Otsikon keksiminen ylittää luovat kykyni

Olen taas joutunut yhdistämään samaan postaukseen hieman erilaisia genrejä, mutta älkäämme antako sen häiritä.

En lue runoja. En yleensä hirveästi pidä runoista. Kuitenkin HelMetin haastetta varten piti lukea runokirja, joten mikäs siinä muuta auttoi kuin lainata sellainen kirjastosta. Olin tutustunut koulussa Heli Laaksosen murrerunoihin ja niistä kuitenkin pitänyt, joten päätin lainata jonkin hänen kirjansa. Valinta tapahtui täysin sen perusteella, että tämä sattui olemaan kirjastossa.

Sulavoissa on erilaisten otsikoiden alle ryhmiteltyjä, löyhästi teemoihin liittyviä runoja. Ne ovat hauskoja, koskettavia, erilaisia ja kiinnostavia. Lounais-Suomen murre elävöittää kieltä eikä ollut minusta lainkaan hankalaa ymmärtää, vaikka olen kotoisin pääkaupunkiseudulta eikä minulla ole sukua lännessä.

Ehdoton suosikkini osien nimistä oli Pallomereneiroi. Tässä myös joitain suosikkirunojani:

Avioehto

Ehto o ehrotoine.
Eräpäivän mennä mettä.
Määl tarkoteta munt ja sääl sunt.
Sopimukse saa purkka jos ossa koota kans.

1. Jos sää lähret, mää saan pitää kaik.
2. Jos mää lähren, otan sunt mukka.

Allekirjotus tähä _____________________________________________________________


Ei voittu sanno vasta

Suvi ol ollu koko talven kanalavintil.

Ens mee hajetti ja huhuiltti,
sit ajateltti, ete ol varma kaupunkissaka enä.

Kastelukannus hän murjot vartomas meit,
ol oikke loukkantunu näköne,
ko mentti toukokuu alus hakema pihakeinu alas.

Meijän pit ol suvel hyvi lempijöi ja helli
Ja antta periks kaik häne hullutukses.

Yhres hee päättivä vihervarpusten kans
mihe aurinkonkukkasekki istutetta.
Koitin kyl vastusta - trapu eres o huano paik -
mut sihe nee laitetti ja siin nee saiva ol.


Heli Laaksonen: Sulavoi: runoja. Otava, 2007. S. 87.

Ja tämä kirja tietenkin kuittaa minulle yhden HelMet-haasteen kohdan:)



Sain siis viimeinkin Fruits Basketin luettua loppuun. Viimeisissä osissa oli sekä hyvää että pahaa. Olen taas koonnut tähän päällimmäisiä ajatuksiani joka osasta.

Numero 19 on kaiken kaikkiaan todella herttainen osa. Se on mukavaa iltalukemista, sillä siinä ei tapahdu mitään erityisen synkkää mutta paljon kaikkea söpä ja ihanaa mitä saa iloisena ihastella:) Kauhistelin sitä, miten Momiji oli äkkiä kasvanut niin isoksi etten tunnistanut häntä, ja riemukkaasti tajusin viimein, miksi olen aina pitänyt Yukista erityisen paljon. Samastun häneen! Tässä osassa viimein ymmärsin asian, kun luin Yukin kuivia vuorosanoja ja huomasin melkein joka kohdassa ajattelevani: "Mä voisin sanoa noin". Olenkin syntynyt rotan eli Yukin Zodiac-eläimen vuonna, joten ei kai sen niin ihme pitäisi olla;)

Osa 20 jatkaa osassa 17 aloitettua Akiton inhimillistämisprojektia melko hyvällä menestyksellä (minun on harmikseni pakko sanoa). Juonessa tapahtuu todella jännittäviä käänteitä niin kirouksessa kuin Tohrun ja Kyon suhteessa. Hyvä perusosa. Kivasti on kiva Machi kannessa:)

Mitä tulee osaan 21, monet samat asiat jatkuvat ja mutkistuvat kuin edellisessä osassa - niin Akito kuin Tohru ja Kyokin. Käänteet ovat todella dramaattisia. Sen sijaan juuriherännyt Yuki-oivallukseni sai lentää romukoppaan, kun hänestä tuli äkkiä aivan erilainen kuin aiemmin, enkä ole aivan varma mitä mieltä olen tästä käänteestä. On hyvä, että hän kerta kaikkiaan sanoo Kyolle suorat sanat ja muuta sellaista, mutta kun hänestä samalla tulee niin kummallisen peloton ja ilkeä, niin samastumisaste todellakin vähenee.

Osa 22, toiseksi viimeinen osa, jättää rauhallisen olon. Langanpätkät solmiutuvat, juoni yhteinäistyy ja kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Pidin erityisesti tarinasta, joka kertoi Zodiac-kirouksen alusta - ensinnäkin tämä oli kiinnostavaa tietää ja toiseksi tarinaa pohditaan viisaasti. 22 pitää myös sisällään älykkäitä ja hyviä keskusteluja (ja Yukin omituisuus jatkuu...) Uskomatonta mutta totta, Akitoa alkaa tässä osassa jopa pikku hiljaa arvostaa. Hän herättää toivoa siitä, että joskus ihmiset voivat muuttua. Omista muuttuneista tunteistani huolimatta en silti ikinä voi hyväksyä sitä, miten Akito kohteli Zodiacin jäseniä menneisyydessä, vaikka hänestä tulisikin parempi ihminen myöhemmin. Se on vain niin kammottavan ja ahdistavan väärin. Tämä osa on kuitenkin erittäin hyvä kokonaisuus, josta erityisesti hyvästit-osio nousee kimaltavana timanttina esiin.

Ilokseni voin kertoa, että myös viimeisestä osasta jää turvallinen ja tyyni olo. Kaikki on hyvin ja viimeisetkin kivenmuruset ravistetaan pois kengästä hankaamasta. Hiukan tosin menee ylionnellisuuden puolelle, mutta se sopii sarjan tyyliin ja olisihan se vielä kamalampaa, jos ilmeiset paritukset eivät toteutuisikaan. Ylionnellisuutta enemmän minua häiritsi aivan loppu. Se tuntui kummalliselta ja hivenen irralliselta, enkä välttämättä olisi halunnut tietää. Olisin halunnut jättää hahmot elämään elämäänsä vasta lukiosta valmistuneina nuorina. Tosin Kyokon sitaatti lopussa on hyvä, mutta se olisi mielestäni voinut toimia ilmankin tätä hivenen kyseenalaista kerronnallista ratkaisua.

Ehkä silti ihaninta ja huojentavinta on, että Yuki ja Kyo ovat lopulta ihan ok väleissä. Se on niin rauhoittavaa.