Robin Talley: Life We Tell Ourselves. MIRAInk, 2015. S. 368Tämä kirja oli alun perin Libertén bongaama, ja valitsin sen vasta myöhemmin itselleni osana Chrystalin syntymäpäivälahjaa minulle. Alun perin olin kirjasta jokseenkin kiinnostunut, mutta en erityisesti innoissani. Lukemisen myötä ajatukseni kuitenkin muuttuivat, ja tässä on taas kirja, joka on niin tärkeä.
Vuonna 1959 Yhdysvaltain Virginiassa Sarah Dunbar ja hänen pikkusiskonsa Ruth aloittavat ennen valkoisille varatussa Jefferson Highssa kahdeksan muun mustan oppilaan kanssa. He ovat ensimmäiset rodullistetut Jeffersonin oppilaat ikinä, ja kouluvuosi alkaa vasta tammikuussa, sillä mustien oppilaiden sisään ottamista on vastustettu niin voimakkaasti. Sarah joutuu tekemään ryhmätyötä yhdessä kaupungin pahimman segregaation kannattajan tyttären kanssa, ja he molemmat joutuvat arvioimaan uudelleen arvojaan ja uskomuksiaan.
Lies We Tell Ourselves on uskomaton kirja. Se on hyvin kirjoitettu ja siinä on hieno tarina, mutta ennen kaikkea se on silmiä avaava. Järkytyin toistuvasti valkoisten oppilaiden julmuudesta: miten joku voi vihata toista ihmistä niin paljon vain hänen ihonvärinsä takia! Sarahia ja hänen ystäviään kiusataan, tai ennemminkin kidutetaan, koko ajan. He eivät saa olla hetkeäkään rauhassa, ja heidän pitää iltapäivisin paeta koulun sivuovesta odottavaan autoon, ettei heitä tapettaisi heti jalkakäytävälle päästyään. Henkilökunta väheksyy heidän älykkyyttään, ja luokkansa huiput sijoitetaan alkeiskursseille. Tämä kirja tekee yksityiskohtaisuudessaan sen, mihin yksikään historian oppitunti ei ole pystynyt, eli kuvaa segregaatiota brutaalisti mutta todenmukaisesti, ja vie viestinsä perille.
Kirja on intersektionaalista feminismiä parhaillaan, sillä siinä ei keskitytä vain yhden alistetun ryhmän ongelmiin, vaan molemmat päähenkilöt ovat HLBT+. Tämä tuo tietenkin juoneen vielä aivan uuden vaaran aspektin, sillä vuonna 1959 saman sukupuolen välistä rakkautta ei katsottu hyvällä - saati sitten valkoisen ja mustan tytön välillä! Minusta on hienoa että Talley on uskaltanut tarttua kirjassaan moneen vaikeaan ja polttavaan aiheeseen, ja on vienyt projektinsa läpi onnistuneesti.
Jälkisanoissa Talley kertoo tehneensä paljon taustatutkimusta 50-luvun rotuerottelun lopettamisesta, ja tietenkin ensimmäisistä valkoisissa kouluissa aloittaneista sankarinuorista. Sarah puhuu paljon siitä, kuinka hän kokee, ettei hänellä itsellään ei ole niinkään väliä - hän on vain elintärkeä osa yhteistä asiaa. Ongelmallista tästä tietenkin tekee sen, ettei Talley itse ole musta, sillä hänellä ei ole todellista validiteettia puhua mustan yhteisön sisäisistä konflikteista yhteisen asian suhteen. Mikään kirja ei ole virheetön.
Mietin lukiessani paljon myös sitä, kuinka vähän näistä tapahtumista lopulta on aikaa, ja kuinka nämä taistelut eivät vieläkään ole lopussa. Mustan väestön asema Yhdysvalloissa on edelleen huono, heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja sekä rakenteellista että arkipäiväistä rasisimia. Vaikka ketään ei (toivottavasti) enää haukuta joka aamu n-sanalla koko koulun voimin, ovat nämä tunteet yhä olemassa. On pelottavaa ja surullista, että asiat tuntuvat muuttuvan vain pinnallisesti.
Viisi tähteä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti