Identiteettiä etsimässä

Tässäpä on nyt kirjoja, joiden lukeminen on todellakin ollut suunnitelmissa jo hyvän aikaa.



Chrystal toi minulle kesällä lainaksi Laini Taylorin kirjan Karou, savun tytär ja siitä saakka se on istunut yöpöydälläni odottamassa sopivaa hetkeä. Nyt löysin sopivan hetken.

Karou on prahalainen taideopiskelija, jolla on hieman erikoinen perhetausta. Hänet on kasvattanut neljä kimeeriä, olentoa, joiden piirteistä osa on ihmisen ja osa erilaisten eläinten. Kimeerit asuvat Toisessa paikassa, ja siellä Karou käy tapaamassa perhettään sekä suorittamassa juoksutytön hommia isähahmolleen Brimstonelle, joka myy toivomuksia ja ostaa hampaita. Karou ei tiedä kimeeriperheensä elämästä juuri mitään, kunnes tutustuu Akivaan, serafiin, ja saa tietää, että hänen perheensä käy sotaa Akivan lajia vastaan... Kimeerien arvoitusten ratketessa myös Karoun omasta menneisyydestä ja henkilöllisyydestä paljastuu mitä erikoisimpia asioita.

Kun avasin kirjan, ensimmäinen ajatukseni oli: "Mikä on tämä fonttikoko?!" Ainakin suomalainen versio on painettu todella isolla fontilla, mutta älä anna sen hämätä itseäsi; vaikka vaikutelmaksi tulee lastenkirjamaisuus, Karou on kuitenkin ihan vakavasti otettava nuorten/nuorten aikuisten kirja. Suomalaisessa painoksessa on kaksi muutakin vikaa: Ensinnäkin irtokannen liepeestä löytyvä "takakansiteksti" on ehkä järkyttävin ja kamalin takakansiteksti takakansitekstien historiassa, johon olen ikinä törmännyt. Se on huonosti kirjoitettu, täynnä epäolennaisuuksia, aivan liian pitkä, siinä on typeriä sanakäänteitä ja kerta kaikkiaan se on aivan kamala. Kolmas suomalaisessa painoksessa minua ärsyttävä asia on kirjan nimi. Alkuperäinen Daughter of Smoke and Bone kuulostaa niiiiin paljon paremmalta kuin Karou, savun tytär.  (Mikään näistä asioistahan ei onneksi vähennä kirjan arvoa, sillä ne ovat vain suomalaisen kustantajan idioottimaisuutta.)

Ai että oliko minulla jotain oikeaakin sanottavaa? No olihan minulla, älkää huoliko. Pidin todella paljon Taylorin luomasta maailmasta kimeereineen ja serafeineen, sen tunnelmassa on jotain todella lumoavaa ja sitä on selvästi mietitty tarkasti. Historia on kirjoitettu huolella ja kokonaisuus on saatu toimimaan. Kirjan hahmot ovat myös mielestäni erinomaisia ristiriitaisuudessaan, kukaan ei ole mustavalkoinen, vaan kaikissa on hyvää ja pahaa, he tekevät oikeaa ja väärää. (No ehkä Brimstone on vähän super-hyvis. Mutta eivät kaikki kirjassa ajattele niin.)

Valitettavasti tarinassa on jonkinmoisia rytmitysongelmia. Iso osa kirjasta kuluu niin, ettei Karousta tiedetä juuri mitään, mitä nyt joitain satunnaisia tiedonmurusia tipahtelee silloin tällöin. Joskus tällainen asioiden vähittäinen paljastuminen on ärsyttävää, mutta tässä se ei ollut. Yhdessä vaiheessa Taylor kuitenkin tuntuu menettävän otteensa tarinastaan ja vain syöksevän lukijan niskaan Karoun menneisyyttä siinä määrin, että tulee jo ähky. Joko tiedon määrää olisi siis tullut supistaa tai sitte se olisi pitänyt tarjoilla hienovaraisemmin. Onneksi välissä on edes pari hengähdystaukoa, vaan silti, kirjan loppupuoli on melkoista tulitusta eikä etene kovin sujuvasti.

Alkupuolella on hieman lapsellinen tunnelma ja se myös antaa vaikutelman aivan erilaisesta kirjasta kuin millaiseksi Karou lopulta osoittautuu. Loppuun mennessä kaikki kääntyy päälaelleen niin tunnelman, juonen kuin hahmojenkin suhteen. Tämä on kuitenkin sikäli hyvin tehty, ettei sitä tajua ennen kuin lukemisen lopettamisen jälkeen. Lopulta Karou, savun tytär onkin siis erittäin hyvä kirja ja sen monista hyvistä piirteistä, jotka eivät tässä ehkä päässeet täysin esiin, minulle jäi erityisesti mieleen viisas pohdinta toivon merkityksestä.

Ai niin: Karou ehdottomasti ylireagoi lopussa.

Neljä tähteä.
Laini Taylor: Karou, savun tytär. Tammi, 2012. S. 535. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2011 nimellä Daughter of Smoke and Bone.

HelMetin haasteesta tällä kirjalla saan vetää yli yhden kohdan.

Jäämaan huuto on lempikirjahyllyni varmaankin vanhimpia asukkeja. Sisäkannessa lukee, että olen Jäämaan huutoon ja otin sen jokin aika sitten tarkasteltavaksi hyllystä. Luin ensimmäisen kappaleen ja olin myyty - minun oli pakko lukea koko kirja uudestaan.
saanut oman kappaleeni lahjaksi veljeltäni vuonna 2009, mutta olin lukenut kirjan vähintään kertaalleen, luultavasti useammin, jo ennen sitä. Nyt on kuitenkin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi koskenut

Pienen pohjoisen Jäämaan itsenäisyys on uhattuna, kun valtava Polypontuksen imperiumi pelottavan kenraalinsa Scipio Bellorumin johdolla marssii sotaretkelle. Kuningatar Thirrin on vain neljätoistavuotias, mutta hänen on varustettava maansa sotaan, löydettävä roolinsa johtajana ja matkattava kauas rajojensa taakse hakemaan liittolaisia entisistä vihollisista ja aiemmin tuntemattomista kansoista. Thirrin saa myös huomata, että niin kuninkaallinen kuin hän onkin, olisi hän vaikeuksissa ilman ystäväänsä Oskan Noidanpoikaa...

Tuntuu, että sanon nykyään melkein kaikista lukemistani kirjoista näin, mutta Jäämaastakin huomasin, etten ole enää aivan kohdeyleisöä. Jotkin asiat vain tapahtuvat liian helposti ollakseen täysin uskottavia ja kirjoitustyyli tietyissä kohdissa, etenkin alkupuolella, tuntui jälleen hiukan lapselliselta. On ehkä surullista, että olen näin kasvamassa yli nuortenkirjallisuudesta, mutta minkäs teet. Voin silti edelleen nauttia siitä, vaikkei se enää olekaan yhtä virheettömän tuntuista kuin aiemmin.

Mielestäni yksi parhaista asioista Jäämaan huudossa on se, kuinka nerokkaasti siinä on yhdistelty ikiaikaista kansanperinnettä (mm. noidat, vampyyrit ja ihmissudet), oikeaa historiaa (Polypontuksen imperiumissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä muinaiseen Roomaan) ja lisätty kokonaan omia elementtejä (kuten hypolitaanit ja Tharaman-tharin kansa) ja näin luotu kokonaan omanlaisensa, mielettömän kiinnostava fantasiamaailma. Nautin myös siitä, kuinka Jäämaa asukkeineen ja kylmine ilmastoineen tietyssä määrin muistuttaa minua tästä meidän kotoisesta Suomestamme. Jotenkin tämä smoothiekoneessa miksattu yhdistelmä toimii älyttömän hyvin ja vetoaa ainakin minuun syvästi.

Juonen kulussa on tietynlainen kuvio: siinä on suvantoaikoja ja siinä on kohtia, jolloin kaikki edistyy hurjaa vauhtia ja kirjasta tulee suorastaan hengästyttävää luettavaa. Enimmäkseen kuvio toimii hyvin, mutta ei ole kuitenkaan huippuunsa hiottu, sillä välillä huomasin jo odottelevani, että tapahtuisiko taas jotain? Sitten toisaalta varsinkin loppu on lähes yhtäjaksoista toimintaa.

Juonitiivistelmästä fiksumpi yksilö jo varmaankin päätteli, että Jäämaan huuto käsittelee sotaa. Sota ei ole lempiaiheitani ja siksi minua jaksaakin hämmästyttää, kuinka tässä kirjassa kaikki taistelukohtaukset nostattavat tunteeni pintaan ja tulevat iholle. Kiinnostun jopa erilaisista taistelumanöövereistä ja joukkojen liikkeistä. On kirjailijan uskomatonta taituruutta, että taistelusita todella tulee aitoja, jännittäviä ja koskettavia, enkä lainkaan pitkästy niihin, vaikka niitä onkin tässä kirjassa verrattain paljon.

Kertoja on tässä kirjassa kaikkitietävä ja liikkuu melko vapaasti hahmojen välillä, keskittyen kuitenkin eniten Thirriniin, Minä ehkä hiukan vähentäisin Polypontuksen komentajien näkökulmasta kerrottuja osioita, mutta tämä ei ole mikään suuri vika. Tuohan se heihin henkilöinä syvyyttä ja vähentää "kasvottomaan pahaan" sortumisen riskiä. Henkilötyö muuten on mielestäni kirjassa varsin hyvää, hahmot ovat todella erilaisia keskenään ja keskeisimmät heistä myös kehittyvät huomattavasti. Thirrin on alussa kieltämättä aika ärsyttävä kaikessa kuninkaallisuudessaan, mutta onneksi hänkin oppii. Kaikki hahmot eivät ole aivan niin moniulotteisia kuin voisivat olla, mutta se annettakoon anteeksi - enhän kuitenkaan ole aivan kohdeyleisöä enää, kuten jo sanoin.

Vielä yksi asia jota haluan ylistää on kuvailu. Stuart Hill on järjettömän hyvä luomaan tunnelmaa ja maalaamaan maisemaa lukijansa silmien eteen. Kaikesta, mitä tässä kirjassa kuvaillaan, tulee harvinaisen elävää ja erityisesti tämä korostuu Thirrinin ja Oskanin matkalla pohjoiseen, siinä, kuinka aina vain tulee kylmempää ja kylmempää ja kuinka todellisena koin tuon kylmyyden. Kun yhtenä aamuna lähdin kouluun, minun oli aivan pakko toppautua paksusti, sillä olin totaalisen vakuuttunut siitä, että ulkona on tautisen kylmä. Eihän siellä tietenkään ollut. Mutta näin vakuuttunut olin asiasta.

Kaiken kaikkiaan Jäämaan huuto on minusta edelleen erinomainen kirja. Se itkettää ja naurattaa, romanssi ei ole ollenkaan äklöinen vaan sopivan leikkisästi tehty, ja Oskanin huumorintaju pelastaa aina päiväni. Lähes kaikki toimii mainiosti, ja se on oikein hyvä suoritus nuorille kirjoittavalta esikoiskirjailijalta.

Neljä ja puoli tähteä.
Stuart Hill: Jäämaan huuto. WSOY, 2006. S. 463. Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt nimellä The Cry of the Icemark vuonna 2005.

Ja tälläkin kirjalla saan HelMetin haasteesta yhden kohdan.