Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Kosmos, 2017. S. 157Depressiopäiväkirjat jäi vuoden 2017 viimeiseksi kirjaksi. Se ei alunperin ollut kiinnostanut minua kuin etäisesti, mutta samaisen opiskelukaverin, jonka kanssa raahasimme matkalaukullisen kirjoja Tukholmasta, ostettua ja luettua tämän, ja näytettyä minullekin valittuja paloja, päätin sittenkin tarttua kirjaan. Se oli hyvä päätös.
Anni Saastamoinen kirjoittaa taistelustaan masennuksen kanssa avoimesti, sydäntäsärkevästi, samastuttavasti, hauskasti. Minulla ei ole diagnosoitua masennusta, eikä mitään lainkaan niin vakavaa kuin Saastamoisella, mutta epäilen kärsiväni lievästä masennuksesta, joka talviaikaan aina pahenee. En tiedä, oliko paras idea lukea tätä kirjaa loppuvuodesta, oman henkisen tilani ollessa huonoimmillaan, sillä vaikka pystyin samastumaan moneen asiaan tässä kirjassa, se ei erityisesti auttanut omaa oloani. Tiedän kuitenkin muita masennuksesta kärsiviä ihmisiä, joille tämä kirja on ollut suuri tuki ja lohtu ja tärkeä samastumisen kohde, joten en sano, ettei tätä pitäisi lukea masentuneena. Sanon vain, että kuuntele itseäsi, ja laita kirja tauolle, jos tuntuu liian pahalta.
Saastamoisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Kirja etenee huimaa vauhtia, ja itse luin sen kahdessa erässä - eihän se toki ole pitkäkään. Ystäväni, jolta kirjan lainasin, luki sen yhdessä illassa. Tässä kohdin on kuitenkin hyvä sanoa, että mikäli sinulla on hankala suhde kiroiluun, tämä opus kannattanee jättää välistä. Saastamoisen kieli on nimittäin varsin värikästä, ja runsaat kirosanat kuuluvat hänen tyyliinsä. Toisaalta ne myös monta kertaa tuovat raskaalle aiheelle kaivattua kevennystä.
Depressiopäiväkirjoja on vaikea kuvailla. Niiden parissa saa niin nauraa kuin itkeä, ja sydäntäsärkevistä pohjamudista huolimatta lopusta jää käteen pieni toivon kipinä. Masennus on kamala sairaus, jota en toivoisi kenenkään ristiksi, mutta se on todellista, ja on tärkeää, että siitä puhutaan. Saastamoisen kirja tuo paljon kaivattua rehellisyyttä suomalaiseen masennuskeskusteluun, joka usein pyörii sen ympärillä, kuka "saa" olla masentunut, tai kenet "lasketaan". Pahan olonsa sanoittaminen voi olla se kaikista vaikein tehtävä, vielä senkin jälkeen, kun on pystynyt tunnustamaan sairautensa itselleen, mutta kukaan muu ei voi sinun puolestasi päättää, että et olekaan masenunut, koska sitä tai tätä. Tämä on sellainen kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan - erityisesti niiden, jotka eivät ole itse masentuneita tai koskaan olleet läheisissä tekemisissä masentuneen ihmisen kanssa.
Ja lopuksi, muistathan tämän: Aivot ovat elin siinä missä maha, keuhkot tai mikä tahansa muukin elin. Niin kuin mikä tahansa muukin elin, aivot voivat sairastua. Sairaus voi olla masennus, tai jokin muu mielenterveyden häiriö, mutta riippumatta sairauden luonteesta, siinä ei ole mitään hävettävää. Niin kuin hakisit apua astmaan tai keliakiaan, hae apua myös mielesi sairauteen. Se on raskasta ja voi tuntua jopa mahdottomalta, mutta lopulta se auttaa. Ja jos läheisesi mieli sairastuu, älä vähättele, vaan ota selvää, ole tukena, ja pidä huolta myös itsestäsi.
Tämä on taas yksi niitä kirjoja, joille en osaa antaa tähtiä. Suosittelen kuitenkin lämpimästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti