulos, vaikkei kenenkään tiedetä ikinä onnistuneen siinä. Samaan aikaan seurataan myös New Yorkin ihmissusilauman ja vampyyriklaanin välienselvittelyjä sekä Sebastianin suurimman ja tuhoisimman hyökkäyksen valmisteluja...

City of Heavenly Firen yleistunnelma oli hiukan kiireessä tehty. Tämä johtui monesta asiasta, mutta varsinkin siitä, että kirjan rytmitys oli todella kummallinen. Oli pitkiä pätkiä, joiden aikana tarina ei edennyt lainkaan ja lukija käänteli tylsistyneenä sivuja - sitten taas jaksoja, jolloin kirjaa ei meinannut voida laskea käsistään. Vaikutti siis kuin editointi ja parantelu olisi jäänyt kesken. Tarina tuntui pääsevän alkuun vasta puolen välin jälkeen (mihin mennessä, tämänpituisessa kirjassa, olet jo lukenut noin 1½ normaalin nuortenkirjan verran tavaraa). Myöskään uuden päähenkilön, Emma Carstairsin, esittely tässä vaiheessa sarjaa ei ehkä ole paras idea (varsinkaan, kun hän on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Tessa, joka on jokseenkin samanlainen henkilö kuin edeltäjänsä Clary). Cassandra Clarella on uusi lempilapsi ja hän haluaa kaikkien muidenkin rakastavan tätä. Se ei vain nyt taida oikein toteutua.

Kun kirja lopulta pääsi vauhtiin, pidin todella paljon kohdasta, jossa kerrottiin hahmojen syvimmistä toiveista. Se oli kauniisti kuvattu, ihana ja sydäntäsärkevä samaan aikaan, ja varsinkin Claryn osio oli yksi lempikohdistani koko kirjassa. Toinen suosikkikohtani on lopussa, katolla, kun eräät viimeinkin oppivat keskustelemaan <3 ja tietysti on myös pakko mainita luolakohtaus. Viimeinkin! Olin jo menettänyt uskon ja toivon, että he ikinä pääsisivät asiaan, puhumattakaan siitä, että Clare onnistuisi tekemään kohtauksesta uskottavan, mutta uskottava se oli (enimmäkseen) ja minä olin hämmästynyt.

Olin huumorin suhteen pettynyt tässä kirjassa. Kuten edellisessä arviossa sanoin, Claren kirjoissa on tavallisesti todella paljon nokkelaa sananvaihtoa ja odotan aina hyviä nauruja tarttuessani hänen teokseensa. City of Heavenly Fire oli kuitenkin, varsinkin alkupuoliskollaan, hyvin vakava kirja, mikä teki sen lukemisesta jopa vähän raskasta. Loppupuolella oli enemmän hauskoja kohtia, mutta totuttuun naurut per aukeama -tahtiin ei kyllä sielläkään päässyt. Toisaalta ne muutamat todella hyvät jutut, joita tässä kirjassa oli, olivat odottamisen arvoisia.

Kertojia oli mielestäni liikaa. Ymmärrän Emman merkityksen juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta, mutta mielestäni hänellä oli paljon enemmän kohtia kuin juonen ja kerronnan tarpeiden kannalta oli tarpeellista, joten osa Emman osuuksista sekä monien aikuisten hahmojen (tietenkin Magnusta lukuunottamatta) osuudet tuntuivat usein vähän pitkästyttäviltä ja kirjaa olisi saanut huomattavasti tiiviimmäksi, jos kertojia olisi ollut vähemmän. Mielestäni myöskään pahiksen näkökulma ei ole välttämätön, tai ainakin sitä olisi voinut supistaa. Vähän sama ongelma kuin Valtaistuinpelissä, eli ehkä ihan kaikkia tapahtumia ei tarvitsisi kertoa ihan kaikkien hahmojen kannalta.

Kohdissa, joissa juoni eteni, se kuitenkin eteni reippaasti ja sujuvasti. Oli ihanaa palata viimeisen kerran tuttujen hahmojen pariin eikä minua haitannut, vaikka iso osa kirjasta meni juonen edistämisen sijaan heidän yksityiselämänsä vatvomiseen, sillä he ovat minun rakkaitani! Kirjassa oli joitakin todella hienoja ja syvällisiä keskusteluja niin yleismaailmallisen filosofisella kuin henkilöiden keskinäisiä suhteitakin käsittelevällä tasolla. Huomasin eritoten tätä kirjaa lukiessani, kuinka hahmot ovatkaan kehittyneet sarjan aikana - joistakin on tullut lähestulkoon eri ihmisiä! Se kertoo kuitenkin kirjailijan omistautumisesta ja kyvyistä. Myös kuvaus oli kaunista ja luontevaa ja ainakin minun oli hyvin helppo kuvitella kaikki ympäristöt, joissa kirjassa oltiin.

Inhoan sitä, kun henkilöitä kuolee. Pidän heistä yleensä, enkä halua, että he kuolevat. Tässä kirjassa kuolemia oli kuitenkin aivan liian vähän, ja huomasin inhoavani myös sitä, kun kirjalija ei osaa luopua rakkaistaan. Selviytyjien määrä ja henkilöllisyydet on epäuskottavaa ja ärsyttävää - tämä kirja olisi tarvinnut vielä ainakin yhden kuoleman! Tai jos edes Simonin olisitte voineet jättää rauhaan (nauran ilkeästi kirjaa lukemattomien mutta lukemista suunnittelevien sydänkohtaukselle), niin olisin vielä hyväksynyt. Mutta tämä oli kyllä jo typerää.

City of Heavenly Firessa oli vikansa, mutta se oli silti kunnianarvoisa ja toimiva päätös sarjalle. Siinä oli paljon ihania, ihania ja kamalia, kamalia kohtia, mutta ilman tätä yhdistelmää se ei olisi Varjojen kaupungit -kirja ollenkaan.

Kolme ja puoli tähteä
Cassandra Clare: City of Heavenly Fire. THE MORTAL INSTRUMENTS Book Six. Walker Books, 2014. S. 733