Ylpeydelle ja ennakkoluulolle ei ole loppua: The Story of Lizzy and Darcy

Grace Watson: The Story of Lizzy and Darcy: A 'Pride and Prejudice' Adaptation. Omakustanne, 2017. S. 412. Tiedoston koko: 917 KB.

The Story of Lizzy and Darcy aloitti kesän e-kirjojen lukemiseni. Kuulin kirjasta Twitterissä, kun joku oli listannut hyviä tyttörakkaudesta kertovia kirjoja, ja hardcore Ylpeys ja ennakkoluulo -fanina minun piti tietenkin saada teos heti käsiini. Se on omakustanne, ja saatavilla Amazonista e-kirjana muutamalla hassulla dollarilla, joten ei muuta kuin ostoksille.

Lizzy on palannut yliopistosta kesäksi kotiin ja syksyllä hän aloittaa harjoittelujakson yhdessä Lontoon maineikkaimmista kustantamoista. Ennen pääkaupunkiin muuttoa heidän kotinsa lähelle kuitenkin muuttavat kiinnostavat ystävykset Charlie Bingley ja Darcy Williams, eikä aikaakaan kun Lizzyn sisko Jane on romanssin pyörteissä ihastuttavan ja ystävällisen Charlien kanssa. Tämä johtaa kerran toisensa jälkeen kiusallisiin tilanteisiin, joissa Lizzy joutuu viettämään aikaa hiljaisen ja töykeän Darcyn kanssa, ja jostain käsittämättömästä syystä Charlie on vakuuttunut, että naiset kuuluvat yhteen. Liian myöhään Lizzy saa tietää, että edes syksyn harjoittelupaikka ei tuo helpotusta tilanteeseen...

Tämä kirja on diversiteetin kultakaivos. Lizzy on lesbo, Darcy on bi, Darcy ja Charlie ovat tummaihoisia, ja päähenkilöiden lisäksi kirjasta löytyy muun muassa aseksuaalinen ja transsukupuolinen sivuhahmo. Lukeminen oli suorastaan ilahduttavaa. Kaikki hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisesti kirjoitettuja, ja heistä on helppo aidosti välittää - jopa alkuun epämiellyttävästä Darcysta (kuten tietysti kuuluukin). Darcy ei ole ainut hahmo, jonka sukupuolta on vaihdettu tässä versiossa: Lydiasta ja Kittystä on tullut Sander ja Mark. Alkuun olin hieman epäluuloinen tästä muutoksesta (mielestäni Bennetin perheen viisi tyttölasta kuuluvat olennaisesti tarinan olemukseen), mutta lopulta se toi mukanaan hyvää kommentaaria poikien välisistä suhteista ja heihin kohdistuvista paineista, ja olin tyytyväinen toteutukseen.

Paikoin, etenkin alussa, kirjan omakustanteisuus paistaa läpi tekstin kömpelyydestä ja tarinan hankaluudesta, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sen paremmaksi se muuttuu. Tekstuaalista myötähäpeää ei tarvitse kokea kuin aivan alussa, eikä sielläkään jatkuvasti. Muistuttaisin kuitenkin omakustannetta harkitsevalle, että editoijan palkkaaminen on sen arvoista, sillä se tekee lukukokemuksesta huomattavasti paremman. Myös kannen suunnitteluun on hyvä palkata ammattilainen, jos vain suinkin on varaa.

Tarina etenee rivakkaa vauhtia, käy läpi kaikki perinteiset juonenkäänteet, eikä missään vaiheessa tule tylsää. Myös loppu on ihana. Kaiken kaikkiaan pidin The Story of Lizzy and Darcysta todella paljon: se on ilahduttavan raikas tuulahdus lukemattomia kertoja uudelleenkerrotun tarinan rakenteisiin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Neljä tähteä.

(Minusta Elizabethin lempinimi pitäisi kyllä kirjoittaa Lizzie eikä Lizzy.)

Erikoisen eksklusiivinen: Two Boys Kissing

David Levithan: Two Boys Kissing. Alfred A. Knopf, 2013. S. 196

David Levithanin tuotannosta minulla on jo jonkin verran kokemusta (esim. Naomi and Ely's No Kiss List ja Boy Meets Boy) joten odotukseni olivat korkealla. En... aivan tiedä, mitä lopulta ajattelin.

Craig and Harry ovat eronneet, mutta aikovat päihittää pisimmän suudelman maailmanennätyksen - yli 32 tuntia. Se on ihanaa ja kamalaa - loppua kohden yhä enemmän lähinnä kamalaa. Mitä pidemmälle heidän maailmanennätysyrityksensä kuitenkin pääsee, sitä enemmän huomiota se saa. Myös muut homopojat saavat tietää Craigin ja Harryn projektista, ja niin heidän tarinansa yhdistää orastavat romanssit, kaukosuhteet ja pois kotoaan potkitut.

Two Boys Kissing on kirjoitettu todella kauniisti. Sitä kertoo AIDS-epidemiassa kuolleiden homomiesten joukkoääni - tämä on David Levithanin oma sukupolvi, ja hän on varmasti menettänyt jonkun rakkaan taudille. Sukupolvien väliset erot kuitenkin kuroutuvat umpeen, kun vanhemmat katsovat nuorempiaan, tarkkailevat ja lempeästi ohjeistavat heidän touhujaan. Episodityylinen kerrota sitoo yhteen monta eri tarinaa, joita seurataan tasapuolisesti, ja jotka ovat sekä ilahduttavia että sydäntäsärkeviä. Kirjassa on hyvä imu, ja sitä lukee aivan ilokseen.

Minun oli kuitenkin vaikea hyväksyä kirjan eksklusiivisuutta muita HLBT+ identiteettejä kohtaan. Ymmärrän, että kirjan fokus on homomiehissä (tai pojissa) eikä siinä ole mitään vikaa, mutta toivoisin, että yhteisön muitakin identiteettejä huomioitaisiin edes jollain tavalla, edes pienellä maininnalla. Kirjan kertojanääni edustaa tietyssä mielessä koko amerikkalaista HLBT+ yhteisön sukupolvea, ja toisaalta kuitenkin vain pientä osaa siitä. AIDS kosketti kaikkia yhteisön jäseniä, mutta yhä sitä toisinaan ajatellaan "homojen tautina". Ja niinpä homojen taudista kertovat vain homot. Yksi kirjan henkilöistä on transmies, ja se on merkittävää - transhahmoja nähdään kirjallisuudessa edelleen aivan liian vähän. Se on kuitenkin ainoa kosketus "perinteisen" homoidentiteetin ulkopuolelle, mitä kirja tekee.

Jos tuntisin nuoria homopoikia, antaisin tämän kirjan joululahjaksi heille kaikille. Se on varmasti äärimmäisen tärkeä identiteetin normalisoija ja omakuvan peili monelle pojalle, ja sellaisena arvokas. Myöskään sen kirjalliset ansiot eivät ole vähäiset, mutta minun oli vaikea löytää kirjaan henkilökohtaista yhteyttä.

Kolme ja puoli tähteä.

#Queer52: We Are the Ants

Shaun David Hutchinson: We Are the Ants. Simon Pulse, 2016. S. 451

We Are the Antsin kuvaus kuulosti vähintäänkin erikoiselta, mutta silti se onnistui olemaan jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Henry Dentonin elämässä on yksinkertaisia, peruuttamattomia ongelmia, kuten poikaystävän itsemurha, koulukiusaaminen ja jatkuva avaruusolentojen sieppaamaksi joutuminen. Henry Dentonin elämässä on myös monimutkaisia, valintoja vaativia ongelmia, kuten Diego Vega, entinen paras ystävä Audrey, ja se, että avaruusolennot haluavat hänen päättävän, pelastaako maailma tuholta vai ei.

Kirja on juuri niin absurdi kuin miltä se kuulostaa, ja vähän vielä päälle. Avaruusolennot ja nappi, jolla Henry voi pelastaa maailman, esitellään heti aluksi, mutta lopulta niiden merkitys tuntuu käyvän enemmänkin symboliseksi. Henryn täytyy tehdä päätöksiä niin elämästään kuin maailman kohtalosta, mutta sitä varten hänen täytyy saada selville, mitä hän haluaa ja mikä hänelle on arvokasta. Nämä ovat teemoja, jotka puhuttelevat varmasti monia meistä.

We Are the Ants ei ole HLBT+ kirja siinä mielessä kuin jotkin toiset, vaikka Henry onkin homo. Tarina ei kuitenkaan keskity Henryn seksuaalisen suuntautumisen ympärille. Se ei ole itsensälöytämistarina, se ei ole kaapistatulotarina, eikä se ole ensisijaisesti rakkaustarina. Kirja keskittyy hyvin pitkälti Henryn sisäiseen maailmaan, ja oli siksi ainakin minulle melko raskasta luettavaa. Henry vaikuttaa olevan vakavasti masentunut, ja hänen sisäinen monologinsa kuvastaa sitä. Hänen yrityksensä tehdä selkoa itsestään ja maailmasta edistyvät hitaasti, eikä varsinkaan kirjan alkupuolella juuri tapahdu mitään. Ehkä lukijalle, joka löytää yhteyden Henryn ajatusmaailmaan - minä en sitä löytänyt - lukeminen ei tunnu niin tervassa tarpomiselta, mutta minulle kirjan alkupuolisko oli todella vaikea.

Löysin enemmän tarttumapintaa kirjan muista hahmoista, jotka ovat erinomaisesti kirjoitettuja eivätkä kärsi sivuhahmon asemastaan. Henryn ystävä Audrey oli varmaankin suosikkini ja häneen samastuin eniten, mutta myös Henryn perhe on monipuolinen ja mielenkiintoinen. Edes koulukiusaajat eivät jää kasvottomiksi hirviöiksi, eli voinen turvallisesti sanoa, että hahmot ovat Hutchinsonin vahvuus kirjailijana.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Henrystä kertojana, jossakin vaiheessa kirjan loppupuolella hän sai sympatiani puolelleen ja kirjan ehkä viimeinen kolmannes piti minua otteessaan aivan eri tavalla kuin aiemmat osat. Pidin kirjan loppuosasta paljon ja kirjan päätös oli mielestäni onnistunut. Se ei kuitenkaan tee tekemättömäksi alkuosan pitkällisyyttä, sillä hyvän kirjan tulisi alkaa kiinnostaa lukijaa aiemmin kuin kahden kolmasosan kuluttua. Mutta jos eksistentiaaliset pohdinnat ja pitkähköt, hidastahtiset kirjat ovat juttusi, tämä on varmasti sinua varten. Minua varten se ei aivan ollut.

Kaksi ja puoli tähteä.

Joulukuun blogimaraton 2017

Heipä hei pitkästä aikaa! On taas tullut vuoden loppu, ja huomaan taas olevani tilanteessa, jossa blogin luonnoksissa on 16 luettua kirjaa odottamassa arviointia. Ratkaisuni tähän on sama kuin edellisenä vuonna: yritän tästä päivästä eteenpäin saada postattua yhden kirja-arvion joka päivä (inhimillisyyden, koulun ja sosiaalisten velvoitteiden rajoissa, eli välipäiviä saattaa tulla). Tervetuloa siis joulukuun blogimaratoniin vuosimallia 2017! Yritän olla tekemättä tästä jokavuotista perinnettä, mutta huonolta näyttää...

https://i.pinimg.com/

#Queer52: Symptoms of Being Human

Jeff Garvin: Symptoms of Being Human. Balzer+Bray, 2016. S. 330

Valitsin Symptoms of Being Humanin seuraavaksi #Queer52-kirjakseni, sillä pidin sen nimestä niin paljon. Se oli varsin hyvä valinta.

Rileyn elämä muuttuu, kun hän aloittaa uuden koulun, ja perustaa psykologinsa ehdotuksesta blogin, jossa käsittelee mielenterveyttään ja sukupuoli-identiteettiään. Riley on gender fluid: se tarkoittaa, että joinain päivinä hän tuntee olonsa tytöksi, joinain pojaksi, joinain joksikin siltä väliltä. Riley ei kuitenkaan ole eläessään tullut kaapista muille kuin psykologilleen, eikä se hänen isänsä vaalikampanjan aikaan tunnu edes mahdollisuudelta. Niinpä uuden koulun sosiaalisen elämän navigoiminen on haastavaa, mutta kiusatuksi tuleminen ei riitä: joku löytää Rileyn blogin ja uhkaa paljastaa hänet kaikille.

Symptoms of Being Human on hyvä gender fluidin identiteetin kuvaus ja koskettava kertomus yhden teinin elämästä. Sukupuoli-identiteettiään etsiville ja kyseenalaistaville nuorille tämä on äärimmäisen tärkeä kirja, ja muille hyvä opas sukupuolen moninaisuuteen. Kirja ei oleta lukijan tuntevan alan sanastoa etukäteen, ja kaikki selitetään - moneen kertaan. Riley johdattaa lukijaa kädestä pitäen, mutta tämä ei häirinnyt minua, vaikka tiedänkin näistä asioista jo melko paljon. Asiantunteva kertaus on opintojen äiti.

Spoilers ahead

Sen sijaan minua häiritsi muutama muu asia siinä, miten kirjassa käsiteltiin sukupuolivähemmistöön kuulumista. Sukupuolivähemmistöjen edustajat kohtaavat paljon seksuaalista väkivaltaa, ja vaikka toisaalta siitä puhuminen on tärkeää, niin toisaalta minua nyppii, että sen piti tapahtua Rileylle. Kirjan kuvaus gender fluidin teinin elämästä on niin negatiivinen, että toivo, jota sen pitäisi tuottaa, jää taka-alalle. Pitikö pelata ne kaikki kurjimmatkin kortit? Toiseksi en pitänyt siitä, miten Rileyn kaapista tulo ei ollut hänen omissa käsissään. Eihän se aina ole, tämäkin on surullinen totuus, mutta mielestäni kirjassa ei painotettu riittävästi toisen ihmisen outtaamisen ('to out someone' = tuoda joku toinen kaapista ilman lupaa) vaaroja. Tällainen toiminta voi pahimmillaan johtaa vähemmistön edustajan kuolemaan, ja niinpä sen käyttäminen juonen edistämiseen oli mielestäni erittäin kyseenalaista.

Safe to read on

Symptoms of being Human on rauhallinen, mutta melko synkkä kirja. Se on itkettävä ja ahdistava. Se on myös todella tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Hahmot on rakennettu huolella. Se ei viljele vääriä tai virheellisiä käsityksiä sukupuolen moninaisuudesta totuuksina. En kuitenkaan suosittelisi kirjaa täysin varauksetta, sen verran raskasta lukemistoa se lopulta oli.

Neljä tähteä

Keskinkertainen finaali: Ruin and Rising

Leigh Bardugo: Ruin and Rising. Indigo, 2014. S. 350.

Pakko heti alkuun tunnustaa, että Ruin and Rising ei ollut kovin mieleenpainuva kirja. Yritän kuitenkin jotain sanoa.

Arvio sisältää spoilereita sarjan edellisistä osista.

Alina Starkov on menettänyt voimansa ja joutuu leikkimään pyhimystä Apparatin maanalaisessa bunkkerissa. Hän janoaa päästä metsästämään myyttistä tulilintua, sillä vain kolmas Morozovan vahventajista voi tehdä hänestä riittävän voimakkaan päihittämään Darklingin, joka nyt istuu Ravkan valtaistuimella. Jahdin käynnistyttyä Alina kuitenkin oppii lisää maansa ja sen merkittävien henkilöiden historiasta, ja joutuu lopulta elämänsä vaikeimman valinnan eteen.

Siinä missä Siege and Stormissa kaikki oli kohdallaan, Ruin and Risingissa kaikki tuntuu olevan hieman sivussa maalista. Kirja käynnistyy hitaasti, Nikolai esiintyy aivan liian vähän, juoni ei tunnu osaavan päättää mihin keskittyä, ja naispari on mutta hekin esiintyvät aivan liian vähän.

Trilogian mittaan paljastuvan historian palapelin viimeiset palaset ovat ehdottomasti tämän kirjan parasta antia. Ne pitävät mukanaan aivan lopun yllättäville juonenkäänteille saakka, ja loksahtavat lopulta paikalleen erinomaisen hyvin. Monet hyvät sivuhahmot, erityisesti suosikkini Nikolai, sen sijaan jäävät paitsioon tässä kirjassa, ja vaikka loppuratkaisu on kelvollinen, on se hieman ennalta-arvattava.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Ruin and Rising jää auttamatta edeltäjänsä varjoon. Siinä on ainekset upeaan viimeiseen osaan, mutta niitä on annosteltu väärässä suhteessa. Enemmän Nikolaita ja naispareja, vähemmän viivytteleviä epämääräisiä juonikuvioita, joiden merkitys loppuratkaisun kannalta on minimaalinen.

Kaksi ja puoli tähteä

Podcast vai kirja? Molemmat. Welcome to Night Vale: A Novel

Joseph Fink & Jeffrey Cranor: Welcome to Night Vale: A Novel. Orbit, 2015. S. 401.

Welcome to Night Vale on yksi suosikkipodcastejani. Se on fantasian ja kauhun elementtejä hyödyntävä fiktiopodcast, jota kerrotaan pienen Night Valen kaupungin paikallisradiolähetysten muodossa, eikä Night Vale ole aivan niin kuin muut pienet, amerikkalaiset aavikkokaupungit. Podcastin luojat Joseph Fink ja Jeffrey Cranor ovat kirjoittaneet Night Valesta kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on tämä, ja toinen, It Devours, on juuri ilmestynyt. Rakastan Night Valea, ja tietenkin hankin omakseni myös tämän kirjan, mutta sen voi aivan mainiosti lukea vaikkei olisi ikinä kuullut Night Valesta mitään! Lähde vain matkaan avoimin mielin.

Panttilainaamon pitäjä Jackie on ollut 19-vuotias jo aika pitkään. Niin pitkään, ettei hän oikeastaan itsekään muista, milloin se alkoi. Jackien yhteneväiset päivät panttilainaamossa kuitenkin päättyvät, kun Diane Crayton astuu sisään ja panttaa yhden ainoan kyyneleen. Heidän elämänsä ja Dianen muodonmuuttajapojan Joshin elämä kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti, kun Dianen ex-poikaystävä palaa kaupunkiin, ja kärpäsiä ovelta ovelle kaupitteleva mies antaa Jackielle lapun, jossa lukee "King City". Hengenvaarallista kirjastoretkeä ja monta epäonnistunutta King Cityn löytämisyritystä myöhemmin on niin Dianen, Joshin kuin Jackienkin aika kohdata joitain totuuksia elämästään.

Night Valen ihanuus ja rakastettavuus on juuri sen totaalisessa omituisuudessa ja odottamattomuudessa. Podcastia hetken aikaa kuunneltuaan alkaa hyväksyä ilahtunut hymy huulillaan kaiken sen erikoisuuden, joka on tarinan arkipäivää, ja vähästä enää yllättyy. Kirja on kuitenkin kirjoitettu fanien lisäksi myös uusille tuttavuuksille, ja siitä se hieman kärsii. Vaadittavien selitysten takia varsinkin alkupuoliskon tahti tuntuu olevan piinaavan hidas, ja kirjan lukemiseen kului aikaa, koska en ollut siitä riittävän kiinnostunut. Kuitenkin, kun sen puolen välin jälkeen saa vauhtia renkaidensa alle, ja aloin välittää hahmoista (podcastin päähenkilöt ovat eri kuin kirjan), on kirjan loppuosa varsin mielenkiintoista luettavaa.

Ehdoton suosikkikohtaukseni kirjassa on Dianen ja Jackien kirjastoreissu. Podcastissa puhutaan usein kirjastosta uhkaavana paikkana ja vaaralliset kirjastonhoitajat ovat säännöllisesti esillä, mutta kirjaston maailmaan ei ole ikinä syvennytty tarkemmin. Tässä kirjassa lukija kuitenkin pääsee Jackien ja Dianen mukana sisälle kirjastoon, ja mikä kohtaus se onkaan. Kauhun elementtejä hyödynnetään taitavasti, on kiehtovaa kuulla enemmän kirjastosta ja sen hoitajista, ja kohtaus tuntuu olevan suuri käännekohta niin kirjan juonen kuin tahdinkin kannalta. Asioita alkaa tapahtua, ja juoni tiivistyy.

En oikein osaa arvioida, millainen luettava kirja olisi uudelle tulokkaalle, mutta kuvittelisin sen olevan varsin hyvä initiaatio Night Valen maailmaan. Ainakaan ei tarvitse pelätä, että ei tajuaisi menoa kuuntelematta podcastia, mutta en osaa sanoa, tuntuisiko kirjan alku hitaalta myös keltanokan mielestä. Itse pidin kirjasta ja lopulta myös hahmoista - Fink ja Cranor osaavat kyllä kirjoittaa - mutta se olisi voinut olla parempikin. Odotan mielenkiinnolla toista kirjaa!

Kolme ja puoli tähteä