Lastenkirjoista au pairin asiantuntemuksella

Olen varmasti lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin minään aiempana vuonna elämässäni, mutta suurin osa niistä on laskematta ja kirjaamatta. Kuuden kuukauden aikana Englannissa luin määrättömän monta lastenkirjaa, monia niistä lähes päivittäin. Minun olisi mahdotonta, enkä edes jaksaisi, kirjoittaa niistä kaikista erikseen, mutta tässä postauksessa ajattelin puhua hyvistä ja huonoista lastenkirjoista ja mainita muutaman esimerkin nimeltä.

Muistan omasta lapsuudestani auton muotoisen kirja, jossa perhe meni lomamatkalle. Kirjaan kuului nappula, josta sai painaa joka sivun jälkeen, ja siitä kuului tööttäysääni. Tiesin, etteivät vanhempani pitäneet kirjasta, mutta en tuolloin ymmärtänyt, miksi. Voin edelleenkin vain arvailla, oliko ärsytyksen aihe ääninappula, huono tarina, karmea kuvitus vai jokin näiden yhdistelmä, mutta nykyään ymmärrän paremmin. Lapset pitävät monista sellaisista asioista, jotka kiristävät aikuisen hermoja.

Hyvän lastenkirjan olennaisin kriteeri on, että se miellyttää sekä lasta että aikuista. Kun lapsen suosikkikirja on jokin, mitä aikuinen yrittää sitkeästi piilottaa kirjapinon pohjalle (myönnän syyllistyneeni tähän), yhteisistä lukuhetkistä ei tule kovin mukavia. Itse nautin eniten sellaisista lastenkirjoista, joissa on kaunis, käsin piirretty kuvitus. Niitä sivuja jaksan katsoa ja lukea vaikka kuinka monta kertaa. Jos kuvitukseen liittyy vielä hyvä tarina, kaikki on kohdallaan. Yleensä myös lapselta riittää mielenkiintoa yksityiskohtaisia piirroksia kohtaan ja tarina pitää otteessaan, kun on jotain, mihin sen voi ankkuroida. Tällaisena kirjana mieleeni jäi Steve Smallmanin ja Cee Biscoen Gruff the Grump.

En ole itse suuri lyriikan, enkä varsinkaan lastenrunouden ystävä, joten runomuotoon kirjoitetut kirjat eivät ole suosikkejani. Tämänkin voi kuitenkin tehdä hyvin, etenkin jo edellämainitulla kauniilla kuvituksella varustettuna. Puolelleen minut voittivat esimerkiksi Jeanne Willisin ja Garry Parsonsin There's an Ouch in my Pouch ja Debi Gliorin Kulta pieni. Kuitenkin, jos tarina on huono eikä kuvissakaan ole kehumista, niin runomuoto ei sitä pelasta.





















Kevään ärsyttävin kirja -tittelin saa helpolla Minnie: Let's Have a Tea Party! Kyseessä on Disney Juniorin Mickey Mouse Clubhousen ympärille rakentuvan tuoteperheen edustaja. Kirjan värit ovat niin kirkkaat, että silmiin sattuu, kuvat ovat tuskastuttavan tietokoneella tehtyjä, tarinasta ei ole mihinkään, ja siinä on useampi hermoja raastava ääninappi, joita lasten on tarkoitus painaa kesken tarinan. Luin samassa formaatissa myös Frozen ja Tuomas Veturi -aiheiset kirjat, mutta ne eivät olleet näin kamalia. Tätä kirjaa ei tullut ikävä.

Loppuun haluan vielä mainita jotain hyvää. Pääsin myös lukemaan erään oman lapsuusaikaisen suosikkini: Miinan ja Manun jouluaatto. Nostalgia pelasti silloin, kun tarina ei ollut loppuun saakka hiottu timantti :D Vanhempi lapsista erikseen pyysi iltasaduksi juuri tätä kirjaa, ja minusta oli ihanaa päästä jakamaan oma lapsuuden kokemukseni hänen kanssaan. Pidin Miinasta ja Manusta hirveän paljon lapsena, eikä se vieläkään huono ollut.

Näillä kaikilla lukemillani lastenkirjoilla pääsen myös kuittaamaan joitain kohtia HelMetin kirjahaasteista.