Hurraa! Olen jo melkein siedettävässä aikataulussa! Ensinnäkin pitää kiittää Libertéä siitä, että hän kielsi minua lukemasta Dickensin 800-sivuista David Copperfieldiä, sillä jos siihen olisin tarttunut, en varmastikaan olisi vielä sitä lukenut. Toisekseen aion paljastaa teille kunnianhimoisen suunnitelmani, jonka ensimmäisen askeleen sain siis tänään toteutetuksi. Laadin suunnitelman eilen illalla:
1. Lue Rouva Bovary loppuun tänä viikonloppuna.
2. Aloita Dorian Grayn muotokuva mahdollisimma pikaisesti (kuitenkaan läksyjen tekemistä unohtamatta). Lue se loppuun viimeistään syyslomaviikon aikana.
3. Syyslomaviikon jälkeen lokakuuta on vielä jäljellä kaksi viikkoa, joten kun hankit lokakuun klassikon Mrs. Dallowayn ajoissa, voit aloittaa sen heti Dorian Grayn muotokuvan loputtua, ja näin luet lokakuussa lokakuun kirjaa! Voitto! (Ja koska Mrs. Dalloway ei ole kovin pitkä, tadaa, voit jopa saada sen luettua saman kuun aikana.)
En usko, että suunnitelmasta tulisi mitään ilman syyslomaa, joten olen hyvin kiitollinen sen olemassaolosta ja kohtuullisen varma, että pystyn myös toteuttamaan suunnitelmani. Klassikkohaaste hymyilee jälleen!
Siirtyäksemme kuitenkin varsinaisesti asiaan, sain Rouva Bovaryn luettua melko tarkkaan puoli tuntia sitten. Halusin heti kirjoittaa siitä juhliakseni hieman.
Pidin kovasti kirjan nopeasta temposta ja helppolukuisuudesta. Se edistyi vauhdilla, tapahtumista ei turhia jaariteltu. Realismille tyypilliseen tapaan kuvailu tosin oli pitkällistä ja erittäin yksityiskohtaista, mutta siitä selvisi ehjin nahoin. Toisinaan jouduin lukemaan pari kertaa peräkkäin jonkin osuuden saadakseni oikeasti kattavan yleiskuvan enkä vain yksityiskohtien tulvaa, mutta tämä ei ollut jatkuvasti toistuvaa. Aivan alussa kirjassa on minäkertoja, mikä on vähän hassua, koska sittemmin se jää täysin taka-alalle ja kertojasta tulee kaikkitietävä, kun hän vain jää seuraamaan Charlesin elämää, vaikkei itse olekaan siinä enää mukana (minä-hahmossa) kerrassaan millään lailla.
Flaubertin luomat hahmot ovat realistisia, joskin suuri osa heistä on myös hyvin vastenmielisiä, mutta tämä ajatushan kuuluu naturalsimiin eli inhorealismiin mitä suurimmassa määrin. Itse pidin Charlesista kovasti, hän on niin sympaattinen ja hyväätarkoittava. Emmaa tavallaan ymmärsin - aina välillä, en suinkaan koko aikaa - mutta hyvin monesti hän raastoi hermojani typeryydellään. Kauppias Lheureux vasta hermojani raastoikin, ja tietysti Emma siinä sivussa, kun hän lankesi kauppiaan asettamiin ansoihin. Idiootti! Myöskään apteekkari Homais ei hypellyt kiintymykseni kukkuloilla, mutta pidin hänestä silti jollain hassulla tavalla, sillä hän edustaa kaikkien tuntemaa ihmistyyppiä, jonka kanssa on vain selviydyttävä, vaikka he aika ajoin ovatkin uskomattoman hankalia. Pikku Berthe sai täydet sympatiani. Lisäksi pidin kovasti monista sivuhahmoista, kuten Hippolytestä ja leskirouva Lefrancoisista.
Ärsyynnyin suuresti Flaubertin tekstissään viljelemiin vanhanaikaisiin, yksipuolisiin, pelkistäviin ja stereotyyppisiin käsityksiin naisista, jotka tietenkin kaiken lisäksi henkilöityivät Emmassa. Tajuan, että 1800 -luvulla naisen asema oli toinen ja nämä käsitykset edustavat vallalla ollutta ajattelutapaa, mutta ne raivostuttavat minua silti. Jaksan myös toistuvasti ihmetellä vanhoissa kirjoissa yleistä tapaa käyttää "rakkaus" sanaa synonyymina halulle - tai niin se minulle ainakin näyttäytyy. Todella usein joku sanoo: "Minä rakastan sinua" tai "Minä rakastan häntä", vaikkei edes tuntisi kyseessä olevaa henkilöä lainkaan tai vaikka muuten hänen käytöksestään on selvää, että kyse on vain seksuaalisesta halusta. Tämä nousi erityisesti esiin Rouva Bovaryssa, aviorikoksesta kun se kertoo. Minun käsitykseni mukaan rakkaus ja halu ovat kaksi täysin eri asiaa, ja minusta ihmistä, jonka on vain joskus nähnyt, ei voi rakastaa. En voi ymmärtää, mistä tämä tapa käyttää rakkautta niin sanoakseni kevytmielisesti nousee, mutta siellä se eittämättä on. Tähän liittyen hämmästelen kovasti myös Emmankin harjoittamaa tapaa kysellä: "Rakastatko minua? Rakastathan sinä minua? Sano että rakastat!" Mielestäni toistuva tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu kovin vaateliaalta ja ärsyttävältä.
Suomennoksista sen verran, että itse luin Anna-Maija Viitasen suomennoksen, kun taas Liberté luki Eino Palolan vanhemman suomennoksen. Molemmat ovat täysin ymmärrettävää ja helposti seurattavaa kieltä, ja meillä oli hauskaa vertaillessamme suomentajien sanavalintoja ja käännöstapoja. Jos sinulla on siis mahdollisuus jakaa teoksen lukeminen jonkun kanssa, suosittelen valitsemaan eri suomennokset, sillä niiden kanssa pelaaminen on kiinnostavaa.
Tässä päällimmäiset ajatukseni. Pitäisiköhän vielä jotain sanoa...? Rouva Bovary oli varsin kiinnostava kokemus. Se oli erilainen kuin mikään klassikkohaasteessa aiemmin lukemani kirja, vaikka kauhukseni totesinkin, että se on jo kolmas ranskalainen kirja, jonka olen lukenut haasteen aikana (aiempien ollessa tietenkin Clèvesin ruhtinatar ja Pariisin Notre-Dame) ja jotain pelottavan samanlaista näissä kaikissa kirjoissa kyllä on. Etenkin Clèvesin ruhtinattaressa ja Rouva Bovaryssa. Mikä ranskalaisia oikein vaivaa? Pakko vielä mainita, että Liberté luki oman painoksensa takakannesta Flaubertin tarkoittaneen teoksensa viestiksi sen, että kaikkinainen onnen tavoittelu elämässä on täysin turhaa. Tämä huvittaa minua suuresti, sitäkin enemmän koska tämä hänen käsityksensä kyllä välittyy kirjasta.
Voisin tavallaan jopa suositella Rouva Bovarya. Ainakin jos haluatte lukea jotain erikoista.
Gustave Flaubert: Rouva Bovary. WSOY, 2005. S. 364. Alkuperäisteos on julkaistu ranskaksi nimellä Madame Bovary vuonna 1856.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti