Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin

Jo ottaessani ensi askelia mangan maailmaan Chrystal puhui minulle toistuvasti Emmasta, ja saikin sen kuulostamaan kiinnostavalta. Rikkaan nuoren miehen ja palvelustytön rakkaustarina viktoriaanisessa Englannissa? Loistavaa! Rakkaustarinat ovat ehdottomasti juttuni, ja kuten sarjan piirtäjä Kaoru Mori, kärsin loputtomasta menneiden aikojen romantisoinnista (sekä kateudesta englantilaisille siksi, että he saavat olla englantilaisia). Joten Emma kuulosti oivalta jatkolta nyt Furuban loputtua.

En oikein pitänyt ensimmäisestä osasta.Siihen suuresti vaikuttanee se, että Kaoru Morin piirustus- ja kerrontatyyli on aivan erilainen kuin Natsuki Takayan, Furuban mangakan. Kärsin siis kulttuurishokista, kun ihmiset näyttivät aivan vääriltä ja kerronta eteni kummallisesti.

Valitettavasti kaikkea en voi kuitenkaan vyöryttää kulttuurishokin niskaan. Ensimmäinen osa ei ole kovin hyvä. Sen tunnelma on muovinen ja rakentamalla rakennettu, kun sarja vielä etsii tyyliään ja hahmot luonteenpiirteitään. Tarina etenee järkyttävän nopeasti ja on aivan epäaidon tuntuinen, hahmoihin ei pysty tutustumaan kunnolla kaikessa siinä melskeessä ja kaikki tuntuu vain kaatuvan lukijan niskaan. Jos kuitenkin selviät tästä, on luvassa parempaa.

On sääli, ettei ensimmäisessä osassa ole juuri kehuttavaa, sillä se on varmasti menettänyt monia potentiaalisia lukijoita sen myötä. Tälle asialle en kuitenkaan mitään voi, ja koen myös että minun on sanottava rehellinen mielipiteeni, joten en ala kaunistella asioita sarjan lukijakunnan kartuttamiseksi.

Toinenkin osa on vielä hieman omituinen. Siinä kuitenkin pidetään rauhallisempi tahti ja lukija ehtii jo hieman syventyä eri hahmoihin. Myöskin eräs dramaattinen tapahtuma tuo päähenkilölle lihaa luiden ympärille. Varsinainen päätarina epäilyttää hieman edelleen, mutta loppua kohti tilanne paranee.

Toisessa osassa tulee mukaan useita kiinnostavia sivuhenkilöitä, joilla jokaisella on vaikutuksensa pääparin kohtaloon. Lukijan usko sarjaan alkaa pikkuhiljaa kasautua: ehkä tästä vielä hyvä tulee.

Ilokseni voin sanoa, että kolmanteen osaan selvittyäsi alat jo olla varmoilla vesillä. Tarina saa syvyyttä eivätkä käänteet enää ole niin naurettavan nopeita kuin alussa. Edelleen saamme tutustua uusiin, erittäin kiinnostaviin hahmoihin ja seurata, kuinka Emma ja William tahoillaan selvittelevät tulevaisuuden suuntaa kumpikin tavallaan.

Tähän mennessä olin jo tottunut myös piirustustyyliin, ja nyt Emma ja kumppanit näyttävät jo mukavan tutuilta ja turvallisilta. Aikansa sekin kumminkin otti. Joka tapauksessa nyt voin jo lausua uuden rehellisen mielipiteen: pidän tästä sarjasta!

Onnellista kyllä, laatu sen kuin paranee! Neljäs osa on täynnä juorunhaluista mieltä palkitsevia paljastuksia, kuumottavia juonenkäänteitä ja koskettavia kohtauksia. Huomaan jo oikeasti välittäväni Emman ja Williamin kohtalosta, vaikka alussa William lähinnä ärsytti minua ja Emma tuntui kylmän etäiseltä. Nyt heidän onnestaan on kuitenkin tullut sydämeni asia.

Luin siis tällä erää viisi ensimmäistä osaa, ja niistä numero neljä oli ehdottomasti suosikkini. Yllättävä, mielenkiintoinen ja sydäntälämmittävä kokonaisuus oli todella iloinen kokemus.

Valitettavasti viidennestä ja tällä erää viimeisestä osasta ei ollut lainkaan kuvia suomalaisella kannella... ja väritkin ovat huonot, mutta koettakaa kestää.

Viides osa jatkaa neljännen korkeaa tasoa, mutta ei ole aivan yhtä monipuolinen. Tosin lopussa tapahtuu jälleen jännittävää... Joka tapauksessa vitosen luki helposti samaan putkeen kuin kaksi aiempaa tässä tänään iltapäivällä. Sen verran imua oli päällä.

Nyt vain kohti uusia haasteita! Kiinnostavaa tietää, millaiseen loppuratkaisuun sarja päätyy. Haluan myös lämpimästi suositella Emmaa, vaikka tyrmäsinkin juuri ensimmäiset osat. Kuten Chrystal minulle vakuutteli, se muuttuu paremmaksi kolmannen osan myötä. Ja vaikka itse totesin (ja seison edelleen sanojeni takana), ettei ole kirjalle tai sarjalle mikään ansio, että se muuttuu hyväksi puolen välin tienoilla, seison silti myös suositusteni takana. Jaksakaa kahlata läpi muoviset ja sekavat ensimmäiset osat, olkaa niin kilttejä.

Klassikot 2.0: Kultahattu

Kirja on ollut luettuna jo viikon, mutta jotenkin tämä arvion kirjoittaminen tökkii.

Nick Carraway, kirjan minäkertoja, muuttaa Long Islandille. Hänen naapurinsa valtavassa talossa järjestetään valtavia juhlia päivästä toiseen, ja Nick kuulee mitä erikoisimpia huhuja Jay Gatsbystä, talon salaperäisestä asukista. Lahden toisella puolella asuu Nickin serkku Daisy aviomiehineen, ja kun Nick tutustuu naapuriinsa, saa hän tietää tällä ja Daisyllä olevan yhteistä historiaa...

Aivan ensimmäiseksi minun on pakko sanoa, mistä pidin Kultahatussa ehdottomasti kaikkein eniten. Vaikutuin siitä, että teoksessa on minäkertoja, joka ei kuitenkaan ole sen päähenkilö! Jay Gatsby on epäilyksettä Kultahatun päähenkilö, mutta sen kertoja on Nick Carraway. Ratkaisu on niin epätyypillinen mutta samalla niin kovin kiehtova ja toimiva, että en voi kuin ihailla. Lukija saa kaiken informaation Carrawayn kautta, hänen valitsemassaan järjestyksessä ja hänen haluamallaan tavalla. Toisen käden tietona. Voi vain arvailla, miten kaikki oikeasti sujui. (Carraway ei siis vaikuta erityisen epäluotettavalta kertojalta, mutta asetelma on minusta mielenkiintoinen.)

Eniten minäkertojuuden puolueellisuus näkyy henkilökuvauksessa. Tämä on tietysti tilanne aina minäkerronnallisissa romaaneissa, mutta Kultahatussa se nousi erityisesti Daisyn myötä esiin. Häntä kuvattiin aina kovin eteerisenä ja ihanana ja jokaiselle Daisyn lausumalle sanalle annettiin arvoa kuin ne olisivat tulleet itsensä presidentin suusta. Minua tämä ei häirinnyt, mutta kun Daisyn irrottaa Nickin hänelle antamasta sädekehästä, jää jäljelle pinnallinen nuori nainen, joka haluaa maailman toimivan hänen mielensä mukaan. Jos ei kiinnitä huomiota kerronnan yksipuoliseen näkökulmaan, voi tätä olla vaikea tajuta.

Tärkeimpien henkilöiden ryhmä noin ylipäätään miellytti minua. Nick Carrawayn ajatusmaailmaa on helppo seurata ja hyvä lukea. Välillä hän myös tipauttelee todella loistavia lauseita - kauniita, viisaita, teräviä - muun tekstin sekaan niin, että ne jopa saattavat mennä hieman ohi jos ei keskity. Muut henkilöt ovat kukin omalla tavallaan ikäviä tai omituisia, mutta heillä on kiehtovia piirteitä ja he ovat kovin inhimmillisiä. Tom on ainut josta en kerta kaikkiaan lainkaan pitänyt.

Kultahattu oli neutraalin positiivinen klassikkokokemus. Se on nopea- ja helppolukuinen, kiinnostava tarina, jossa on paljon hienoja ajatuksia (ja suomalainen sivuhenkilö!) Se on myös hieno ajankuva ja omalla tavallaan vaikuttava teos ihmisyydestä. Kuitenkaan se ei lopulta herättänyt paljon syvällisiä ajatuksia, tai muuta sellaista. Jos Kultahattu pitäisi tiivistää kahteen sanaan, ne olisivat: ihan kiva.

Neljä ja puoli tähteä.
F. Scott. Fitzgerald: Kultahattu. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos The Great Gatsby julkaistiin vuonna 1925.

Ihanasti tämä kirja myös vei HelMetin haasteen yhden vaikean kohdan!

Elämän (ja kuoleman) arvoituksellisuus

Tämä olisi taas sarjaamme erikoiset postauskaverit. On niillä silti jotakin yhteistä, mikä on yllättävää mutta lopulta täysin järkeenkäypää.

Minulla oli enemmän hypäriä kuin edes halusin tietää, eikä mitään luettavaa. Seisoin koulun bookcrossing -hyllyn edessä toiveikkaana ja silmiini osuikin kiinnostavan näköinen selkämys. Katsoin kantta ja tiesin heti, että tämä voi olla se kirja HelMetin haasteesta, jonka valitsen pelkän kannen perusteella. Nimi oli kiinnostava ja kannen värimaailma ja kuva kiehtoivat minua heti.

The Interpretation of Murder sijoittuu vuoteen 1909 ja kietoutuu Sigmund Freudin ensimmäisen ja ainoan Amerikan-vierailun ympärille. Vaikka vierailu meni hyvin ja Freud sai myös ensimmäisen kansainvälisen tunnustuksensa, hän myöhemmin aina puhui vierailusta kuin sen aikana olisi tapahtunut jokin traumaattinen asia. Elämäkerturit ovat käyttäneet paljon aikaa tämän tutkimiseen, ja tässä kirjassa (joka tosin on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva) Jed Rubenfeld esittää oman arvauksensa siitä, mitä tapahtui.

Freudin ensimmäisenä aamuna Amerikassa löydetään rikkaiden ihmisten kerrostalosta murhattu tyttö. Seuraavana päivänä löydetään toinen vastaavalla tavalla pahoinpidelty, mutta henkiin jäänyt, myöskin rikas tyttö. Hän on kuitenkin menettänyt äänensä eikä muista tapahtuneesta mitään, joten onnellisen sattuman kautta hätiin saatu tohtori Freud on mies paikallaan. Yhdessä amerikkalaisen oppaansa ja kollegansa tohtori Youngerin kanssa hän ryhtyy selvittämään tapausta. Samalla Freudin henkilökohtainen elämä kääntyy päälaelleen hänen joutuessaan erimielisyyksiin rakkaimman seuraajansa kanssa.

The Interpretation of Murder herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Se dekkarien malli, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin arvoituksen ratkojille, ei ole suosikkejani - minusta ei ole kiva turhautua siitä, mitä päähenkilö(t) ei tiedä. Rubenfeld oli onneksi käyttänyt tekniikkaansa varoen, eikä turhautumista juuri tapahtunut, lukija vain oppi kiinnostavia yksityiskohtia ennen päähenkilöitä, mutta ei niistäkään kaikkea.

Kirja on todella sympaattinen ja kaunis ajankuva 1900-luvun alun New Yorkista. Kaikki se uudistusinto, autoilu, pilvenpiirtäjien ja uusien siltojen rakentaminen... kansikuvaa myöten koko vaikutelma on täydellinen. (Rakastan muuten edelleen tuota kansikuvaa.) Jos historialliset kuvaukset ovat juttusi, niin ilman muuta lue tämä kirja. Vaikka pakko on sanoa, että välillä tekstin tyyli muuttui kummallisen tieteelliseksi: kuin näkökulma olisi siirtynyt hetkeksi meidän aikaamme ja kirja muuttunut historiankirjaksi. Tämä tietysti kielii kahdesta asiasta: esikoiskirjasta ja yliopistotaustasta. Rubenfeld on tottunut kirjoittamaan tutkimusta, ei fiktiota.

Kirjassa on pääjuonen lisäksi useita sivujuonia. Ne kaikki ovat kiinnostavia ja erityisesti pääjuonessa tapahtuu useampi erittäin yllättävä käänne, eikä kirja missään vaiheessa käy tylsäksi. Toisaalta paikoin kirja on jopa vaikeasti seurattava, kun sivujuonet elävät omaa elämäänsä ja pääjuonessa tapahtuu kunmia. Lopussa pää- ja sivujuonet kietoutuvat kuitenkin kauniisti yhteen ja tarinan palasista muodostuu vaikuttava kokonaisuus.

Myös henkilöitä riittää. Useimmat ovat sympaattisia tai jollain tavoin mielenkiintoa herättäviä. Heistä monia käytetään myös kerrontaan, missä on puolensa ja puolensa. Toisaalta se tuo heidät lähemmäksi ja lukija tutustuu heihin paremmin; toisaalta se tekee kerronnasta ja kokonaisuudesta hieman sekavan. Ehdoton suosikkihenkilöni on etsivä Littlemore. Hän on niin totaalisen valloittava.

Luulisin silti, että vasta seuraavat asiat saattavat tehdä The Interpretation of Murderista vaikean joillekin lukijoille. Ensinnäkin lukijan tulee tuntea jonkin verran psykoanalyysin perusperiaatteita ja keskeisimpiä teorioita, sillä niistä puhutaan paljon mutta niitä ei selitetä juuri lainkaan. Toiseksi Rubenfeld käyttää runsaasti lääketieteellistä sanastoa joka oli ainakin minulle vierasta, ja muutenkin teksti on pitkälti ylätyyliä, eli ei ihan niin helppoa ymmärtää.

Tiedän luetelleeni nyt paljon pahaa, mutta olen yrittänyt muistaa laittaa väleihin myös hyviä asioita, sillä oikeasti pidin The Interpretation of Murderista paljon ja se oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Pituudestaan ja osin hankalasta kielestään huolimatta se oli nopealukuinenkin ja ohi melkein ennen kuin huomasinkaan. Parasta silti mielestäni oli jo alussa mainitsemani ajankuva. Tunnelma ja kaupungin vilske oli vangittu kirjan sivuille niin taidokkaasti, että se tuntui aivan aidolta - jännittävää murhamysteeriä unohtamatta.

Voisin jatkaa loputtomiin, mutta alkaisin luultavasti vain toistaa itseäni joten ehkä nyt on hyvä lopettaa. Nautin tästä kirjasta monessa suhteessa.

Neljä tähteä.
Jed Rubenfeld: The Interpretation of Murder. Headline Review, 2006. S. 522.

Ilokseni myös saan tällä kirjalla kaksi kohtaa HelMet-haasteesta suoritettua.



Looking for Alaska on John Greenin ensimmäinen kirja, mitä ei kyllä kirjaa lukiessaan mitenkään The Fault in Our Starsiin ja kieltämättä kirjoissa on paljon samaa. Looking for Alaska on kuitenkin aivan omanlainen maailmansa ja jälleen uskomattoman täynnä John Greenin uskomattoman viisaita ajatuksia.
uskoisi. Tietenkään en voinut olla vertaamatta sitä

Miles lähtee kotoaan sisäoppilaitokseen viimeisiä lukiovuosia varten. Hänen harrastuksensa ovat viimeiset sanat. Koulussa hän saa lempinimen Pudge ja ystävikseen koulun vannoutuneimmat keppostelijat, Alaska Youngin ja Colonelin. Pian käy kuitenkin selväksi, että varsinkin Alaskassa on paljon enemmän kuin mitä pinnalle näkyy. Tyttö kääntää Milesin elämän pahanpäiväisesti yli ja ympäri, johdattaa hänet nuoruuden ihmemaahan, jossa juodaan luvatonta viiniä, suunnitellaan ja toteutetaan uskomattomia kepposia, pohditaan elämän, kuoleman ja kärsimyksen ongelmaa... sekä tietenkin, ennen kaikkea, rakastutaan.

Kirjan rytmi on erikoisen päiväkirjamainen. Varsinkaan alkupuolella ei ole niinkään kyse dramaattisista tapahtumista kuin arjesta uudessa ympäristössä: uusista ystävistä ja uusien tapojen ja käytäntöjen opettelemisesta. Tietenkään, kun kyseessä on John Green, emme voi välttää dramaattisia tapahtumia, mutta jollain tapaa niistäkin tulee melkein luonnollisia, kun elämä vain jatkuu.

On todella vaikeaa sanoa mitään paljastamatta valtaisaa juonenkäännettä, mutta lopulta nuortenkirja Looking for Alaskasta tulee mysteeri aivan kuten The Interpretation of Murderkin on. Ketään ei kylläkään murhata, älkää nyt liikoja innostuko. Se on mysteeri elämästä ja kuolemasta ja ihmismielen käsittämättömistä liikkeistä, halusta ymmärtää tätä kaikkea. Aivan kuten The Interpretation of Murderkin on.

Looking for Alaskaa voi katsoa monesta näkökulmasta. Yhdeltä kannalta se on kirja sisäoppilaitoksessa elämää opettelevista teineistä. Toisaalta se on mieletön pohdinta kärsimyksestä ja inhimmillisyydestä. Kolmannelta kantilta se on kirja pojasta, joka osaa paljon viimeisiä sanoja. Näkemyksiä olisi varmaan vielä muitakin, mutta minulle nämä kolme nousevat päällimmäisinä mieleen, eikä kyse ole siitä, mikä niistä hallitsee tai minkä niistä pitäisi olla se tulkinta, jolla kirjaa esitellään. Ilman yhtä näistä kolmesta osatekijästä Looking for Alaska ei olisi enää Looking for Alaska, sillä ne kaikki muodostavat oleellisen osan kirjan kokonaisuutta. Jos Alaska ei pohtisi kärsimyksen ongelmaa, hän ei olisi Alaska; jos Pudge ei osaisi viimeisiä sanoja, hän ei olisi Pudge; jos he eivät olisi samassa sisäoppilaitoksessa, he eivät olisi koskaan tavanneet eikä tätä kirjaa olisi.

Tämä on minulle epätyypillinen kirja-arvostelu siitä, etten ole vielä sanallakaan maininnut hahmoja, juonta, kerrontaa tai miljöötä. Niistä siis lyhyesti. Hahmot ovat todella mahtavia ja kaikki omanlaisiaan, herättävät varmasti niin ihastusta kuin vihastustakin. He kannattelevat tarinaa ja tekevät sen hyvin, kukaan ei jää yksiulotteiseksi. Erityisenä plussana tulee mainita opettajat Old Man ja Eagle, jotka olivat mielestäni loistavasti toteutetut hahmot. Juoni on uskottava ja kiinnostavana pysyvä ja ah-niin-viisas... Pudge on kirjan minäkertoja ja hänen tyylinsä on hauska ja viihdyttävä, mutta tarpeen vaatiessa myös riipaisevan todenmukainen. Viimeiseksi, rakastan sisäoppilaitosmiljöötä. Se on yksi ikisuosikkejani ja Greenin elävä kuvailutyyli loi ainakin minun päähäni hyvin selkeitä mielikuvia siitä, miltä ympäristössä näyttää ja mitä kaikkea siellä on.

Monet ihmiset kirjoittavat kirjoja. Jotkut heistä kirjoittavat Kirjoja. Vain kaksi teosta luettuani olen vakuuttunut, että John Green kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin paljon taitoa sanoa se, ettei häntä yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta.

Viisi tähteä.
John Green: Looking for Alaska. Harper Collins Publishers, 2005. S. 263

Myös tämä kirja sulkee yhden HelMet-kategorian.

Korkean fantasian invaasio reviirilleni

Niille teistä, jotka eivät ole perehtyneitä fantasiakirjallisuuden alalajeihin, tiedotettakoon, että korkea fantasia tarkoittaa fantasiaa, joka sijoittuu kokonaan tai lähes kokonaan kuvitteelliseen maailmaan ja yliluonnollisten elementtien määrä on suuri. Teidän tulisi myös tietää, että kyseessä ei ole suosikkifantasiani... korkea fantasia on yleensä minulle vähän turhan raskassoutuista.

Toivuin viimein tarpeeksi Valtaistuinpelistä voidakseni tarttua jatko-osaan. Ainakin voin alkuun sanoa, että pidin Kuninkaiden koitoksesta enemmän. Lisäksi voin sanoa, että lopettelin tämän jo useita kuukausia sitten, mutta se on odotellut postauskaverinsa loppuun saattamista ja sen jälkeen laiskuusaaltoni väistymistä, joten arvostelu saattaa olla sen mukainen.

Westerosissa on enemmän kuninkaita kuin yhteen valtakuntaan mahtuu. Kaikki ovat vakuuttuneet omasa oikeutuksestaan valtaistuimeen ja ovat valmiit puolustamaan näkemystään. Muurin takana Yövartion veljet tutustuvat uhkaan, josta muu maa ei tiedä vielä mitään; etelässä hurjien taistelujen ja kiivaan juonittelun lomassa niin ylhäisö kuin rahvas yrittää vain pitää kiinni rakkaistaan ja pysyä itse hengissä, kun mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se ensin näyttää. Kapeanmeren takana myös vallasta syöstyn hallitsijaperheen perijä suunnittelee matkaa takaisin synnyinsijoilleen.

Toinen kirja alkaa melko lailla siitä, mihin ensimmäinen jäi. Sota on täydessä liekissä ja päitä putoilee kuin omenia syksyisin. Kertojanäkökulmia on yhdeksän: Tyrion, Catelyn, Sansa, Arya, Bran, Jon, Theon, Daenerys ja uutena hahmona lordi (tai kuningas) Stannisin luottoritari ser Davos Merenverto. Enimmäkseen tapahtumia katsotaan siis edelleen Starkin perheen linssien läpi (yhdeksästä kertojasta heitä on viisi). Jouduttaan hajalleen ympäri maata he eivät kuitenkaan toista toistensa tekemisiä, vaan kertovat kukin omaa tarinaansa. Henkilökohtaisesti Catelynin luvut ovat minusta hieman pitkästyttäviä, kuten myös Davosin toisinaan, ja Theonista saan kylmiä väreitä. Muutoin pidän kertojista ja heidän tapahtumansa ovat kiinnostavia. Jos yritän päättää suosikkia, mieleeni tulevat heti kaikki jäljelle jääneet kuusi - en siis taida edes yrittää.

Kuninkaiden koitos ei ollut mielestäni lainkaan niin raskaslukuinen kuin Valtaistuinpeli, vaikka erittäin pitkä olikin. Tapahtumat olivat kiinnostavampia ja hahmojen erilaiset tarinat toivat vaihtelua kuvaan. Kaikista eniten minua suututtaa tässä koko sarjassa naisten objektisointi - vaikka mukana on useampi erittäin voimakas naishahmo joista pidän, keskiaikaistyylisessä maailmassa naiset nähdään ensisijaisesti miesten seksuaalista tyydyttämistä varten olemassaolevina olentoina. Hartaasti toivon, että Martinilla on oikeassa elämässään asianmukainen kunnioitus naishenkilöitä kohtaan. Silti tässäkin kirjassa on useita yksityiskohtaisesti kuvailtuja raiskauskohtauksia, joista puhuessaan miehet vain nauravat. Tämä tietenkin herättää minussa pyhän vihan näitä miehiä kohtaan, mutta ihmettelen myös, miksi Martin kokee niin suurta tarvetta korostaa naisten alistettua ja avutonta asemaa, että hänen on pakko koko ajan toitottaa sitä. Välillä minun piti pitää taukoja lukemisessa ihan vain siksi, että minua suututti niin paljon.

Eipä tässä kai muuta. Kolme tähteä.
George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos. Tulen ja jään laulu osa 2. Kirjava, 2014. S. 778. Englanninkielinen alkuteos A Clash of Kings julkaistu vuonna 1999.

Pahoittelen kuvaa. Se on itse ottamani,
mistä johtuu kehno valotus ja rajaus.

Jos tarkkoja ollaan, Tolkienin kirjallisuus asettuu eeppisen fantasian alle, mutta ei olla tarkkoja. Aloitin Silmarillionin joskus melko pian sen jälkeen, kun olin lukenut Tarun sormusten herrasta - eli aivan liian nuorena. Kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkällekään, joten hylkäsin projektin jonkin ajan kuluttua. Tänä vuonna istuin sitten pohtimassa, että minkä kirjan olen aloittanut, mutta jättänyt kesken? (HelMetin haastetta varten.) En yleensä tee sellaista, joten tovi tässä pohdinnassa meni, mutta ottaessani Silmarillionin hyllystä jotain aivan muuta tarkoitusta varten tajusin, että tämä on se kirja. Niinpä aloitin sen uudestaan ja tällä kertaa pääsin lähes vaivatta loppuun saakka.

Silmarillion ei ole kirja, josta voisi tehdä juonitiivistelmää, mutta yritän koota tähän keskeisimmät tapahtumat: Alussa esitellään Tolkien-universumin luojajumala, Ilùvatar, sekä muut jumalat ja maailma luodaan. Yhdestä jumalasta, Melkorista, on kuitenkin tullut liian vallanhimoinen ja hän kääntyy muita vastaan. Maailman hallinnasta taistellaan jumalten kesken. Sitten saapuvat Ilùvatarin lapsista ensimmäiset, haltiat. Osa heistä muuttaa Valinoriin jumalten luokse, osa jää Keski-Maahan. Tulevat Ilùvatarin lapsista toiset, ihmiset. Niin haltioiden kuin ihmisten ja haltioiden yhteisenä aikana käydään loppumatonta taistelua Melkoria vastaan ja lukemattomat kohtalot kietoutuvat tämän taistelun ympärille. Lopussa kerrotaan vielä Numenorin synnystä, Sauronin noususta ja mahtisormusten luomisesta. Kirjan aikajana käsittää satoja, ellei jopa tuhansia vuosia.

Aloitin Silmarillionin lukemisen jännittyneenä, sillä pelkäsin sen olevan kamalan tahmeaa ja raskasta luettavaa. Se koostuu viidestä kirjasta: Ainulindalë, Valaquenta, Quenta Silmarillion, Akallabêth ja Mahtisormukset ja Kolmas aika. Näistä pisin on Quenta Silmarillion, se on jaettu erillisiin lukuihin ja kattaa suurimman osan kirjasta. Muut osat ovat suunnilleen yhden luvun pituisia kukin. Sain yllättyä iloisesti, sillä varsinkin ensimmäiset kaksi kirjaa ovat todella kauniisti kirjoitettuja ja niiden sisältö on kiehtovaa. Kirjan puolen välin jälkeen uskoni alkoi hieman horjua, kun tarina jatkui ja sukupolvet vaihtuivat, eikä loppua näkynyt - vaikka erikoinen kirjoitustyyli oli alussa tuntunut vain mukavan eksoottiselta, alkoi se nyt hieman rasittaa lukukokemusta. Parhaiten pääsin eteenpäin, kun jaksoin istua rauhassa alas pidemmäksi aikaa. Silmarillion ei ole kirja, jota luetaan pari sivua kerrallaan. Kaikista vähiten minua kiinnosti Numenorista kertova Akallabêth, mutta viimeisen kirjan tuttuja tapahtumia oli jälleen mukava seurata.

Silmarillion on Tolkien-universumin Raamattu, kuten lienee sanomattakin selvää. Se sisältää kaikki alkumyytit ja kertomukset myöhemmältäkin ajalta "tähän päivään" saakka. Henkilöitä on runsaasti - itselläni on hyvä nimimuisti ja hahmotuskyky, joten en kokenut tätä ongelmaksi, mutta helpommin sekaatuville kirjan lopussa on henkilöhakemisto, josta voi aina tarkistaa, kenestä puhutaan. Suosittelen myös lämpimästi lukemaan alussa olevan Christopher Tolkienin esipuheen, sillä se kertoo juuri tämänkaltaisia hyödyllisiä seikkoja sekä valottaa sitä, miten tätä kirjakokonaisuutta kannattaa lukea.

Lopulta Silmarillion on huikea historiikki ja tarina hyvän ja pahan taistelusta. Se valottaa Keski-Maan historiaa äärimmäisen kattavasti, eikä minulle viime kädessä jäänyt kuin yksi kysymys: mistä hobitit oikein tulivat?

Haluan vielä esittää henkilökohtaiset kiitokseni Christopher Tolkienille isänsä työn loppuun saattamisesta sekä siitä, että hän on kieltänyt filmaamasta tätä kirjaa elokuvaksi. Eihän siitä tulisi yhtään mitään. Toiseksi haluan kiittää omaa isääni siitä, että kannustit minua lukemaan tämän kirjan ja jaksoit keskustella siitä kanssani milloin vain. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen, että jaksoin lukea tämän kirjan ja positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tuskattomasti se sujui.

J. R. R. Tolkien (toimittanut Christopher Tolkien): Silmarillion. WSOY, 1995. S. 380. Alkuteos The Silmarillion julkaistu englanniksi vuonna 1977.

Tällä kirjalla saan kaksi kohtaa HelMet-haasteesta kuitattua. Siitä on siis nyt puolet tehty!

Toisen hyllyn aarteet: Sala kavala

Tässäpä siis taas Libertén hyllyn antimia. Hän sanoo kirjastaan näin: "Sezzie kertoi minulle olevansa valmis lukemaan hyllystäni löytyvää Kirjallisuutta. Hämmentyneenä tästä pyynnöstä menin tutkimaan tarjontaani ja harmikseni tajusin, että omistan lähes olemattoman määrän mitään Kirjallisuudeksi määriteltävää. Päätinkin lähteä vähän toiselle linjalle. Sala kavala vaikutti minuun intensiivisellä tunnelmallaan ja teinikirjallisuudelle epätyypillisellä vakavuudellaan. Kirjassa on paljon vakavia aiheita ja se jätti ainakin minun mieleni pyörimään lukemisen jälkeenkin. Fantasia on aina bonusta ja Sala kavalan kansi on koko kirjahyllyni kauneimpia."

Tämä on ollut minulla luettuna jo hyvän tovin, mutta en ole saanut aikaiseksi alkaa kirjoittaa. Liberté kuitenkin painosti minua tekemään asialle jotain, joten tässä sitä ollaan (hetkenä, joka minun todellakin täytyisi käyttää psykologian muistiinpanojen tekemiseen). Toivottavasti en ole unohtanut kaikkia ajatuksiani kirjasta, että tässä postauksessa olisi edes jotain järkeä.

(Tein kuitenkin ne muistiinpanot ensin, nyt on hyvä omatunto.) Leslien elämä on sekaisin. Hän ei ole turvassa kotonaan, hän ei voi enää jutella avoimesti parhaiden ystäviensä kanssa ja hänen lähimenneisyydessään on karmeita kokemuksia. Leslie on kuitenkin päättänyt muuttaa elämänsä ja sen symboliksi hän haluaa ottaa tatuoinnin. Sopivan kuvan löytäminen ei ole helppo juttu, mutta kun se viimein kävelee häntä vastaan, kaikki todellakin muuttuu. Aivan kaikki.

Sala kavala oli todella hurja lukukokemus. Leslien mukana lukija sukeltaa keijuhovien veitsenterällä tasapainottelevan rauhan maailmaan, tietämättä, ymmärtämättä. Erilaisten kertojanäkökulmien ansiosta lukija tutustuu useaan eri hahmoon ja moneen mahdolliseen Leslietä varten suunniteltuun tulevaisuudenkuvaan - vain huomatakseen, että ne ovat toinen toistaan huonompia. Välillä halusin vain paiskata kirjan kädestäni ja olla ajattelematta koko asiaa, sillä ilman tunnelin päässä pilkottavaa valoa kaikki tuntui niin mahdottomalta. Kuitenkin Lesliestä kasvaa välittämään ja niinpä kirja on vain pakko lukea loppuun.

Fantasian eli keijujen rooli on sikäli erikoinen, että heidät on vain kirjoitettu sisään osaksi maailmaa ja Lesliellä ja hänen aiemmilla sekä nykyisillä kokemuksillaan on suurempi merkitys. Kirjassa on useita tärkeitä keijuhahmoja, mutta tarkoitan sanoa, että fantasialle epätyypillisesti fantasia ei ole pääosassa. Tähän voi toki vaikuttaa sekin, että Sala kavala on sarjan toinen osa, ja luullakseni maailma on esitelty tarkemmin ensimmäisessä. En ole sitä lukenut ja voin sanoa, että Sala kavala toimii mainiosti myös itsenäisenä teoksena.

En pitänyt kirjan suomennoksesta. Se oli teennäisesti osittain puhekielinen ja sai minut huokailemaan ärsyyntyneesti. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, että kirjassa viitataan Shakespearen näytelmään Midsummer Night's Dream, jonka nimi on suomeksi Kesäyön unelma, mutta jostain käsittämättömästä syystä se oli käännetty Juhannusyön uneksi. Haloo! Kyllä nyt sen verran pitäisi suomentajan Shakespearea tuntea.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja tarpeeksi erilaisia toisistaan, vaikka moni heistä (eikä Leslie vähiten) ärsytti minua typerillä tempauksillaan. Juoni on monipolvinen ja kiinnostava ja pidin erityisesti siitä, kuinka koko tarina kietoutui Leslien tatuoinnin ympärille. Eri kertojat pitävät lukijan mielenkiintoa yllä ja tunnelmat ovat todella vahvoja. Kuvailu on selvästi kirjalijan suuri kyky, sillä erilaiset ja omituisest keijut oli helppo kuvitella ja loppupuolen Leslien hyvin sekava ja "sumuinen" olo välittyi kuin se olisi ollut oma tuntemus. Myös loppuratkaisu oli mielestäni toimiva.

Olen samaa mieltä Libertén kanssa siitä, että Sala kavalassa on nuortenkirjaksi hyvin rankkoja aiheita ja intensiivinen, minusta jopa synkän masentava tunnelma. Se oli minulle vaikeinta käsitellä; rankoista aiheista saa ja pitääkin puhua, mutta jos ulospääsytietä ei näy ja kaikki vaihtoehdot ovat toivottoman huonoja, se ei ole kovin piristävää tai anna syytä toivoa, että omista hankalista tilanteista voisi selviytyä. Vaikka kaikki lopulta päättyykin verrattain hyvin, toivottomuus laskee kirjan pisteitä jonkin verran. Teknisesti se oli silti erittäin hyvä kokonaisuus ja ainakin Sala kavala jäi mieleen. Siinä oli paljon pohdittavaa.

Kolme ja puoli tähteä.
Melissa Marr: Sala kavala. WSOY, 2009. S. 306. Englanninkielinen alkuteos Ink Exchange julkaistiin vuonna 2008.

Libertén postaus minun kirjastani löytyy täältä.

Kirjastoreissun sadonkorjuu

Italian kirjoitusten jälkeen päästin itseni kirjastoon ilman valvontaa ja huonostihan siinä kävi. Molemmat lainat olivat kuitenkin sellaisia, joita olin jo tovin katsellut, joten ehkä se on lieventävä asianhaara.

"Teinikauhu" -sanalla ei ole ainakaan minun korvissani erityisen positiivinen kaiku. Se kuulostaa joltain pinnalliselta ja typerältä, mille ei kannata uhrata aikaansa. Tein kuitenkin poikkeuksen Undeadin kohdalla, sillä sen ulkoinen olemus oli houkutteleva ja takakansitekstin perusteella kirja kuulosti viihdyttävältä. En onneksi joutunut pettymään. Harmi kun kansikuvassa ei näy sivujen reunusten punainen väri! Efekti on todella makea ja se ensimmäisenä kiinnittikin huomioni tässä kirjassa.

Bobby on palaamassa luokkansa kanssa laskettelumatkalta Skotlannista, kun he pysähtyvät tienvarsikahvilaan evästauolle. Bussiin jäävät vain kuski, Bobby sekä luokan kapinallinen Smitty. Sakean lumipyryn läpi sisälläolijat eivät näe, mitä ulkona tapahtuu, kun bussin kylkeen tömähtää jokin ja kohta tuulilasia vasten paiskautuu käsi. Todella huolestuttaviksi asiat käyvät, kun eräs heidän luokkatovereistaan juoksee kiljuen bussille...

Pidän hirveästi Bobbysta. Hänellä on todella terveellinen jalat maassa -asenne, joka pitää lukijankin järjissään ja turhautumasta kirjan muihin hahmoihin. Muut henkilöt ovat koululuokan arkkityyppejä, joille onneksi kehittyy loppukirjasta hiukan syvällisempiä piirteitä. Pissisten johtaja Alice, kapinallinen Smitty ja kiusattu-nörtti Peter ovat kukin omalla tavallaan hyvin sympaattisia, joskin eniten sympatiani menevät Smittylle. Hänen päättömät tempauksensa jaksoivat ilahduttaa minua läpi kirjan.

Undeadin juoni on monilta osin ennalta-arvattava, joskin muistaakseni lopussa oli jokin yllättävä käänne. Kirjassa on myös hieman liian monta täpärää pelastumista - olisin ehkä kaivannut vielä yhden uhrin uskottavuuden takia. Onneksi nämä tekijät jäävät vauhdikkaan toiminnan, nopeiden käänteiden ja mahtavan huumorin jalkoihin siinä määrin, että kirjasta on helppo pitää ja sen henkilöiden selviytymisen puolesta jännittää.

Teinikauhukirjaksi Undead ei ollut lainkaan niin typerä kuin se olisi voinut olla, lähinnä Bobbyn ja nopeasti edistyvän juonen takia. Minua kuitenkin hieman häiritsi, että kirjailija a) tuntui tiedostavan, että hänen kirjaansa pidettäisiin genren vuoksi typeränä ja b) yrittävän vähän liikaa tehdäkseen seikkailustaan syvällisemmän. Bobbyn isään liittyvät jutut olisi mielestäni voinut karsia pois lähes kokonaan ja antaa lukijan vain viihtyä seikkailun parissa. Sen sijaan tykkäsin Bobbyn kaksoisidentiteetin ongelmista ja hänen äitiinsä liittyvistä kuvioista.

Sain selville, että kirjalle on myös jatko-osa. Sen nimi on Unfed. Tietenkin minun oli heti pakko varata se kirjastosta.

Kolme ja puoli tähteä.
Kirsty McKay: Undead. Chicken House, 2011. S. 249.

Korkea puoliso on jatkoa syksyllä lukemalleni Tähystäjäneidolle, jonka sain Libertéltä ensimmäisenä Toisen hyllyn aarteet -kirjana. Olin erittäin tyytyväinen tähän suomalaisen trilogian toiseen osaan.

Amaya on kotiutunut Khalkoksen saarelle ja pannut käytiin kokonaisen muutosten ja modernisointien sarjan. Hänen omassa elämässäänkin tapahtuu muutoksia: hän on raskaana, odottaa kruununperillistä. Kuitenkin Amayan välit hallitsijaperheen muihin jäseniin, ensimmäiseen naiseen Lilyanaan ja toiseen poikaan Radkoon, ovat kireät eivätkä lapsen synnyttyä ainakaan parane...

Amaya kärsii edelleen ärsyttävästä hyväuskoisuudesta ja sinisilmäisyydestä. Vaikka hänen alulle panemansa muutokset ovat kaikki hyviä, en ymmärrä miten hän ei tajua, että toistelemalla "meillä Sarmatiassa tehdään näin" hän vain hankkii itselleen vihollisia! Huoh. Miroslav sen sijaan ärsytti minua lähes aspergerisen Hristo Kiril -intoilunsa kanssa ja vanhanaikaisine naiskäsityksineen. Ja oikeastaan melkein kaikki hahmot ärsyttivät minua jossain vaiheessa. Samuil on kauhean kiva ja Mirtasta tykkään myös. Harmi että he ovat niin pienissä rooleissa...

Tämä kirja ei, kaikeksi onneksi, enää kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, mikä vaivasi ensimmäisen osan alkupuolta. Juoni on kiinnostava ja vauhdikas, joskin itse olisin karsinut kertojanäkökulmia. Kirjassa on yllättäviäkin käänteitä ja se on nopealukuinen. Kaiken kaikkiaan Korkea puoliso on edeltäjäänsä parempi ja hyvin toimiva kokonaisuus hankalista henkilöistään huolimatta.

Kolme ja puoli tähteä
Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Korkea puoliso. Karisto, 2012. S. 263.

Klassikot 2.0: Sieppari ruispellossa

Olin kuullut tästä kirjasta ensimmäisiä kertoja äidinkielen ykköskurssilla ja ajattelin silloin, että tuo pitää lukea. En kuitenkaan saanut aikaiseksi, yllättäen, joten nyt oli hyvin sopiva tilaisuus tunkea se osaksi tämän vuoden klassikkohaastetta.

Holden Caulfield erotetaan joululoman alla koulusta, eikä ensimmäistä kertaa. Hän päättää olla odottamatta lukukauden loppumista ja lähteen kotiin New Yorkiin etuajassa viettääkseen muutaman päivän yksin ennen pakosta edessä olevaa vanhempien kohtaamista. Hän asuu halvassa hotellissa, käy baareissa, kulkee kaupungilla ja keksii keinon jutella pikkusiskonsa kanssa vanhempien tietämättä. Kaiken tämän lomassa hän pohtii paljon elämää ja tulevaisuuttaan.

Holdenin maailma on mielestäni todella surullinen. Hänestä lähes kaikki on ärsyttävää, sietämätöntä, rasittavaa, masentavaa tai häntä muuten vain ei huvita. Hän sanoo pitävänsä ihmisistä, mutta itse asiassa hän pitää vain kahdesta ihmisestä maailmassa: sisaruksistaan Alliesta ja Phoebesta. Korni ja falski ovat Holdenin lempisanoja ja melkein kaikki vastaantuleva, ihminen tai ei, on jompaa kumpaa. En tiedä mistä teini-iän kriisistä hän kärsii, mutta hän teki minut kovin surulliseksi.

Ensimmäiset seitsemisenkymmentä sivua Holdenin negatiivisuus on hauskaa, mutta sen jälkeen se alkaa hiukan ottaa päähän. Juonen ilmestymistä aloin odotella suunnilleen sivun 50 kohdalla, kunnes tajusin, ettei sellaista taida tulla. Eikä sitä aina tarvitakaan... tämä kirja olisi kylläkin saattanut tarvita. Se on tosin hämmästyttävän nopealukuinen, mutta voisi olla johdonmukaisempi. Arto Schroderuksen uusi suomennos on onneksi erittäin sujuvaa ja luonnollista kieltä; onnittelut erinomaisesta työstä. Luin että Pentti Saarikosken suomennosta on kritisoitu liiasta vapauksien ottamisesta, joten Schroderuksen panos lienee ollut tarpeen.

Kaikki negatiivisuus tekee Holdenista lopulta aika rasittavan päähenkilön, mutta sitten hänellä on kummallisia hellyyttävyyshetkiä, joiden aikana hän vetosi minuun syvästi. Muun muassa hänen rakkautensa uutta metsästyslakkia kohtaan sekä pohdintansa tulevaisuudestaan siepparina ruispellossa ja sorsien talvisesta asuinpaikasta olivat tällaisia. Holdenia kohtaan tuntemaani ärsytystä vähensi myös hänen keskustelunsa Phoeben kanssa, sillä tämä nosti esiin juuri ne asiat jotka Holdenissa minua ärsyttivät, ja pakotti hänet ajattelemaan niitä.

Kaikesta valituksestani huolimatta tavallaan pidin kirjasta. Se oli kiinnostava ja olen tyytyväinen että luin sen. Siepparissa on myös paljon hauskoja ja hyvällä tavalla erikoisia kohtia; erityisesti kuvaillessaan ihmisiä tai kertoessaan jostain tietystä tapahtumasta Holden on terässä.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Tammi, 2004. S. 289. Alkuperäisteos julkaistu englanniksi nimellä The Catcher in the Rye vuonna 1951.

Sain myös jälleen yhden kohdan HelMet-haasteesta tällä kirjalla pois!