Mitä kuuluu, Simon? Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson, Robin Wasserman: Tales from the Shadowhunter Academy. Walker Books, 2016. S. 652

Tales from the Shadowhunter Academy perustuu samanlaiseen konseptiin kuin The Bane Chronicles. Se koostuu siis joukosta erillisiä tarinoita, ja kaikki tarinat on aiemmin julkaistu yksittäisinä e-kirjoina. Painettu, yksissä kansissa oleva versio ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta sitä ei alkanut näkyä Suomen kirjakaupoissa siitä huolimatta. Niinpä alkusyksyn Tukholman-reissulla ostin sen ja aika monta muutakin kirjaa.

Muistin virkistykseksi on hyvä todeta, että City of Heavenly Firen loppupuolella Simon Lewis ensin menettää kaikki muistonsa varjometsästäjistä ja varjomaailmasta, mutta hänet haetaan lopussa takaisin. Hänen muistojaan yritetään palauttaa kehnolla menestyksellä, ja lopputulema on, että jos Simon haluaa muistonsa takaisin, hänen on juotava muutoksen maljasta ja tultava varjometsästäjäksi itse. Shadowhunter Academyn uudelleenavautuminen on jo näköpiirissä, joten Simonista tulee yksi sen ensimmäisistä oppilaista, ja tämän kirjan kymmenen tarinaa kertovat hänen ajastaan tässä perinteikkäässä oppilaitoksessa. Tarinat ovat järjestyksessä seuraavat:

1. Welcome to Shadowhunter Academy
2. The Lost Herondale
3. The Whitechapel Fiend
4. Nothing but Shadows
5. The Evil We Love
6. Pale Kings and Princes
7. Bitter of Tongue
8. The Fiery Trial
9. Born to Endless Night
10. Angles Twice Descending

Minulla on sellainen taipumus, että odotan Cassandra Claren kirjoilta aina vähemmän kuin mitä saan. Se on toki siinä mielessä hauskaa, että saan yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämänkin kirjan kanssa: olin jälleen unohtanut, miten paljon Claren huumori vetoaa minuun, ja olin ehdottomasti unohtanut (tai ehkä en ollut ikinä tiennytkään) miten samastuttava Simon on. Hän on kömpelö citynörtti, ja kun hänet pistetään samaan joukkoon atleettisten nuorten kanssa ja oletetaan punnertavan, ratsastavan, miekkailevan tai melko lailla tekevän mitään muuta kuin makaavan epätoivoisena maassa, tulokset ovat juuri niin katastrofaaliset kuin voi odottaakin. Ymmärsin Simonia niin hyvin. Meistä kömpelöistä citynörteistä ei tule sulavia varjometsästäjiä käden käänteessä.

Simon on siis kaikkien tarinoiden yhdistävä tekijä ja näkökulmahenkilö, ja suurimmassa osassa tarinoista esiintyy myös hänen kämppiksensä George, sekä heidän ystävänsä ja vihamiehensä Shadowhunter Academyssa. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suinkaan keskity näiden nuorten elämään, vaan monessa Simon kuulee tarinan varjometsästäjien historiasta, tai muut tutut henkilöt tulevat etualalle, mikä muodostaa suurimman osan novellista Simonin toimiessa vain kehyskertomuksena. Kuulemme esimerkiksi Viiltäjä-Jackistä, Tessa Grayn pojasta Jamesista, Helen ja Mark Blackthornista ja heidän vanhemmistaan, Malecista, sekä Valentinen Piiristä ja Michael Waylandista. Kokonaisuutena tämä kirja toimii minusta huomattavasti paremmin kuin The Bane Chronicles, sillä tässä kaikki tarinat pitävät yllä mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Jonkin verran toistoa joka tarinan alussa väistämättä tulee, sillä ne on kirjoitettu itsenäisiksi novelleiksi, ja niinpä jokaisen alussa pitää mainita, että George on Simonin kämppis. Toistoa ei kuitenkaan ole ärsyttävyyteen asti.

Ihailen sitä, miten moneen eri kiinnostavaan aiheeseen niin varjometsästäjien historiassa kuin nykypäivässä kirja onnistuu pureutumaan. Siinä käsitellään erityisen paljon varjometsästäjien ennakkoluuloja alamaailmalaisia ja maallikkoja kohtaan, ja Simon tekee osaltaan merkittävää työtä näiden ennakkoluulojen kitkemiseksi. Häntä ei voi kuin ihailla. Simonin koulutus Shadowhunter Academyssa kestää kaksi vuotta, ja näiden kahden vuoden aikana myös kehitystä on nähtävissä niin Simonissa kuin muissakin oppilaissa ja vanhoissa, rakkaissa hahmoissa.

Uusista hahmoista erityisesti sydäntäni lähelle pääsi George, ja vanhoista uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa löytyi erityisesti Catarina Lossiin. Muut uudet hahmot, kuten Jon, Beatriz ja Julie, jäävät eittämättä hiukan yksipuolisiksi. Olisin toivonut, että Helen Blackthorn olisi saanut enemmän sivutilaa, enkä olisi kaivannut aivan niin paljon Simonin ja Isabellen will they won't they -säätöä, mutta ymmärrän että Isabelle on Simonin kannalta tärkeämpi hahmo kuin Helen. Ja vaikka tämä arvio on jo pitkä kuin nälkävuosi, niin tärkeiden hahmojen tiimoilta on vielä sanottava, että minulla on hyvin ristiriitaisia tunteita viimeisen tarinan lopusta. Toisaalta ymmärrän ratkaisun draaman näkökulmasta; olisin varmaan tehnyt itse samoin. Toisaalta se SATTUI ja oli KAMALAA, eikä siinä ehkä juoneen perustuvien todisteiden näkökulmasta ollut kovin paljon järkeä. Tämän hilpeän kryptisen ajatuksen kanssa jätän teidät tänään. Hyvää uutta vuotta!

Neljä tähteä

#Queer52: As I Descended

Robin Talley: As I Descended. MIRA Ink, 2016. S. 370.

Robin Talleyn aikaisemmat kirjat What We Left Behind ja Lies We Tell Ourselves olenkin jo lukenut ja arvostellut, joten odotin mielenkiinnolla mitä As I Descended toisi tullessaan. Tiesin kyseessä olevan HLBT+ teemainen mukaelma Macbethista, ja tiesin sen sijoittuvan sisäoppilaitokseen, ja näillä erinomaisilla eväillä varustettua kirjaa oli hauska lähteä lukemaan.

Vanhaan etelävaltiolaiseen kartanoon rakennetun sisäoppilaitoksen lukion seniorit käyvät keskenään raakaa kilpailua arvosanoista, menestyksestä ja erityisesti Kingsley Prize -stipendistä. Koulun kultatytöllä Delilahilla on stipendi käytännössä jo taskussaan, mutta yhdessä Stanfordiin tahtovat Lily ja Maria eivät ole vielä valmiita luovuttamaan: Marian on saatava stipendi keinolla millä hyvänsä. Viettäessään iltaa Ouija-laudan äärellä Lily, Maria ja Brandon tulevat vapauttaneeksi liudan aaveita koulunsa ylle ja Marian muistot vanhasta lastenhoitajastaan ja tämän tarinoista alkavat vaivata häntä. Pian tytöt saavat huomata, että aaveista voi olla stipdenikilvassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aloitin As I Desdencedin muutamaa päivää ennen Halloweenia, ja se oli todellakin täydellinen Halloween-kirja. Aaveita, murhia ja kaulan ympärillä hitaasti kiristyvä hirttosilmukka - 'tis the season! Hyytävän tunnelmansa ja raskaiden aiheidensa takia kirja on tosin melko rankkaa luettavaa, mutta perustuuhan se yhteen Shakespearen tunnetuimmista tragedioista. Mitä muutakaan voi odottaa.

Kirjassa on paljon erilaista diversiteettiä ja representaatiota. Löytyy tyttörakkautta, löytyy poikarakkautta, löytyy vammaisuutta ja ei-valkoisuutta. Koska kirjan juoni kuitenkin perustuu Macbethiin, suurin osa näistä hahmoista päätyy kuolleeksi ennen kirjan viimeisiä sivuja, ja se on hyvä ottaa huomioon kirjaa aloittaessaan. Tämä kirja ei ole niille, jotka ovat kyllästyneet siihen, että homohahmot aina kuolevat. Muutoin hahmoista ei ole paljon sanottavaa - monet heistä olisivat voineet olla monipuolisempia. Se olisi tehnyt heistä mielenkiintoisempia ja samastuttavampia, sillä minun oli vaikea sympatiseerata oikeastaan kenenkään muun kuin Matheon kanssa. Myöskään Marian ja Lilyn suhde ei saa ansaitsemaansa syvyyttä, vaan tuntuu jäävän pintapuoliseksi lukijan vakuutteluksi ennemminkin kuin tosirakkaudeksi.

Mukaelmana kirja oli mielestäni mielenkiintoinen ja varsin onnistunut, joskin tästä löytyy eriäviä mielipiteitä niiltä, joilla on syvempi suhde lähdetekstiin kuin minulla. Itse nautin juonen seuraamisesta ja oli kiinnostavaa nähdä, miten mikäkin käänne oli tässä versiossa toteutettu. Kirja luo hyvin eläviä mielikuvia henkilöistä ja heidän ympäristöistään, ja kuvailu onkin mielestäni järjestään ollut Talleyn vahvuuksia. Tämä ei ole yhtä hyvä kirja kuin Lies We Tell Ourselves, eikä yhtä kyseenalainen kuin What We Left Behind, vaan varsin kelpo peruskirja, johon jäi parantamisen varaa, mutta kyllä sen ihan ilokseen lukee.

Kolme ja puoli tähteä

Toisen hyllyn aarteet: Nukkumatti

Lars Kepler: Nukkumatti. Tammi, 2013. S. 529. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Sandmannen vuonna 2012.

Liberté kirjoittaa: "Sain tämän kirjan lainaksi mutama kesä sitten ja otin sen mukaani vierailulle sukulaisten luo. Pidin kirjasta ainakin silloin ja luin sen lähes yhdeltä istumalta. Minulle jäi elävästi mieleen, kuinka karmea ja pelottavakin kirja ajoittain oli. Annoin Nukkumatin Ereitalle luettavaksi, sillä kriteerinä oli "jotain aikuisempaa" ja ainakaan tämä ei ole teinikirja. Criminal Mindsin ja muiden karmeuksien ystävänä myös arvostan lievää häiriintyneisyyttä. Ereitasta en ole niin varma..."

Pyysin tosiaankin luettavaksi jotain muuta kuin teinihömppää, ja tämän kirjan siis sain. Täytyy sanoa, etten ehkä ollut aivan niin vaikuttunut kuin toivoin olevani.

Talvisena yönä tukholmalaiselta rautatiesillalta löydetään hoipertelemasta mies, joka on julistettu kuolleeksi seitsemän vuotta sitten. Mikael Kohler-Frostia ja hänen siskoaan Feliciaa on pidetty pahamaineisen sarjamurhaaja Jurek Walterin uhrina, mutta Walter on elinikäisessä vankeudessa suljetulla oikeuspsykologisella osastolla, jossa häntä pidetään vahvasti lääkittynä eikä hänelle sallita kontaktia kenenkään kanssa. Komisario Joona Linna on kuitenkin ollut alusta saakka vakuuttunut, että Walterilla oli apulainen, ja Mikaelin ilmestyttyä on selvää, että joku on pitänyt tätä ja Feliciaa hengissä. Mikaelin kunnon perusteella Felicialla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä ja päätetään, että on aika saada Walter puhumaan. Osastolle solutetaan Saga Bauer, tehtävänään selvittää Jurek Walterin aikeet ja pysyä salassa - edes oikeuspsykologisen osaston henkilökunta ei tiedä hänen olevan poliisi.

Jos juoni kuulostaa tuon perusteella monisyiseltä ja hankalalta, niin en edes päässyt vielä esittelemään kaikkia näkökulmahahmoja: Mikaelin, Joonan, Jurekin ja Sagan lisäksi kirjassa ovat merkittävissä osissa oikeuspsykologisen osaston virkaatekevä ylilääkäri sekä Mikaelin ja Felician isä. Mielestäni kirja olisi pärjännyt vähemmillä näkökulmahahmoilla, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä ja epäsamastuttavia lurjuksia, joita kohtaan minulla ei ole sympatiaa, eivätkä heidän häiriintyneen mielensä kammottavat ajatukset kiinnosta minua. En myöskään kokenut suurta yhteyttä poliiseihin, kuten Joona Linnaan tai Saga Baueriin, sillä toisaalta heidän elämänsä eivät saaneet minusta riittävästi huomiota, ja toisaalta huomio kiinnitettiin epäkiinnostaviin seikkoihin, kuten heidän rakkauselämäänsä. Voi olla, että Joonan ja Sagan parisuhteet olisivat kiinnostaneet minua enemmän, jos olisin lukenut aiemmat Joona Linnan elämästä kertovat kirjat, mutta itsenäiseksi tituleeratussa kirjassa ne olivat minusta tarpeettomia yksityiskohtia.

Henkilöt eivät siis ole tämän kirjan vahvuus, vaikka he kannattelevatkin melko monimutkaista juonta varsin kiitettävästi. Sen sijaan kirjan vahvuus on tunnelma. Keplerit luovat selkäpiitä karmivan sarjamurhaajatunnelman erinomaisesti heti ensi sivuilta, ja pitävät sitä yllä läpi kirjan. Toki lukijalle suodaan hengähdystauko silloin tällöin, mutta uhka on koko ajan läsnä. Oikeastaan karmeus kärsii lähinnä niissä kohdissa, joissa keskitytään liikaa erinäisten henkilöiden vastenmielisiin perversioihin tai muihin asioihin, jotka vievät huomion jännityksestä inhoon ja halveksuntaan. Sen lisäksi, että nämä osuudet tekevät hallaa kirjan tunnelmalle, en ole lainkaan vakuuttunut, että ne ovat erityisen tarpeellisia juonen kannalta.

Perversioihin ja tarpeettomiin yksityiskohtiin liittyen täytyy mainita yhdestä asiasta erityisesti: kirjassa puhutaan aivan liikaa naisten nänneistä. Nännit ovat normaali osa ihmisen anatomiaa, kaikilla on ne, mutta tämä kirja fiksautuu niihin todella kummallisesti ja aivan liikaa. Lisäksi kaikki hahmot, joiden nänneistä tässä kirjassa jauhetaan (eli kaikki naishahmot) ovat tietenkin satumaisen kauniita. Kaikkien naishahmojen ei tarvitsisi olla aina supermallien näköisiä, eikä heidän nänneissään sittenkään ole mitään niin ihmeellistä että se vaatisi erityistä mainintaa missään kohdin kirjaa, etenkin kun kyseessä on dekkari eikä eroottinen romaani.

Kirja etenee nopeasti huomattavasta pituudestaan huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja mukana on suhteellisen helppo pysyä. Dialogi on mielestäni järjestään kömpelöä ja huonosti kirjoitettua, ja ylipäätään kirjoitustyylistä välittyi tunnelma, että näitä kirjoja tuotetaan liukuhihnalta kiinnittämättä kauheasti huomiota kirjallisiin ansioihin. Kaikesta tämän arvion negatiivisuudesta huolimatta en kuitenkaan suinkaan inhonnut tätä kirjaa, mielestäni siinä vain oli paljon parannettavaa. Lajissan - siis kauhun suuntaan taipuvana dekkarina - se oli aivan kelvollinen.

Kaksi ja puoli tähteä

Yksi kohta HelMetin 2016 -haasteesta.

Liberté sai luettavakseen Boy Meets Boyn ja hänen arvionsa on luettavissa täällä.

Odottamattoman ilahduttava: Love Is the Drug

Alaya Dawn Johnson: Love Is the Drug. Arthur A. Levine Books, 2014. S. 335

Joulut on nyt jouluiltu ja muitakin henkisiä esteitä selvitetty, ja on aika palata kirja-arvioiden pariin. Vuotta on enää muutama päivä jäljellä ja kirjoja vielä arvioimatta enemmän kuin yhden käden sormia, eli joulukuun blogimaraton venyy tänäkin vuonna tammikuun puolelle. Pitemmittä puheitta lienee siis paras mennä asiaan: Poimin tämän kirjan kesällä kirjastosta sen kornista nimestä huolimatta, sillä takakansiteksti oli mielenkiintoinen. En kuitenkaan odottanut suuria, ja tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti.

Emily Birdillä on täydellinen elämä, johon kuuluu täydellinen poikaystävä, täydellinen Ivy League -tulevaisuus, ja vanhempiensa täydellisenä tyttärenä oleminen. Ainut Birdin elämän pintaan säröjä nakertava tekijä on hänen ystävänsä Coffee, kemianero ja koulun huumediileri. Eräänä iltana riideltyään Coffeen kanssa jotain tapahtuu, ja Bird herää kymmenen päivää myöhemmin sairaalasta muistamatta riidan jälkeisestä ajasta mitään. Samalla maailma on ajautunut kaaokseen uuden, v-influenssaksi kutsutun viruksen levittyä tappavaa vauhtia lähes kaikkialle. Valtion palkka-agentit eivät jätä Birdiä rauhaan, ja hän alkaa epäillä tietävänsä jotain, mikä voisi olla tuhoisaa USA:n hallitukselle. Ainut ongelma on, ettei hän muista sitä.

Love Is the Drug imaisee lukijan mukaansa heti alusta odottamattomalla voimalla. Oletin kirjan olevan keskinkertainen teinidystopia/seikkailu/romanssi, mutta se olikin niin paljon enemmän. Lähes kaikki kirjan hahmot ovat amerikanafrikkalaisia tai muita ei-valkoisia, mikä on upeaa. Rotukysymysten ohella kirjassa käsitellään ymmärtävällä otteella myös luokkeroja ja Birdin erittäin vaikeaa ja monimutkaista suhdetta vanhempiinsa, erityisesti äitiinsä. Kaikki nämä kietoutuvat yhteen luomaan Birdin elämän, joka nopeasti tuntuu omalta. Päähenkilöt ovat moniulotteisia ja hyvin rakennettuja hahmoja, ja myös muutamat sivuhenkilöt ovat saaneet ansaittua huomiota. Kirjan pahis olisi ehkä kaivannut hieman enemmän luonteenpiirteitä sen ohella, että hän on paha, mutta toisaalta hän oli niitä hahmoja, jotka ovat niin vastenmielisiä että heitä rakastaa vihata.

Kirjan juoni on nopeatempoinen ja vaatii lukijalta tarkkaavaista seuraamista. Bird ja Coffee operoivat pitkälti hallitusjuonien ja salaliittoteorioiden maailmassa, ja niinpä varsinaisten action-kohtausten sijaan heidän eri löytöihinsä tulee keskittyä pysyäkseen perässä juonen liikkeistä. Se kävi ainakin toisinaan minulle hieman hankalaksi, mutta lopulta iso kuva hahmottui aivan riittävän hyvin. Kirjassa asetettu skenaario on myös hyvin aidon tuntuinen: biologisen sodankäynnin takia vapautunut vaarallinen virus, karanteenit, rokotteet, salailu ja bioterrorismin uhka eivät tuntuneet millään lailla kaukaa haetuilta. Mielenkiintoni pysyi yllä koko kirjan ajan, ja oli hauskaa nähdä, miten kaikki lopulta liittyi toisiinsa.

Tämä kirja oli ehdottomasti syksyn yllättäjä. Sekä sen juoni että toteutus olivat paljon paremmat kuin etukäteen odotin, ja arvostin erinomaisesti tehtyä ei-valkoista (sekä hieman myös ei-heteroa!) representaatiota.

Neljä tähteä.

#Queer52: Adaptation

Malinda Lo: Adaptation. Hodder Children's Books, 2014 (ensipainos 2012). S. 415

Useamman valituksentäyteisen arvion jälkeen pääsen viimeinkin kirjoittamaan kirjasta, josta oikeasti pidin todella paljon!

Reese ja David ovat matkalla kotiin väittelyturnauksesta, kun kaikki lennot lakkautetaan: linnut ovat tulleet hulluiksi ja lentäneet useiden koneiden moottoreihin aiheuttaen vakavia onnettomuuksia. Vuokra-autolla kotiin ajaminenkin käy kuitenkin vaikeaksi, kun teitä on suljettu käytöstä - ja etenkin siinä vaiheessa, kun he yöllä kolaroivat keskellä Nevadan aavikkoa. Herätessään syrjäisessä sotilassairaalassa kummallakaan ei ole juuri mitään muistikuvia kolarista tai sen ja heräämisen välisestä ajasta, mutta Reesen ja Davidin päästyä kotiin käy nopeasti selväksi, ettei kaikki heidän kehoissaan ole kuin ennen. Hämmennyksen lisäämiseksi Reese tutustuu hurmaavaan Amberiin, ja joutuu päätähuimaavan romanssin pyörteisiin, vaikka edelleen selvittelee tunteitaan myös Davidia kohtaan.

Biseksuaalinen päähenkilö! Amerikankiinalainen sivuhenkilö! Alieneita! Salaliittoteorioita! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Adaptationista löytyy näitä kaikkia, ja erinomaisella tavalla toteutettuna. Romanssi ja hahmojen tunne-elämä tasapainottavat hyvin tapahtumasta toiseen syöksyvää juonta, jonka parissa ei kirjan pituudesta huolimatta tule kertaakaan tylsää, eikä ennalta-arvattavuuskaan juuri vaivaa Lon tekstiä. Hänen otteensa avaruusolentoihin oli mielestäni kiinnostava ja raikas, eikä heistä paljastettu liikaa kerralla, vaan kirjan jälkeenkin he jäivät vielä vaivaamaan mieltä. Uudenlaiselle avaruusolioteorialle vastapainon tuottaa vanhat, varmasti suomalaisillekin tutut salaliittoteoriat Area 51:sta ja USA:n hallituksen hämäräperäisistä hankkeista siellä, joita Lo myös hyödyntää ja istuttaa tarinaansa kekseliäästi.

En yleensä ole kolmiodraamojen ystävä, mutta tätä kolmiodraamaa parantavat kaksi seikkaa: 1) tytön vaihtoehtoina on tyttö ja poika perinteisen kaksi poikaa -asetelman sijaan, ja 2) perinteisen kaksi poikaa -asetelman ärsyttävää nokittelua ei ole lainkaan, sillä Amber ja David eivät tunne toisiaan. Niinpä se ei oikeastaan tunnu kolmiodraamalta ollenkaan. Reesen pohdintaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja suhteen kehittymistä Amberin kanssa kuvataan kauniisti ja aidosti, kuitenkaan väheksymättä tai tekemättä olemattomiksi hänen tunteitaan Davidia kohtaan, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Adaptation on jännittävä, ilahduttava ja kaikin puolin mielenkiintoinen kirja jota on vaikea laskea käsistään. Olen myös juuri aloittanut sen jatko-osan, Inheritance, jonka varasin kirjastosta heti kun sain ensimmäisen kirjan loppuun.

Viisi tähteä.

#Queer52: The Chaos

Nalo Hopkinson: The Chaos. McElderry Books, 2012. S. 241.

En edes tiedä mistä aloittaa. Nimi kertoo tästä kirjasta kaiken tarpeellisen.

Scotch elää kaksoiselämää yhtäältä koulun suosittuna tanssitähtenä ja toisaalta vanhempiensa kilttinä tyttönä. Hänellä on myös salaisuuksia: hänen ihollaan kasvaa musta, läikykäs ja tahmea ihottuma, johon mikään ei tunnu auttavan, ja hän näkee omituisia hevosenpääolentoja, joita kukaan muu ei näe. Vanhempien lähtiessä muutamaksi päiväksi pois kaupungista Scotchin isoveli pyytää hänet mukaansa baariin, missä Kaaos alkaa: baarin lavan alta leviää hehkuva kupla, jota Scotch haastaaa veljensä koskemaan. Tämä katoaa, Kaaos valtaa maailman ja äkkiä Scotch on pahemmassa pulassa kuin hän osasi ikinä odottaa.

Tämä on ehdottomasti absurdein ja surrealistisin kirja, jonka olen ikinä lukenut, mutta ei hyvällä tavalla. Scotch on aika rasittava päähenkilö ja häneen samastuminen on vaikeaa. Juoni vaikuttaa ensin suhteellisen normaalilta fantasiakirjan juonelta, kunnes Kaaos käynnistyy ja kaikki muuttuu todella omituiseksi ja sekavaksi. Minulla ei ole edes sanoja sille, miten totaalisen outoa kaikki tässä kirjassa tapahtuva on - olen muiden arvioista ymmärtänyt, että jos tietäisi jotain jamaikalaisesta kansantarusta, kirjasta voisi saada irti enemmän. Sellaisenaan mitään ei selitetä, ja niin lukija kuin Scotchkin on totaalisessa hämmennyksen tilassa läpi kirjan. Lopulta kaikki myös ratkeaa aivan kummallisen yksinkertaisesti, eikä mikään ongelma ehkä lopulta ollutkaan ongelma. Juonen osalta tätä kirjaa ei kannata edes yrittää ymmärtää.

On The Chaoksessa hyvääkin. Se sisältää mielenkiintoista pohdintaa rodusta ja ihonväristä (Scotchin isä on valkoinen jamaikalainen ja äiti kanadanafrikkalainen, mikä jättää Scotchin väliinputoaja-asemaan), siinä on HLBT+ hahmoja (tosin vain sivuosissa, mikä saa minut kyseenalaistamaan kirjan aseman tässä haasteessa) joista yksi myös istuu pyörätuolissa. Valitettavasti yksikään hahmo ei ole kovin moniulotteinen ja heidän kehityksensä kärsii juonen omituisuudesta. Kirjassa on siis hyvä yritys tuoda esiin ajankohtaisia intersektionaalisen feminismin aiheita, mutta kaiken muun toteutuksen ollessa niin kömpelöä jää tälle vähän huomiota.

En voi sanoa suosittelevani tätä kirjaa. Se jätti oloni täysin pöllämystyneeksi ja ihmettelemään, mitä juuri luin.

Yksi ja puoli tähteä

#Queer52: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe

Benjamin Alire Sáenz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe. Simon & Schuster, 2012. S. 359.

Jos The Miseducation of Cameron Post pudotti odotukseni kolmannen kerroksen ikkunasta, niin tämä pudotti ne ainakin kymmenennen kerroksen ikkunasta.

Kuumana kesäpäivänä vuonna -87 Aristotle Mendoza tapaa uima-altaalla Dante Quintanan. Tästä alkaa erikoinen mutta luja ystävyys vihaisen nuoren miehen ja taiteilijasielun välillä. Siinä missä Arin veli on vankilassa, eikä hänen isänsä koskaan puhu sodasta, on Danten perhe onnellinen ja funktionaalinen. Heidän maailmojensa kohdatessa Ari saa oppia, että rakkautta on monenlaista, ja että joskus muutkin kuin hän ovat oikeassa.

Tässä on todellakin toinen kirja, jolta odotin niin paljon ja josta niin kovin halusin pitää. Ari ja Dantea on ylistetty HLBT+ kirjallisuuspiireissä maasta taivaisiin, se on voittanut lukuisia palkintoja (muiden muassa Lambda Literary Awardin, Stonewall Book Awardin ja Michael L. Printz Awardin), enkä ole kenenkään koskaan kuullut sanovan siitä poikkipuolista sanaa. Lisäksi rakastan kirjan kantta. Se on niin kaunis. On tuskallista, kun sisältö ei yllä kansitaiteen tasolle.

Saan siis olla ensimmäinen tuntemani ihminen, jolla on poikkipuolista sanottavaa Ari ja Dantesta. Suoraan sanottuna kirja oli mielestäni tylsä. Koko kolmen ja puolensadan sivun aika tapahtuu suunnilleen neljä asiaa, ja muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia. Koska Ari on vihainen nuori mies, muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia siitä, miten vaikeaa hänen elämänsä on ja miten kaikki ovat häntä vastaan (ei muuten pidä paikkaansa). Arin elämä ei tokikaan ole täydellistä, mutta sen sijaan että hän opettelisi kommunikoimaan vanhempiensa kanssa, hän vain hautoo vihaansa sisällään, ja sen lukeminen on uuvuttavaa, eikä minulla ole aikaa eikä energiaa sellaiselle. Ari ja Danteen tarttuminen oli aina raskasta, sillä tiesin jo etukäteen, että tulossa on vain samaa vanhaa. Koko kirja pyörii muutaman asian ympärillä: Danten, vankilassa olevan veljen, ja Arin hankalan isäsuhteen. Missään näistä asioista ei myöskään päästä minnekään ennen aivan loppua, ja niinpä koko kolme ja puolisataa sivua ovat samojen asioiden pyörittelyä hieman eri sanakääntein.

Ari muistutti minua paljon Siepparin ruispellossa päähenkilöstä Holdenista. Sama valittajan asenne. Arin arvoa hahmona Holdenin yläpuolelle nostaa se, ettei hän ole valkoinen, eikä hetero (myös ei-valkoiset ei-heteropojat saavat siis olla ylistetyn kirjallisuuden rasittavia tähtiä), mutta minun kärsivällisyyttäni hän venytti yhtä lailla. Ja onhan hänellä, kuten Holdenillakin hetkensä; ei koko kirja suinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Se ei kuitenkaan myöskään ollut lainkaan niin hyvä kuin odotin.

Yllätyksekseni pidin todella paljon kirjan lopusta. Se oli niin hyvä, että melkein päätinkin haluta ostaa kirjan omakseni kaikesta huolimatta. Hyvä loppu ei kuitenkaan anteeksianna edeltävää kolmeasataa sivua hampaiden kiristelyä, eli pelkän lopun takia tätä ei kannata lukea. Sen sijaan, jos teinipoika-angsti 80-luvulta on sinun juttusi, tai jostakin käsittämättömästä syystä et inhonnut Holden Caulfieldiä sielusi syvimmistä sopukoista saakka, pidät varmaan tästäkin. Ehkä se olikin vain liian TaidettaTM minun makuuni.

Kaksi tähteä.

Sentään tämä kirja kuittasi paitsi kohtansa #Queer52-haasteesta, myös kohdan HelMetin 2017-haasteesta.