Korkean fantasian invaasio reviirilleni

Niille teistä, jotka eivät ole perehtyneitä fantasiakirjallisuuden alalajeihin, tiedotettakoon, että korkea fantasia tarkoittaa fantasiaa, joka sijoittuu kokonaan tai lähes kokonaan kuvitteelliseen maailmaan ja yliluonnollisten elementtien määrä on suuri. Teidän tulisi myös tietää, että kyseessä ei ole suosikkifantasiani... korkea fantasia on yleensä minulle vähän turhan raskassoutuista.

Toivuin viimein tarpeeksi Valtaistuinpelistä voidakseni tarttua jatko-osaan. Ainakin voin alkuun sanoa, että pidin Kuninkaiden koitoksesta enemmän. Lisäksi voin sanoa, että lopettelin tämän jo useita kuukausia sitten, mutta se on odotellut postauskaverinsa loppuun saattamista ja sen jälkeen laiskuusaaltoni väistymistä, joten arvostelu saattaa olla sen mukainen.

Westerosissa on enemmän kuninkaita kuin yhteen valtakuntaan mahtuu. Kaikki ovat vakuuttuneet omasa oikeutuksestaan valtaistuimeen ja ovat valmiit puolustamaan näkemystään. Muurin takana Yövartion veljet tutustuvat uhkaan, josta muu maa ei tiedä vielä mitään; etelässä hurjien taistelujen ja kiivaan juonittelun lomassa niin ylhäisö kuin rahvas yrittää vain pitää kiinni rakkaistaan ja pysyä itse hengissä, kun mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se ensin näyttää. Kapeanmeren takana myös vallasta syöstyn hallitsijaperheen perijä suunnittelee matkaa takaisin synnyinsijoilleen.

Toinen kirja alkaa melko lailla siitä, mihin ensimmäinen jäi. Sota on täydessä liekissä ja päitä putoilee kuin omenia syksyisin. Kertojanäkökulmia on yhdeksän: Tyrion, Catelyn, Sansa, Arya, Bran, Jon, Theon, Daenerys ja uutena hahmona lordi (tai kuningas) Stannisin luottoritari ser Davos Merenverto. Enimmäkseen tapahtumia katsotaan siis edelleen Starkin perheen linssien läpi (yhdeksästä kertojasta heitä on viisi). Jouduttaan hajalleen ympäri maata he eivät kuitenkaan toista toistensa tekemisiä, vaan kertovat kukin omaa tarinaansa. Henkilökohtaisesti Catelynin luvut ovat minusta hieman pitkästyttäviä, kuten myös Davosin toisinaan, ja Theonista saan kylmiä väreitä. Muutoin pidän kertojista ja heidän tapahtumansa ovat kiinnostavia. Jos yritän päättää suosikkia, mieleeni tulevat heti kaikki jäljelle jääneet kuusi - en siis taida edes yrittää.

Kuninkaiden koitos ei ollut mielestäni lainkaan niin raskaslukuinen kuin Valtaistuinpeli, vaikka erittäin pitkä olikin. Tapahtumat olivat kiinnostavampia ja hahmojen erilaiset tarinat toivat vaihtelua kuvaan. Kaikista eniten minua suututtaa tässä koko sarjassa naisten objektisointi - vaikka mukana on useampi erittäin voimakas naishahmo joista pidän, keskiaikaistyylisessä maailmassa naiset nähdään ensisijaisesti miesten seksuaalista tyydyttämistä varten olemassaolevina olentoina. Hartaasti toivon, että Martinilla on oikeassa elämässään asianmukainen kunnioitus naishenkilöitä kohtaan. Silti tässäkin kirjassa on useita yksityiskohtaisesti kuvailtuja raiskauskohtauksia, joista puhuessaan miehet vain nauravat. Tämä tietenkin herättää minussa pyhän vihan näitä miehiä kohtaan, mutta ihmettelen myös, miksi Martin kokee niin suurta tarvetta korostaa naisten alistettua ja avutonta asemaa, että hänen on pakko koko ajan toitottaa sitä. Välillä minun piti pitää taukoja lukemisessa ihan vain siksi, että minua suututti niin paljon.

Eipä tässä kai muuta. Kolme tähteä.
George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos. Tulen ja jään laulu osa 2. Kirjava, 2014. S. 778. Englanninkielinen alkuteos A Clash of Kings julkaistu vuonna 1999.

Pahoittelen kuvaa. Se on itse ottamani,
mistä johtuu kehno valotus ja rajaus.

Jos tarkkoja ollaan, Tolkienin kirjallisuus asettuu eeppisen fantasian alle, mutta ei olla tarkkoja. Aloitin Silmarillionin joskus melko pian sen jälkeen, kun olin lukenut Tarun sormusten herrasta - eli aivan liian nuorena. Kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkällekään, joten hylkäsin projektin jonkin ajan kuluttua. Tänä vuonna istuin sitten pohtimassa, että minkä kirjan olen aloittanut, mutta jättänyt kesken? (HelMetin haastetta varten.) En yleensä tee sellaista, joten tovi tässä pohdinnassa meni, mutta ottaessani Silmarillionin hyllystä jotain aivan muuta tarkoitusta varten tajusin, että tämä on se kirja. Niinpä aloitin sen uudestaan ja tällä kertaa pääsin lähes vaivatta loppuun saakka.

Silmarillion ei ole kirja, josta voisi tehdä juonitiivistelmää, mutta yritän koota tähän keskeisimmät tapahtumat: Alussa esitellään Tolkien-universumin luojajumala, Ilùvatar, sekä muut jumalat ja maailma luodaan. Yhdestä jumalasta, Melkorista, on kuitenkin tullut liian vallanhimoinen ja hän kääntyy muita vastaan. Maailman hallinnasta taistellaan jumalten kesken. Sitten saapuvat Ilùvatarin lapsista ensimmäiset, haltiat. Osa heistä muuttaa Valinoriin jumalten luokse, osa jää Keski-Maahan. Tulevat Ilùvatarin lapsista toiset, ihmiset. Niin haltioiden kuin ihmisten ja haltioiden yhteisenä aikana käydään loppumatonta taistelua Melkoria vastaan ja lukemattomat kohtalot kietoutuvat tämän taistelun ympärille. Lopussa kerrotaan vielä Numenorin synnystä, Sauronin noususta ja mahtisormusten luomisesta. Kirjan aikajana käsittää satoja, ellei jopa tuhansia vuosia.

Aloitin Silmarillionin lukemisen jännittyneenä, sillä pelkäsin sen olevan kamalan tahmeaa ja raskasta luettavaa. Se koostuu viidestä kirjasta: Ainulindalë, Valaquenta, Quenta Silmarillion, Akallabêth ja Mahtisormukset ja Kolmas aika. Näistä pisin on Quenta Silmarillion, se on jaettu erillisiin lukuihin ja kattaa suurimman osan kirjasta. Muut osat ovat suunnilleen yhden luvun pituisia kukin. Sain yllättyä iloisesti, sillä varsinkin ensimmäiset kaksi kirjaa ovat todella kauniisti kirjoitettuja ja niiden sisältö on kiehtovaa. Kirjan puolen välin jälkeen uskoni alkoi hieman horjua, kun tarina jatkui ja sukupolvet vaihtuivat, eikä loppua näkynyt - vaikka erikoinen kirjoitustyyli oli alussa tuntunut vain mukavan eksoottiselta, alkoi se nyt hieman rasittaa lukukokemusta. Parhaiten pääsin eteenpäin, kun jaksoin istua rauhassa alas pidemmäksi aikaa. Silmarillion ei ole kirja, jota luetaan pari sivua kerrallaan. Kaikista vähiten minua kiinnosti Numenorista kertova Akallabêth, mutta viimeisen kirjan tuttuja tapahtumia oli jälleen mukava seurata.

Silmarillion on Tolkien-universumin Raamattu, kuten lienee sanomattakin selvää. Se sisältää kaikki alkumyytit ja kertomukset myöhemmältäkin ajalta "tähän päivään" saakka. Henkilöitä on runsaasti - itselläni on hyvä nimimuisti ja hahmotuskyky, joten en kokenut tätä ongelmaksi, mutta helpommin sekaatuville kirjan lopussa on henkilöhakemisto, josta voi aina tarkistaa, kenestä puhutaan. Suosittelen myös lämpimästi lukemaan alussa olevan Christopher Tolkienin esipuheen, sillä se kertoo juuri tämänkaltaisia hyödyllisiä seikkoja sekä valottaa sitä, miten tätä kirjakokonaisuutta kannattaa lukea.

Lopulta Silmarillion on huikea historiikki ja tarina hyvän ja pahan taistelusta. Se valottaa Keski-Maan historiaa äärimmäisen kattavasti, eikä minulle viime kädessä jäänyt kuin yksi kysymys: mistä hobitit oikein tulivat?

Haluan vielä esittää henkilökohtaiset kiitokseni Christopher Tolkienille isänsä työn loppuun saattamisesta sekä siitä, että hän on kieltänyt filmaamasta tätä kirjaa elokuvaksi. Eihän siitä tulisi yhtään mitään. Toiseksi haluan kiittää omaa isääni siitä, että kannustit minua lukemaan tämän kirjan ja jaksoit keskustella siitä kanssani milloin vain. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän kirjan ja positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tuskattomasti se sujui.

J. R. R. Tolkien (toimittanut Christopher Tolkien): Silmarillion. WSOY, 1995. S. 380. Alkuteos The Silmarillion julkaistu englanniksi vuonna 1977.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet-haasteesta kuitattua. Siitä on siis nyt puolet tehty!

Vallan kahvassa

Helei rakkaat! Päätin olla hyvä ihminen ja kirjoittaa teille! Ei, vaan oikeasti minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Karu on totuus. Joka tapauksessa, olkaa onnellisia. Olen saanut kirjoja luettua:)



George R. R. Martinin Valtaistuinpeli eli kuuluisa Game of Thrones. Olen katsonut tv-sarjan kolme ensimmäistä kautta (nyt joku kiljaisee, että neloskausi pyörii jo. No pyöriihän se, mutta vain maksukanavilla. Meillä ei ole sellaisia.) ja lukenut nyt tämän ensimmäisen osan. Olihan se... kokemus.

Valtaistuinpeli on valtava kirja, joka etenee hitaaaaasti. Siinä on kahdeksan kertojanäkökulmaa  (Jon, Eddard, Catelyn, Arya, Sansa, Bran,Tyrion ja Daenerys) sekä prologissa eräs yövartiolainen, ja kertoja on hän-muotoinen. Kaikki tapahtumat käsitellään jollain tasolla kaikkien päähenkilöiden näkökulmasta, mikä on toisaalta kiinnostavaa ja toisaalta syy kirjan hitaaseen edistymiseen. Siitä kuitenkin huomaa, että Martin on tottunut kirjoittamaan tv-käsikirjoituksia, sillä kirjan kyseinen aspekti toimii vallan mainiosti tv-sarjassa.

Kirja on täynnä erilaisia sivujuonia. Päätarina edistyy varsin hitaasti ja sekin jakaantuu kolmeen: Seitsemän kuningaskunnan tapahtumat, tapahtumat Muurilla ja Targaryenin perillisten elämä maanpaossa. Tarinat keskittyvät valtasuhteisiin, kuten nimikin sanoo: kuka hallitsee ketäkin ja millä oikeudella. Kirjassa ei myöskään ole paljon huumoria, lähinnä Tyrion Lannisterin kertojakohdissa ja sekin on hyvin ironista. Se on siis melkoisen raskaslukuinen; minulla tyssäsi jossain viidensadan sivun kohdalla ja vaihdoin Varjojen kaupunkeihin. Sain sitten hiljakseen tämänkin lopeteltua ja kyllä se mielestäni oli lukemisen arvoinen. Aion lukea jatko-osatkin jossain vaiheessa, mutta en ihan heti, sen verran tässä oli urakkaa.

Väkivaltaa ja seksiä toki oli, mutta ei ihan niin suuressa mittakaavassa kuin tv-sarjassa. Molemmista kuitenkin puhutaan hyvin estottomasti. Aluksi tuntui hassulta, kun kaikki hahmot ovat monta vuotta nuorempia kuin tv-sarjassa, mutta syy selvisi pian... HBO ei olisi ikinä saanut tehdä sarjastaan lapsipornoa (mm. Daenerys Targaryen on kolmetoista mennessään naimisiin reilusti itseän vanhemman miehen kanssa). Joffrey on vähintään yhtä kusipää kirjassa kuin tv:ssä, mutta Sansa ei mielestäni ollut kirjassa aivan yhtä ärsyttävä. Catelynin ja Eddardin osiot taas olivat monesti hämmästyttävän tylsiä ja niitä oli aivan liikaa.

Tässä vaiheessa en enää ala selostaa hämmentäviä ja monimutkaisia juonikuvioita. Kunnioitan kuitenkin Martinia siitä, että hän on saanut tällaisen määrän informaatioita pysymään kasassa ja hallinnoi pakettiaan taitavasti. Kaikki on paikoillaan. Perinteisen miekkafantasin ystävälle tämä kirja sopii kuin nyrkki silmään ja minäkin sen aivan mielikseni luin. Ymmärtäisin silti häntä, joka päättäisi jättää kesken.

Neljä tähteä.
George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu, osa 1. Kirjava, 2013. S. 746 (ilman liitteitä 725). Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä A Game of Thrones vuonna 1996 (ensimmäinen suomenkielinen painos 2003).



Kazuo Ishiguron Ole luonani aina oli toukokuun Kirja&Kakku-kirja. Se oli ihana.

Ole luonani aina sijoittuu vaihtoehtoiseen 80- ja 90-luvun Englantiin, jossa nuoria kasvatetaan sisäoppilaitoksessa erityisinä ja heitä kehotetaan varjelemaan ja suojelemaan itseään. Tämä johtuu siitä, että he ovat klooneja ja heitä kasvatetaan elinluovuttajiksi lääketieteen tarpeisiin. Kirjan kertoja on 31-vuotias Kathy H., jonka muistoista tarina kiertyy auki ja kuva tulee kokonaiseksi. Hän on toiminut 12 vuotta luovuttajatovereidensa valvojana, harvinaisen pitkään, mutta pian on hänenkin aikansa.

Kirja kuvailee todella koskettavasti ja aidosti hahmojen lapsuutta onnellisessa Hailshamissa, heidän siirtymistään sieltä Mökkeihin ja lopulta valvojiksi ja luovuttajiksi. Pinnalta se on vain tarina nuorista, joilla on edessään kamala kohtalo, mutta pinnan alla se herättää monia kysymyksiä.

Miksi kukaan ei kapinoi? Miksi sekä kloonit että tavalliset ihmiset hyväksyvät tämän mukisematta? Mitä kaikkea ihminen voi toiselle tehdä? Kuka lasketaan ihmiseksi, ja mitä merkitystä on sielulla? Kuka on vastuussa? Onko mitään tehtävissä? Ja sitten niitä ihan tavallisia ongelmia: miten kerron toiselle tunteistani, miten selviän ärsyttävän ystävän kanssa, mitä unelmoin elämältä... Kirjassa tuntuu olevan ikään kuin kaksi tasoa. Hahmojen arkipäivä ja se, kuinka he hyväksyvät oman kohtalonsa sitä kyseenalaistamatta ja toisaalta nykyihmisen lukuperspektiivi, jonka kautta herää paljon ajatuksia oikeasta ja väärästä, tunteista ja ihmissuhteista, tutusta ja tuntemattomasta.

Etenkin ihmissuhteet nousevat kirjassa merkittäviksi. Ruth käyttää monesti väärin valtaansa Kathyn parhaana ystävänä ja kolmikon Kathy, Ruth ja Tommy keskinäiset valtasuhteet ovat vaihtelevia ja monimutkaisia. Kukaan ei säästy kolhuilta. Kirjassa nousee paljon esiin se, kuinka ihmissuhteiden tuomaa valta-asetelmaa voi käyttää verrattuna siihen, miten sitä pitäisi käyttää.

Kirjan tunnelma oli todella erilainen kuin mitä olin odottanut, mutta hyvällä tavalla. Kathy kertoo asioista eläytyen muistoihinsa, mutta pohjalla on aina nostagisoinnin lämmin sävy, jopa järkyttävissä kohtauksissa. Hän ei ole katkera tai edes ihmettele - hän vain kertoo. Minun oli helppo samaistua ja astua sisälle tarinaan, mutta Kirjassa&Kakussa puhuimme myös siitä, kuinka melko ulkokohtainen kerronta voi vieraannuttaa lukijan kirjasta, niin ettei hän koe tapahtumia "omikseen". Minulle ei tosin käynyt näin.

Minusta Ole luonani aina oli alusta loppuun hyvä ja kiinnostava ja ihana. Olen kuullut paljon hyvää myös elokuvasta, mutta en tiedä voinko katsoa sitä, sillä kuvittelin koko ajan tuossa leffakannessa olevan, ruskeatukkaisen tytön Kathyksi ja vaaleatukkaisen Ruthiksi, mutta ilmeisesti asia olikin toisin päin. En ehkä selviäisi siitä, vaikka eivät hahmot minun päässäni aivan noilta näytäkään. Tarpeeksi paljon.

Suosittelen. Kirja on surullinen, mutta myös lohdullinen. Se on hauska, koskettava ja erilainen. Saanen myös huomauttaa, että tyylilajia kuvaava sana on dystopia, ei antiutopia, kuten takakannen Suomen Kuvalehden arvostelussa sanotaan.

Lue se.

Neljä ja puoli tähteä.
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi, 2011. S. 394. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä Never Let Me Go vuonna 2005, ensimmäinen suomenkielinen painos myös vuonna 2005.