Mainitsinko jo, miten suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä? Ai, enkö? No, minä suorastaan säteilen itsetyytyväisyyttä! Olen saanut klassikkoaikataulun kiinni, vaikka luulin, etten saisi sitä ikinä kiinni ja joutuisin istumaan joulukuun viimeiset päivät lukemassa maanisesti klassikkoja! Mutta tässä sitä vain ollaan, pari viikkoa marraskuuhun ja minulla on viimein aikaa lukea jotain muutakin kuin klassikoita. Elämä on hieno asia.
Tykkäsin Mrs. Dallowaystä paljon. Minulla ei ollut ennen juurikaan kokemusta tajunnanvirtakirjallisuudesta tai yhdenpäivänromaaneista, mutta ainakin tämä oli hyvä ensikosketus. Clarissa Dalloway pitää illalla kutsut, hänen vanha ystävänsä Peter Walsh palaa viiden vuoden jälkeen Intiasta ja heidän molempien elämät kohtaavat lyhyesti sodan jälkeen mielenterveysongelmista kärsivän Septimus Warren Smithin ja hänen vaimonsa kanssa. Näiden kolmen päälinjan lisäksi Woolf käyttää runsaasti muitakin kertojanäkökulmia, jotka vaihtuvat sulavasti henkilöiden kohdatessa toisensa tai kuullessa päivää rytmittävien Big Benin lyöntien kaikuvan Lontoon kaduilla. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua hurjan paljon ja henkilöihin tutustuu syvemmin kuin olisin ikinä uskonut mahdolliseksi.
Samoin kuin Wilde, Woolf käyttää kappalejakoja miten mielii: kappaleiden pituudet vaihtelevat puolesta rivistä kahteen sivuun. Lukujakoa ei ole, eli kirja on yksi pitkä kokonaisuus, ja tekstin tyyli on hyvin intensiivinen. Tämä tekee lopettamisen vaikeaksi, mikä on toisinaan mukavaa mutta hyvää lopetuskohtaa etsiessä toki ärsyttävää. Kirja edistyy nopeasti ja kieli on erittäin ymmärettävää, joten lukukokemus kokonaisuudessaan on varsin miellyttävä. Hahmojen tarinat ovat kiinnostavat - toisinaan Warren Smithit tuntuivat hieman irrallisilta, mutta lopulta hekin taisivat löytää paikkansa tarinassa.
Mrs. Dalloway on todella viehättävä ajankuva ja Lontoon kuvaus. Kaupunki elää koko ajan mukana hahmojen tarinoissa, se on läsnä ja todellinen. Woolf ei hetkeksikään unohda ympäristöjä, joissa hänen hahmonsa liikkuvat, ja kaikki peilautuu takaisin, eli kaikella, mitä tapahtuu ja mitä näkyy, on merkitystä. Löysää ei siis ole, mikä on todella virkistävää.
Teoksessa on todella kiinnostavaa pohdintaa rakkaudesta. Rakkaudesta aviopuolisojen välillä, rakkaudesta samaa sukupuolta olevien henkilöiden välillä, vanhasta rakkaudesta, uudesta rakastumisesta... jos aihe kiinnostaa, tutustu. Woolf käsittelee eri näkökulmia rakkauteen uteliaana ja pohdiskellen, ei lainkaan tuomitsevasti. Hän oli todellakin aikaansa edellä. (Ja osasi käyttää sanaa rakkaus sen oikeassa merkityksessä!)
Vieläköhän jotain sanoisin? Mrs. Dalloway ei tehnyt minuun samanlaista kaikennielevää vaikutusta kuin Dorian Gray, mutta se oli kiinnostava ja viehättävä ja luulen että palaan senkin pariin vielä. Siinä on kuitenkin erilainen vetovoima kuin Dorian Grayssä; kun toinen oli häiritsevä ja ravisteleva, niin tämä oli lämmin ja lempeästi pohdiskeleva.
Samaan aikaan kun lainasin Mrs. Dallowayn, lainasin myös Michael Cunninghamin teoksen Tunnit, joka on siis tribuutti Virginia Woolfille. Woolf esiintyy kirjan henkilönä ja kirjoittaa paraikaa Mrs. Dallowaytä, joten asetelma on minusta äärimmäisen kiehtova! :) Odotan innolla pääseväni lukemaan sitä. Muistan myös kirjallisen ilmaisun opettajani suositelleen tätä kirjaa.
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, Seven -pokkarit, 2011. S. 277. Samanniminen alkuperäisteos julkaistu vuonna 1925.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti