Liberté kirjoittaa: "Sain tämän kirjan lainaksi mutama kesä sitten ja otin sen mukaani vierailulle sukulaisten luo. Pidin kirjasta ainakin silloin ja luin sen lähes yhdeltä istumalta. Minulle jäi elävästi mieleen, kuinka karmea ja pelottavakin kirja ajoittain oli. Annoin Nukkumatin Ereitalle luettavaksi, sillä kriteerinä oli "jotain aikuisempaa" ja ainakaan tämä ei ole teinikirja. Criminal Mindsin ja muiden karmeuksien ystävänä myös arvostan lievää häiriintyneisyyttä. Ereitasta en ole niin varma..."
Pyysin tosiaankin luettavaksi jotain muuta kuin teinihömppää, ja tämän kirjan siis sain. Täytyy sanoa, etten ehkä ollut aivan niin vaikuttunut kuin toivoin olevani.
Talvisena yönä tukholmalaiselta rautatiesillalta löydetään hoipertelemasta mies, joka on julistettu kuolleeksi seitsemän vuotta sitten. Mikael Kohler-Frostia ja hänen siskoaan Feliciaa on pidetty pahamaineisen sarjamurhaaja Jurek Walterin uhrina, mutta Walter on elinikäisessä vankeudessa suljetulla oikeuspsykologisella osastolla, jossa häntä pidetään vahvasti lääkittynä eikä hänelle sallita kontaktia kenenkään kanssa. Komisario Joona Linna on kuitenkin ollut alusta saakka vakuuttunut, että Walterilla oli apulainen, ja Mikaelin ilmestyttyä on selvää, että joku on pitänyt tätä ja Feliciaa hengissä. Mikaelin kunnon perusteella Felicialla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä ja päätetään, että on aika saada Walter puhumaan. Osastolle solutetaan Saga Bauer, tehtävänään selvittää Jurek Walterin aikeet ja pysyä salassa - edes oikeuspsykologisen osaston henkilökunta ei tiedä hänen olevan poliisi.
Jos juoni kuulostaa tuon perusteella monisyiseltä ja hankalalta, niin en edes päässyt vielä esittelemään kaikkia näkökulmahahmoja: Mikaelin, Joonan, Jurekin ja Sagan lisäksi kirjassa ovat merkittävissä osissa oikeuspsykologisen osaston virkaatekevä ylilääkäri sekä Mikaelin ja Felician isä. Mielestäni kirja olisi pärjännyt vähemmillä näkökulmahahmoilla, sillä suurin osa heistä on vastenmielisiä ja epäsamastuttavia lurjuksia, joita kohtaan minulla ei ole sympatiaa, eivätkä heidän häiriintyneen mielensä kammottavat ajatukset kiinnosta minua. En myöskään kokenut suurta yhteyttä poliiseihin, kuten Joona Linnaan tai Saga Baueriin, sillä toisaalta heidän elämänsä eivät saaneet minusta riittävästi huomiota, ja toisaalta huomio kiinnitettiin epäkiinnostaviin seikkoihin, kuten heidän rakkauselämäänsä. Voi olla, että Joonan ja Sagan parisuhteet olisivat kiinnostaneet minua enemmän, jos olisin lukenut aiemmat Joona Linnan elämästä kertovat kirjat, mutta itsenäiseksi tituleeratussa kirjassa ne olivat minusta tarpeettomia yksityiskohtia.
Henkilöt eivät siis ole tämän kirjan vahvuus, vaikka he kannattelevatkin melko monimutkaista juonta varsin kiitettävästi. Sen sijaan kirjan vahvuus on tunnelma. Keplerit luovat selkäpiitä karmivan sarjamurhaajatunnelman erinomaisesti heti ensi sivuilta, ja pitävät sitä yllä läpi kirjan. Toki lukijalle suodaan hengähdystauko silloin tällöin, mutta uhka on koko ajan läsnä. Oikeastaan karmeus kärsii lähinnä niissä kohdissa, joissa keskitytään liikaa erinäisten henkilöiden vastenmielisiin perversioihin tai muihin asioihin, jotka vievät huomion jännityksestä inhoon ja halveksuntaan. Sen lisäksi, että nämä osuudet tekevät hallaa kirjan tunnelmalle, en ole lainkaan vakuuttunut, että ne ovat erityisen tarpeellisia juonen kannalta.
Perversioihin ja tarpeettomiin yksityiskohtiin liittyen täytyy mainita yhdestä asiasta erityisesti: kirjassa puhutaan aivan liikaa naisten nänneistä. Nännit ovat normaali osa ihmisen anatomiaa, kaikilla on ne, mutta tämä kirja fiksautuu niihin todella kummallisesti ja aivan liikaa. Lisäksi kaikki hahmot, joiden nänneistä tässä kirjassa jauhetaan (eli kaikki naishahmot) ovat tietenkin satumaisen kauniita. Kaikkien naishahmojen ei tarvitsisi olla aina supermallien näköisiä, eikä heidän nänneissään sittenkään ole mitään niin ihmeellistä että se vaatisi erityistä mainintaa missään kohdin kirjaa, etenkin kun kyseessä on dekkari eikä eroottinen romaani.
Kirja etenee nopeasti huomattavasta pituudestaan huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja mukana on suhteellisen helppo pysyä. Dialogi on mielestäni järjestään kömpelöä ja huonosti kirjoitettua, ja ylipäätään kirjoitustyylistä välittyi tunnelma, että näitä kirjoja tuotetaan liukuhihnalta kiinnittämättä kauheasti huomiota kirjallisiin ansioihin. Kaikesta tämän arvion negatiivisuudesta huolimatta en kuitenkaan suinkaan inhonnut tätä kirjaa, mielestäni siinä vain oli paljon parannettavaa. Lajissan - siis kauhun suuntaan taipuvana dekkarina - se oli aivan kelvollinen.
Kaksi ja puoli tähteä
Yksi kohta HelMetin 2016 -haasteesta.
Liberté sai luettavakseen Boy Meets Boyn ja hänen arvionsa on luettavissa täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti