Nuoriso-osasto

Kaiken tämän klassikkoilun ja vakavien trillereiden jälkeen (postaus tulossa) on hyvä välillä rentoutua nuortenkirjojen parissa. Tämän postauksen omistan siis niille.


Bongasin Malorie Blackmanin Boys Don't Cryn jonkin kesällä lukemani kirjan takaosasta ja painoin sen silloin mieleeni. Kun se sitten eräällä kirjastoreissulla sattui komeilemaan hyllyssä, otin sen mukaan ja täytyy sanoa että vaikka odotin kiinnostavaa kirjaa, se onnistui silti yllättämään minut iloisesti!

Dante odottaa kotona ylioppilaskokeidensa tuloksia ja hänen päänsä on täynnä suunnitelmia jatko-opinnoista ja mahtavana edessä siintävästä elämästä, kun hänen entinen tyttöystävänsä ilmestyy lastenvaunujen kanssa ovelle. Dante päästää Melanien sisään kuullakseen elämänsä järkyttävimmät uutiset ja kohdatakseen tytön kauppaan lähdettyä vielä isomman shokin: Melanie ei ole tulossa takaisin. Neljä A:ta (paras arvosana) kirjoittanut Dante saa haudata yliopistohaaveensa, kun käy selväksi, että hänen on pakko pitää huolta omasta tyttärestään.

Huomaan saman ongelman kuin minkä eteen takakansitekstin laatijat ovat luultavasti joutuneet: järkevää tiivistelmää on vaikea kirjoittaa ilman, että kirja vaikuttaa kertovan pelkästään teini-isyydestä. Toki se on iso aihe, mutta kirjassa on niin paljon enemmänkin... Se kertoo erilaisuudesta, tunteiden käsittelystä ja kehittymisestä, väistämättömän hyväksymisestä, perheestä ja sen merktiyksestä, elämän vaikeudesta...Takakannen perusteella en olisi ikinä odottanut näin moniulotteista kirjaa.

Danten lisäksi merkittäviä hahmoja ovat hänen pikkuveljensä Adam (ihana!!!), hänen isänsä sekä hänen ystävänsä Josh. Jokaisella on oma roolinsa tarinassa ja jokaisella myös oma näkökulmansa siihen - Adamilla on jopa osittain oma tarinansa, mikä alussa tuntui vähän häiritsevältä, mutta lopussa tarinat yhtenevät kammottavalla mutta hyvin toimivalla tavalla. Toki ne tapaavat toisensa välillä myös kirjan keskellä. Hahmot ovat välillä ärsyttäviä, varsinkin Dante, mutta he ovat hyvin aidon oloisia ja monipuolisia.

Lopussa hämmennyin kovasti, kun jostain kävi ilmi, että päähenkilö perheineen ovat tummaihoisia. Normatiivisesti valkoisessa mielessäni olin kuvitellut heidät valkoisiksi uhraamatta asialle lainkaan enempää ajatuksia, mutta tajusin kirjailijan kuvaa katsoessani että eiköhän musta kirjailija yhtä lailla normatiivisesti kuvittele hahmonsa mustiksi. Minun päässäni he nyt kumminkin jäivät valkoisiksi.

Itkin ja nauroin. Boys Don't Cry on uskomattoman hyvä ja elämänmakuinen kirja, jossa on sekä mahtavaa huumoria että vakavampi, jopa synkkä ulottuvuus. Ihan mahtavaa.

Viisi tähteä.
Malorie Blackman: Boys Don't Cry. Doubleday, 2010. S. 302.




W.A.R.P. -kirjoista ensimmäinen, Salamurhaajan oppipoika, oli hienoinen pettymys. Ehkä olen jo osin kasvanut ohi Colferin tyylistä, ja lisäksi minua ärsytti omaperäisyyden tunteen puuttuminen. Vaikutti siltä, että jossain määrin Colfer vain toisti Fowleja ja kaikki muu oli niin sekavaa, etten tajunnut puoliakaan. Päätin silti antaa Pyövelin vallankumoukselle mahdollisuuden, ja olen iloinen että tein niin.

Luojan kiitos kirjan alussa on lyhyt tiivistys siitä, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut - muuten olisin ollut tässä kirjassa aivan yhtä pihalla. Selostuksen avulla pääsin kuitenkin alkuun ja onneksi tämä kirja ei ollut lainkaan niin hämmentävä kuin edellinen. Pysyttiin enimmäkseen yhdellä aikakaudella ja toisenkin tapahtumat linkittyivät selkeästi tähän pääasialliseen. Niinpä tarinan seuraamisesta tuli paljon helpompaa, ja osin jopa Salamurhaajan oppipojan tapahtumat selkiytyivät tässä vaiheessa.

Menoa ja meninikiä tietenkin riittää, eihän muuten kyseessä olisi Colferin kirja lainkaan. Päähenkilöt Chevie ja Riley, etenkin Chevie, saavat vähän lihaa luidensa ympärille ja rupeavat erottumaan omina hahmoinaan. En ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä, että Otto Malarkey on niin suuressa osassa - mutta siellä hän nyt kuitenkin on, joten kaipa on turha valittaa.

Jos totta puhutaan, Pyövelin vallankumous käsittelee oikeasti tärkeitä asioita, kuten vallanhimoa, julmuutta, henkilöpalvontaa ja fanaattisuutta. Tätä vakavampaa puolta on vain hankala huomata kaiken sen juonen puitteissa tapahtuvan säätämisen takaa. Tämäkään kirja ei täysillä iskenyt, mutta oli kyllä parempi kuin sarjan ensimmäinen osa, joten sikäli voin suositella. Itse ehkä tosin yrittäisin englanniksi, sillä suomennoksessa oli joitain aivan typeriä fiboja, tyyliin: "I can tell" oli suomennettu "Voin kertoa" kun sen merkitys tilanteessa olisi selvästi ollut "Kyllä minä huomaan" tms.

Kolme ja puoli tähteä
Eoin Colfer: W.A.R.P. 2. kirja: Pyövelin vallankumous. WSOY, 2014. S. 344.



Fruits Basketin lukemiseni on ollut nyt jonkin aikaa katkolla, sillä kotikirjastoni ei tuottanut 16 osan englanninkielistä versiota. Lopulta jouduin lukemaan kyseisen osan suomeksi. Nyt olen kuitenkin jo todella lähellä loppua, sillä pääsin osaan 18 asti, ja tällä kertaa olin jopa niin fiksu että minulla on jotain sanottavaa joka osasta erikseen! (Kirjoitin ajatuksiani ylös heti lukemisen jälkeen, ennen kuin ehdin sekoittaa osia keskenään päässäni. Hyvä idea.)

Osa 15 on alussa todella synkkä ja ahdistava (VIHAAN AKITOA), mutta siinä tapahtuu kesken kaiken täydellinen suunnanmuutos ja tunnelma muuttuukin taas iloisen kepeäksi. Tämä on hyvin hämmentävää, mutta myös helpottavaa. Erityisesti rakastan lopussa olevaa näytelmää Sorta Cinderella (suom. Vähän niinku Tuhkimo).

Osassa 16 arvaattekin varmaan, että suomenkielisyys häiritsi minua aika paljon. Etenkin alussa, sitten siihen tottui edes vähän. Eniten minua häiritsivät nimien erilaiset kirjoitusasut - ymmärrän, että se johtuu lausumistekijöistä, mutta en kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että päähenkilön nimi olisi Tooru. Minulle hän tulee aina ja ikuisesti olemaan Tohru. Ja Tohrusta puheen ollen, tässä osassa kuulemme lisää hänen isästään ja äidistään ja se tarina onkin hyvin kiinnostava; ylipäätään kyseessä on erinomainen osa.

Seitsemässätoista syvennytään Akitoon. Juoni tiivistyy sarjan lähetessä loppuaan ja lukijalle paljastetaan hyvin shokeeraavia uutisia. Ikävästi inhimillistävät Akitoa etten voi vihata häntä ihan niin paljon. Tosin tämä hetkellinen herkistyminen kohtaa loppunsa jo osassa 18. EN KESTÄ. KAMALA TYYPPI. Sanat eivät edes riitä kuvaamaan raivoani.

Muuta osasta 18? Machiin syventyminen oli todella kiinnostavaa ja teki hahmosta paljon tarpeellisemman oloisen, kun hän on tähän saakka ollut aika random tyyppi, jonka tarkoitusta en ole oikein ymmärtänyt. Täytyy myös sanoa, että rakastan syvästi Yukin ja Kakerun bromancea:) Tohrun rakkauselämän suhteen olen hyväksynyt väistämättömän, joten onneksi Yukilla on edes joku johon tukeutua.