Uusinnan tarpeessa: Routasisarukset

Routasisaruksien kakkososan Hiekkasotilaat ostin aikoinaan itselleni palkinnoksi siitä, että olin selvinnyt hengissä ensimmäisestä lukioviikosta. Se jäi kuitenkin lukematta, sillä Routasisarukset oli ollut sen verran raskasta luettavaa, että tarvitsin taukoa. Tauko sitten vähän venyi, ja tässä sitä nyt ollaan - Routasisarukset piti lukea uudestaan.

Tästä muistin sentään vähän enemmän kuin Kvanttivarkaasta, mutta tuskin tästäkään tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin suhteellisen yksinkertainen juoni ja selkeät henkilörakenteet, joten sikäli tämä oli helpompaa omaksuttavaa kuin edellinen ensimmäinen osa. Sikäli kuitenkin vaikeampaa, että jostain syystä Lappalainen ja Leinonen eivät harrasta lainkaan huumoria ja lisäksi heidän päähenkilönsä ovat todella raivostuttavia.

Vuonna 2308 vain kourallinen ihmisiä on selvinnyt ekokatastrofista. He asuvat kolmessa kasvatuskeskuksessa Laaksossa, Kehdossa ja Solassa, järjestäytymättömässä kaupungissa Metsässä, järjestäytyneessä kaupungissa Taivaassa ja synnyttäjien yhteisössä Merellä. Syntyvyys on tiukasti kontrolloitua ja lasten kasvattaminen luvan takana. Lähes kaikkien nuorten hedelmällisyys poistetaan. Tällaisessa maailmassa varttuvat kapinnalliset kasvattisisarukset Marras ja Utu, jotka kumpikin vuorollaan hylkäävät elämänsä Laaksossa ja muuttavat Metsään parantaakseen maailmaa ja selvittääkseen itseensä ja syntyperäänsä liittyviä salaisuuksia.

Utu ja Marras vuorottelevat kertojina noin kymmenen luvun pätkissä. Utu on etenkin ensimmäisessä jaksossaan ärsyttävä haikaillessaan koko ajan Marraksen perään - tämä jatkuu jonkin verran myös hänen muissa osissaan, mutta sen rinnalle tulee sentään muutakin. Marras sen sijaan on jaksosta toiseen hermoja raastava kusipää, mutta kuitenkaan häntä ei voi vihata sydämensä kyllyydestä, sillä hänelle annetaan juuri sen verran inhimillisiä piirteitä. Kirjassa on myös muita, paljon vähemmän rasittavia henkilöitä, jotka ovat melko merkittäviä, mutta eivät valitettavasti kertojia.

En voi kertoa juonesta juuri mitään paljastamatta saman tien koko joukkoa asioita, mutta kuten olette varmaan jo päätelleet, kyseessä on dystopia-scifi -kirja. Lisäksi siinä on myös fantasian elementtejä, mikä on yllättävän hyvä yhdistelmä. Juonikuviot ovat toimivia ja tarpeeksi mielenkiintoisia, että kirjan jaksaa lukea päähenkilöiden rasittavuudesta huolimatta. Niistäkin pitää kuitenkin sen verran valittaa, että monessa kohdassa juonenkäänteet ovat naurettavan nopeita, helppoja (tiedättekö, sellaisia sattuipa sopivasti -käänteitä) eikä niitä pohjusteta lainkaan, mikä on mielestäni ehkä pahin rikos. Kaikki juonenkäänteet eivät siis ole tällaisia, mutta huolestuttavan monet kylläkin. Kirjassa on ehkä haettu kerronnan tapaa, jossa tapahtumaketju alkaa yhden hahmon näkökulmasta ja sen lopusta kuullaan toisen hahmon suusta, mutta jos näin on, tavoitteessa on epäonnistuttu melko surkeasti.

Kirjan loppu oli kuitenkin oikeasti hyvä ja minulla onkin suuria toiveita kakkososan suhteen, sillä kertojat vaihtuvat siinä paljon mukavammiksi henkilöiksi. Lappalaisen ja Leinosen luoma tulevaisuuden Euraania ja ylipäätään heidän tulevaisuusvisionsa jaksaa pitää mielenkiintoa yllä kaikkien näiden valittamisenaiheiden keskelläkin, mutta en välttämättä suosittelisi kirjaa. En myöskään voi ymmärtää, millä ansioilla se on päässyt Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja kun takakansiteksti väittää romaanin olevan tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani, älkää uskoko sitä. Ihan luettava, mutta tyylipuhtaudesta aika kaukana.

Kolme tähteä.
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY, 2011. S. 397.