Odotin erilaista: Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein, or the Modern Prometheus. Collector's Library, 2004 (ensipainos 1818). S. 267

Olin jo pitkään aikonut lukea Frankensteinin, ja se tuli ajankohtaiseksi osallistuessani kesällä kurssille, jonka aiheena oli romantiikan aika ja sen perintö. Kurssilla luettavaksi romaaniksi annettiin Frankenstein, joten mitäpä sitä enää jahkaamaan: nyt se oli luettava.

Nuori ja kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein haluaa tietää, kykeneekö hän herättämään eloon itse rakentamansa ihmisruumiin. Yrityksen onnistuessa hän säikähtää ja pakenee, jättäen luomansa olennon oman onnensa nojaan ja uskoen tämän olevan luonnostaan paha. Olento yrittää liittyä ihmisten yhteiskuntaan, mutta jatkuva torjunta tekee sen katkeraksi ja se päättää kostaa luojalleen oman olemassaolonsa. Victor Frankenstein ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tappaa luomansa hirviö, ja niin alkaa kuolettava kissa ja hiiri -leikki, jossa jokainen osapuoli syyttää itseään.

Frankenstein on niin kuuluisa, että sen kutsuminen klassikoksi tuntuu vähättelyltä. Frankenstein on myytti. Jo lapsina kuulemme tiedemiehestä, joka rakentaa hirviön kuolleesta lihasta (tätä ei muuten missään kohtaa kirjaa varmisteta) ja kamalia asioita tapahtuu. Opimme yhdistämään sanat "Frankensteinin hirviö" toisiinsa tavalla, joka antaa ymmärtää, että Frankenstein on hirviön nimi, eikä suinkaan tiedemiehen. Kun siis avasin kirjan, odotin pelottavaa ja vauhdikastakin tarinaa kamalasta hirviöstä ja sen luojasta. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt tietää paremmin.

Ensinnäkin kirja alkaa neljällä kirjeellä joilla ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa - niiden kirjoittaja on englantilainen tutkimusmatkailija Walton, joka lopulta sattumalta löytää Victor Frankensteinin Jäämereltä, ottaa hänet laivaansa ja alkaa kirjoittaa hänen tarinaansa ylös. Vaikka Waltonista voi vetää erinäisiä rinnakkaisuuksia Frankensteiniin, tuntuu suurin osa kirjan alusta turhalta höpötykseltä, joka hidastaa itse asiaan pääsemistä. Kuitenkaan Frankenstein itse ei ole sen parempi tarinankertoja: hän jaarittelee ummet ja lammet perheestään ja lapsuudestaan, ja kun hän viimein pääsee hirviöönsä asti, käy nopeasti selväksi että hän on raivostuttava, täysin vastuuton, äärettömän itsekeskeinen mies-vauva. Lukijalle suodaan vapautus Frankensteinista kirjan puolimaissa, kun hirviö saa oman äänensä kertoessaan tarinaansa muutaman luvun ajan. Vaikka hän on miellyttävämäpi hahmo kuin luojansa, sai hänenkin logiikkansa lopulta minut repimään hiuksia päästäni.

Puolivälin jälkeen kirjassa sentään alkoi olla oikeita tapahtumia, mutta sen henkilöt eivät edelleenkään kiinnostaneet minua enkä pitänyt heistä. Frankenstein oli lisännyt epämiellyttävien piirteidensä joukkoon valittamisen ja itsesäälissä vellomisen, ja olin menettänyt kaiken mielenkiinnon hänen kohtaloaan kohtaan. Tämä kauhun klassikkoteos ei myöskään ollut missään kohtaa lainkaan pelottava. Tietäen kuitenkin, että kirjasta pitäisi pystyä tunnilla keskustelemaan, rämmin ohuiden sivujen ja tuhansien "wretched" -sanojen läpi loppuun saakka voittajana. Näin jälkiviisaana ja aika paljon vanhoja kirjoja lukeneena voin vain sanoa, että minun olisi pitänyt osata odottaa loputtomia kuvauksia ja hidasta tahtia myös Frankensteinilta. Myytti oli peittänyt alleen todellisen tarinan, ja iso osa kirjasta menikin siihen, kun keksin päässäni kiinnostavampia juonenkäänteitä itsestäänselvien tilalle.

Kaksi tähteä ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.

Oman hyllyn unohdetut: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä. Bazar, 2011. S. 275. Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation ilmestyi vuonna 2010.

Viimeinkin palaamme tämän haasteen pariin! Libertén saatua viimeinkin luettua Salaisen puutarhan valitsin omasta hyllystäni tämän pienen suuren kirjan, jonka sain jokin vuosi sitten Chrystalilta joululahjaksi.

Kimberley ja hänen äitinsä muuttavat Hong Kongista New Yorkiin Paula-tädin avustuksella. Kim osaa hieman englantia, äiti ei lainkaan, ja jää tyttären tehtäväksi selviytyä kaikesta arkielämän kommunikaatiosta amerikkalaisten kanssa. Äiti saa työpaikan Paula-tädin tehtaasta, mutta palkka on pieni ja päivät pitkiä, ja Kimin on mentävä aina koulun jälkeen tehtaaseen auttamaan äitiä. Hong Kongissa luokkansa huippuna loistanut Kim saa tehdä olan takaa töitä myös koulussa, sillä vieras kieli, erilaiset akateemiset käytännöt ja uudet sosiaaliset piirit tuottavat omat vaikeutensa.

Tämä kirja oli jäänyt unohdetuksi, sillä sen nyyhkytarina-draama-asetelmassa ei ollut mitään minua erityisesti kiinnostavaa. Siksi yllätyinkin kirjan hiljaisesta vetovoimasta ja voimakkaasta otteesta. Vaikka tarinassa on nyyhkytarinan elementtejä, se ei ole siirappinen eikä säälinhakuinen, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Kimberleyn kertojanäkökulma antaa lukijallekin lapsen rehellisen, mutta yllättävän ymmärtävän linssin. Pian sitä huomaakin elävänsä hahmojen toiveita ja iloitsevansa heidän onnistumisestaan niin pienissä kuin suurissakin tavoitteissa.

En ollut ihan hirveän ihastunut kirjan romanssijuoneen, vaikkakaan se ei tainnut olla vältettävissä. Pidin kuitenkin hirveästi tämän kyseisen sivujuonen loppuratkaisusta - Kimberleystä oli kasvanut vahva ja itseään arvostava nainen. Olin sen sijaan verisesti pettynyt kirjan epilogiin. Se tuntui pilaavan niin romanssijuonen hienon ratkaisun kuin muutkin ajatukseni siitä, millainen aikuinen Kimberleystä kasvaisi. Jos siis jätämme epilogin huomiotta, voin sanoa että Käännöksiä on kaunis ja vahva kasvutarina, nöyryydessään erityisen tärkeä teos.

Neljä tähteä.

Yksi kohta HelMetin 2016- ja yksi 2017-haasteesta.

Libertén postauksen hänen unohdetusta kirjastaan voit lukea täällä.

Kuolema ei ole kivaa: Before I Die

Jenny Downham: Before I Die. Definitions, 2015 (ensipainos 2007). S. 326

Olin jo pitkään aikonut lukea tämän Jenny Downhamin esikoisromaanin, ja nyt viimein näin sen kirjaston hyllyssä minua kutsumassa. Before I Die oli hyvin erilainen kuin kumpikaan muista lukemistani Downhamin teoksista (You Against Me ja Unbecoming).

16-vuotias Tessa sairastaa kuolemaan johtavaa syöpää. Hän on masentunut ja äkkipikainen, hänellä on vain yksi ystävä eikä hänen äitinsä ikinä tule mukaan sairaalaan. Tessa on kuitenkin päättänyt elää ennen kuin kuolee. Hänellä on lista asioista, jotka hän tahtoo vielä tehdä: rakastua, rikkoa lakia, harrastaa seksiä, kokeilla huumeita, ajaa autoa. Mutta päivät kuluvat, Tessan voimat vähenevät ja lista sen kuin kasvaa.

En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta; se jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon. Toisaalta pidin sen viestistä, tarinasta, mutta toisaalta en olisi oikein jaksanut Tessaa enkä hänen loputonta valitustaan ja typeriä valintojaan. Lienee siis ainakin turvallista sanoa, että Tessa ei ole kovin samastuttava eikä kovin miellyttävä päähenkilö, mutta kun asiaa pohtii tarinan kontekstissa, se on oikeastaan hyvä asia. Tuskin kukaan meistä olisi kovin rakastettava jos tietäisimme kuolevamme ennen kuin elämämme on oikein edes alkanut. Minua myös aina ärsyttää vastuttoman ja rikollisenkin käytöksen glorifiointi, mutta jälleen, Tessan näkökulmasta katsottuna tässä kirjassa voin sitä ymmärtää: eihän hänellä ole mitään menetettävää, joten miksei kokeilla kaikkea mitä tällä maailmalla on tarjota.

Kirjan muut henkilöt ovat myös tarkkaan ajateltuja ja kirjoitettuja kokonaisuuksia. Tessan isän uupumus, hänen äitinsä heikkous, hänen veljensä suru, viha ja hämmennys, ja jopa Tessan ystävän Zoeyn oma sivujuoni ovat käsinkosketeltavan aitoja tarinoita. Ainoastaan Adam jäi minulle hieman etäiseksi ja ehkä hieman epäuskottavan oloiseksi juonielementiksi - Tessan ja Adamin suhde tuntui hieman liian helpolta ottaen huomioon heidän tilanteensa.

Koko kirjan ajan pohdin sitä kohtaa The Fault in Our Starsissa, jossa Hazel puhuu siitä, kuinka kuolemassa ei ole mitään kaunista, jaloa tai kivaa. Hän puhuu siitä, kuinka popkulttuurissa kuolevat ihmiset usein esitetään uljaina taistelijoina, vaikka todellisuus on täynnä vihaa ja pelkoa. Sitä tämäkin kirja tuntui viime kädessä käsittelevän: Tessan tarina osoittaa hyvin selvästi, ettei kuolemassa ole mitään kivaa. Se on tuskallista ja ahdistavaa, ja kuolevalla on oikeus tuoda nämä tunteet esiin. Ehkä eniten olinkin yllättynyt Tessan epämiellyttävyydestä siksi, että tätä kirjaa on markkinoitu enemmänkin sankaritarinana kuin rehellisenä kuvauksena kuolemasta. Ja vaikka Tessasta ei ikinä tullut lempi-ihmistäni, itkin silti lopussa. Miten olisin voinut olla itkemättä.

Neljä tähteä, ja yksi kohta HelMetin 2017-haasteesta.