Jos The Miseducation of Cameron Post pudotti odotukseni kolmannen kerroksen ikkunasta, niin tämä pudotti ne ainakin kymmenennen kerroksen ikkunasta.
Kuumana kesäpäivänä vuonna -87 Aristotle Mendoza tapaa uima-altaalla Dante Quintanan. Tästä alkaa erikoinen mutta luja ystävyys vihaisen nuoren miehen ja taiteilijasielun välillä. Siinä missä Arin veli on vankilassa, eikä hänen isänsä koskaan puhu sodasta, on Danten perhe onnellinen ja funktionaalinen. Heidän maailmojensa kohdatessa Ari saa oppia, että rakkautta on monenlaista, ja että joskus muutkin kuin hän ovat oikeassa.
Tässä on todellakin toinen kirja, jolta odotin niin paljon ja josta niin kovin halusin pitää. Ari ja Dantea on ylistetty HLBT+ kirjallisuuspiireissä maasta taivaisiin, se on voittanut lukuisia palkintoja (muiden muassa Lambda Literary Awardin, Stonewall Book Awardin ja Michael L. Printz Awardin), enkä ole kenenkään koskaan kuullut sanovan siitä poikkipuolista sanaa. Lisäksi rakastan kirjan kantta. Se on niin kaunis. On tuskallista, kun sisältö ei yllä kansitaiteen tasolle.
Saan siis olla ensimmäinen tuntemani ihminen, jolla on poikkipuolista sanottavaa Ari ja Dantesta. Suoraan sanottuna kirja oli mielestäni tylsä. Koko kolmen ja puolensadan sivun aika tapahtuu suunnilleen neljä asiaa, ja muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia. Koska Ari on vihainen nuori mies, muu osa kirjasta on Arin sisäistä monologia siitä, miten vaikeaa hänen elämänsä on ja miten kaikki ovat häntä vastaan (ei muuten pidä paikkaansa). Arin elämä ei tokikaan ole täydellistä, mutta sen sijaan että hän opettelisi kommunikoimaan vanhempiensa kanssa, hän vain hautoo vihaansa sisällään, ja sen lukeminen on uuvuttavaa, eikä minulla ole aikaa eikä energiaa sellaiselle. Ari ja Danteen tarttuminen oli aina raskasta, sillä tiesin jo etukäteen, että tulossa on vain samaa vanhaa. Koko kirja pyörii muutaman asian ympärillä: Danten, vankilassa olevan veljen, ja Arin hankalan isäsuhteen. Missään näistä asioista ei myöskään päästä minnekään ennen aivan loppua, ja niinpä koko kolme ja puolisataa sivua ovat samojen asioiden pyörittelyä hieman eri sanakääntein.
Ari muistutti minua paljon Siepparin ruispellossa päähenkilöstä Holdenista. Sama valittajan asenne. Arin arvoa hahmona Holdenin yläpuolelle nostaa se, ettei hän ole valkoinen, eikä hetero (myös ei-valkoiset ei-heteropojat saavat siis olla ylistetyn kirjallisuuden rasittavia tähtiä), mutta minun kärsivällisyyttäni hän venytti yhtä lailla. Ja onhan hänellä, kuten Holdenillakin hetkensä; ei koko kirja suinkaan ollut pelkkää kärsimystä. Se ei kuitenkaan myöskään ollut lainkaan niin hyvä kuin odotin.
Yllätyksekseni pidin todella paljon kirjan lopusta. Se oli niin hyvä, että melkein päätinkin haluta ostaa kirjan omakseni kaikesta huolimatta. Hyvä loppu ei kuitenkaan anteeksianna edeltävää kolmeasataa sivua hampaiden kiristelyä, eli pelkän lopun takia tätä ei kannata lukea. Sen sijaan, jos teinipoika-angsti 80-luvulta on sinun juttusi, tai jostakin käsittämättömästä syystä et inhonnut Holden Caulfieldiä sielusi syvimmistä sopukoista saakka, pidät varmaan tästäkin. Ehkä se olikin vain liian TaidettaTM minun makuuni.
Kaksi tähteä.
Sentään tämä kirja kuittasi paitsi kohtansa #Queer52-haasteesta, myös kohdan HelMetin 2017-haasteesta.
This only makes me want to read the book more :D Tahdon ärsyyntyä kunnolla
VastaaPoistaHyvä että sun asenne on tässä kohtaa tämä, koska kuulen jo mielessäni miten vaikeaa sulle tulee olemaan, kun on HIDASTA
Poista