Olin kuullut tästä kirjasta ensimmäisiä kertoja äidinkielen ykköskurssilla ja ajattelin silloin, että tuo pitää lukea. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, yllättäen, joten nyt oli hyvin sopiva tilaisuus tunkea se osaksi tämän vuoden klassikkohaastetta.
Holden Caulfield erotetaan joululoman alla koulusta, eikä ensimmäistä kertaa. Hän päättää olla odottamatta lukukauden loppumista ja lähteen kotiin New Yorkiin etuajassa viettääkseen muutaman päivän yksin ennen pakosta edessä olevaa vanhempien kohtaamista. Hän asuu halvassa hotellissa, käy baareissa, kulkee kaupungilla ja keksii keinon jutella pikkusiskonsa kanssa vanhempien tietämättä. Kaiken tämän lomassa hän pohtii paljon elämää ja tulevaisuuttaan.
Holdenin maailma on mielestäni todella surullinen. Hänestä lähes kaikki on ärsyttävää, sietämätöntä, rasittavaa, masentavaa tai häntä muuten vain ei huvita. Hän sanoo pitävänsä ihmisistä, mutta itse asiassa hän pitää vain kahdesta ihmisestä maailmassa: sisaruksistaan Alliesta ja Phoebesta. Korni ja falski ovat Holdenin lempisanoja ja melkein kaikki vastaantuleva, ihminen tai ei, on jompaa kumpaa. En tiedä mistä teini-iän kriisistä hän kärsii, mutta hän teki minut kovin surulliseksi.
Ensimmäiset seitsemisenkymmentä sivua Holdenin negatiivisuus on hauskaa, mutta sen jälkeen se alkaa hiukan ottaa päähän. Juonen ilmestymistä aloin odotella suunnilleen sivun 50 kohdalla, kunnes tajusin, ettei sellaista taida tulla. Eikä sitä aina tarvitakaan... tämä kirja olisi kylläkin saattanut tarvita. Se on tosin hämmästyttävän nopealukuinen, mutta voisi olla johdonmukaisempi. Arto Schroderuksen uusi suomennos on onneksi erittäin sujuvaa ja luonnollista kieltä; onnittelut erinomaisesta työstä. Luin että Pentti Saarikosken suomennosta on kritisoitu liiasta vapauksien ottamisesta, joten Schroderuksen panos lienee ollut tarpeen.
Kaikki negatiivisuus tekee Holdenista lopulta aika rasittavan päähenkilön, mutta sitten hänellä on kummallisia hellyyttävyyshetkiä, joiden aikana hän vetosi minuun syvästi. Muun muassa hänen rakkautensa uutta metsästyslakkia kohtaan sekä pohdintansa tulevaisuudestaan siepparina ruispellossa ja sorsien talvisesta asuinpaikasta olivat tällaisia. Holdenia kohtaan tuntemaani ärsytystä vähensi myös hänen keskustelunsa Phoeben kanssa, sillä tämä nosti esiin juuri ne asiat jotka Holdenissa minua ärsyttivät, ja pakotti hänet ajattelemaan niitä.
Kaikesta valituksestani huolimatta tavallaan pidin kirjasta. Se oli kiinnostava ja olen tyytyväinen että luin sen. Siepparissa on myös paljon hauskoja ja hyvällä tavalla erikoisia kohtia; erityisesti kuvaillessaan ihmisiä tai kertoessaan jostain tietystä tapahtumasta Holden on terässä.
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Tammi, 2004. S. 289. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Catcher in the Rye vuonna 1951.
Sain myös jälleen yhden kohdan HelMet-haasteesta tällä kirjalla pois!
Sä olisit selvästi kyenny kirja kuussa -vauhtiin. Olen hyvin ylpeä suorituksestasi
VastaaPoistaKiitos:) ainakin tällaisten helppojen kirjojen kanssa, varmaan joo, mutta ei mulla kyllä sitä ikävä ole.
PoistaHehee - kiitos kun palautit tämän mieleen! Itse luin sen joskus lukion ollessa aluillaan(?) ja muistaakseni kyllä pidin siitä, ehkä paljonkin. Holden taisi olla kyllä aika rasittava..! Mutta hmm hmm täytyy lukea uudelleen :)
VastaaPoistaEipä mitiä:) se on tosi kiehtova kirja! Osin niin erikoinen ja ärsyttävä mutta samalla tosiaan jotenkin viisas ja herttainenkin... hitusen hämmentävä kokonaisuus:)
Poista