Toisen hyllyn aarteet: Tähystäjäneito

Tässä siis ensimmäinen kirja, jonka Liberté halusi minun lukevan omasta hyllystään. Sovimme, että näihin postauksiin kuuluu aina kirjan omistajan alustus, joten tässäpä teille ensin Libertén ajatuksia Annelli Kannon ja Terhi Rannelan kirjasta Tähystäjäneito:

"Yllättävän sujuvaa suomalaista. Tähystäjäneitoon ja sarjan muihinkin osiin on helppo tarttua niiden nopean edistymisen ja kiinnostavien tapahtumien takia. Sezzien on paras lukea ne kuitenkin aika pian, sillä hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta sarja taitaa osua parhaiten vähän nuorempiin."

Tähystäjäneidossa Sarmatian kruununperillinen Amaya lähetetään ensimmäiselle edustusmatkalleen naapurisaarelle Khalkokseen, maan Suuren Isän hautajaisiin. Amayan seuraksi lähtee tiukka ja voimakastahtoinen matroona Krasimira ja paikan päällä heidän oppaakseen annetaan hovin nuori neuvonantaja Miroslav Kostov. Miroslav esittelee naisille saarta ja osallistuu heidän kanssaan hautajaisiin. Amayasta kuitenkin tuntuu kuin kaikki ei olisi kohdallaan, ja kun hän hautajaisten jälkeen tapaa hallitsijaperheen jäsenet, tunne sen kuin voimistuu. Pian hän huomaa, että suunnitelma, jonka vuoksi hän on Khalkoksella, on paljon monimutkaisempi ja epämiellyttävämpi kuin hän olisi osannut aavistaakaan...

Yhdyn täysin Libertén sanoihin. Kirja on todella vauhdikas ja nopeasti etenevä, mutta selkeästi vähän nuoremmille suunnattu. Etenkin minua otti päähän viimeistelemätön kirjoitustyyli; se oli monessa kohdassa lapsellinen ja kerronta keskittyi aivan epäolennaisiin asioihin. Tätä oli paljon varsinkin alussa. Kun juoni sitten pääsi todella käyntiin, kirjaan tuli syvyyttä ja tapahtumiin potkua, myös tyylistä karisi suurin osa ärsyttävyydestä. Kerronnan taso nousee siis tasaisesti loppuun asti.

Osan ärsyttävyydestä aiheutti varmasti Amaya. Hän on lapsellinen ja rasittava, täysin epäuskottava seitsemäntoistavuotias, mutta kasvaa onneksi kirjan edetessä. Ehkä hallitsijahuoneen kasvatin voi ajatella olevan osin pihalla pahasta maailmasta, mutta Amaya ärsytti minua silti, etenkin alussa. Sen sijaan matroona Krasimirasta pidin todella paljon - hänessä oli särmää! Miroslav ei mielestäni ollut mitenkään erityisen töykeä, vaikka takakansi häntä niin kuvaileekin, ja hallitsijaperheiden jäsenien kanssa oli todella päästetty mielikuvitus valloilleen. Siitä plussaa.

Nimistä on sanottava sen verran, että ne ovat aika hankalia. Sarmatiasta tuli minun suussani Samartia ja khalkkideista (Khalkoksen kansalaisista) khalikkeja ja khaldikkeja - en tiedä, ovatko kirjalijat tarkoituksella keksineet suomalaiseen suuhun sopimattomia nimiä vai onko vain minun aivoissani vikaa. Krasimirakaan ei ollut helpoin pala, mutta kaikista eniten minua huvitti Amayan siskon nimi Snezana. Siitä tulee mieleen räkätauti, tyttöparka - nez on ranskaksi nenä ja sneeze englanniksi aivastaa, niistää.

Sarmatian valtiolaivapäällystöllä (rakastan tuota termiä ja heidän valtiosysteeminsä on muutenkin todella kiinnostava) ja ilmeisesti koko Sarmatian kansalla on rasittava tapa pitää itseään roimasti khalkkideja ylempiarvoisina ja parempina aivan kaikessa. Ymmärrän, että tämä on tärkeä osa kirjan jännitteitä, mutta varsinkin alussa se oli todella hämmentävää, sillä ennen kuin tämä seikka ilmeni, puhuttiin paljon Sarmatian ja Khalkoksen ystävyydestä ja keskinäisestä avunannosta. Tuollainen asenne ei nyt kuitenkaan oikein vastaa käsityksiäni ystävyydestä ja avunannosta.

Muun muassa tämä oli kuitenkin eräs hyvin ajankohtainen aihe, jota kirja käsitteli viisaasti. Mitä valtioiden välisessä kaupankäynnissä ja muissa suhteissa todella tapahtuu ja mikä on oikein? Onko parempi sulkea silmänsä ja hyväksyä vai ottaa selvää ja menettää voittoja? Toinen tärkeä teema joka kirjassa nousi esiin oli tyttöjen ja naisten asema ja oikeus koulutukseen miesten veroisena. Tämän käsittely ei ehkä ollut aivan niin sulavaa kuin valtioasioiden, vaan enemmänkin osoittelevaa ja räikeää, mutta yhtä kaikki on hyvä, että sitä käsitellään. Oli myös hauska lukea hihittelevistä ja ujoista sarmatialaispojista:)

Viimeiseksi tämä kirja pani minut pohtimaan fantasian määritelmää. Tällainen teos luokitellaan automaattisesti fantasiaksi, vaikkei siinä ole mitään perinteisen fantasian tunnuspiirteitä, eli yliluonnollista. Ilmeisesti fantasiaksi riittää siis se, että kirja sijoittuu keksittyyn maailmaan, hieman keskiaikaistyyliseen ympäristöön, jossa kuitenkin pätevät kaikki meidän maailmamme lait ja systeemit. Tavallaan ymmärrän sen, mutta järjellä ajateltuna onhan se aika erikoista. En tiedä, onko jatko-osissa yliluonnollisia piirteitä, mutta ainakaan tässä ei vielä ollut. Siksi fantasia -määritelmä ihmetyttää minua.

Kolme tähteä
Terhi Rannela ja Anneli Kanto: Tähystäjäneito. Karisto, 2011. S. 237.

Libertén postaus minun kirjastani on luettavissa täällä.