Huhheijaa. Nyt on sitten tämäkin urakka ohi. (Älkää edes ajatelko kirjoittavanne kommentteihin, että on jo syyskuu. Tiedän sen vallan mainiosti.) Koeviikko ja syysloma ovat onneksi tulossa ja ylppärit tältä erää lähes jo ohi, joten uskon saavani aikataulua kiinni lähiaikoina - varsinkin kun kaksi seuraavaa kirjaa, elokuu ja syyskuu, eivät ole erityisen pitkiä. Myös mitä lähemmäs tulemme nykyaikaa, sitä helppolukuisemmiksi kirjat muuttuvat. Mutta. Pariisin Notre-Damen pariin.
Kun sain kirjan käsiini heinäkuussa, lähetin Libertélle viestin, jossa oli kuva kirjasta ja sanat: "Kevyttä kesälukemista..." Pariisin Notre-Dame on siis 523 sivua pitkä ja muutenkin isohko kirja, jonka lukeminen on melkoinen työ. Ei silti mitään verrattuna Faustiin.
Kirja alkaa vauhdikkaasti ja mielenkiintoisesti. Kertojan tyyli on ihastuttavan ironinen ja asiasta eksyvä. Sittemmin jälkimmäinen alkaa ärsyttää, kun asiat eivät etene, koska kertoja unohtuu kuvailemaan hyyyvin pikkutarkasti jotain ihmistä tai rakennusta tai muuta vastaavaa, mutta alussa se on ihan suloista ja jopa tarpeen. Tapahtumat ja henkilöt esitellään yksityiskohtaisesti, aina, ja kertoja puhuttelee lukijaa runsaasti koko kirjan ajan.
Jos lukija selviytyy kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta, on loppu kirja paljon kiinnostavampaa ja nopeatempoisempaa luettavaa. Silloin juoni todella etenee (lähes) koko ajan ja tapahtumat ovat kiinnostavia.
Ensimmäisen kolmanneksen ongelma on juuri Hugon tarve kuvailla lukijalle mahdollisimman tarkasti joka ikinen yksityiskohta, jota hänen teoksensa edes sivuaa. Tämä osuus käsittää hyvin pitkän ja vaikeaselkoisen luvun Notre-Damen tuomiokirkon arkkitehtuurista (jonka jaksoin vielä lukea) sekä heti perään sitäkin pidemmän ja ääääärimmäisen pitkäveteisen luvun Pariisin kaupungista, siis mitä osia siinä on, mitä eri osissa on, miltä tämä kaikki näyttää, sekä tietenkin kaupungin historian. En yleensä ikinä hypi kirjoista mitään yli, niin ei kerta kaikkiaan mielestäni voi tehdä, mutta tässä tapauksessa jopa minä taivuin periaatteistani. Yritin, mutta en pystynyt. Silmäilin siis luvun loppuun (siihen kuului yhteenveto kuvailluista asioista. Pelkkä yhteenveto oli kuusi sivua pitkä.) ja siirryin eteenpäin. Näiden lisäksi ensimmäinen kolmannes sisältää pitkälliset kuvaukset arkkidiakooni Claude Frollosta ja Quasimodosta, jotka ovat kyllä kiinnostavat, mutta varsinkin Quasimodon kuvaus on myös todella raivostuttava.
Miksi Quasimodoa kuvaava luku sai minut nyhtämään hiuksia päästäni syvästi turhautuneena? No, kuten lukija varmasti tietää, kellonsoittaja on epämuodostunut: kyttyräselkä, toinen jalka toista lyhyempi, vain yksi silmä... näiden lisäksi tämä kirjan alkuperäinen Quasimodo on myös kuuro eikä puhu juurikaan (ei siksi, ettei osaisi, vaan koska häntä ei huvita. Eihän hän kuitenkaan kuulisi vastauksia.) On helppo nähdä Hugon olevan aikakautensa uhri, sillä hän kirjoittaa Quasimodon olevan kuin eläin, villi, ei lähes lainkaan ihmisen kaltainen, kukaan ei pysty hallitsemaan häntä arkkidiakoonia lukuunottamatta, kykenemätön inhimilliseen kanssakäymiseen tai ymmärtämään muiden ihmisten elämää tai haluja... pieni musta sielunkäppyrä piilossa jossain epämuodostuneen ruumiin kätköissä... siis tyhmä ja paha. Tämä suututtaa minua, koska on eri asia kuvata jonkun henkilön olevan tällainen, ja kuvata hänen olevan tällainen sen takia, että hän on ulkoisesti ruma ja epämuodostunnut. Hugo siis esittää, että Quasimodon "pahuus" ja kaikki muu ultimaalinen sielullinen huonous tulee hänen ulkonäkönsä kaupanpäällisinä, eikä millään muulla asialla ole ollut tähän vaikutusta tai että hänellä olisi edes mahdollisuutta olla hyvä ja älykäs, vaikka hän on ruma. Ei. Kaunis ihminen on hyvä ja sosiaalisesti kykenevä, ruma on itse piru ja älytön ja typerä. Arrgh!!! Varsinkin, kun myöhemmästä kerronnasta käy aivan hyvin ilmi, ettei Quasimodo ole lainkaan tyhmä eikä myöskään mitenkään perustavanlaatuisesti ilkeä.
Arkkidiakooni Frollo veljineen ovat sangen kiinnostavia hahmoja ja heillä on varsin jännittäviä edesottamuksia... Febus on raivostuttava, mutta ei silti mitään verrattuna Esmeraldaan. Tyttö on aluksi herttainen, mutta puolen välin jälkeen hänestä tulee tyhmä tyttö potenssiin sata. Varsinkin viimeisten viidenkymmenen sivun aikana halusin vain repiä kirjan kappaleiksi helpottaakseni suurta turhautumistani Esmeraldaan. Pierre Gringoire oli mahtava! Hänestä oikeasti pidin tosi paljon! Älä siis lannistu, vaikka Gringoire ensimmäisillä sivuilla vaikuttaakin hieman turhantärkeältä. Hänen lisäkseen symppasin Quasimodoa ja Jehan Frolloa (aina välillä). Rotankolon nainen oli erikoinen, mutta kiinnostava.
Kirjan juoni on tavallaan ihan hyvä. Kyllä sitä jaksaa seurata. Sujuvaa kerrontaa vain katkovat jo mainitut kuvailukohdat, mikä on sääli. Loppu on myös aika outo. Tuntuu kuin Hugolla olisi ollut sama ongelma kuin Annan nuoruusvuosissa Dianalla: "Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, ettei hän juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä." Kokonaisuudessaan Pariisin Notre-Dame on siis hyvin erikoinen kirja. Se ei ole huono, vaikka toisinaan tylsä, eikä sitä hirveästi huvita noudattaa mitään kirjallisuuden normeja. Siitä oppii paljon Pariisin historiasta ja erilaisista tieteistä ja taiteista. Aivan luettavissa, ja suosittelen etenkin jos kiinnostaa, mitä on Disneyn Notre-Damen kellonsoittajan pohjalla. Siellä on aika järkyttävä, hyvin erilainen ja todellakin lapsille sopimaton tarina.
Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame. WSOY, 2000. S. 523. Alkuperäisteos julkaistu ranskaksi nimellä Notre-Dame de Paris vuonna 1831.
Mitähän muuta? "Elokuussa" edessä lisää ranskalaista: Rouva Bovary.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti