Kahdeksas tarina: Harry Potter and the Cursed Child

J. K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child. Parts One and Two. Little, Brown; 2016. S. 330.

Kun Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän ennakkonäytökset pyörähtivät käyntiin, alkoi juonesta tihkua tietoja joiden mukaan näytelmän juoni oli hyvin epätyydyttävä. Suhtauduin siis ilmestyvään käsikirjoitukseen varauksella, mutta positiivisin mielin - tarpeeksi positiivisin, että kiersin päivää ilmestymisen jälkeen kaikki Helsingin keskustan kirjakaupat vain löytääkseni ne tyhjinä Cursed Childista. Varasin teoksen, ja sen saapumisen jälkeenkin minulla meni vielä aikaa aloittamiseen. Nyt kun näytelmän loppuun lukemisestakin on jo muutama kuukausi, en vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella.

Albus Potter odottaa Tylypahkan odottamista innolla, mutta saa pian todeta, ettei kaikkien taivas näytä samalta. Perhehistorian painama Albus joutuu koulussa epäsuosioon tultuaan lajitelluksi Luihuiseen ja ystävystyttyään Scorpius Malfoyn, isänsä kiusaajan pojan, kanssa. Kun Albuksen neljännen vuoden alussa huhut alkavat kiertää pimeiden voimien noususta ja vanha Amos Diggory tulee pyytämään Harrylta apua poikansa takaisin saamiseksi, Albus päättää tehdä jotain suurta ja hyvää: tuoda takaisin Cedric Diggoryn, kolmivelhoturnajaisten ja Voldemortin viattoman uhrin. Avukseen hän saa Cedricin serkun Delphi Diggoryn, sekä tietenkin uskollisen ystävänsä Scorpiuksen.

Tästä eteenpäin en voi välttää spoilereita. You have been warned.

Monet ovat pettyneet Cursed Childiin pahan kerran, enkä syytä heitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monet myös odottivat liikoja. Tulee muistaa, että kyseessä on näytelmä eikä romaani, joten sen lukeminen on pakostakin erilainen kokemus. Kuvailua on hyvin vähän ja se mitä näyttämöohjeissa on, on näyttämöohjeiksi itse asiassa aika paljon. (Näyttämöohjeet ovat myös monessa kohdassa hyvin omituiset.) Tämä ei myöskään ole enää Harry Potter -kirja, vaikka sitä sellaisena tietenkin markkinoidaan. Tarkoitan tällä, että se tarina on kerrottu ja kääritty kasaan, ja tässä meillä on jotain aivan uutta. Ihmiset, jotka odottavat nimenomaan uutta Potter-kirjaa, pettyvät väkisin.

Nekin meistä, joiden odotukset eivät olleet aivan niin korkealla, saattavat silti tuntea olonsa hämmentyneiksi. Minä ainakin tunnen. Näytelmän keskeinen juonenkäänne on nimittäin paljastus, jonka mukaan Delphi onkin Voldemortin tytär. Tämä tuntuu epäuskottavalta ja omituiselta monestakin syystä, ja paljon paremman selityksen Delphin asemalle ja sukulaisuudelle Voldemortiin voit lukea täältä.

Jos jätetään merkittävimmän plot pointin omituisuus huomiotta, tarinan juoni on itse asiassa kiinnostava ja mukaansatempaava. Yrityksissään pelasta Cedric Albus ja Scorpius matkailevat menneisyyteen muutamankin kerran, ja saavat aikaan mitä erilaisimpia ja mielenkiintoisimpia tulevaisuudenkuvia palatessaan. Ne olivat ehkä suosikkikohtiani koko näytelmässä. Monet ovat vihastuneet skenaariosta, jossa Cedricistä onkin selvittyään tullut kuolonsyöjä, mutta henkilökohtaisesti pidin tuostakin käänteestä.

Cursed Child ei keskity vain Albuksen ja Scorpiuksen seikkailuihin, vaan monissa kohtauksissa pääosan vie Harryn sukupolvi. Tämä on ymmärrettävää, sillä he ovat lukijoille ja katsojille tuttuja ja rakkaita, mutta mielestäni heidän kohtauksiaan olisi voinut olla inasen vähemmän. Monet niistä ovat merkittäviä ja mielenkiintoisia, mutta joitain olisi voinut jättää pois tai vaihtaa fokuksen nuorempiin päähenkilöihin.

Nuoremmista päähenkilöistäkin minulla on sananen sanottavana. Ensinnäkin: kuten kaikki muutkin maailmassa, rakastan Scorpius Malfoyta. Hän on suloinen ja herkkä nörttipoika, jota on kohdeltu huonosti vaikka hän ansaitsee vain rakkautta. Toiseksi, heteronormatiivisuus on syvältä.

Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa siltä kuin haluaisin vain kaiken oleva HLBT+, mutta tässä on kyse enemmästä kuin vain siitä. Albuksen ja Scorpiuksen kaikki yhteinen vuorovaikutus viittaa siihen, että heistä on tulossa pari. Heidän tarinansa on kirjoitettu kuin minkä tahansa romanttisen parin tarina, paitsi että lopussa Scorpiuksen love interestiksi vedetäänkin sivuhahmojen joukosta Rose Weasley. Tämä ärsyttää minua syvästi siksi, että jos jompi kumpi Albuksesta ja Scorpiuksesta olisikin ollut tyttö, heistä olisi tullut pari näytelmän lopussa. Miksi siis niin ei käynyt nyt?

Kaksi ja puoli tähteä

Tällä tietenkin kuitataan näytelmä-kohta HelMetin 2016-haasteesta!

Sekavia selostuksia

En lopultakaan saanut tehtyä toista postausta silloin, kun siitä oli puhe, mutta tässä taas olen.

Kuten tavallista, kävelin pitkin kirjaston englanninkielistä nuortenhyllyä etsien jotakin luettavan näköistä. Harmikseni silmiini osuvat aina vain sellaiset kirjat, jotka olen lukenut jo, tai joita en syystä tai toisesta halua lukea. Nyt minulla kuitenkin kävi onni: Parallel vilkutti minulle hyllystä ja poimin sen käteeni. Enkä voi sanoa, että katuisin.

Abbyllä on suunnitelma tulevaisuudelleen. Hyvin tarkka suunnitelma, joka muuttuu täysin hänen valitessaan teatterikurssin viimeiselle lukiovuodelleen. Abby päätyy Hollywoodiin elokuvantekoon, ei pääse aloittamaan yliopistoaan ajoissa eikä mikään muukaan mene suunnitelman mukaan. Ja sitten, 18-vuotissyntymäpäivänään, Abby herääkin kaukana Hollywoodista ja elokuvanteosta, elämästä joka on paljon lähempänä alkuperäistä suunnitelmaa kuin hänen oma elämänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut, ainoana vihjeenä hän löytää päästään kahdet erilaiset muistot päivälle, joka oli tasan vuosi ja yksi päivä sitten.

Tiedän, tämä kaipaa selittämistä. Parallel kertoo rinnakkaismaailmoista, siitä, mitä tapahtuu kun rinnakkaismaailmat törmäävät ja me tietyllä tavalla yhdistymme rinnakkaismaailmassa elävään kaksoisolentoomme. Abbyn kohtalo on hänen kaksoisolentonsa käsissä: koska tämä tekee erilaisia valintoja kuin Abby, Abbyn elämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä toiseksi siitä, mitä se oli vielä äsken. Eikä hän muista, mitä on tapahtunut.

Haluaisin selittää kaiken tästä rinnakkaismaailmakuviosta, mutta silloin pilaisin teiltä itse kirjan. Ehkä olen jo nyt pilannut, mutta en voinut jättää kaikkea pois! Koko tämä tieteellinen osio oli minusta parasta Parallelissa ja äärimmäisen kiehtovaa. Vaikka en ymmärrä fysiikasta ja tähtitieteestä juurikaan mitään, oli kaikki asiat tässä kirjassa selitetty niin helposti ja kansantajuisesti, ettei niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeaa. Sitä paitsi kirjan juoni riippuu kokonaan rinnakkaismaailmojen yhdistymisestä, enkä olisi voinut tehdä kunnollista juonitiivistelmää selittämättä jotain.

Pidin Parallelista hirveästi, vaikka jotkin asiat siinä eivät olleen aivan kohdallaan. Niistä ensimmäisenä on pakko mainita tuo kansikuva, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä. Se on kaupallisen ja viihteellisen oloinen eikä anna kirjasta niin vakavasti otettavaa kuvaa kuin pitäisi. Toisena on loppuratkaisu; en pitänyt siitä. Se varmastikin jakaa mielipiteitä ja uskon monien pitävän siitä, mutta minusta ratkaisu on epäonnistunut valinta, joka johtaa pettyneeseen lukijaan;) Ei, vakavasti puhuen, en ole ikinä ollut ympyräloppujen ystävä. Ja vaikka tämä ei suorastaan ollut perinteinen ympyräloppu, minusta se oli juonen kannalta huono ratkaisu ja tylsä lopetus. Ja kolmantena, lukujen alussa lukee aina "Here" tai "There". Ymmärsin, että "Here" olisi tarkoittanut meidän maailmaamme ja "There" rinnakkaismaailmaa, mutta useamman kerran asia ei ollut näin. Logiikka, jolla sanat lukujen alkuun on sijoiteltu, ei avautunut minulle, ja niinpä lakkasin katsomasta niitä. Suosittelen kiinnittämään enemmän huomiota päivämääriin ja vuosilukuihin joka luvun alussa: ne kertovat, missä ollaan.

Mahdollisuudet, pienten valintojen vaikutukset nousevat tämän kirjan hallitsevaksi teemaksi. Aloin lukiessani miettiä paljon omia päivittäisiä valintojani ja sitä, mitä vaihtoehtoisesta päätöksestä olisi seurannut. Vaikka minusta tuskin tulee näyttelijää Hollywoodiin mitä ikinä päätän, voi valinnoillani olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset. Se on samaan aikaan sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Vaikka tämän arvion pisin kappale käsittelee sitä, mistä en pitänyt, on Parallel ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se pistää ajattelemaan, siinä on upeita ja kiehtovia teorioita ja tapahtumia, eivätkä henkilötkään jätä kylmäksi. He ovat monipuolisia ja erilaisia. Juoni on yllättävä ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Lisäksi rakastan koulukuvauksia, joten Abbyn aika Yalessa oli kovasti mieleeni. Hän on toisinaan hieman Tyhmä Tyttö, mutta se kai oli odotettavissa;)

Neljä tähteä.
Lauren Miller: Parallel. Scholastic, 2013. S. 400.

Olen lukenut Potter-sarjaa äidilleni ääneen, alkaen ensimmäisestä kirjasta. Nyt olemme jo yli puolen välin kolmannessa, joten postaan tämän toisen kirjan häpeällisen myöhään, mutta tässä se silti on...

Harryn toinen vuosi Tylypahkassa ei suju aivan odotusten mukaan. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aivoton idiootti ja joku jättää verisiä viestejä koulun seinälle, uhkaillen oppilaita ja henkilökuntaa Luihusen perillisellä. Pian jästisyntyisten oppilaiden kimppuun aletaan hyökkäillä. Tunnelma koulussa käy kireäksi, ja lopulta eräs oppilas siepataan. Harryn ja Ronin lähtiessä tutkimaan asiaa Harry saakin huomata olevansa jälleen tekemisissä vanhan vihollisensa kanssa...

Rakastan Harry Pottereita. Ne ovat kirjallinen esikuvani enkä ikinä väsy niihin. Silti saatan nyt, monta kertaa sarjan läpi lukeneena ja vanhemmaksi kasvaneena, sanoa, etteivät ne ole täydellisiä. Potterit eivät kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, edes alussa, vaan ongelmana on liiallinen toisto. Menneitä tapahtumia kerrataan antaumuksella, liikaakin. Muistutus on hyvä, mutta paikoin tämä alkaa jo lähennellä lukijan aliarviointia. Muutoin minulla ei ole mitään valitettavaa, sillä kieli on rikasta, hahmoihin voi samastua, tyyli on mukaansatempaava ja hauska, juoni jaksaa kiinnostaa. Juuri 50 vuotta täyttänyt J. K. Rowling on, todellakin, kuningatar.

Viisi tähteä. Koska en ikinä voisi antaa Potterille mitään vähempää.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets. Bloomsbury, 1998 (tämä painos 2002). S. 251

Fantastic!

Tämän postauksen kirjoja yhdistää moni asia. Ne ovat englanninkielistä fantasiaa, päähenkilöt ovat 11-vuotiaita ja kirjoittajat brittinaisia. Ne ovat myös erinomaisia kirjoja. Huolimatta kaikista näistä yhtäläisyyksistä Cuckoo Song ja Harry Potter and the Philosopher's Stone ovat keskenään kaksi hyvin erilaista kirjaa.

Ostin Frances Hardingen Cuckoo Songin Blackwell'sin kirjakaupasta Oxfordista kesällä. Kannattava ostos.

Triss herää sängyssään perheensä lomakodissa ja hänellä on vaikeuksia muistaa elämäänsä. Pikkuhiljaa muistot alkavat palautua, mutta jokin tuntuu silti olevan hullusti. Hän on kirjaimellisesti loputtoman nälkäinen, hänen pikkusiskonsa vihaa ja pelkää häntä, nuket heräävät henkiin hänen läsnäollessaan... ja kun kaikki tämä on lopulta hänelle liikaa, kyyneleiden sijasta hänen silmistään vuotaa hämähäkinverkkoja. Triss päättää selvittää, mikä hänessä on vikana, mutta siihen hän tarvitsee yllättäviä liittolaisia ja ansaitsee matkan varrella arvaamattomia vihollisia.

Cuckoo Songin ensimmäiset sata sivua pitävät otteessaan kuristavalla pelon otteella. Tarkoitan oikeasti - en ole lukenut ikusuuksiin mitään niin pelottavaa! Senkään jälkeen kirjan ote ei tosin irrota. Maailma jonka Hardinge on sijoittanut oman maailmamme sisään, on todella kiehtova ja erikoinen, ja kammottavan ajankohtainen vaikka tarina tapahtuukin maailmansotien välisenä aikana. Hahmot ovat monipuolisia, inhimillisen aitoja ja Trissistä ja Penistä tulee kuin ystäviä, kun lukija matkaa ja kasvaa heidän kanssaan halki kirjan.

Cuckoo Songissa on jonkinlaista iätöntä viisautta itsensä hyväksymisestä ja muiden rakkauden etsimisestä. Se käsittelee muun muassa sodassa yhden jäsenensä menettäneen perheen tuntoja ja traumoja yliluonnollisella tasolla, mutta joskus asioita on helpompi ymmärtää, kun ne otetaan pois tavallisesta kontekstistaan ja siirretään vieraaseen maailmaan. Hardingen kieli on kaunista ja sujuvaa ja hänen ajatuksensa välittyvät selkeinä ja viisaina. Kirja teki ainakin minuun suuren vaikutuksen, ja haluaisin jakaa kanssanne otteen kirjan loppupuolelta:

"Everything changes and breaks and stops fitting - and we know that, even with our stopped clock. The world is breaking, and changing, and dancing. Always on the move. That's how it is. That's how it has to be."

Viisi tähteä.
Frances Hardinge: Cuckoo Song. Pan Macmillan, 2014. S. 409.

Aloitin Potterit jälleen kerran alusta, mutta tällä kertaa englanniksi ja äidin kanssa. Luen siis äidille ääneen. Se on todella mukavaa - molemmat nautimme tarinasta, minä saan ääneenlukuharjoitusta ja äiti saa rentoutua ja kuunnella.

Tuntuu vähän tyhmältä arvostella tätä jälleen:) Kyllähän te tiedätte. Potterit ovat minulle parasta mitä on ikinä kirjoitettu ja tässä ensimmäisessä kirjassa on kaikki uutuudenviehätys... Mitään ei tiedetä tai osata ennakolta. Huomasin ensimmäistä kertaa, että minua hiukan häiritsi se, kuinka kauan kirjalla meni päästä alkuhöpötyksistä eteenpäin, mutta se varmaankin johtuu siitä, että olen lukenut tämän kirjan niin monta kertaa ja tiedän sen kaiken jo. Hyppäisin suoraan tapahtumiin, mutta toki lukijalle, joka ei tiedä mitään, pitää kertoa;) Eihän mistään muuten tulisi mitään.

En nyt viitsi alkaa väsätä mitään juonitiivistelmää tai sen kummempia arvosteluja... Kauan eläköön Joanne Rowling!

Viisi tähteä.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Bloomsbury, 1997. S. 223