The Princess Bride on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kirjailija William Goldman, jonka isä hänen lapsuudessaan luki hänelle suurta seikkailuteosten klassikkoa, The Princess Bridea. Goldman haluaa antaa saman elämäämullistavan kokemuksen omalle pojalleen, mutta joutuu huomaamaan, ettei The Princess Bride olekaan seikkailukirja, vaan poliittinen satiiri. Niinpä hän päättää lyhentää kirjan siihen muotoon, jota saamme Goldmanin omien, satunnaisten kommenttien lomassa lukea. Hän kertoo aina, mistä on lyhentänyt, ja lyhyesti, mitä siinä oli.
Varsinainen tarina siis kertoo Buttercupista, Westleystä ja prinssi Humperdinckistä, kuten myös Inigo Montoyasta, Fezzikistä ja Vizzinistä. Renessanssin aikaan Florinin maassa asuu maailman kaikkein kaunein tyttö, Buttercup, yhdessä vanhempiensa ja Westleyn kanssa. Prinssi Humperdinck on maan tuleva kuningas, hänen intohimonsa on metsästäminen ja hän haluaa kauniin vaimon. Fezzik on äärettömän voimakas jättiläinen ja Inigo Montoya on maailman taitavin miekkamies, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman. Ovela Vizzini johtaa näiden kolmen rikolliskoplaa. Buttercupin tutustuessa rakkauteen näiden kuuden kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.
The Princess Bride on todella erikoinen ja huvittava kirja. Sitä on erittäin vaikea ottaa vakavasti, mutta se ei liene tarkoituskaan. Buttercup, Westley ja Humperdinck ovat hyvin kliseisiä ja yksipuolisia hahmoja, joille voi lähinnä nauraa tai pyöritellä silmiään. Inigo Montoyaan ja Fezzikiin on panostettu enemmän, ja heillä on todelliset kehityskaaret. Fezzik olikin suosikkini. Parasta kirjassa on silti kerronta, jossa on paljon sarkastisia välihuomautuksia, eikä tietenkään pidä unohtaa Goldmanin lyhennysselostuksia. (Tässä kohtaa on varmaan hyvä huomauttaa, että todellisuudessahan koko kirja on Goldmanin kirjoittama. Lyhentämistä ja kehystarinaa on käytetty kirjallisina keinoina.) Kerronta on ehdottomasti tämän kirjan kultaa. Erityisesti kiinnitä huomiota määritelmiin, mitä asioita ennen ja jälkeen kirja tapahtuu. Ne ovat loistavia kohtia.
Kirja on julkaistu 1973 ja on jo moderni klassikko. Se on paikkansa ansainnut. Ei ole toista tämän kaltaista kirjaa; se on täysin originaali. Vaikka pudistelin päätäni epäuskoisena useammin kuin kerran, kirjassa käsitellään pinnan alla monia nykymaailmaa vaivaavia ongelmia. Kauneuden yliarvostaminen, ihmisten julmuus toisiaan ja maailmaa kohtaan, kostonhimo... Kaikessa absurdiudessaan The Princess Bride herättää ajatuksia.
Neljä tähteä.
William Goldman: The Princess Bride: S. Morgenstern's Classic Tale of True Love and High Adventure: The "Good Parts" Version, Abridged. Bloomsbury, 2008. S. 317.
Iida Sammaliston Tähtimosaiikki sai ilmestyessään paljon huomiota, sillä kirjailija oli vasta 19-vuotias. Kiinnostuin kirjasta silloin, ja varasin sen luettavakseni, jotta voisin täyttää HelMetin-kirjahaasteen kohdan "Vuonna 2015 ilmestynyt kirja" (joka sittemmin tuli täytetyksi Auburnilla). Kahlasin kuitenkin Tähtimosaiikin loppuun.Nuori tähti, Lupus, saa ennustuksen, jonka mukaan ihmisten rakentama torni uhkaa Taivasta ja sen asukkaita. Vain yksi voi pysäyttää tornin rakentamisen. Lupus lähetetään Taivaasta Ruskaan etsimään ja johdattamaan tätä henkilöä. Samaan aikaan Ruskassa nuori vaeltajatyttö Suna ja hänen kettunsa Io pakenevat pahan Korppiruhtinaan kätyreitä saadakseen pitää vapautensa. Kun Lupus löytää Sunan, käy ilmi, ettei Korppiruhtinaan pysäyttämisestä tulekaan niin yksinkertaista kuin ennustus antoi ymmärtää.
Kai sitä täytyy aloittaa päällimäisestä ajatuksestaan: en pitänyt tästä kirjasta. Liian moni asia ei ollut kohdallaan.
Kirjan ilmestyessä sitä ylistettiin ja kirjailijan nuorta ikää ihmeteltiin. Odotin paljon - petyin. Sammaliston nuori ikä näkyy lähes kaikissa kirjan elementeissä, mutta kaikista eniten kielessä ja kirjan rakenteessa. Sammalisto kirjoittaa runollista, koristeellista, yltiökuvailevaa tekstiä, joka saa kaiken kuulostamaan hennolta ja helposti rikkoutuvalta. Eteerinen kuvailu hallitsee kirjan tyyliä ja sitä on aivan liikaa. Hiuksenhienoja yksityiskohtia ja koristeellisia sanoja voi käyttää toisinaan tehokeinona, mutta Sammalisto ei tekstissään mitään muuta käytäkään. Kirjan kerrontaa oli väsyttävä lukea ja se alkoi nopeasti kuulostaa jokseenkin typerältä.
Asetelmansa puolesta kirja on korkeaa fantasiaa, mutta on käytännössä kovin lyhyt ja taustaton lajityypin edustajaksi. Tavallaan tämä on hyvä asia; korkean fantasian ei aina tarvitse olla rämpimistä keksityn maailman historian suossa. Tähtimosaiikissa ei kuitenkaan ollut mielestäni tarpeeksi historiaa, tai muutakaan taustatarinaa maailmalle. Se vähä, mitä kerrottiin, sai minut vain arvaamaan "suuren paljastuksen" sata sivua etukäteen. Tässä siis taustatarinan lisäksi toinen rakenteellinen ongelma: juonen suuret kaaret ovat ennalta-arvattavia. Kolmas on Suna. Hänestä on yritetty tehdä vahvaa, itsenäistä naishahmoa, mutta ainakin minulle hän näyttäytyi itsepäisenä ja itsekkäänä, turhan vakuuttuneena siitä että tietää aina, mikä on parasta kenellekin. Lisäksi Suna on mielestäni melko kliseinen naishahmo. Lupus on paremmin rakennettu, joskin kaipaisi lisää särmää. Parhaan kaaren ja kiinnostavimman taustatarinan saa lopulta Ronan, joka tosin alkuun vaikutti täysin tarpeettomalta hahmolta (ja hänen kohtansa olivat alussa epäuskottavasti kirjoitettuja).
Tähtimosaiikissa on myös asioita, joista pidin. Sammaliston luomaan maailmaan liittyy joitain erittäin mielenkiintoisia juttuja, kuten Sunan kutsumat henget ja Taivaan Tähtimosaiikki. Lopun toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavasti kirjoitettuja ja kiinnostavia. Propsit myös pakkoromantiikan välttämisestä. Lopun perusteella olisin ehkä lopulta päätynyt pitämäänkin kirjasta... jos vain olisi ollut yksi ruumis lisää.
Monet ovat lukeneet ja pitäneet. Monista Sammaliston kieli on lumoavaa eikä siirappista. En yleensä sano tätä, mutta haluan vielä korostaa: tämä arvio on minun mielipiteeni. Kaiken kaikkiaan kirjan maailma ei ole huono, ja juoni, vaikkakin fantasiassa kulutettu, sekin aivan käyttökelpoinen. Mutta Sammaliston kokemattomuus paistaa joka sivulta ja erityisesti yltiökoristeellisesta tekstistä, ja se vain on minulle liikaa. Lisää hiomista, enemmän taustatarinaa, ja tämä voisi olla varsin hyvä kirja. Tällaisenaan se on kuitenkin
Kaksi tähteä.
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki. Otava, 2015. S. 255.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti