Lomalukemista

Ensimmäinen perinteinen kirjapostaus tälle vuodelle, olkaatte niin hyvät!

Everything Beautiful tuli oikeastaan luettua jo ennen lomaa koulumatkojen reppukirjallisuutena, mutta sillä ei ollut yhtään postauskaveria, joten päästin sen tänne. Liberté luki tämän jo aiemmin syksyllä ja kirja kuulosti sen verran kiinnostavalta, joskin erikoiselta, että sen sattuessa silmiini kirjastossa päätin ottaa sen mukaan.

Riley Rose, vannoutunut ateisti, joutuu yhdeksi viikoksi kesälomastaan Spirit Ranch Holiday Campille, kristilliselle leirille, jonka muut osallistujat ovat jeesustelijoita ja ohjaajat raivostuttavan ymmärtäväisiä. Hän tekee kaikkensa tehdäkseen elämästä hankalaa ja päästäkseen pois leiriltä etuajassa, mutta mikään ei tunnu toimivan kuten sen pitäisi. Lopulta Riley tutustuu toiseen kapinalliseen, pyörätuolissa istuvaan Dylaniin, ja loppuleiristä tulee unohtumaton itse kullekin. Monella tasolla.

Alussa Everything Beautiful vaikutti vähintäänkin oudolta kirjalta, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Riley on todella erilainen tyyppi kuin minä, enkä aluksi osannut suhtautua häneen, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän huomasin ymmärtäväni häntä, vaikken itse tekisikään samanlaisia ratkaisuja. Ehkä ainut asia, mikä minua hänessä lopulta häiritsi, oli hänen lihavuutensa jatkuva korostaminen - en tarkoita, etteikö kirjan sankaritar saisi olla lihava. Minusta on mahtavaa, että joku on kirjoittanut lihavan sankarittaren. Tuntui vain, että tapa, jolla sitä käsiteltiin, oli todella mainostava ja melkein röyhkeä. Luulen, että tarkoitus oli olla rohkea, mutta en ole ihan varma, oliko tavoite täysin onnistunut.

Toinen asia, mikä minua ihan tavallisen kristittynä vaivasi, oli uskonnollisuuden rinnastaminen hörhöilyyn. Se vaivaa minua aina, kun se tulee vastaan lähteessä, joka on kaikille saatavissa, koska haluaisin, että ihmiset ymmärtävät, ettei uskon tarvitse olla kovaäänistä tai kummallisen näköistä. Tässä kirjassa hörhöily tuki Rileyn ennakkoluuloja ja palveli näin karikatyyrien rakentamisessa, eikä uskonto mitenkään ollut pääosassa, mutta kuten sanoin, tämä vaivaa minua aina.

Henkilöt olivat todella mahtavia. Parhaiten lukija tietenkin tutustuu Rileyyn, mutta myös Dylan sekä Rileyn huonetoverit ja leirin ohjaajat olivat saaneet syvyyttä luonteisiinsa. Vaikka ensivaikutelmat ovatkin karikatyyrisia, lopulta jokaisesta paljastuu jotain enemmän, mikä on mielestäni todella taitavan kirjoittajan merkki. Tähän liittyen haluan myös sanasen Rileyn kasvutarinasta, joka oli mielettömän hienosti tehty. Se ei ollut siirappinen eikä maailmaamullistava, vaan vähittäin tapahtuva muutos Rileyn ajatuksissa ja käytöksessä, jonka oikeastaan huomaa kunnolla vasta lopussa. Hienovarainen, herkkä, sellainen kuin ihmisten muutokset usein ovat. Riley ei tule uskoon, mutta hänen ennakkoluulonsa osoittautuvat suurilta osin vääriksi; hänestä ei tule malliesimerkkityttöä, mutta hän ymmärtää paremmin lähellään olevia ihmisiä ja osaa sovittaa käytöstään sen mukaan.

Vielä tippinä: kirja sijoittuu Australiaan, eli kun alussa hämmennyt aavikolla ajamisesta ja kummallisista lintujen nimistä, pidä tämä mielessä.

Neljä tähteä.
Simmone Howell: Everything Beautiful. Bloomsbury, 2009. S. 277.

Siitä asti, kun salanimellä kirjoittavan J. K. Rowlingin uusi dekkari Silkkiäistoukka ilmestyi suomeksi, olen katsellut sitä himoiten kirjakaupoissa, mutta vakuuttanut itseni aina siitä, että voin odottaa jouluun. Odotin jouluun, ja odotukseni palkittiin.

Palaamme Cormoran Striken ja Robin Ellacottin elämään kahdeksan kuukautta Lula Landryn tapauksen ratkeamisen jälkeen. Strike ratkoo rikkaiden ihmisten avioerotapauksia ja Robin on yhä tehokas sihteeri, kun toimistolle ilmestyy nuhjuisen näköinen nainen. Hän kertoo, että hänen miehensä, kirjalija Owen Quine, on kadonnut, ja että hän haluaa miehensä takaisin kotiin. Vastoin käytäntöjään Strike päättää auttaa rouva Quinea, mutta päiväkausiin mitään ei selviä. Vaan kun Strike löytää Owen Quinen raa'asti murhattuna ja saa vielä kuulla, millaista kirjaa tämä oli juuri julkaisemassa, alkavat jutun pyörät pyöriä. Tällaista julmuutta ei voi jättää huomiotta.

Ensimmäisen osan perusteella odotin erilaista kirjaa, myönnän suoraan. Kevyempää. Silkkiäistoukka oli nimittäin aikasta raskasta luettavaa murhan raakuuden, uhrin kirjoittaman kirjan ja eräiden muiden seikkojen takia. Tunnelma oli lähes jatkuvasti synkkä ja painostava. Ennen ruumiin löytymistä myös hieman tylsä - ehkä se tosin johtui siitä, että ensinnäkin tiesin takakannen perusteella odottaa ruumista ja kadonneen etsiminen tuntui siksi turhalta ja toisekseen siitä, että olin käyttänyt viime päivät Castlen katsomiseen, ja kun rikossarjassa ratkotaan murha per jakso, tuntui kirjan tahti vähän hitaalta. Joka tapauksessa, kunhan ruumis löytyi, muuttuivat tapahtumatkin paljon kiinnostavammiksi.

Jo ensimmäisessa osassa vatvottiin paljon Striken ja Robinin yksityiselämiä, ja se jatkui tässäkin osassa. Muuten se olisi minulle ihan okei, mutta ensinnäkin Matthew (Robinin kihlattu) ärsyttää minua suunnattomasti, ja toiseksi Charlottea (Striken entistä kihlattua) käsiteltiin niin paljon jo ensimmäisessä osassa, että vähän tuntui jo tutulta jutulta. Kaikki mikä ei liittynyt Matthewiin tai Charlotteen oli varsin mielenkiintoista ja usein myös huvittavaa.

Kirjassa on perinteinen tyhmä poliisi, fiksu yksityisetsivä -asetelma, mutta sikäli paljon vaarallisempi tällä kertaa, että poliisi on vähällä saada tahtonsa läpi. Tämä luo vahvan jännitteen varsinkin kirjan lopun ylle, kun Strike on selvittänyt mysteerin mutta häneltä puuttuvat todisteet. Kirjassa on ihanaa Lontoon kuvausta ja Striken ajellessa metrolla ympäri kaupunkia aloin väistämättä muistella metrokarttaa ja miettiä, mihin me kesällä menimme milläkin linjalla ja miltä kaikkialla näytti. Lisäksi haluaisin vielä sanoa, että mielestäni kirjan sijoittaminen kustannuspiireihin oli hyvä veto, sillä Galbraith/Rowling osaa luoda niistä hyvin uskottavan kuvan kirjoitettuaan kirjoja vuosikausia. Oli myös kiinnostavaa saada vähän "sisäpiirin näkemystä" kustannusalasta.

Kuten siis varmasti on jo selvää, Silkkiäistoukassa on paljon muutakin kuin vain dekkarijuoni. Se oli minusta toimiva kokonaisuus ja odotan innolla lisää Strike -kirjoja, joskin toivon että ne ovat hiukan kevyempää luettavaa.

Neljä tähteä.
Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava, 2014. S. 457. Englanninkielinen alkuteos julkaistiinsamana vuonna nimellä The Silkworm.

Viimeisenä lomailtana katsahdin kirjahyllyyni ja rupesin ihmettelemään: Mikä on tuo yksi Ella-kirja?
Miksi en muista siitä mitään? Eihän siinä siis muu auttanut kuin ottaa kirja käteen ja ryhtyä lukemaan.

Uusi kouluvuosi on alkanut, ja Ella ja toverit ovat edelleen toisella luokalla. Heillä on kuitenkin aihetta huoleen, sillä opettajaa selvästikin vaivaa jokin. He päättävät ottaa selvää, mikä opettajalla on, ja sitä varten tarvitaan tietenkin naaimoitumista, seuraamista sekä koulutarkastaja, joka laittaa hyvää makaronilaatikkoa.

En varmasti ikinä lakkaa ihmettelemästä Timo Parvelan kykyä kirjoittaa. Hänen hahmonsa ovat täydellisen valloittavia, tapahtumat absurdiudessaankin uskottavia ja tietenkin nauroin itseni jälleen kipeäksi. Vaikka Ellat on suunnattu lapsille, heilutan edelleen lippua sen puolesta, että ne sopivat virkistäväksi iltalukemiseksi kenelle tahansa! Myös nämä pidemmät Ellat, lastenromaaneiksi luokitellut, joita ei siis löydy Ella ja kaverit -kokoelmista, ovat helposti yhdessä illassa ahmaistuja.

En tiedä mitä muuta sanoisin. Rakastan näitä kirjoja syvästi.

Viisi tähteä.
Timo Parvela: Ella - Varokaa lapsia! Tammi, 2006. S. 144.



Ja tällä postauksella tulin kuitanneeksi seitsemän kategoriaa HelMet-haasteesta! En laske Everything Beautifulia haasteeseen, sillä luin sen viime vuoden puolella.