Suomeksi ilmestyessään Odininlapsi oli äkkiä kaikkialla, ja tuskin jäi keneltäkään fantasian lukijalta huomaamatta. Se valloitti kirjakauppojen hyllyt, ja kirjastosta sitä oli mahdoton saada, sillä kaikki kappaleet olivat koko ajan lainassa. Olen katsellut kirjaa sillä silmällä alusta asti, ja tammikuun alussa näin sen ensi kertaa kirjastossa, vain hyllyssä seisomassa. Minun ei oikeastaan ollut tarkoitus lainata mitään, mutta pelkäsin, että tämä yksisarvinen katoaa minulta taas, ellen nyt ota sitä mukaani.
15-vuotiaalla Hirkalla ei ole ikinä ollut häntää, mutta Riitin lähestyessä hänelle paljastuu, että hänen eroavaisuutensa muihin on suurempi kuin hän osasi aavistaa: Hirka on ihminen, ei yminväkeä. Selviytyäkseen Riitistä, jossa tarvittavia kykyjä Hirkalla ei ole, hän pakenee Korppihoviin, viimeiseen vapaaseen valtakuntaan. Neuvoston käsi on kuitenkin pitkä, ja pian Hirka saa huomata olevansa keskellä tapahtumia, joiden lopputulosta kukaan ei osaa ennustaa.
Odininlapsesta on vaikea kirjoittaa juonitiivistelmää, sillä sen maailma on hyvin monimutkainen ja Pettersen panttaa tietoa maailmastaan tehokkaasti ainakin ensimmäiset 200 sivua. Ensin ajattelin, että hän pitää jännitystä ja mielenkiintoa yllä hyvin, mutta lopulta salaperäinen name dropping ja kaikesta pihalla oleminen alkoi vain käydä hermoilleni, eikä minua enää kiinnostanut.
Sanoisin, että tätä kirjaa voisi turvallisesti lyhentää ainakin 200, ehkä 300 sivua, ilman että mitään oleellista jäisi pois, ja juoni pääsisi etenemään huomattavasti sujuvammin kuin se nyt tekee. Kirjan suurin ongelma onkin, että sitä on yksinkertaisesti liian paljon. Yleensä esikoiskirjailijoilta ei julkaista niin pitkä teoksia kuin Odininlapsi, ja siihen on syynsä. Tarinan pitäminen kasassa ja lukijan mielenkiinnon pitäminen yllä vaativat taitoa, jota Petterseniltä selvästi vielä puuttuu. (Hän on julkaissut aiemmin sarjakuvia, mutta Odininlapsi on hänen ensimmäinen romaaninsa.)
Kirjassa on potentiaalia, ja on suorastaan sääli miten hyvin se näkyy. Kun katsoo ohi hitaasta, hitaasta alusta ja turhista kuvauksista, tarpeettomista kohtauksista, näkee hyvin ajatellun juonen ja huolella suunnitellun maailman. Pettersenin maailma ammentaa pohjoisista kansantaruista ja kirjassa kuvattu luonto muistuttaa lappilaista luontoa, eli se on virkistävää vaihtelua fantasiassa niin käytetylle ja nähdylle keskiaikaiseen Englantiin perustuvalle maailmanrakennukselle. Yminväelle on myös laadittu oma tarustonsa ja historiansa, joilla on kirjassa merkittävä rooli.
Päähenkilöt Hirka ja Rime ovat kiinnostavia ja heidän kauttaan pohditaan tärkeitä teemoja, kuten ulkopuolisuutta ja uskonnollisuutta, vastuuta ja valintojen merkityksiä. Etenkin Rimen henkilökehitys ja moraalinen harmaus vetosi minuun; Hirkasta taas tekee samastuttavan hänen järkkymätön uskonsa elämään ja oikeuteen. Kirjan pahikselta hieman puuttuu muita ominaisuuksia kuin pahuus, enkä olisi aina jaksanut lukea hänestä, mutta muut näkökulmahahmot kyllä ansaitsivat paikkansa.
Odininlapsi tuntui saavan kiinni hyvästä rytmistä vasta viimeisen 200 sivun aikana, ja ne olivatkin sen mielenkiintoisinta antia. Luen varmaankin myös jatko-osat, sillä jotkin maailmanrakennukseen liittyvät seikat vaivaavat edelleen mieltäni ja haluan tietää, miten Hirkan ja Rimen käy. Toivon vain, että viimeisen kolmanneksen paremmuus viittaa kirjoitusprosessin aikana tapahtuneeseen kehitykseen, ja että toinen ja kolmas osa jatkaisivat tätä nousujohteista kaarta.
Kolme tähteä
Yksi kohta HelMetin 2018 -haasteesta
