Hei jee

Krhm. Hyvät kuulijat.

Tänään on suuri ilon päivä. Rakkaudella ja hartaudella vaalimaani blogiin on liittynyt kaksi uutta jäsentä! Mitä sydämellisimmin tervetuloa. Toivon, että viihdytte kanssani kirjallisuuden ihmeellisessä maailmassa. Vaikka tämän blogin aikaisempi lukijakunta ei juurikaan harrasta kommentoimista, haluaisin korostaa, että kommentit ovat aina tervetulleita ja arvostan niitä suuresti. Levittäkäämme siis kirjallisuuden ilosanomaa yhteisvoimin! Nauttikaa olostanne Lumisissa kuusenoksissa, niin vanhat kuin uudetkin jäsenet. Kiitos.

***

Tänään on kyllä muutenkin ilon päivä - pääsin autoilun teoriakokeesta läpi! Teoriassa olen pätevä kuski! Muutaman ajotunnin kuluttua selviää, olenko sitä myös oikeassa elämässä.

Iloani lisää Libertén omassa blogissaan tänään julkaisema teksti Näin kirjoitat oman menestyksekkään nuorten romaanisi! Kirjoitus on todella piristävä ja hauska:) Suosittelen, että käytte katsomassa. Se myös sisältää paljon asioita, joita olen viime aikoina nuortenkirjoja lukiessani miettinyt... joten jos koette samaistuneenne kirjoituksiini esimerkiksi Tyhmistä Tytöistä, on Libertén postaus ehdottomasti teitä varten.

Vielä neljänneksi ilokseni tajusin ajateltuani ensin, ettei minulla ole mitään tekemistä, että voin mennä katsomaan Gilmoren tyttöjä! En ole katsonut Gilmoren tyttöjä päiväkausiin! Ajattelin kuitenkin pitää lupaukseni siitä, että All Our Yesterdays -arvostelu julkaistaan seuraavassa (eli tässä) postauksessa - joten tässä tulee.

Cristin Terrillin All Our Yesterdaysillä on hiiieno nimi, hämmentävä takateksti ja omituinen alku. Jos näistä kuitenkin selviää, on edessä erinomainen kirja. (Takatekstin hämmentävyyteen auttaa, kun lukee sen ensin, antaa olla, ja lukee uudestaan parin päivän päästä. Ainakin minulle se aukeni silloin paremmin.)

Kirjassa on kaksi kertojanäkökulmaa, Em ja Marina. Molempien tarinat ovat todella koukuttavia, kunhan alkuun päästään - on nimittäin niin, että kun Em ensimmäiset neljä lukua tuijottaa ensin viemäriä, sitten kattoa ja lopuksi ovea, eikä asioita tai ihmisiä, joista hän puhuu tai joita ajattelee, selitetä kunnolla, on lukijan fiilis melko hämmentynyt ja hälytyskellot soivat kovaa. Ne kuitenkin vaimenevat siitä sitten ja tavallaan on ihan kiinnostavaa, että kuviot selviävät vähitellen (esimerkiksi se, mikä tai kuka on Cassandra).

Kirjassa on siis aikamatkustusta, dystooppista nykypäivää ja tietysti kolmiodraama - mutta kahdessa aikatasossa! Em ei ole juurikaan Tyhmä Tyttö, joskin hänelläkin on hetkensä, mutta Marina hoitaa sen puolen melkoisen kunniakkaasti. Finn on ihana:) ja James... no, James on aika jännittävä hahmo. Hyvin rakennettu. Juoni on kiinnostava ja ennalta-arvaamaton, Em tekee paljon hyviä suunnitelmia, mikä on vaihteeksi virkistävää ja ainakin minusta oli kivaa, kun asioita sai itse tajuta. Ne kerrottiinkin jossain vaiheessa, mutta oli hauskaa tajuta joitain pikkujuttuja (tai isompiakin) jo ennen kuin ne kerrottiin. Pidän todella paljon takakansitekstin rakenteesta ja tyylistä, sillä se kuvaa kirjaa hyvin. Erityisesti olen kiintynyt lauseeseen: "Yesterday ended badly." Ymmärrätte ehkä, mitä tarkoitan, jos luette takakansitekstin.

Jäin tavallaan innolla odottamaan jatko-osaa. Toisaalta antaisin tämän olla, sillä mielestäni kirja loppui erinomaisesti, mutta toisaalta on kiinnostavaa kuulla lisää. Epäilyttää vain, miten jatko-osa voi olla yhtä toimiva kuin tämä, mutta sittenpähän se nähdään. Kirjan lopussa olleet kirjailijan haastettelu ja itselleen kirjoittama kirje (etenkin jälkimmäinen) ovat myös todella hauskat ja kiinnostavat. Lisäksi aion katsoa jossain vaiheessa netissä julkaistun kuusiosaisen esiosa -sarjan, jossa ilmeisesti näytetään All Our Yesterdaysin alkuun johtaneet tapahtumat. Kiintoisaa.

Suosittelen ehdottomasti All Our Yesterdaysiä kaikille. Vaikka olisit kyllästynyt aikamatkailuun, kokeile! Minusta tässä kirjassa oli erittäin tuore ja mielenkiintoinen, yllättävän tieteellinenkin mutta silti kansantajuinen lähestymistapa aiheeseen.

Neljä ja puoli tähteä

Cristin Terrill: All Our Yesterdays. Bloomsbury, 2013. S. 360

Niin se elämä heittelee täysin absurdeihin sfääreihin

Ylläolevat sanat ovat ystäväni Chrystalin lausumat (voiko Whatsapp -keskustelussa lausua? -nyt voi) ja tänään koen niiden olevan hyvin totta.

(Tämä on ylppäriavautumispostaus, jolla ei ole mitään tekemistä lukemani kirjallisuuden kanssa. Haluan kuitenkin jakaa. Onhan äidinkielessä sentään kyse kirjoittamisesta.)

Oli siis äidinkielen ylioppilaskokeen toinen päivä, esseekoe. Suurin pelkoni oli se, että yksikään aiheista ei nappaa, johon äidinkielen opettajani sanoi: "Silloinhan pahin on ohi ensimmäisen kahden minuutin jälkeen." Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että jos yksikään aiheista ei nappaa, pahin on vasta edessä. Jostain niistä on nimittäin silti kirjoitettava.

Onneksi tilanne ei ollut aivan niin paha. Yksikään aiheista ei tosin ollut selkeä "Tämä se on!" -valinta, mutta vihkossa oli sentään useampi ihan hyvä vaihtoehto. Rajasin ensin neljään ja sitten kahteen. Niistä toinen oli aineistoessee, joka oli ihan hyvä vaihtoehto, vaikka olikin aineistoessee. (Olen siis huono kirjoittamaan aineistoista. Joko unohdan käyttää aineistoa tai esseestä tulee liikaa tekstitaidon vastauksen kaltainen.) Siinä oli tekstinä sellainen "käytät elämästäsi kaksi kuukautta auton ajamiseen kotikadullasi, puoli vuotta mainosten katsomiseen, kaksisataa tuntia suihkussa" -juttu, tiedättehän näitä, ja kysymys oli: Mitä ajatuksia elämästä ja elämän tarkoituksesta tämä teksti herättää sinussa lukijana? Se oli todella kiinnostava, mutta luovuin siitä sitten lopulta, sillä en ollut varma, kuinka järkevää sanottavaa minulla olisi ollut aiheesta tai kuinka hyvin olisin osannut sanoa sen (lisäksi aineiston käyttö on minulle lähtökohtaisesti ja periaatteesta ongelma, vaikka se olikin harvinaisen hyvä aineisto).

Päädyin sitten toiseen vaihtoehtooni. Se oli valmis otsikko, jota ei siis saa muuttaa ja jossa ei ole mitään muuta ohjeistusta kuin otsikko. En ole aivan varma, uskonko tätä vielä itsekään. Jos joku nimittäin olisi tullut sanomaan minulle vuorokausi sitten, että kirjoitat ylioppilasesseesi autoista, olisin nauranut.

Vaan autoista minä kirjoitin. Otsikko kuului Auto elokuvassa ja minä sitten selostin ummet ja lammet autoista elokuvissa. Koen siis elämän todellakin heittäneen minut hyvin absurdiin sfääriin, sillä minä ja autot... noh. En olisi uskonut. Vanhempanikin nauroivat.

Jos esseepaketti kiinnostaa, se lienee jossain vaiheessa internetissä nähtävillä. Itse en ainakaan vielä löytänyt - ylioppilastutkintolautakuntahan ei paketteja sivuillaan julkaise, mutta esim. Hesari on usein julkaissut. Nyt en kuitenkaan vielä löytänyt.

On hyvin luultavaa, että tämä oli tämän syksyn osalta viimeinen ylppäreistäavautumispostaus:) keväällä jatkamme tätä lajia, silloin ranskan ja italian merkeissä. Joulun alla saatan jotain kertoa tuloksista. Minulla on yksi kirja jonossa odottamassa postausta, mutta en nyt jaksa kirjoittaa siitä... pitää sitä paitsi ryhtyä opiskelemaan italiaa huomista kurssikoetta varten... joten näkemisiin. All Our Yesterdays seuraavassa postauksessa.

Heinäkuu: Romantiikka, osa 2

Huhheijaa. Nyt on sitten tämäkin urakka ohi. (Älkää edes ajatelko kirjoittavanne kommentteihin, että on jo syyskuu. Tiedän sen vallan mainiosti.) Koeviikko ja syysloma ovat onneksi tulossa ja ylppärit tältä erää lähes jo ohi, joten uskon saavani aikataulua kiinni lähiaikoina - varsinkin kun kaksi seuraavaa kirjaa, elokuu ja syyskuu, eivät ole erityisen pitkiä. Myös mitä lähemmäs tulemme nykyaikaa, sitä helppolukuisemmiksi kirjat muuttuvat. Mutta. Pariisin Notre-Damen pariin.

Kun sain kirjan käsiini heinäkuussa, lähetin Libertélle viestin, jossa oli kuva kirjasta ja sanat: "Kevyttä kesälukemista..." Pariisin Notre-Dame on siis 523 sivua pitkä ja muutenkin isohko kirja, jonka lukeminen on melkoinen työ. Ei silti mitään verrattuna Faustiin.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja mielenkiintoisesti. Kertojan tyyli on ihastuttavan ironinen ja asiasta eksyvä. Sittemmin jälkimmäinen alkaa ärsyttää, kun asiat eivät etene, koska kertoja unohtuu kuvailemaan hyyyvin pikkutarkasti jotain ihmistä tai rakennusta tai muuta vastaavaa, mutta alussa se on ihan suloista ja jopa tarpeen. Tapahtumat ja henkilöt esitellään yksityiskohtaisesti, aina, ja kertoja puhuttelee lukijaa runsaasti koko kirjan ajan.

Jos lukija selviytyy kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta, on loppu kirja paljon kiinnostavampaa ja nopeatempoisempaa luettavaa. Silloin juoni todella etenee (lähes) koko ajan ja tapahtumat ovat kiinnostavia.

Ensimmäisen kolmanneksen ongelma on juuri Hugon tarve kuvailla lukijalle mahdollisimman tarkasti joka ikinen yksityiskohta, jota hänen teoksensa edes sivuaa. Tämä osuus käsittää hyvin pitkän ja vaikeaselkoisen luvun Notre-Damen tuomiokirkon arkkitehtuurista (jonka jaksoin vielä lukea) sekä heti perään sitäkin pidemmän ja ääääärimmäisen pitkäveteisen luvun Pariisin kaupungista, siis mitä osia siinä on, mitä eri osissa on, miltä tämä kaikki näyttää, sekä tietenkin kaupungin historian. En yleensä ikinä hypi kirjoista mitään yli, niin ei kerta kaikkiaan mielestäni voi tehdä, mutta tässä tapauksessa jopa minä taivuin periaatteistani. Yritin, mutta en pystynyt. Silmäilin siis luvun loppuun (siihen kuului yhteenveto kuvailluista asioista. Pelkkä yhteenveto oli kuusi sivua pitkä.) ja siirryin eteenpäin. Näiden lisäksi ensimmäinen kolmannes sisältää pitkälliset kuvaukset arkkidiakooni Claude Frollosta ja Quasimodosta, jotka ovat kyllä kiinnostavat, mutta varsinkin Quasimodon kuvaus on myös todella raivostuttava.

Miksi Quasimodoa kuvaava luku sai minut nyhtämään hiuksia päästäni syvästi turhautuneena? No, kuten lukija varmasti tietää, kellonsoittaja on epämuodostunut: kyttyräselkä, toinen jalka toista lyhyempi, vain yksi silmä... näiden lisäksi tämä kirjan alkuperäinen Quasimodo on myös kuuro eikä puhu juurikaan (ei siksi, ettei osaisi, vaan koska häntä ei huvita. Eihän hän kuitenkaan kuulisi vastauksia.) On helppo nähdä Hugon olevan aikakautensa uhri, sillä hän kirjoittaa Quasimodon olevan kuin eläin, villi, ei lähes lainkaan ihmisen kaltainen, kukaan ei pysty hallitsemaan häntä arkkidiakoonia lukuunottamatta, kykenemätön inhimilliseen kanssakäymiseen tai ymmärtämään muiden ihmisten elämää tai haluja... pieni musta sielunkäppyrä piilossa jossain epämuodostuneen ruumiin kätköissä... siis tyhmä ja paha. Tämä suututtaa minua, koska on eri asia kuvata jonkun henkilön olevan tällainen, ja kuvata hänen olevan tällainen sen  takia, että hän on ulkoisesti ruma ja epämuodostunnut. Hugo siis esittää, että Quasimodon "pahuus" ja kaikki muu ultimaalinen sielullinen huonous tulee hänen ulkonäkönsä kaupanpäällisinä, eikä millään muulla asialla ole ollut tähän vaikutusta tai että hänellä olisi edes mahdollisuutta olla hyvä ja älykäs, vaikka hän on ruma. Ei. Kaunis ihminen on hyvä ja sosiaalisesti kykenevä, ruma on itse piru ja älytön ja typerä. Arrgh!!! Varsinkin, kun myöhemmästä kerronnasta käy aivan hyvin ilmi, ettei Quasimodo ole lainkaan tyhmä eikä myöskään mitenkään perustavanlaatuisesti ilkeä.

Arkkidiakooni Frollo veljineen ovat sangen kiinnostavia hahmoja ja heillä on varsin jännittäviä edesottamuksia... Febus on raivostuttava, mutta ei silti mitään verrattuna Esmeraldaan. Tyttö on aluksi herttainen, mutta puolen välin jälkeen hänestä tulee tyhmä tyttö potenssiin sata. Varsinkin viimeisten viidenkymmenen sivun aikana halusin vain repiä kirjan kappaleiksi helpottaakseni suurta turhautumistani Esmeraldaan. Pierre Gringoire oli mahtava! Hänestä oikeasti pidin tosi paljon! Älä siis lannistu, vaikka Gringoire ensimmäisillä sivuilla vaikuttaakin hieman turhantärkeältä. Hänen lisäkseen symppasin Quasimodoa ja Jehan Frolloa (aina välillä). Rotankolon nainen oli erikoinen, mutta kiinnostava.

Kirjan juoni on tavallaan ihan hyvä. Kyllä sitä jaksaa seurata. Sujuvaa kerrontaa vain katkovat jo mainitut kuvailukohdat, mikä on sääli. Loppu on myös aika outo. Tuntuu kuin Hugolla olisi ollut sama ongelma kuin Annan nuoruusvuosissa Dianalla: "Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, ettei hän juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä." Kokonaisuudessaan Pariisin Notre-Dame on siis hyvin erikoinen kirja. Se ei ole huono, vaikka toisinaan tylsä, eikä sitä hirveästi huvita noudattaa mitään kirjallisuuden normeja. Siitä oppii paljon Pariisin historiasta ja erilaisista tieteistä ja taiteista. Aivan luettavissa, ja suosittelen etenkin jos kiinnostaa, mitä on Disneyn Notre-Damen kellonsoittajan pohjalla. Siellä on aika järkyttävä, hyvin erilainen ja todellakin lapsille sopimaton tarina.

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame. WSOY, 2000. S. 523. Alkuperäisteos julkaistu ranskaksi nimellä Notre-Dame de Paris vuonna 1831.


Mitähän muuta? "Elokuussa" edessä lisää ranskalaista: Rouva Bovary.

Tyhmiä teinikirjoja

Edelleen siis jatkuu tarpeeni kompensoida akateemista kertaamattomuutta englannin kirjoituksiin nähden, joten tässä postauksessa jatkan viime aikoina lukemistani tyhmistä teinikirjoista kertomista. Olin jopa vielä niin kykenevä, että kirjoitin tämän postauksen saman tien! Hurratkaa!

Ensinnäkin voisin mainita Fruits Basketin osat 12, 13 ja 14, joista neljäntoista lopetin eilen, muut luin jo vähän aiemmin. Tykkään edelleen tästä sarjasta, jossa on viime aikoina esitelty uusia, kiinnostavia ja mahtavia hahmoja, jotka ovat ehdottomasti virkistäneet sarjaa. Kiitos, Takaya! Eipä sitten paljon muuta. Kauhean kiva sarja on.

The Maze Runner on kirja Thomasista. joka herää muistinsa menettäneenä omituisesta, pimeästä hissistä. Kun hissi pysähtyy, Thomasin ottaa vastaan noin 50 teinipoikaa, ja Thomas saa tietää olevansa valtavan labyrintin sisällä, ilman hajuakaan poispääsystä. Kukaan pojista ei muista mitään yksityiskohtia elämästään ennen labyrinttiin tuloa, mutta he ovat vakuuttuneita, että jos he vain onnistuvat ratkaisemaan labyrintin, he pääsevät kotiin - missä se sitten onkaan. Mutta Thomasin saavuttua alkaa tapahtua kummia - seuraavana päivänä labyrinttiin tulee tyttö. Päivä on väärä, sukupuoli on väärä ja tytön olotila - kooma - on väärä. Puhumattakaan pelottavasta viestistä, jonka hän välittää. 

Thomas on ärsyttävä päähenkilö. Tyhmä poika. Hänen ratkaisunsa ovat huonoja ja hän jauhaa koko ajan samoista asioista - oikeasti, jos joku ei ensimmäisen viidenkymmenen sivun (sadasta tai koko kirjasta puhumattakaan) jälkeen tiedä, että Thomasista hänen muistinmenetyksensä on hyvin kummallinen, hän ei ole lukenut tätä kirjaa. Hyvä testikysymys. 

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä hahmoja. Newt ja Minho ovat molemmat todella mukavia, ja rakastan Newtin puhetapaa:) Chuck on maailman suloisin. Juoni etenee alussa hiukan hitaasti, mutta pääsee kyllä myöhemmin vauhtiin, joten alun hitaus annettakoon anteeksi. Välillä tosin oli kohtia, joissa asiat tuntuivat tapahtuvan vähän turhan sopivasti... no jaa, kuten otsikkokin kertoo, kyse on tyhmästä teinikirjasta. Ihan hyväntahtoisesti tyhmästä, mutta tyhmästä yhtä kaikki. 

The Maze Runnerin maailma on todella kiinnostava, siitä huolimatta että labyrintista, Runnerina toimimisesta ja muistinmenetyksestä jauhetaan aivan liikaa. Glade, joka on poikien tukikohta labyrintin keskuksessa, on kiinnostava ja ihmeellisen toimiva elinympäristö ja poikien keskenään oragisoima yhteiskuntajärjestelmä on kiehtova. Se muistutti minua muutamaan kertaan Kärpästen herrasta, vaikka siis ei oikeastaan ollut lainkaan samanlainen, ei ollenkaan niin kaoottinen eikä myöskään yhtä ahdistava.

Jos aiot lukea The Maze Runnerin, nyt on erinomainen aika toteuttaa tämä aikomus. Elokuva tulee nimittäin ulos lokakuussa (muistaakseni 24.10) ja kukapa haluaisi mennä katsomaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa lukematta ensin kirjaa?

Kolme ja puoli tähteä.

James Dashner: The Maze Runner. Chicken House, 2013. S. 371

Kirjoista ja ylioppilaskirjoituksista

Heipsansaa! Jos joltain on vielä mennyt ohi, olen nyt aloittanut kolmelle kerralle jakautuvan, elämäni kenties turhimpien kokeiden sarjan, jota silti pidetään sosiaalisesti niin tärkeänä, että aion osallistua seitsemän kertaa, joista viisi sisältää kaksi erillistä osaa ja täten kaksi koepäivää, mikä tekee yhteensä kaksitoista koepäivää elämäni turhimpia ja silti sosiaalisesti kenties arvostetuimpia kokeita. Olen nyt suorittanut kaksi puolikasta, kaksi kahdestatoista päivästä, enkä vielä yhtäkään kokonaista koetta. Ensimmäinen täysi koe tulee suoritetuksi tämän viikon keskiviikkona, eli huomenna, kun osallistun englannin kielen pitkän oppimäärään kirjalliseen osaan, ja yhdistettynä kuunteluosion kanssa, toivon saavani riittävästi pisteitä parhaaseen mahdolliseen arvosanaan, sillä nämä äärimmäisen turhat kokeet ovat sosiaalisesti niin arvostettuja, että todellakin huolehdin siitä, mitä arvosanoja niistä saan. Koska olen säkenöivän älykäs, ymmärrän sekä kokeiden hyödyttömyyden että oman, subjektiivisen huoleni niistä, ja kykenen tarkastelemaan sitä hyvinkin objektiivisesti. Samasta syystä koen myös ansaitsevani hyviä arvosanoja näistä hyödyttömistä kokeista.

Tämä oli täysin spontaani vuodatus:) en tiennytkään ajattelevani ylioppilaskokeista tällä lailla, mutta nyt kun mietin sitä, niin juuri tällä lailla minä ajattelen. Perjantaina istuin tekstitaidon kokeen ja nyt minun ei tarvitse enää ikinä kirjoittaa tekstitaitoja! Juhuu! Kirjat ajattelin linkata tähän postaukseen siten, että koska englannin kirjoitukset tosiaan ovat myös puoliksi vielä edessä, olen lukenut runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta tarpeessani kompensoida sitä, etten akateemisella tasolla ole vaivautunut kertaamaan juuri lainkaan. (Luin toissa lauantaina kolmen englanninkirjan kaikki tekstikappaleet ja eilen illalla kertasimme Libertén kanssa teemasanastoja, kunnes häs heitti kirjan nurkkaan. Siinä kaikki omistautumiseni.) Olen kuitenkin tässä tehnyt vanhoja ylioppilasvihkoja ja todennut, ettenköhän minä selviä. Ei mitään niin vaikeaa, etten minä siihen pystyisi (koska olen niin säkenöivän älykäs, kuten äskettäin huomautin. :D)

Mitä olen siis lukenut? Ainakin seuraavaa:

Menimme yhtenä päivänä Libertén kanssa kirjastoon hiblailemaan kirjoja ja tämä tarttui silloin Birthmarkedin (jonka esittelen seuraavaksi) ärsyttävästä Gaiasta, joten Sat ja kunnian murhaaminen tulivat luokseni kuin tilauksesta.
mukaani. Olin saanut aivan tarpeekseni

Satin alle vuosi sitten naimisiin mennyt sisko Jas katoaa. Jasin mies väittää tytön karanneen jonkun toisen miehen kanssa, mutta Sat tunsi siskonsa ja tietää, että tämä oli aina olosuhteisiin alistuva, kiltti ja tunnollinen, eikä tekisi sellaista. Sat tekee kaikkensa ja vielä enemmän löytääkseen siskonsa, vaikka tehtävä vaikuttaakin mahdottomalta. Samalla hän tutustuu useisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Kirja sijoittuu nykypäivän Iso-Britanniaan, Sikh-yhteisöön. Sat on kiinnostuneempi tavallisista länsimaisten teinien jutuista kuin oman kulttuurinsa kommervenkeistä, mutta hänen on tutustuttava yhteisönsä kunniakäsitykseen raaimmalla mahdollisella tavalla Jasin kadotessa. Kukaan ei suostu auttamaan häntä, sillä Jas on "häpäissyt" perheen.

Killing Honour on todella kiinnostava kirja. Se käsittelee ajankohtaista aihetta, kunniamurhia, uudesta näkökulmasta. Henkilöt ovat aitoja ja kiinnostavia ja kirja etenee. Puolen välin maissa oli kohta, jossa tunnuttiin jumittavan paikoillaan, mutta muutoin koko ajan tapahtui jotain ja olin kiitollinen päähenkilöstä, joka ei ollut ärsyttävä ja/tai tyhmä. Luin Killing Honourin käytännössä yhdellä istumalla ja pidin myös lopussa olleesta kirjailijan haastattelusta. Se paljasti, että kirjalija todella tietää, mistä hän puhuu.

Suosittelen tätä kirjaa kenelle tahansa vauhdikasta draamaa kaipaavalle. Se on kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Neljä tähteä.
Bali Rai: Killing Honour. Corgi, 2011. S. 323



Tämä kirja onkin ollut esillä jo kahdessa postauksessa (tätä nimenomaista ennen). Caragh O'Brienin Birthmarked oli hyvin kaksipiippuinen kirja.

Tulevaisuudessa, ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, vain kourallinen ihmisiä on elossa. He kuuluvat kahteen luokkaan: etuoikeutettuihin, Enclavessa asuviin ja köyhiin, muurin ulkopuolella asuviin ihmisiin. Joka kuukausi muurin ulkopuolelta viedään kiintiö vauvoja Enclaveen adoptoitaviksi.

Gaia on asunut koko ikänsä muurin ulkopuolella. Hän on 16-vuotias, tuore kätilö, kun hänen äitinsä ja isänsä pidätetään ja viedään Enclaveen vangeiksi. Lopulta Gaian on pakko alkaa selvittää asiaa ja hän tunkeutuu sisään Enclaveen pelastamaan vanhempansa.

Juoni oli hyvä. Tykkäsin ideasta ja maailman toteutuksesta. Kirjassa oli paljon hyviä kivoja sivuhenkilöitä, ongelma olikin Gaia. Näihin aikoihin aloimme Libertén kanssa virallisesti käyttää Gaian kaltaisista päähenkiöistä nimeä Tyhmä Tyttö.

Tyhmä Tyttö on sellainen päähenkilö, joka on impulsiivinen, toimii aina ajattelematta vähääkään ensin, ei usko, kun hänelle kerrotaan mikä olisi järkevää, ei usko, kun hänelle kerrotaan totuus, ei tajua selkeitä viestejä (tai tajuaa ne liian helposti, mikä on epäuskottavaa) ja on kaikin muinkin tavoin, sanalla sanoen, ärsyttävä. Tyhmiä Tyttöjä (ja toisinaan myös Tyhmiä Poikia) on nuortenkirjallisuus pullollaan. Luulen, että aika moni teistä tunnistaa tämän hermoja raastavan päähenkilötyypin.

Joku teistä kuitenkin yrittää saada selvää kanteen nimen lisäksi kirjoitetusta teksistä. Siinä lukee näin: "Those marked with a code will determine the future, one marred by a scar will unravel the past." Tällä tekstillä ei ole hirveästi tekemistä kirjan juonen kanssa - no vähän on, mutta aika minimaalisesti. Liian vähän, jotta sitä kannattaisi painaa kanteen, jos minulta kysytään.

Viimeiset sata sivua olivat paremmat. Gaia ei ollut enää niin ärsyttävä ja juonikin tuntui oikeasti etenevän harppauksin. Muutoin en ehkä olisi halunnut kuulla aivan niin paljon synnytyksestä ja verestä, ja välillä asiat tuntuivat tapahtuvan vähän liian sopivasti, mutta sitä kai ei voi välttää. Kyllähän oikeassa elämässäkin asiat välillä tapahtuvat todella sopivasti.

Kolme tähteä.
Caragh O'Brien: Birthmarked. Simon and Schuster, 2011. S. 361.

Rakastuin tähän kuuluisuuteen syvästi. Hazelillä on parhaat jutut, Augustus on ihana ja kirja on
loistava.

Ongelmallista. En tiedä mitä sanoa... en halua selostaa koko kirjaa, mutten oikein osaa tiivistääkään. Palataan asiaan myöhemmin.

Myöhemmin: The Fault in Our Stars on siis syöpäkirja, mutta se ei ole kirja syövästä. Se on kirja syöpää sairastavista teineistä, jotka käyvät tyhmissä tukiryhmätapaamisissa, lukevat kirjoja ja pelaavat videopelejä. Käyvät pikinikllä, ostoskeskuksessa, Amsterdamissa ja rakastuvat. Tekevät kaikkia tavallisia teinien asioita, mutta heidän ainainen seuralaisensa on sairaus.

The Fault in Our Stars on todella hauska ja syvällinen kirja. Hahmot ovat liikuttavan tavallisia omituisine piirteineen, hyvine juttuineen ja ärsyttävine pakkomielteineen. Kirja on ihanan aito kuvaus elämästä suurine ja pienine iloineen ja suruineen.

Tässä teoksessa on myös todella hienoja filosofisia pohdintoja. Augustus näkee metaforia joka puolella ja Hazel sekä isänsä esittävät todella syvällisiä ajatuksia elämästä ja universumista. Niitä myös puretaan, ne eivät siis jää avoimiksi ja mieltä vaivaaviksi kohdiksi kirjassa. Niitä kyllä miettii, mutta hyvällä tavalla ja ne herättävät ajatuksia omasta maailmankatsomuksesta. Tässä joitain helmiä:

"Pain demands to be felt."
"Some infinities are bigger than other infinities."
"The universe wants to be noticed."
"We're as likely to hurt the universe as we are to help it, and we're not likely to do either."
"You don't get to choose if you get hurt in this world, old man, but you do have some say in who hurts you."
"--depression is not a side effect of cancer. Depression is a side effect of dying. (Cancer is also a side effect of dying. Almost everything is, really.)"

Hiukan minua ärsytti se, kuinka paljon kirjasta käytetään Hazelin ja Augustuksen lempikirjan An Imperial Affliction sekä sen kirjoittajan pohtimiseen. Sivutilaa, jota minä olisin ennemmin käyttänyt hahmoihin, meni kirjaan - mutta toisaalta se näytteli erittäin suurta roolia nuorten elämässä, joten onhan valinta ymmärrettävä. Olisin kuitenkin vähän karsinut.

Suomennosta en ole lukenut enkä osaa sen laadusta mitään sanoa. Kirja ei ole kuitenkaan kovin vaikeaa englantia ja sen kanssa pärjää erinomaisesti jos a) ei välitä mitä lääketieteellinen sanasto merkitsee tai b) jaksaa tarkistaa sen sanakirjasta (sitä ei ole kovin paljon). Itse noudatin vaihtoehtoa b ja nautin tästä kirjasta suunnattomasti.

Totta kai se on myös surullinen. Ilman muuta. Mutta tämän kirjan tarkoitus ei ole olla surullinen tai itkettää, vaan sen on tarkoitus kertoa yhdenlaisesta elämästä, sen ala- ja ylämäistä. Älä siis jätä The Fault in Our Starsia lukematta vain, koska pelkäät sen olevan surullinen. Se olisi tuhlausta.

Neljä ja puoli tähteä.
John Green: The Fault in Our Stars. Penguin Books, 2013. S. 316


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Tulossa mm. The Maze Runner sekä heinäkuun klassikkopostaus (viimeinkin!)