Aika ylppäriavautumisen

Toinen osa kolmesta ylioppilaskirjoituskerrastani lähestyy hyvää vauhtia. Tällä kertaa vuorossa ovat ranska (pitkä) ja italia (lyhyt). Kuuntelut olivat tietenkin jo pari viikkoa sitten, ja niistä sainkin sensaatiomaisen hyvät alustavat pisteet: 85/90 ranskasta ja 81/90 italiasta. Tunsin, että aiheesta voisi taas vähän avautua.

Kuten syksyllä, en ole nytkään kokenut lähes minkäänlaista huolta tai stressiä ylioppilaskirjoitusten suhteen. Olen hyvää vauhtia tulossa siihen tulokseen, että päässäni on jotain vialla - kaikki abit stressaavat ylppäreistä! Mutta en voi sille mitään, että syksyisessä avautumispostauksessani esittelemäni filosofia pitää edelleen valtaa päässäni. Lopultakaan tällä ei ole hirveästi väliä.

Nuo kuuntelupisteet kyllä potuttavat. Eivät siksi, että olisin jotenkin harmissani hyvistä pisteistä, vaan siksi, että sain syksyllä englannista vain 80/90 ja se on kuitenkin paras kieleni. Sain siis molemmista heikommista vieraista kielistä paremmat pisteet kuin englannista! Se on vain mielestäni jotenkin typerää. Siitä huolimatta, että onnistuin juuri ja juuri haalimaan englannista arvosanan L ja sitä ei varmasti tapahdu näiden kahden muun kohdalla.

Ranskanopettajani lukuohjeissa luki, että joka aamu on noustava aikaisin ja tietty määrä on opiskeltava joka päivä. En nouse aikaisin. En välttämättä lue joka päivä, joskin useimpina viikon päivinä kyllä. En koskaan lue paria tuntia enempää päivässä. Olenko huono ihminen? Vai laiska? En kuitenkaan koe tarvitsevani juuri enempää opiskelua kuin sen mitä olen tehnytkin ja mitä aion vielä ennen kirjoituspäiviä ehtiä tehdä. Olenko siis lahjakas? Vai liian itsevarma?

Luultavasti olen noita kaikkia. Jos tavoittelisin huippuarvosanoja, minun pitäisi tietenkin päntätä hulluna joka päivä, mutta kärsivällisyyteni ei riitä siihen, enkä sitä paitsi tavoittele huippuarvosanoja. Olisin tyytyväinen, jos saisin C:n kummastakin aineesta. Ranskasta M olisi todella kiva, mutta en rankaise itseäni, vaikken saisi sitä. Nautin mieluummin elämästä ja hyvistä kirjoista kuin opiskelen pääni puhki.

http://www.outsidethebeltway.com/

Hyvä on, myönnettäköön: olen hieman huolissani ranskan kokeesta. Luulen osaavani monia asioita, joita en oikeasti osaakaan niin hyvin, mikä aiheuttaa sen, etten viitsi kerrata kunnolla. Tämä huoli on kuitenkin niin naurettavan pieni, että se jää enimmäkseen taka-alalle ajattelussani. Italiasta tiedän jo, etten osaa paljoakaan, joten se ei huolestuta minua:)

Ylioppilaskirjoitukset ovat tietynlainen siirtymävaihe. Sitä joutuu jo ajattelemaan jatko-opintoja, omaa asuntoa ja kaikenlaista muuta jännittävää. Vaikka nämä asiat ovat minulla edessä vasta vuoden päästä, huomaan silti pohtivani niitä päivittäin. Mihin yliopistoon haluan mieluiten? Millä todennäköisyydellä pääsen sisään? Millaista omassa kämpässä asuminen on? Mitä haluan tuoda kotoa ensimmäiseen omaan asuntooni, mitä hankkisin uutena tai käytettynä? Mitä teen valmistumisen ja yliopisto-opintojen alkamisen välisen ajan? Uskallanko lähteä ulkomaille? Entä mitä tapahtuu, jos jäänkin tahtomattani välivuodelle?

Toisaalta nämä ajatukset ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että olisin jo valmis lähtemään. Haaveilen omasta rauhasta ja määräysvallasta. Toisaalta olen uskomattoman iloinen ja kiitollinen siitä, että saan vielä syksyllä jatkaa lukiota, että saan asua vielä ainakin vuoden vanhempieni luona. Minun ei tarvitse vielä tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiini, minun ei tarvitse vielä sopeutua muutokseen. Kaikki vastuu ei ole minun harteillani. Kun olo on surullinen tai yksinäinen, kotona on joku halaamassa minua lohduttavasti. Se on ihanaa.

Syksyllä sitten minäkin :)

Olen iässä, jossa monet asiat muuttuvat. Ylioppilaskirjoitukset tuntuvat olevan vain myrskyn ensimmäinen tuulenpuuska, ja siksi en ehkä osaa kantaa niistä huolta. Isommat asiat ovat jo mielessäni, vaikkei niiden vielä tarvitsisikaan. Minun ei tarvitsisi kuin olla levoton abiturientti, joka lukee silmät päästään pikkutunneille saakka. En kuitenkaan ole sellainen. Ja ehkä se ei haittaa. Ehkä se on ihan ok.