#Queer52: The Abyss Surrounds Us

Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us. Flux, 2016. S. 273

Tämä #Queer52 -kirja valikoitui seuraavaksi sillä turhamaisella perusteella, että haastesuoritukseni näyttäisi nätimmältä Keskeneräiset kirjaprojektit -sivulla. Ammuin kuitenkin itseäni jalkaan tässä sikäli, että annoin Libertélle joululahjaksi The Gentleman's Guide to Vice and Virtue ja näin pilasin oman linkkilistani joka tapauksessa. The Abyss Surrounds Us oli myös ensimmäinen tämän haasteen kirja, jonka Liberté on lukenut ennen minua, ja niinpä oli mielenkiintoista lähteä lukemaan tietäen jo, mitä hän oli kirjasta sanonut.

Cas on viettänyt elämänsä kasvattaen Reckoner-petoja, jotka suojelevat laivoja Uutta Tyyntämerta vainoavilta merirosvoilta. Kun Cas pääsee 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin laivan ja pedon matkaan, pitäisi kyseessä olla rento rutiinikeikka, mutta ongelmat alkavat heti sataman jäätyä näkyvistä ja huipentuvat merirosvojen hyökkäykseen. Tuloksena Cas vangitaan ja viedään merirosvojen laivalle. Nämä ovat jotenkin onnistuneet saamaan käsiinsä Reckonerin poikasen ja tahtovat Casin kasvattavan sen itselleen, mutta eivät suojelijaksi vaan hyökkääjäksi. Vartijakseen Cas saa erikoisen Swiftin, jolla on tarina takanaan itselläänkin.

The Abyss Surrounds Us on nopeatahtinen seikkailukirja, joka ei jumita yksityiskohdissa ja etenee vauhdilla. Juoni on hyvin ja huolellisesti suunniteltu, ja kaikki sen käänteet palvelevat seuraajiaan. Tällä erinomaisella ominaisuudella on kuitenkin kääntöpuoli, joka on myös toinen kirjan suurista heikkouksista: siirtymät ovat välillä niin nopeita, ettei niistä meinaa pysyä perässä. Luovan kirjoittamisen perusperiaate "näytä, älä kerro" on esikoiskirjailijalta vielä hieman hakusessa, ja monet elementit jäävät lukijalle vajaiksi, kun niiden yli pyyhitään kahdella kertovalla lauseella sen sijaan, että lukijan annettaisiin kokea ne itse, näyttämällä. Toisaalta, yksittäisissä kohtauksissa näyttäminen onnistuu monesti todella hyvin, ja niistä jää erittäin eläviä mielikuvia. Skrutskie vain tarvitsee hieman lisää harjotusta ja vaativamman kustannustoimittajan.

Toinen kirjan heikkous on Cas. Hän tuntuu usein enemmän kertojanääneltä kuin päähenkilöltä. Cas herää eloon puhuessaan Reckonereista, mutta muuten hän on melko mitäänsanomaton hahmo. Swift sen sijaan on ihana ja huomattavasti kiinnostavampi monipuolisine taustatarinoineen. Jopa kirjan pahis, merirosvokapteeni Santa Elena, saa jonkin verran syvyyttä hahmoonsa vaikka pääasiassa pahis onkin. Cas kuitenkin pysyy melko mauttomana läpi kirjan. Se hahmoista täytyy kuitenkin yleisenä plussana sanoa, että etnistä diversiteettiä tästä kirjasta ei puutu mm. Casin ollessa kiinalais-amerikkalainen ja Santa Elenan tummaihoinen, ja tämä on aina ilahduttavaa.

Hyvin suunnitellun juonen lisäksi erinomaista kirjassa on sen moraalinen pohdinta. Hahmot joutuvat käymään läpi elämänvalintojaan ja moraalisia valmiuksiaan useassa otteessa, ja se on kiehtovaa. Usein joudutaan jäämään ns. harmaalle alueelle, mikä on nuortenkirjoissa melko harvinaista ja oli siis erittäin tervetullut piirre tässä kirjassa.

Toinen loistavasti käsitelty asia on Casin ja Swiftin romanssi. Sitä rakennetaan huolella ja otetaan huomioon heidän välisensä valtasuhde niin, ettei heitä pakoteta Tukholma-syndroomalta maistuvaan vartija ja vanki -asetelmaan. Romanssikaan ei ole nuortenkirjoille tyypillinen halki, poikki ja pinoon - tyyppinen osa juonta, vaan sitä todella kehitellään hiljakseen (viemättä kuitenkaan liiaksi huomiota itse seikkailujuonelta) ja sen ratkaisukin jää odottamattomaksi. Skrutskiella on siis selvästi avaimet taskussaan erinomaisten ihmissuhteiden kirjoittamiseen.

Lopuksi täytyy vielä sanoa, että rakastin kuvauksia Casin uintiretkistä ja merestä. Meri on minulle tärkeä, vapautta edustava luonnonvoima, ja uiminen yksi niistä harvoista urheilulajeista, joista pidän, joten tunsin olevani kuin kotona Reckonerien kanssa Uudessa Tyynessämeressä.

Kolme ja puoli tähteä

Neljä kohtaa HelMetin 2018 -haasteesta!

Kelvollinen ryöstötarina: Heist Society

Ally Carter: Heist Society. Orchard Books, 2011. S. 332

Poimin Heist Societyn mukaani sillä eräällä kirjastoretkellä, kun ei pitänyt lainata mitään. Jotenkin jännästi kuitenkin kävi niin, että näin sanan "heist" kirjan nimessä ja olin heti myyty. Olen heikkona hyville ryöstötarinoille, se myönnettäköön. Katsokaa vain arviotani vaikkapa Six of Crowsista.

15-vuotias Kat on kävellyt ulos rikollissukunsa elämäntavasta ja tahtoo aloittaa normaalin elämän. Hänen yrityksensä hankkia kelvollinen koulutus katkeaa kuitenkin lyhyeen, kun hänet potkitaan pois koulusta rikkeestä, jota hän ei tehnyt, ja syykin sille selviää pian: Katin isä on pulassa. Hänen epäillään varastaneen maailman vaarallisimman miehen henkilökohtaisista kokoelmista viisi taulua, ja jos taulut eivät palaudu omistajalleen kahden viikon kuluessa, on Katin isä mennyttä. Isä vakuuttaa syyttömyyttään, ja niinpä Katille jää yksi vaihtoehto: selvittää, kuka taulut todella varasti, ja varastaa ne takaisin.

Tuntuu, että Heist Societyn jokaista positiivista asiaa seuraa aina mutta. Kirja on ehdottomasti nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta ei lainkaan niin mukaansatempaava ja kiehtova kuin kunnon ryöstötarinan pitäisi olla. Kirjan pääryöstö on jännittävä ja hienosti toteutettu, mutta siihen pääsemisessä vetkutellaan liikaa. Kirjan hahmojen kaarti on hauska, mutta kaikki hahmot ovat melko yksipuolisia ja päähenkilö on todella mitäänsanomaton.

En edes oikein tiedä, mitä muuta sanoisin. Koko kirja on niin keskiverto, ettei siitä tunnu riittävän asiaa edes muutaman kappaleen arvioon. Kirjalla on hetkensä, etenkin loppupuolella, kun suureen ryöstöön valmistaudutaan ja sitä toteutetaan, mutta enimmäkseen siinä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Vähän niinkuin kansitaidekin: ihan kiva kuva, mutta ei anna kovin korkeita odotuksia kirjan laadusta.

Mielenkiintoisinta Heist Societyssa lienee sen maailmanrakennus, joka on huolellista, ja rikollispiirien tarustoa on sidottu kiinnostavasti mukaan kirjan juoneen. Sen sijaan taustatarina jää heikoksi: esimerkiksi siihen, miten Kat hankki hienostokoulupaikkansa, viitataan kyllä moneen kertaan, mutta varsinaisesti sitä ei selitetä, ja tämä ärsytti minua. Jos taas plussia mietitään, niin kirjan pakollinen romanssiosuus on hoidettu hyvin hienovaraisesti eikä se vie huomiota itse juonelta.

Kolme tähteä

Kaksi kohtaa HelMetin 2018-haasteesta

Satu, romaani, klassikko: Stardust

Neil Gaiman: Stardust. Headline Book Publishing, 1999. S. 243

Tässäpä kirja, jonka olin jo unohtanut (melkein) lukeneeni. Lainasin Stardustin kesällä kuultuani hyviä asioita sen elokuvaversiosta jo vuosia, mutta koska olen enemmän kirjaihmisiä (ja varsinkin kirja-kuuluu-lukea-ensin ihmisiä), otin sen kirjastosta mukaani paperisena enkä dvd:nä. Uusin sen viidesti, ja viimeisinä päivinä ennen pakollista palautusta yritin saada kaiken luettua. Jäin 40 sivua tavoitteesta. Tänään kirjastossa muistin äkkiä kirjan jääneen kesken, ja onnekseni se oli hyllyssä, joten saatoin lukea sen loppuun siinä samassa, joutumatta uuteen viiden lainan kierteeseen. Tämä kirja siis lasketaan vielä vuoden 2017 kirjoihin, sillä palautin sen kesken jääneenä 27.12.

Tristran Thorne Wallin kylästä lupaa rakastamalleen Victoria-neidolle hakea tälle tähden, jonka he näkevät putoavan muurin toiselle puolelle. Muuri erottaa toisistaan tavallisen maailman ja haltioiden maailman, ja ylitettyään rajan Tristran joutuu mitä epätodennäköisimpiin seikkailuihin matkallaan kohti pudonnutta tähteä. Hän ei kuitenkaan ole ainut, jota tähden kohtalo kiinnostaa...

Stardust on ensimmäinen Neil Gaimanin kirja, jonka olen saanut luettua kokonaan. Hänen tyylinsä ei ole jotenkin iskenyt minuun siitä huolimatta, että tiedän hänen olevan fantasiapiireissä todella suosittu ja arvostettu kirjailija. Stardustkin meinasi jäädä minulta kesken, ensin alkupäässään ja sitten lopussa, sillä ensin en kerta kaikkiaan saanut otetta kirjan rytmistä, ja sitten olin jo unohtanut että en ollut lukenut sitä loppuun ennen palautusta. Vaikeuksien kautta voittoon! Nyt kirja on luettu, ja pidin siitä monilta osin.

Stardust on kuin satu romaanipituudessa. Sen kerrontatapa ja kieli on vanhahtavaa, ja asioiden kuvaukset ja hahmojen nimet kuin suoraan Grimmin veljeksiltä. Kirjan sadunomainen tunnelma ja tyyli pitää horjumatta kutinsa, mutta mikään lastenkirja tämä ei ole. Esimerkiksi seksiä kuvataan pariinkin otteeseen melko estottomasti.

Myöskin sadun tapaan kirjan hahmot ovat melko yksiulotteisia ja heidän motiivinsa suoraviivaisia. Päähenkilö Tristran on rasittava valittaja joka pitää itseään mukavana heppuna, mutta ei ymmärrä sanaa ei ja kohtelee muita huonosti omien "jalojen" tavoitteidensa vuoksi. Sekä Victoria että Yvaine, tähti jota Tristran lähtee noutamaan, kärsivät Tristranin itsekkyydestä. Yvaine on kiinnostavampi ja sympaattisempi hahmo kuin Tristran, mutta en pitänyt juonikuviosta jossa hänen jo vapauduttuaan tuli uudestaan sitoutua Tristraniin. Tämä esitettiin hänen omana tahtonaan, vaikka samalla sanottiin, että kyseessä oli pakko ja velka.

Kirjan sivujuonissa seikkailee joukko Stormholdin prinssejä ja ikiaikainen noita. Prinssit olivat ehkä lopulta suosikkiseurattaviani tässä kirjassa: he ovat kamalia, mutta äärimmäisen viihdyttäviä. Noita havittelee Yvainen sydäntä, ja hänen juonensa oli mielestäni melko ahdistava, joskin hyvin toteutettu. Kaiken kaikkiaan Stardustin parhaita puolia on sivujuonien ja pääjuonen yhteen kietoutuminen, se miten kaikki lopulta liittyy kaikkeen eikä mikään aiempi teko jää vaille merkitystä myöhemmissä vaiheissa tarinaa. Erityisesti jälkijättöisesti lukemani viimeiset 40 sivua olivat yhtä pyhää juonenkäännettä. Vaikken siis niin välittänytkään kirjan hahmoista, enkä ollut samaa mieltä kaikista juonellisista ratkaisuista, täytyy Gaimanille antaa krediittiä erittäin tarkasta ja onnistuneesta juonikuvioiden suunnittelusta ja toteutuksesta. Myös haltiamaailma, jossa suurin osa kirjasta tapahtuu, on kiehtova ja olisin mielelläni lukenut siitä lisääkin.

Kolme ja puoli tähteä