Oman hyllyn unohdetut: Locke Lamoran valheet

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet. WSOY, 2007. S. 541. Englanninkielinen alkuteos The Lies of Locke Lamora julkaistiin vuonna 2006.

Tiedättekö sen, kun kaikki jonkun kirjan lukeneet ylistävät sitä niin paljon, että ajattelet, ettei se nyt mitenkään voi olla noin hyvä, etkä oikein sitten jaksa lukea sitä kirjaa? Mutta sitten jostain puskista ilmestyy lisää kavereita ja/tai kirjabloggareita ylistämään samaa kirjaa, ja alat ajatella, että ehkä se sittenkin on? Ja lopulta luet kirjan, eikä se ole.

Camorrin alamaailma operoi selvillä säännöillä: kaikki koplat ovat capa Barsavin alaisia, maksavat tälle veroja saaliidensa mukaan, ja aatelisiin ei kosketa. Perelandron talon Herrasmiesroistot ovat rikkoneet sääntöjä jo vuosikymmeniä kaikessa hiljaisuudessa, ryöstäen Camorrin rikkaimpia mitä taidokkaimpien huijausten varjolla, ja esiintyen samalla Barsaville vähäisinä murtovarkaina. Herrasmiesroistojen uusin peli kuitenkin häiriintyy pahasti, kun koplien garristoja alkaa kuolla hämärissä olosuhteissa, ja pian on selvää, että Herrasmiesroistot ovat kyynärpäitään myöten liemessä. Kaupungissa koittaa uusi aika, eikä se ole lempeä Locke Lamoralle ja hänen koplalleen.

Tunteitani tätä kirjaa ja tämän arvion kirjoittamista kohtaan kuvastaa parhaiten:

En tiedä mistä aloittaa, joten aloitetaan alusta. Tällä kirjalla kestää IÄN KAIKEN päästä käyntiin. Varsinaiseen juoneen päästään käsiksi siitä kuullaan ensimmäisiä viitteitä sivun 150 paikkeilla. Anna mun kaikki kestää. Pohjustukseen EI VOI KULUA 150 SIVUA, HYVÄN TÄHDEN. Senkin jälkeen juoni liikkuu eteenpäin tuskallisen hitaasti, ja ehkä viimeiset noin 200-150 sivua ovat vasta oikeasti kiinnostavia ja koukuttavia. SE ON LIIAN MYÖHÄÄN. Tahdon olla koukuttunut viimeistään sivulla kaksi, mutta voin antaa anteeksi, jos olen koukuttunut vasta sivulla kaksikymmentä. Fantasia/ryöstö/seikkailutarinalla ei pitäisi kulua yli 300 sivua siihen että tarinan käänteet ja hahmojen kohtalot alkavat edes hieman kiinnostaa minua! Tässä kohdin tietenkin ihmettelette, miksi en vain jättänyt kesken. Olin kuullut kirjasta niin paljon hyvää, ja ennen kaikkea pelkkää hyvää, että luin eteenpäin ja odotin sen hyvän alkavan. Ei se oikein ikinä alkanut, ei siinä määrin kuin odotin, mutta kun tajusin tämän, olin jo niin pitkällä etten enää viitsinyt jättää kesken.

Kirja ja sen hahmot esitellään kuin sen olisi ryöstötarina (vrt. Six of Crows, Heist Society). Se ei ole. Locke Lamoran ja koplan ryöstöpeli on juonelle täysin toissijainen, mikä sai minut tuntemaan oloni petetyksi, sillä rakastan ryöstötarinoita, ja luulin saavani sellaisen. No enpä saanut. Locke Lamoran valheet on enemmänkin perinteinen fantasian hyvä vastaan paha -tarina, paitsi ettei kukaan ole oikein hyvä, eli... paha vastaan vähemmän paha? Moraali tosin on kirjassa täysin subjektiivista ja monesti täysin epärelevanttia. Kaikki ovat arveluttavia, tavalla tai toisella. Pidän moraalisesta harmaudesta tarinoissa, ja päädyin lopulta kiintymään myös Locken koplan jäseniin, eli tämä ei ole kritiikki, vain huomio sen suhteen että kirjan asetelmaa on haastavaa määritellä hyvyyden ja pahuuden termein.

Vaikka kiinnyinkin viime kädessä Locken koplaan, en löytänyt heistä samastumispintaa. Varmasti yksi syy sille, että kirja oli mielestäni hidas ja epäkiinnostava, oli se, etten voinut samastua keneenkään. Kirjassa on todella paljon hahmoja, joilla on juonen kannalta merkittävä rooli. Heistä noin kolme on naisia. Yksi tapetaan. Kaksi muuta ovat sivuilla niin vähän, että kun he eivät esiinny kohtauksessa, heidän olemassaolonsa unohtaa. Locken koplaan kuuluu teoriassa yksi nainen, mutta häntä ei ikinä kohdata, ja häneen tehdään vain hyvin epämääräisiä viittauksia keskustelussa. (Kätevää, kun et tahdo vaikuttaa seksistiltä, mutta et myöskään jaksaisi kirjoittaa naishahmoa.) Kaikki muut kirjassa esiintyvät naiset ovat huoria ja/tai tapetaan, mikä kertoo aivan riittävästi kirjailijan mielipiteistä siitä, mihin naiset kelpaavat. (Kirjaa ei ole kirjoitettu naisviha mielessä. Ennemminkin kirjasta paistaa läpi kirjailijan kuvitelma siitä, miten edistyksellinen hän on muutaman tärkeämmän naishahmonsa kanssa, ja täysi kykenemättömyys tunnistaa omaa misogyniaansa sekä tässä ajatuksessa että kaikkien muiden naishahmojensa kanssa. Kaikkein v*tullisin kohta sisältää kuvauksen Camorrin huorien vallankumouksesta, joka ei suinkaan johtanut naisten vapautumiseen vaan... jatkamiseen huorina? Tiedän, että seksityötä tehdään myös omasta valinnasta eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta tämän kyseisen kohdan oli niin selkeästi kirjoittanut joku, joka ei tiedä seksityön luonteesta mitään, että halusin paiskoa esineitä. Voin keskustella aiheesta syvemmin kommenteissa, jos jotakuta kiinnostaa.) Ja vaikka en olekaan nainen, minun on helpompi samastua naisten kokemusmaailmaan kuin miesten kokemusmaailmaan, ja tämä kirja on vain valkoisen miehen valtafantasia. (Mistään HLBT+ representaatiosta on turha edes puhua.) Minulle kirjassa ei ollut mitään henkilökohtaisesti koskettavaa, eikä siitä siksi tullut henkilökohtaisesti kiinnostava.

Lopuksi haluaisin mainita tämän kirjan kaksi (2) hyvää seikkaa. 1: Maailmanrakennus. Scott Lynch on todella ajatellut maailmansa läpi, rakentanut sille historian, maantieteen ja joka ikisen yksityiskohdan. Camorr tuntuu kaikessa karuudessaan aidolta, ja maailma vain toimii. Tämä on iso plussa. 2: Ruokakuvaukset. Kirjassa syödään koko ajan, ja ihanan kuuloista ruokaa. Asioita, joita minulla ei tulisi ikinä edes mieleen tehdä. Kuvaukset toivat veden kielelle, ja olivat ihania piristyksen pisteitä kaiken sen vetämättömyyden keskellä. Kirjoissa pitäisi olla enemmän ruokaa.

Vaikka loppu olikin kiinnostavampi kuin muu kirja, ja vaikka pidinkin kirjan maailmasta, en usko palaavani Scott Lynchin tuotannon pariin. Se vain... ei ollut minua varten.

Kaksi tähteä.

Sopii linjaan, ettei tästä irtoa edes haastekohtia. Liberté luki oman hyllyn kirjaksi Maresin, ja sen arvion voitte lukea täällä.