Kirjastoreissun sadonkorjuu

Italian kirjoitusten jälkeen päästin itseni kirjastoon ilman valvontaa ja huonostihan siinä kävi. Molemmat lainat olivat kuitenkin sellaisia, joita olin jo tovin katsellut, joten ehkä se on lieventävä asianhaara.

"Teinikauhu" -sanalla ei ole ainakaan minun korvissani erityisen positiivinen kaiku. Se kuulostaa joltain pinnalliselta ja typerältä, mille ei kannata uhrata aikaansa. Tein kuitenkin poikkeuksen Undeadin kohdalla, sillä sen ulkoinen olemus oli houkutteleva ja takakansitekstin perusteella kirja kuulosti viihdyttävältä. En onneksi joutunut pettymään. Harmi kun kansikuvassa ei näy sivujen reunusten punainen väri! Efekti on todella makea ja se ensimmäisenä kiinnittikin huomioni tässä kirjassa.

Bobby on palaamassa luokkansa kanssa laskettelumatkalta Skotlannista, kun he pysähtyvät tienvarsikahvilaan evästauolle. Bussiin jäävät vain kuski, Bobby sekä luokan kapinallinen Smitty. Sakean lumipyryn läpi sisälläolijat eivät näe, mitä ulkona tapahtuu, kun bussin kylkeen tömähtää jokin ja kohta tuulilasia vasten paiskautuu käsi. Todella huolestuttaviksi asiat käyvät, kun eräs heidän luokkatovereistaan juoksee kiljuen bussille...

Pidän hirveästi Bobbysta. Hänellä on todella terveellinen jalat maassa -asenne, joka pitää lukijankin järjissään ja turhautumasta kirjan muihin hahmoihin. Muut henkilöt ovat koululuokan arkkityyppejä, joille onneksi kehittyy loppukirjasta hiukan syvällisempiä piirteitä. Pissisten johtaja Alice, kapinallinen Smitty ja kiusattu-nörtti Peter ovat kukin omalla tavallaan hyvin sympaattisia, joskin eniten sympatiani menevät Smittylle. Hänen päättömät tempauksensa jaksoivat ilahduttaa minua läpi kirjan.

Undeadin juoni on monilta osin ennalta-arvattava, joskin muistaakseni lopussa oli jokin yllättävä käänne. Kirjassa on myös hieman liian monta täpärää pelastumista - olisin ehkä kaivannut vielä yhden uhrin uskottavuuden takia. Onneksi nämä tekijät jäävät vauhdikkaan toiminnan, nopeiden käänteiden ja mahtavan huumorin jalkoihin siinä määrin, että kirjasta on helppo pitää ja sen henkilöiden selviytymisen puolesta jännittää.

Teinikauhukirjaksi Undead ei ollut lainkaan niin typerä kuin se olisi voinut olla, lähinnä Bobbyn ja nopeasti edistyvän juonen takia. Minua kuitenkin hieman häiritsi, että kirjailija a) tuntui tiedostavan, että hänen kirjaansa pidettäisiin genren vuoksi typeränä ja b) yrittävän vähän liikaa tehdäkseen seikkailustaan syvällisemmän. Bobbyn isään liittyvät jutut olisi mielestäni voinut karsia pois lähes kokonaan ja antaa lukijan vain viihtyä seikkailun parissa. Sen sijaan tykkäsin Bobbyn kaksoisidentiteetin ongelmista ja hänen äitiinsä liittyvistä kuvioista.

Sain selville, että kirjalle on myös jatko-osa. Sen nimi on Unfed. Tietenkin minun oli heti pakko varata se kirjastosta.

Kolme ja puoli tähteä.
Kirsty McKay: Undead. Chicken House, 2011. S. 249.

Korkea puoliso on jatkoa syksyllä lukemalleni Tähystäjäneidolle, jonka sain Libertéltä ensimmäisenä Toisen hyllyn aarteet -kirjana. Olin erittäin tyytyväinen tähän suomalaisen trilogian toiseen osaan.

Amaya on kotiutunut Khalkoksen saarelle ja pannut käytiin kokonaisen muutosten ja modernisointien sarjan. Hänen omassa elämässäänkin tapahtuu muutoksia: hän on raskaana, odottaa kruununperillistä. Kuitenkin Amayan välit hallitsijaperheen muihin jäseniin, ensimmäiseen naiseen Lilyanaan ja toiseen poikaan Radkoon, ovat kireät eivätkä lapsen synnyttyä ainakaan parane...

Amaya kärsii edelleen ärsyttävästä hyväuskoisuudesta ja sinisilmäisyydestä. Vaikka hänen alulle panemansa muutokset ovat kaikki hyviä, en ymmärrä miten hän ei tajua, että toistelemalla "meillä Sarmatiassa tehdään näin" hän vain hankkii itselleen vihollisia! Huoh. Miroslav sen sijaan ärsytti minua lähes aspergerisen Hristo Kiril -intoilunsa kanssa ja vanhanaikaisine naiskäsityksineen. Ja oikeastaan melkein kaikki hahmot ärsyttivät minua jossain vaiheessa. Samuil on kauhean kiva ja Mirtasta tykkään myös. Harmi että he ovat niin pienissä rooleissa...

Tämä kirja ei, kaikeksi onneksi, enää kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, mikä vaivasi ensimmäisen osan alkupuolta. Juoni on kiinnostava ja vauhdikas, joskin itse olisin karsinut kertojanäkökulmia. Kirjassa on yllättäviäkin käänteitä ja se on nopealukuinen. Kaiken kaikkiaan Korkea puoliso on edeltäjäänsä parempi ja hyvin toimiva kokonaisuus hankalista henkilöistään huolimatta.

Kolme ja puoli tähteä
Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Korkea puoliso. Karisto, 2012. S. 263.