Kesäloman jämät

Anteeksipyyntöni pitkästä poissaolosta. Kirjoitukset ovat pitäneet minut kiireisenä - niin kiireisenä, etten ole ehtinyt tehdä edes ylppäripostausta! Se on kuitenkin tulossa. Kuten moni muukin postaus kirjoista ja kirjailijoista, joita olen löytänyt (ja löytänyt uudestaan) viime aikoina. Olen myös ollut laiska päivittämään, ja niinpä tämän postauksen kirjat ovat vielä sellaisia, jotka luin kaukaisen kesäloman aikana.

On kohta vuosi siitä, kun sain mummoltani lainaan Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. En oikein päässyt niihin käsiksi, mutta kesällä päätin että minun on luettava ainakin ensimmäinen osa ennen kuin kesäloma loppuu.

Nuori Hillevi muuttaa 1900-luvun alussa Upsalasta kaukaiseen Pohjois-Ruotsiin kätilöksi salakihlattunsa perässä. Karu pohjoinen lappalaisineen ja ankarine vuodenaikoineen pääsee yllättämään Hillevin. Hän tapaa toinen toistaan erikoisempia ihmisiä, joista erityisesti on pantava merkille kauppias Halvorsen. Lisäksi hän tulee käynnistäneeksi tapahtumaketjun, joka johtaa 14-vuotiaan Eliksen pakoon kotoaan ja maastaan.

Herran armo on hyvin raskas kirja. Kerronta on kuvailevaa, ja vaikka kuvailu on monesti kaunista, juoni kärsii. Tahti on verkkainen ja tyyli on raskaslukuinen. Varsinkin alku on myös sekava, sillä kirjassa on minäkertoja, mutta pitkiä jaksoja kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Herran armo vaatii siis sopeutumista; sitä pitää jaksaa lukea tarpeeksi ennen kuin asiat alkavat käydä selkeämmiksi. Omassa tyylilajissaan teos on kuitenkin hyvin kirjoitettu.

Kolme merkittävää kerrontanäkökulmaa ovat minäkertoja Kirsten, Hillevi sekä Elis. Kirsten ja Hillevi kertovat samaa tarinaa eri aikatasoilla, mutta Eliksellä on täysin oma tarinalinjansa, joka varsinkin alkuun tuntui minusta tarpeettomalta. Hän ei kiinnostanut minua eikä hänellä ollut paettuan mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa. Loppua kohden hänen osuutensa kävivät onneksi kiinnostavammaksi maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyessä.

En tainnut kertaakaan tarttua Herran armoon erityisen innostuneena. Kiinnostuneena, kyllä, joskaan en joka kerta, mutta hidas tahti ja jokseenkin masentava tarina eivät kauheasti innostaneet. Toisiin ajoittain inhorealistinenkin draama varmasti vetoaa, mutta tämä ei ollut varsinaisesti minua varten kirjoitettu kirja. Mielenkiintoisinta minusta oli kirjan ajankuvaus sekä useat omaperäiset henkilöhahmot. On hyvä toisinaan laajentaa kenttää, ja siksi olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikka en kokenutkaan sitä ihan omakseni. Saatan lukea myös jatko-osan, sillä se keskittyy seuraavan sukupolven elämään, ja heissä oli mielestäni potentiaalia.

Neljä tähteä (yritän arvostella kirjan sen omassa tyylilajissa, vaikkei se olekaan minulle niin tuttu kenttä.)
Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. Tammi, 2002. S. 510. Ruotsinkielinen alkuteos julkaistu nimellä Vargskinnet - Guds barmhärtighet vuonna 1999.

Sain myös yhden hankalammanpuoleisen kohdan HelMetin haasteesta kuitattua tällä kirjalla!

Sarjassamme Sezzie lukee John Greeniä kolmantena osana on Paper Towns. Minun oli tarkoitus lukea tätä ennen An Abundance of Katherines, mutta sitten tästä tehtiin elokuva, joka tietenkin piti nähdä, joten Paper Towns rynni edelle.

Quentinin naapurissa asuu hänen lapsuudenystävänsä, suosittu ja salaperäinen Margo. Läpi teinivuosiensa Q on vaalinut ihastusta Margoon, vaikka he eivät ole edes puhuneet moneen vuoteen. Eräänä iltana, joitakin viikkoja ennen lukion päättymistä, Margo koputtaa Q:n ikkunaan ja ottaa hänet mukaansa monivaiheiselle kostoretkelle. Q kuvittelee tämän olevan uuden ystävyyden alku, kunnes seuraavana päivänä... Margo ei olekaan koulussa. Eikä sitäkään seuraavana. Pian Q alkaa löytää vihjeitä, jotka Margo on jättänyt hänen löydettäväkseen, ja näin alkaa vaiheikas Margon etsintäretki.

Minulla on paljonkin ajatuksia Paper Townsista, mutta vaikeuksia laittaa niitä luettavaan muotoon. Lienee yksinkertaisinta aloittaa sanomalla, että pidin paljon tästä kirjasta. John Greenin sujuvaa tekstiä on miellyttävää lukea, ja kuten hänen muissakin kirjoissaan, Paper Townsissa viljellään runsaasti viisaita ja ajattelemaan pistäviä lausahduksia.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä on Q:n ja Margon suuri kostoretki, joka on vauhdikasta luettavaa ja tuntuu siltä, että voisi itsessäänkin täyttää kokonaisen kirjan. Ongelma kuitenkin on, että se kaikki on vasta alkua. Tarpeellista alkua muun kirjan kannalta, mutta on omituista lukea juonikaarta, joka tuntuu omalta tarinaltaan, ja tietää, että se on vasta alkua. Kirja tarvitsisi mielestäni selkeämmän alun, jonka jälkeen juonen muut osat nivoutuisivat paremmin yhteen.

Toisessa osassa Q jäljittää Margon jättämiä vihjeitä. Osan tunnelma on paikoin hyvin painostava ja välillä tuntui, että draamakirja olikin muuttunut äkisti jännäriksi. Tämä on kuitenkin kehu, sillä ilman kohokohtia tunnelmassa toinen osa olisi helposti jäänyt tylsäksi. Libertén mielestä se oli hidas ja pitkästyttävä; minusta ei niinkään. Nautin kiireettömästä tahdista, jolla kirja kuljettaa lukijaa läpi Q:n tutkimusten.

Kolmannessa osassa juonen tahti kiihtyy, ja siinä vaiheessa se onkin aivan paikallaan. Kolmannen osan tapahtumat ovat elävästi kuvattuja ja hauskoja: haluaisin olla mukana! Samalla läsnä on kuitenkin stressi, pelko Margon tilanteesta ja aikomuksista. Lopun tapahtumissa on mielestäni hienoa symboliikkaa ja ratkaisu on näille henkilöille oikea.

Tästä pääsenkin henkilöihin. Sitä ennen on kuitenkin sanottava, etten tavallisesti selosta kirjojen tapahtumia/juonikaarta näin yksityiskohtaisesti, mutta koen, että Paper Townsin erilliset osat ovat niin itsenäisiä, että kaipasivat omat arvionsa. Nyt henkilöihin.

Kuten niin usein nuortenkirjallisuudessa, Paper Townsin päähenkilöt ovat raivostuttavia. Margossa yhdistyvät kaksi ihmistyyppiä, joihin olen täysin kyllästynyt. Ensimmäinen on "olen väärinymmärretty ja kapinallinen ja siksi yyber cool". Toinen on "perinteinen elämänkulku [opiskelu, seurustelu, työ, perhe] on halveksittavaa eikä voi tehdä ketään onnelliseksi; ainut tie onneen on holtittomuus ja arvaamattomuus". Minulla ei riitä mitään sympatiaa kummallekaan ihmistyypille ja olen kuullut heistä aivan liikaa koko elämäni tarpeiksi. Margo on lapsellinen ja typerä tytönhaitale, joka vain nostaa niskakarvani pystyyn. (En kiellä, etteivätkö nämä tunteet olisi joillekin ihmisille aitoja. Mutta ne ärsyttävät minua silti.)

Quentin sen sijaan. Hän on ihan sympaattinen hahmo, mutta Margo on hänelle suorastaan naurettava pakkomielle. En voi ymmärtää mitä Q näkee Margossa - kuten jo sanoin, minusta tytön käytös on hermojaraastavaa. Q:n minäkertoja-asema kuitenkin antaa hänelle erivapauksia lukijan päässä, ja vaikka Q:n obsessio Margoon on rasittava, en inhonnut häntä samoin kuin Margoa. Hänellä on viisaita ajatuksia, varsinkin kun hän hieman irrottautuu pakkomielteestään. Pidin myös muista asioista Q:ssa mutta valitettavasti olen tainnut unohtaa...

Sivuhenkilöistä haluan mainita Radarin, joka oli ehdoton suosikkini, ja Lindsayn, joka oli hienosti rakennettu naisedustus. Radar on kirjan järjen ääni ja muutenkin sopivan nörtti minun makuuni. Hän pistää kovan kovaa vastaan mutta on uskollinen ystävälleen ja lisäksi hänellä on hauskimmat jutut. Siis kaikin puolin kiva hahmo. Lindsay taas esitellään yksipuolisena ja pinnallisena pissiksenä, mutta saa kirjan edetessä lisää rooleja ja hänestä paljastuu uusia puolia. Lindsay on hyvä muistutus siitä, ettei ihmisiä kannattaisi tuomita ensivaikutelman perusteella. Hänestäkin kun kuoriutuu varsin hyvä tyyppi.

Niin, pidin siis Paper Townsista, vaikka en erityisesti pitänyt kaikista sen hahmoista. Jokin kirjan kerrontatyylissä, jatkuvassa paineessa mutta silti kiireettömässä tahdissa, viehätti minua. En pitänyt elokuvasta, ja suuri syy tähän on varmasti se, että nimenomaan rauhallisuus puuttui siitä täysin. Eokuva juoksi eteenpäin hirveää vauhtia ja ja parikin lempiasiaani juonen jännitteistä oli jätetty kokonaan pois. Laskin viisi asiaa, mistä pidin tässä kahden tunnin kimpaleessa. Ja muu saa puolestani mennä... pois.

Neljä ja puoli tähteä
John Green: Paper Towns. Bloomsbury, 2010. S. 305.

Lyhyesti

Olen taas painellut vääriä nappuloita ja tallennuksen sijasta osunut julkaisuun, mutta näittepä siis jälleen, mitä on tulossa. Kyseessä on oma muistilistani, etten unohtaisi, mitä kirjoja en ole vielä saanut teksteiksi asti, ja välillä kännykällä listaa muokatessani osun väärään nappulaan enkä huomaa sitä. Pahoitteluni. Muistilista ei liene kovin kiinnostavaa luettavaa, eikä se ole luettavaksi tarkoitettukaan.

Ajattelin myös sisällyttää tähän kaksi niistä kirjoista, joita tuossa listassa oli. On kuuma ja olen väsynyt, mutta kirjoitan lyhyesti parista kirjasta, koska energiani ei riitä kirjoituksiin lukemiseen... Tässä siis tulee.

Kaoru Mori: Anything and Something on Morin mangatöiden lisäosa, jossa hän esittelee piirustuksiaan ja luonnoksiaan eri sarjoihin liittyen, julkaisee joitain ennenjulkaisemattomia strippejä ja selostaa kaikkea epämääräistä. Luin kirjan pian Emman jälkeen kesällä, enkä totta puhuen muista sen jokseenkin sekavasta kokonaisuudesta enää juurikaan mitään.

Luonnollisesti pidin Emmaan liittyvistä asioista, mutta muutoin en saanut kirjasta niin paljon irti. Se oli kuitenkin viihdyttävää ja kevyttä lukemista, ja faneille tietenkin must. Jos pidät Morin piirustustyylistä ja hänen tarinoistaan, tutustu ihmeessä.

Kolme ja puoli tähteä.
Kaoru Mori: Kaoru Mori: Anything and Something. Yen Press, 2012. S. 208.

Luin internetin ihmeellisessä maailmassa artikkelia, jossa suositeltiin kirjoja, joista Harry Potter -fanit voisivat pitää. Siellä törmäsin Princess Academyyn, suositusperusteena se, että pidin Pottereissa paljon itse koulusta, sisäoppilaitosmaailmasta ja sen sellaisesta.

14-vuotias Miri elää perheensä kanssa vuorella, pienessä kylässä jonka elämä riippuu linderistä, taianomaisen kauniista kivestä jota kyläläiset louhivat vuoresta. Mount Eskel on vain Danlandin kuningaskunnan etäinen nurkka, ja siksi kaikki yllättyvät, kun papit julistavat prinssin tulevan morsiamen löytyvän tästä kylästä. Kyläläiset ovat kouluttamattomia niin tiedoiltaan kuin tavoiltaan ja niinpä kaikille 12-18 -vuotiaille tytöille perustetaan prinsessa-akatemia, jossa he opettelevat niin lukemaan kuin keskustelemaan, tekemään kauppaa kuin kantamaan itsensä oikein. Vuoden kuluttua prinssi saapuu valitsemaan morsiamensa tyttöjen joukosta.

Miri on melko tyypillinen nuortenfantasian päähenkilö. Hänellä on itsetunto-ongelmia, perheongelmia, hän on rakastunut lapsuudenystäväänsä ja muut ystävät ovat vähissä. 14-vuotias Miri on myös välillä melko lapsellinen valittaja - ei niin, etteikö 14-vuotiaana voisi vielä ollakin, mutta minun hermoni eivät meinanneet riittää. Toisaalta, kun Miri oppii lukemaan ja saa ystäviä, hänestä kehittyy itsenäinen ja uudistushaluinen nuori nainen, eikä hän ole enää lainkaan niin rasittava.

Kirja sijoittuu pitkälti akatemiaan ja pyörii tyttöjen opiskelun ja prinssin odotuksen ympärillä. Nautin siitä, ettei Miri kuitenkaan ole aivoton kana, joka kieli pitkällä kuolaisi prinssin perään, vaan hän käy läpi kirjan sisäistä kamppailua siitä, mitä hän haluaa saavuttaa. Toisaalta prinssin viimein saapuessa on Miri ehkä turhankin jalat maassa - ja siitä syystä, yllättäen, prinssin suosikki.

Loppua kohden kirja kehittää kiinnostavampia käänteitä, tosin Mirin kapinallisuus, joka alussa virkistää, alkaa tällöin jo tuntua käytetyltä jutulta. Joka tapauksessa tarinaan tulee jännitystä ja jopa uhkaava tunnelma, mikä on virkistävä muutos. Myös linder, vuorelaisten vientituote, on isossa osassa läpi kirjan ja sillä on monenlaisia eri merkityksiä.

Loppuratkaisu on yllättävä, joskin hieman imelä. Suosikkiasiani kirjassa ovat vuorelaisten kaivoslaulut, joista on pätkiä niin tekstin seassa kuin joka luvun alussa. Niissä on aito tunnelma ja ne toivat kirjan lähemmäksi laulajan sydäntäni. Vaikka kyseessä ei ole mikään mestariteos, enkä varmasti ole enää aivan kohdeyleisöä, pidin silti Princess Academya aivan kelvollisena kirjana.

Kolme tähteä.
Shannon Hale: Princess Academy. Bloomsbury, 2005. S. 314.

Klassikot 2.0: Sadan vuoden yksinäisyys

Kesä on selvästi huonoa aikaa klassikkoprojekteille, vaikkakin aikaa olisi. Viime vuonna juuri kesäkuukausien Faust ja Pariisin Notre-Dame tiputtivat minut täysin aikataulun keikasta, enkä tänäkään vuonna onnistunut aivan pitämään kiinni halutusta ajoituksesta, vaikka aikaa oli kaksi kuukautta eikä Sadan vuoden yksinäisyys ole kovin paksu kirja. Lähinnä en jaksanut aloittaa ajoissa - itse lukemiseen ei mennyt erityisen pitkään.

Etelä-Amerikkaan, Kolumbian sydämeen on perustettu pikkuruinen Macondon kylä. Sen asukit ovat vaeltaneet kaukaa vuorilta ja perustaneet kylänsä niin, että kaikki saavat tasapuolisesti aurinkoa ja varjoa, eikä kenenkään tontti ole parempi kuin jonkun toisen. Tästä vastuussa on erityisesti José Arcadio Buendìa vaimonsa Ursulan kanssa.

Sadan vuoden yksinäisyys seuraa Buendìan suvun ja Macondon kylän muuttuvaa elämää noin sadan vuoden ajan. Sukuun ehtii syntyä lapsia melkein enemmän kuin on varaa pitää, mutta Buendìan talon vieraanvaraisuus ei sulje pois edes koditonta Rebecaa. Lapset varttuvat, ihmiset vaihtuvat ja eräät kieltäytyvät kuolemasta. Macondo ja Buendìan suku selviävät niin unettomuustaudista kuin banaaniyhtiön valtakaudesta, aina viimeiseen mieheen.

Kirjan tapahtumia on todella vaikea tiivistää, sillä henkilöitä on sadan vuoden mittavan suvun edestä ja kaikille tapahtuu jotain. Enkä oikein tiedä mistä jatkaisin nyt, kun olen kuitenkin tiivistämistä yrittänyt.

Gabriel Gracía Márquezia pidetään maagisen realismin isänä, ja tästä kirjasta selviää hyvin, miksi näin on. Maaginen realismi tarkoittaa sinällään realistista maailmankuvausta, johon kuitenkin kuuluu maagisia, yliluonnollisia tapahtumia. Ero fantasiaan on siinä, että maagisessa realismissa nämä tapahtumat eivät ole kenenkään mielestä normaaleja, niitä ei odoteta eikä haluta tavallista elämää häiritsemään. Luulisin, että meille kaikille tapahtuu joskus jotain "maagista", selittämätöntä. García Márquezin romaanissa nämä tapahtumat ovat kenties yleisempiä kuin oikeassa elämässä, mutta haluan painottaa, maaginen realismi on eri asia kuin fantasia. Toinen samaan kategoriaan luokiteltava lukemani kirja on Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Tuosta arvostelusta ei genren nimeä löydy, sillä en vielä tuntenut maagisen realismin käsitettä tuohon aikaan.

Minulla on sellainen haju, että Sadan vuoden yksinäisyydessä on paljon syvällisiä ajatuksia ja hienoja teemoja, mutta kuten tavallista, sain niistä kiinni vain liepeitä. (En ole kovin hyvä symbolien ja sen sellaisten kanssa.) Voin kuitenkin yrittää jakaa näitä liepeitä mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Ensinnäkin kirjassa puhutaan paljon sodasta ja politiikasta. Eversti Aureliano Buendìa on eräs kirjan tärkeimmistä henkilöistä ja hän on kova sotimaan - silti minulle tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa osoittaa, kuinka vähän järkeä sotimisessa on. Toisaalta hän nauraa yhtä lailla myös presidentille, hallitukselle ja hallituksen pokkuroijille. Macondossa ollaan kaikista onnellisimpia silloin, kun siellä ei vielä ole lainkaan hallituksen edustajia.

Monet, elleivät jopa kaikki, henkilöt varmasti symboloivat jotain. Eniten sain kiinni Fernandasta, naisesta joka on kasvatettu uskomaan omaan paremmuutensa ja uskonnon ja hyvien tapojen kaiken muun ohittavaan tärkeyteen. Fernandan jäykkyys ja ahdasmielisyys varmasti haluavat kertoa lukijalle jotain, mutta koska olen niin huono tässä, en saanut hänestäkään enempää irti. Toki hahmon kehityskulun syy-seuraussuhteet ovat hahmotettavissa, mutta luulen, että Fernandalla olisi ollut jokin suurempikin merkitys.

Voisin puhua Sadan vuoden yksinäisyyden henkilöistä ikuisuuden, mutta en luultavasti saisi mitään edellistä järkevämpää johtopäätöstä aikaan, joten siirtykäämme eteenpäin. Seksi on romaanissa valtavan suuressa osassa. Kaikki harrastavat seksiä, eikä García Márquez välttele tabuimbiakaan aiheita - niin lapsiprostituutio, pedofilia, insesti kuin zoofiliakin tulevat käsitellyiksi. Seksin kuvaus on melko graafista ja kuten sanottu, sitä on paljon. Pitäisin suorastaan todennnäköisenä että seksillä on jokin syvempi merkitys tässä kirjassa, mutta minulle sen anti tuli kahdessa osassa. Ensimmäinen oli ilmeinen kritiikki lapsiprostituutiota vastaan ja toinen oli tietynlainen välinpitämätön sallivuus García Márquezin ajattelussa - tehkää sukupuolisuudellanne mitä tykkäätte. Siksi onkin ehkä hieman erikoista, että kaiken tämän tabujen rikkomisen ohella kirjassa ei ole yhtäkään homohahmoa.

Sadan vuoden yksinäisyys on mieletöntä pohdintaa ihmisyydestä, siitä, millaisia ihmiset voivat olla, mihin he sortuvat epätoivoissaan ja miten erilaisia me kaikki olemme. Se on niin olennainen osa kirjaa, että itse ainakin tajusin tämän kunnolla vasta lopetettuani lukemisen. Yksikään monista, monista hahmoista ei ole sama kuin toinen, kaikilla on pimeä puolensa ja maailma muovautuu ihmisten valinnoista. Tämä teki minuun ehkä suurimman vaikutuksen. Toisaalta loppuaan kohden romaani kävi sivu sivulta vaikuttavammaksi, kun eräskin Arcadio herää ruumisjunassa ja ihmiset mieluummin sulkevat silmänsä totuudelta. Aivan lopusta en voi edes muodostaa järkevää lausetta, sillä se pysäytti kaiken, minutkin. Niin lopullisesti.

Minusta tuntuu, ettei tämä arvio ole erityisen selkeä tai hyvin jäsennelty, mutta sitä ei ole kyseessä oleva kirjakaan. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa lukiessani ajattelin: "Tää on niin omituinen kirja." Aion puhua enää yhdestä asiasta, vaikka asiaa varmaankin riittäisi loputtomiin. Tämä asia on enemmänkin varoitus: kaikilla henkilöillä on samat nimet. Kirja alkaa Macondon perustamisesta ja José Arcadio Buendìasta ja hänen vaimostaan Ursulasta, ja heidän poikansa nimetään José Arcadioksi sekä Aurelianoksi. Tämän jälkeen jokaisen sukuun syntyvän pojan nimi on jompi kumpi. Tyttöjen nimissä on hieman enemmän vaihtelua, mutta kyllä sieltäkin löytyy useampi Remedios ja Amaranta.

Haluan siis vain sanoa, että jos hahmotuskykysi on hieman heikko, varaudu hämmentymään. Itse yllätyin siitä, kuinka helposti yhteys yleensä erotti henkilöt toisistaan, mutta muutaman kerran jäin silti ulalle siitä, kuka Aureliano nyt olikaan kyseessä. Muutoin en pitänyt Sadan vuoden yksinäisyyttä raskaslukuisena enkä todellakaan tylsänä. Kunnioitan syvästi Gabriel García Márquezia siitä, että hän on itse onnistunut pitämään itsensä kartalla kaikista hahmoistaan.

Neljä tähteä.
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. WSOY, 1995. S. 413. Espanjankielinen alkuteos Cien años de soledad ilmestyi vuonna 1967.

Kaksi vaikeaa kohtaa HelMetin haasteesta!

Sekavia selostuksia

En lopultakaan saanut tehtyä toista postausta silloin, kun siitä oli puhe, mutta tässä taas olen.

Kuten tavallista, kävelin pitkin kirjaston englanninkielistä nuortenhyllyä etsien jotakin luettavan näköistä. Harmikseni silmiini osuvat aina vain sellaiset kirjat, jotka olen lukenut jo, tai joita en syystä tai toisesta halua lukea. Nyt minulla kuitenkin kävi onni: Parallel vilkutti minulle hyllystä ja poimin sen käteeni. Enkä voi sanoa, että katuisin.

Abbyllä on suunnitelma tulevaisuudelleen. Hyvin tarkka suunnitelma, joka muuttuu täysin hänen valitessaan teatterikurssin viimeiselle lukiovuodelleen. Abby päätyy Hollywoodiin elokuvantekoon, ei pääse aloittamaan yliopistoaan ajoissa eikä mikään muukaan mene suunnitelman mukaan. Ja sitten, 18-vuotissyntymäpäivänään, Abby herääkin kaukana Hollywoodista ja elokuvanteosta, elämästä joka on paljon lähempänä alkuperäistä suunnitelmaa kuin hänen oma elämänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut, ainoana vihjeenä hän löytää päästään kahdet erilaiset muistot päivälle, joka oli tasan vuosi ja yksi päivä sitten.

Tiedän, tämä kaipaa selittämistä. Parallel kertoo rinnakkaismaailmoista, siitä, mitä tapahtuu kun rinnakkaismaailmat törmäävät ja me tietyllä tavalla yhdistymme rinnakkaismaailmassa elävään kaksoisolentoomme. Abbyn kohtalo on hänen kaksoisolentonsa käsissä: koska tämä tekee erilaisia valintoja kuin Abby, Abbyn elämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä toiseksi siitä, mitä se oli vielä äsken. Eikä hän muista, mitä on tapahtunut.

Haluaisin selittää kaiken tästä rinnakkaismaailmakuviosta, mutta silloin pilaisin teiltä itse kirjan. Ehkä olen jo nyt pilannut, mutta en voinut jättää kaikkea pois! Koko tämä tieteellinen osio oli minusta parasta Parallelissa ja äärimmäisen kiehtovaa. Vaikka en ymmärrä fysiikasta ja tähtitieteestä juurikaan mitään, oli kaikki asiat tässä kirjassa selitetty niin helposti ja kansantajuisesti, ettei niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeaa. Sitä paitsi kirjan juoni riippuu kokonaan rinnakkaismaailmojen yhdistymisestä, enkä olisi voinut tehdä kunnollista juonitiivistelmää selittämättä jotain.

Pidin Parallelista hirveästi, vaikka jotkin asiat siinä eivät olleen aivan kohdallaan. Niistä ensimmäisenä on pakko mainita tuo kansikuva, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä. Se on kaupallisen ja viihteellisen oloinen eikä anna kirjasta niin vakavasti otettavaa kuvaa kuin pitäisi. Toisena on loppuratkaisu; en pitänyt siitä. Se varmastikin jakaa mielipiteitä ja uskon monien pitävän siitä, mutta minusta ratkaisu on epäonnistunut valinta, joka johtaa pettyneeseen lukijaan;) Ei, vakavasti puhuen, en ole ikinä ollut ympyräloppujen ystävä. Ja vaikka tämä ei suorastaan ollut perinteinen ympyräloppu, minusta se oli juonen kannalta huono ratkaisu ja tylsä lopetus. Ja kolmantena, lukujen alussa lukee aina "Here" tai "There". Ymmärsin, että "Here" olisi tarkoittanut meidän maailmaamme ja "There" rinnakkaismaailmaa, mutta useamman kerran asia ei ollut näin. Logiikka, jolla sanat lukujen alkuun on sijoiteltu, ei avautunut minulle, ja niinpä lakkasin katsomasta niitä. Suosittelen kiinnittämään enemmän huomiota päivämääriin ja vuosilukuihin joka luvun alussa: ne kertovat, missä ollaan.

Mahdollisuudet, pienten valintojen vaikutukset nousevat tämän kirjan hallitsevaksi teemaksi. Aloin lukiessani miettiä paljon omia päivittäisiä valintojani ja sitä, mitä vaihtoehtoisesta päätöksestä olisi seurannut. Vaikka minusta tuskin tulee näyttelijää Hollywoodiin mitä ikinä päätän, voi valinnoillani olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset. Se on samaan aikaan sekä kiehtovaa että pelottavaa.

Vaikka tämän arvion pisin kappale käsittelee sitä, mistä en pitänyt, on Parallel ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se pistää ajattelemaan, siinä on upeita ja kiehtovia teorioita ja tapahtumia, eivätkä henkilötkään jätä kylmäksi. He ovat monipuolisia ja erilaisia. Juoni on yllättävä ja muuttaa jatkuvasti suuntaa. Lisäksi rakastan koulukuvauksia, joten Abbyn aika Yalessa oli kovasti mieleeni. Hän on toisinaan hieman Tyhmä Tyttö, mutta se kai oli odotettavissa;)

Neljä tähteä.
Lauren Miller: Parallel. Scholastic, 2013. S. 400.

Olen lukenut Potter-sarjaa äidilleni ääneen, alkaen ensimmäisestä kirjasta. Nyt olemme jo yli puolen välin kolmannessa, joten postaan tämän toisen kirjan häpeällisen myöhään, mutta tässä se silti on...

Harryn toinen vuosi Tylypahkassa ei suju aivan odotusten mukaan. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on aivoton idiootti ja joku jättää verisiä viestejä koulun seinälle, uhkaillen oppilaita ja henkilökuntaa Luihusen perillisellä. Pian jästisyntyisten oppilaiden kimppuun aletaan hyökkäillä. Tunnelma koulussa käy kireäksi, ja lopulta eräs oppilas siepataan. Harryn ja Ronin lähtiessä tutkimaan asiaa Harry saakin huomata olevansa jälleen tekemisissä vanhan vihollisensa kanssa...

Rakastan Harry Pottereita. Ne ovat kirjallinen esikuvani enkä ikinä väsy niihin. Silti saatan nyt, monta kertaa sarjan läpi lukeneena ja vanhemmaksi kasvaneena, sanoa, etteivät ne ole täydellisiä. Potterit eivät kärsi lapsellisesta kirjoitustyylistä, edes alussa, vaan ongelmana on liiallinen toisto. Menneitä tapahtumia kerrataan antaumuksella, liikaakin. Muistutus on hyvä, mutta paikoin tämä alkaa jo lähennellä lukijan aliarviointia. Muutoin minulla ei ole mitään valitettavaa, sillä kieli on rikasta, hahmoihin voi samastua, tyyli on mukaansatempaava ja hauska, juoni jaksaa kiinnostaa. Juuri 50 vuotta täyttänyt J. K. Rowling on, todellakin, kuningatar.

Viisi tähteä. Koska en ikinä voisi antaa Potterille mitään vähempää.
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets. Bloomsbury, 1998 (tämä painos 2002). S. 251

Auringon paahteessa, viidakon kätköissä

Olen kesän aikana ollut todella laiska kirjoittamaan ja pahoittelen sitä. Tähän postaukseen olen kuitenkin yhdistänyt kaksi latinalaisesta Amerikasta kertovaa kirjaa, joissa oli mielestäni hyvin samanlainen tunnelma. Yritän tehdä tänään vielä toisenkin postauksen, jotta voisin vähän korjata saamattomuuteni aiheuttamia vahinkoja. Valitettavasti se ei kuitenkaan tule sisältämään kesän klassikkoa, sillä olen Sadan vuoden yksinäisyydessä vasta puolessa välissä.

Kiinnostuin Varastettujen rukousten vuoresta, kun kirjailija Jennifer Clement tuli puhumaan koulullemme viime vuoden keväänä. Kirja oli silloin aivan uusi ja painoin sen mieleeni. Syksyllä ostin sen syntymäpäivälahjakortillani ja nyt keväällä luin sen. Kyllä, kirjan lukemisen ja siitä kirjoittamisen välissä alkaa jo olla useampi kuukausi... mutta nyt se on löytänyt hyvin sopivan postauskaverin.

Ladydi asuu äitinsä kanssa vuorella viidakossa, pienessä meksikolaisessa kylässä, jossa asuu vain naisia. Kaikki miehet ovat lähteneet Yhdysvaltoihin tai jääneet paikallisten huumekartellien leipiin ja naiset ovat jääneet selviytymään keskenään. Äidit ovat kaivaneet tyttärilleen kuopat johon heidät voi piilottaa, sillä toisinaan kartellien miehet tulevat ja vievät kauneimmat tytöt johtajansa jalkavaimoiksi. Sieltä ei kukaan tule takaisin, ei kukaan, paitsi Ladydin ystävä Paula.

Paulan paluun jälkeen Ladydin matka jatkuu kylästä vuorella lähikaupunkiin ja lopulta jopa itse pääkaupunkiin. Lukija seuraa silmät pyöreinä tytön äidin edesottamuksia ja hänen omia kertomuksiaan kylän elämästä, miehistä ja aikuiseksi kasvamisesta. Jennifer Clement teki paljon tutkimusta kirjaansa varten ja vaikka hahmot ovat keksittyjä, he voisivat yhtä hyvin olla oikeita ihmisiä.

Varastettujen rukousten vuori herättää ajattelemaan omaa etuoikeutettua asemaansa ja arvostamaan kaikkia niitä naisia, jotka päivästä ja vuodesta toiseen taistelevat olemassaolonsa oikeutuksesta. Clement on kirjallaan antanut äänen Meksikon maaseudulle, jossa huumekartellit pitävät valtaa ja pääkaupunki on vain etäinen kimallus silmissä, paikka, jossa kaikki ehkä on paremmin, mutta eihän sitä voi tietää. Kylään syntyy pelkkiä poikia; suunnilleen kymmenen ikävuoden jälkeen osa heistä salaperäisesti muuttuu tytöiksi. Pahinta, mitä voi naiselle tapahtua, on olla kaunis.

Vaikka teos käsittelee vaikeaa aihetta, se ei ole mielestäni masentava. Ladydillä on ihailtavan valoisa elämänasenne ja kirjan loppu jättää hymyn huulille kaikessa hulluudessaan. Yhteiskunnallisista asioista ja naisten oikeuksista kiinnostuneelle tämä kirja on oivallinen valinta.

Neljä tähteä.
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori. Like, 2014. S. 268. Englanninkielinen alkuteos Prayers for the Stolen julkaistu vuonna 2014.

Myös tämän kirjan bongasin koulun järjestämästä kirjailijahaastattelusta. Cecilia Samartin tunnetaan parhaiten Peregrinos -trilogiastaan ja hän oli Suomessa toisen osan ilmestyessä. Olin kuuntelemassa hänen haastatteluaan Kirjasto 10:ssä ja siellä hän puhui jonkin verran myös aiemmista kirjoistaan, kuten tästä Kaunis sydän -kirjasta. Painoin sen mieleeni, sillä se kuulosti minusta kiinnostavalta, ja nyt ostin sen Suomalaisen Kirjakaupan 3 pokkaria 15 euroa -tarjouksesta.

Ana valvoo rakastettunsa kuolinvuoteen äärellä ja muistelee elämäänsä. Hän on syntynyt elsalvadorilaisessa kylässä sisällissodan aikaan, mutta onnellinen lapsuus viidakossa päättyy hirvittävään tragediaan. Anan tie vie latinalaisesta Amerikasta yhdysvaltalaiseen nunnaluostariin ja sieltä Trellisin perheen lastenhoitajaksi. Perhe on monella tapaa  rikkinäinen, mutta Anan läsnäolo tuo taloon iloa ja valoa hänen synkästä menneisyydestään huolimatta.

Alun kuvauksissa Anan kotikylästä on hyvin samanlainen tunnelma kuin Ladydin kotikylässä, ja niinpä päätin heti näiden kirjojen kuuluvan samaan postaukseen. Jotenkin kuumuus, kuivuus ja viidakon äänet välittyvät lukijalle todella elävinä molemmista kirjoista. Anan matkan jatkuessakin häneen jää tietynlainen todella aito tunnelma - jopa rikkaaseen kalifornialaistaloon tulee ripaus latinomaustetta.

Kaunis sydän on hieman epätasapainoinen. Sen alku on osin raaka ja inhottavakin, kun taas loppupuoli käy paikoin liian viihteelliseksi. Eniten pidin tässä kirjassa keskiosasta, joskin on mainittava, että aivan loppu on kaunis ja jää mietityttämään.

Tarina on koskettava ja hahmot hienosti rakennettuja. Erityisesti pidän siitä, kuinka lukija saa seurata Trellisin perheen lasten kasvua aikuisiksi. Samartin kuvaa mielestäni onnistuneesti sitä, miten ihminen muuttuu ja kuitenkin pysyy samana kasvaessaan. Hän ei jätä myöskään aikuisia hahmojaan yksipuolisksi, vaan kaikkien luonteissa on paljon harmaata aluetta.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta, sen aitoudesta ja monipuolisista henkilöistä. Kenties jonain päivänä tartun toiseenkin Samartinin teokseen.

Neljä tähteä.
Cecilia Samartin: Kaunis sydän. Bazar, 2013. S. 363. Englanninkielinen alkuteos Vigil julkaistiin vuonna 2009.

Rakkaudesta viktoriaaniseen Englantiin, osa 2

Helppo huomata, että kesäloma on päällä - olen ollut todella laiska kirjoittamaan. Olen ollut myös hyvin laiska lukemaan - enemmän energiaa on mennyt Temple Run 2:sen pelaamiseen. Lisäksi tulin tänään viikon rippikoululeiriltä, jolla olin isosena, eikä siitä sen enempää kuin että riparilla ei juurikaan jää aikaa kirjojen lukemiseen. On minulla silti jotain postattavaa.

Olen tylsä enkä jaksanut keksiä uutta nimeä. Viimeksi tämän otsikon alla majailivat Kaoru Morin Emma -sarjan osat 1-5, nyt vuorossa ovat osat 6-10 ja siinä se sitten onkin. Tämä on henkilökohtainen ennätysaikani mangasarjasta selviytymiselle. Romaaninlukija minussa vastustaa, varsinkin kun Chrystal heti lykkäsi käteeni kolmen uuden sarjan ensiosat. Saattaa siis mennä tovi ennen kuin kyynikko sisälläni antaa luvan tarttua niihin. Välillä oikeankin kirjan vuoro!


Kuudennen osan synkkä kansi häiritsi minua jo etukäteen, sillä se on niin erilainen kuin aiemmissa tai missään tulevassa osassa. Tapahtumatkin toki saavat tässä osassa vakavampia käänteitä, mutta tarinankerronta on erittäin tempaavaa ja sujuvaa. Erityisesti Williamin osuuksilta tarina on mainio - en niin paljon välittänyt Emman, enkä varsinkaan hänen kartanonsa pätkistä. Ehdoton suosikkini on Williamin ja hänen isänsä riita osan lopussa. Tunnelma on niin intensiivinen, että riidan loputtua tuntui, kuin hiljaisuus olisi kaikunut korvissani, vaikka todellisuudessa oli tietenkin koko ajan ollut hiljaista.


Seitsemäs osa on mangapokkariksi järkäle. Se myös päättää päätarinan - kolme viimeistä sisältävät sivuhenkilöiden tarinoita, hahmoja joita Morilla ei ollut aikaa syventää pääsarjassa.

Seitsemännen osan alku on mielestäni todella kökkö. Se on sekava ja nopeatempoinen - kohdat, joissa kuvataan Emmaa, ovat ok, mutta Williamin osalta kaikki käy aivan liian nopeasti, helposti ja on naurettavan vaikea seurata. Tämä häiritsi minua todella paljon. Sarjan suurin konflikti ratkeaa näin helposti? Hah.

Oli tässä osassa onneksi hyviäkin kohtia. Yksi hienoimmista on Eleanorin pätkä yöllä, jonka aikana hänen isosiskonsa seuraneidit tulevat lohduttamaan häntä. Kohtaus on kauniisti ja vaikuttavasti piirretty ja vetää hiljaiseksi.

Ja sitten täytyy kuitenkin vielä sanoa, että vaikka loppu oli hyvä, se ei ollut sitä mitä olisin halunnut sen olevan, mikä on todella ärsyttävää.

Ensimmäinen lisäosa sisältää tarinat Kelly -rouvan nuoruudesta, Eleanorin elämästä Williamin jälkeen, siitä kuinka The Times yhdistää ihmisiä ympäri Britanniaa ja Tashasta perheensä kanssa.

Pidin ehdottomasti eniten kahdesta ensimmäisestä, joista vielä aivan ensimmäinen oli koskettavuudessaan parempi kuin toinen. Jotkin The Times - tarinan osat olivat irrallisia ja omituisia, mutta osasta niistäkin pidin. Tashan perhe oli ihan kiva mutta ei erityisesti liikuttanut minua suuntaan tai toiseen.




Osan yhdeksän kaksi ensimmäistä tarinaa keskittyvät Möldersin, Emman uusien työnantajien perheeseen. Sen jälkeen kerrotaan, kuinka William ja Hakim tutustuivat, ja sitten Möldersin sisäkköjen Alman ja Pollyn ostosretkestä. Viimeinen tarina kertoo kolmesta oopperalaulajasta.

Pidin alkutarinoista, mutta Williamin ja Hakimin historia oli ilman muuta suosikkini. Se oli hauska ja kiinnostava. Ostosretkikin oli mukavaa luettavaa, sillä pidän Almasta, mutta oopperalaulajien kohtaloista en oikein jaksanut kiinnostua.

Ja viimeisenä viimeinen osa. William opettaa Emmaa pyöräilemään, opimme lisää Möldersin pääsisäköstä Adelesta, matkaamme Arthurin mukana kouluun ja sitten tietenkin ovat ne kauan odotetut häät. Kahden viimeisen väliin sijoittuu joukko lyhyitä mutta hauskoja strippejä eri henkilöihin liittyen.

Tässä osassa pidin oikeastaan kaikesta. Olen sisäoppilaitosten fani, joten Arthurin tarina pääsee aika korkealle arvotuksessani (ja onhan Arthur itsessäänkin ihana), mutta toisaalta kaikki Williamiin ja Emmaan liittyvä on aina sydäntälämmittävää. Adelen osuus oli jollain tapaa todella syvällinen ja, kuten sanottua, stripit olivat mielestäni hauskoja.

Häihin liittyen minulla on joitakin valituksen aiheita. Ensinnäkin ne olisivat mielestäni kuuluneet seitsemännen osan loppuun, mutta voin elää tämän asiaintilan kanssa. Toiseksi olisin halunnut katsoa niitä enemmän Emman ja /tai Williamin ja vähemmän vieraiden näkökulmasta. Ja kolmanneksi, enemmän suutelua! Nyt oli kyllä säälittävä esitys.


Muutama sana vielä koko sarjasta. Alku on huono, mutta kun siitä pääsee yli, kerronta on enimmäkseen sujuvaa ja henkilöistä kasvaa välittämään. Ikävästi myös myöhemmin käy välillä niin, että tempo nopeutuu hurjasti ja kaikesta tulee kamalan sekavaa. Onneksi näin ei tapahdu paljoa. Tykkäsin myös lisäosien ideasta, mutta olisin ehkä valinnut tarinoiden aiheet huolellisemmin. Minua lukijana kiinnostivat lähinnä hahmot, jotka tunsin jo, eivät niinkään uudet tai ehkä kerran ohimennen tavatut henkilöt. Ylipäätään kuitenkin pidin Emmasta ja suosittelen sitä kaikille pukudraaman ja romantiikan ystäville!

Olen päättänyt, että Emmalla saan ruksia HelMetin haasteesta sarjakuva-osuuden, vaikkei se ehkä täysin kohdan vaatimuksia täytäkään. Mutta siitä tulee yhteensä 10 sarjakuvapokkaria! Luulisi sen riittävän.



Halusin vielä kertoa kivasta pyöräilyretkestäni, jonka kylläkin tein jo viikko sitten (vannon, että tämä pätkä on oikeasti kirjoitettu silloin). Olen kesäloman aikana harrastanut hävettävän vähän liikuntaa ja raitista ilmaa, joten päätin korjata tilannetta ja lähteä hieman pyöräilemään. Viiletin pitkin Espoon keskuspuiston polkuja valiten aina sellaisen reitin, jonka määränpäästä en ollut oikein perillä. Seikkailun tuntua ilmassa. Lopulta huomasin saapuvani metsästä oikealle tielle, ja kun olin paikantanut itseni ja tiesin suunnilleen, missä koti on, jatkoin valiten tuntemattomia pikkuteitä ja lähestyen hitaasti ja mutkitellen kodin suuntaa. Lopuksi valitsin vielä pienen kiertotien saadakseni polkea niityllä tienvarren sijasta.

Vaikka tuuli oli kova, nautin pienestä seikkailustani. Pyöräily sopii kuin nakutettu pilviseen ja hieman viileään kesäpäivään - siinä tulee niin nopeasti lämmin, että saa vain rauhassa nauttia luonnon kauneudesta ja valita tarjolla olevista poluista sen, mikä vaikuttaa houkuttelevimmalta.

Toisella sijalla

Olen viimeaikoina lukenut jonkin verran sarjojen toisia osia, joten niitä on nyt hyvä kasata tähän samaan postaukseen.

Zombisaaga jatkuu. En olisi todellakaan jättänyt tätä lukematta.

Bobby herää koomasta mielestään vähintäänkin epäilyttävissä olosuhteissa. Hänelle kerrotaan, että koko Skotlanti on zombitartunnan takia karanteenissa, mutta että hän on kyllä turvassa. Seuraavaksi hänen huoneensa ovesta pyrkiikin sisään joukko lapsizombeja eikä Bobbyn auta muuta kuin etsiä vanhat kamunsa ja jatkaa hyväksihavaitulla taistele ja pakene -linjalla. Kaikki kuitenkin mutkistuu, kun Smitty on kadoksissa ja nuoret huomaavat saaneensa zombien lisäksi myös ihmisvihollisia.

Unfed ei ollut samalla tavalla pseudopelottava kuin Undead - se ei ollut pelottava ollenkaan. Vauhtia ja jännitystä kyllä riitti, mutta on jokseenkin hyväntahtoista kutsua tätä kirjaa kauhuksi. Joka tapauksessa, vaikka McKay jossain määrin noudattaakin edellisen kirjan reseptiä, hän on lisännyt siihen uusia mausteita ja pitänyt koostumuksen tuoreena, joten pitkästyminen ei lukijaa kiusaa.

Rakastan edelleen Bobbya ja hänen jalat maassa -asennettaan. Jos sarjan kertoja olisi kuka tahansa muu, en jaksaisi keskittyä. Paitsi ehkä Smitty, mutta tässä osassa hän on ensimmäisen puoliskon ajan teillä tietymättömillä, mikä osaltaan laskee kirjan tasoa. Hänen "tilalleen" kirjoitettu mieshahmo, Russ, on sen sijaan melko kömpelö veto. Häneen liittyvät juonikuviot on helppo arvata ja Smittyn palatessa porukkaan heidän välisensä kukkotappelu on epäoriginaalia ja turhauttavaa. Alice ja Pete pysyvät omina itsenään, eivätkä saa erityistä syvyyttä. Bobbyn suhdetta äitiinsä sen sijaan avataan kiinnostavalla tavalla.

Action-osuudet ovat sujuvia ja hengästyttävää luettavaa. Ne kannattelevat kirjaa silloinkin kun juoni ei oikein muuten etene. Parasta on silti McKayn ihanan nokkela ja ironinen huumori, jota hän viljelee läpi kirjojensa. Joten vaikka Unfed ei ole yhtä hyvä kuin Undead, se on varsin viihdyttävä jatko-osa, jossa on useita erinomaisia kohtauksia ja monia kiinnostavia elementtejä. Lopussa moni asia jätetään auki, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, seuraako jatkoa.

Enemmän suudelmia olisi kyllä saanut olla.

Kolme tähteä.
Kirsty McKay: Unfed. Chicken House, 2012. S. 307.

Uskomatonta kyllä, tämä kirja kelpasi yhden HelMet-haasteen kohdan täyttäjäksi.

Tämä on nyt ensimmäinen Kirotut ensimmäiset osat- projektini varsinainen kohde, eli toinen osa. Luin trilogian aloituksen Kvanttivarkaan syksyllä ja tätä nykyä myös Fraktaaliruhtinas on omistuksessani, ja ne näyttävät kauhean kauniilta vierekkäin hyllyssä. (Tulisiko se Kausaalienkelikin jo pokkariksi...?)

Jean le Flambeur ja Mieli ovat lähteneet Marsista aluksellaan Perhosella mutta heillä on edelleen tehtävä suoritettavanaan. Se vie heidän matkansa emo-Maahan, jossa viimeiset ihmiset vielä sinnittelevät kaupungissaan, villikoodiaavikon ympäröiminä. Maassa Gomelezin suvun tytär Tawaddud lähetetään oppaaksi Sobornostin lähettiläälle, joka on tullut tutkimaan erään valtuustoedustajan salaperäistä kuolemaa. Hioessaan suunnitelmaansa Jeanin, Mielen ja Perhosen on pidettävä Pellegrini tyytyväisenä, jottei kolmikko jää Sobornostin valtapelin jalkoihin.

Fraktaaliruhtinas on miellyttävällä tavalla samankaltainen, mutta kuitenkin hyvin erilainen edeltäjästään. Keskeisiä henkilöitä on nyt vähemmän, mikä helpottaa tarinan seuraamista, ja ensimmäisen osan välinäytökset on jätetty pois. Niiden sijaan kirjassa on henkilöiden kertomia tarinoita, jotka avaavat sarjan maailman historiaa ja henkilöiden taustoja. Vaikka välinäytöksissä oli oma charminsa, tämä oli lukijan yleisen mielenkiinnon tyydyttämisen kannalta parempi ratkaisu. Myös Tawaddudista, vaikka hän tulikin mukaan uutena hahmona, ehti loppuun päästyä tulla merkittävä ja mielenkiintoinen henkilö.

Rakastan Rajaniemen vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia visioita. Etenkin Maa on kiehtova kaikessa outoudessaan, sillä sieltähän kaikki lopultakin alkoi. Toisinaan kerronta yltyy niin teknilliseksi ja/tai poliittiseksi, etten jaksanut täysin keskittyä siihen, mutta mitäpä pienistä. Fraktaaliruhtinas myös pitää kiinni edeltäjänsä mallista, jonka mukaan vain kirjassa olemassaolevia asioita ei esitellä erikseen, vaan lukija oppii ikään kuin kokemuksesta, mitä ne tarkoittavat. Pidän siitä. Rajaniemi uskaltaa luottaa lukijoihinsa, ja se on minusta hienoa.

Olimme toissapäivänä katsomassa Kaiken teoria -elokuvaa, ja siinä mainittiin Schrödingerin laatikko. Kyseinen fysiikan pulma on suuressa osassa Fraktaaliruhtinaan juonta, kuten luultavasti myös kaikenlaiset muut fysiikkaan liittyvät asiat joista en tiedä mitään ja jotka siksi assosioin vain tähän kirjaan liittyviksi. Fraktaaliruhtinas kärsi edeltäjäänsä enemmän käsittämättömästä fysiikkaselostuksesta, mikä toisinaan väliaikaisesti herpaannutti mielenkiintoni sitä kohtaan. Upean juonikuvion ja kiinnostavien hahmojen myötä jaksoin kuitenkin aina palata, ja loppu on suorastaan tajunnanräjäyttävä.

Haluan vielä sanoa olevani aika varma, että Rajaniemi on tehnyt Oortista suomalaisten ja muiden pohjoisten kansojen avaruuskodin. Heidän kulttuurinsa on viehättävän eksoottinen ja samalla siinä on jotain niin kovin tuttua saunoineen ja kitkeränmakuisine lakritsiteejuomineen. On mahdollista, että asiasta on varmaakin tietoa, mutta minulla sitä ei ole.

Neljä ja puoli tähteä.
Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas. Gummerus, 2014. S. 440. Englanninkielinen alkuteos julkaistu nimellä The Fractal Prince vuonna 2013.

(Rajaniemi on suomalainen, Skotlannissa asuva kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi.) Sain myös yhden HelMet -kohdan tällä kirjalla!

Toinen Karousta ja kimeereistä kertova kirja lähti mukaani yksi päivä kirjastosta. Se oli positiivinen yllätys.

Karou on jättänyt Akivan ja lentänyt Eretziin liittymään kimeerien vähiin jäljellä oleviin joukkoihin. Brimstonen oppilaana toimineesta Karousta tehdään joukkojen henkiinherättäjä ja itse Valkoinen Susi valvoo hänen työskentelyään - ja muutakin elämäänsä, niin hyvässä kuin pahassa. Samaan aikaan Akiva on palannut serafiarmeijaan sisarustensa luokse maailma mullistuneena. Hän kärsii ilman Karouta, mutta on vakuuttunut siitä, ettei enää aio vahingoittaa yhtäkään kimeeriä.

Aika taistelun ja tähtivalon käynnistyy hieman hitaasti, mutta kun alkaa tapahtua, siitä ei enää tule loppua. Niin kimeeriarmeija meidän maailmassamme kuin serafiarmeija Eretzissä ovat edelleen aseissa hampaisiin saakka ja jälki on sen mukaista. Samalla valtaapitävät molemmissa heimoissa pelaavat valtapelejään, joiden nappuloiksi myös Karou ja Akiva joutuvat. Kirjaa rytmittävät ihanan tavalliset Zuzanan pätkät. Loppua kohden juoni tiivistyy ja mukana on useita silmät suuriksi räväyttäviä käänteitä.

Kaksi arviota jo kirjoitettuani alan olla niin väsynyt, etten enää tiedä, mitä sanoa:) Toisesta Karou-kirjasta Luojan kiitos puuttuivat ensimmäisen osan ärsyttävät elementit: nimi on minusta erinomaisesti suomennettu, takakansiteksti ei ollut historiallisen karmea ja lapsellisesta kirjoitustyylistäkin oli päästy eroon. Ainoastaan naurettavan suuri fonttikoko on pidetty samana, mutta sen voin antaa anteeksi.

Hieman Aika taistelun ja tähtivalon kärsii trilogian toisen osan paikastaan. Se on väliosa, jossa prosessoidaan tapahtunutta ja valmistaudutaan tulevaan, mutta iso oma rooli puuttuu. Tämän onneksi huomaa vasta kirjan luettuaan, joten kyseessä ei ole iso puute.

Kirjassa tutustutaan moniin uusiin/uudehkoihin hahmoihin ja he ovat kategorisesti erittäin kiinnostavia. Kertojanäkökulmia kylläkin karsisin, sillä niitä oli nyt paljon. Vaikka Karou ja Akiva ovat kumpikin vuorollaan sekä todella ärsyttäviä että todella typeriä, heidän uskolliset seuralaisensa onneksi enimmäkseen eivät ole. Lopussa tapahtuu yhden heidän suhteensa aivan kamalia, mutta ei siitä sen enempää.

Nyt aivotoimintani alkaa olla finaalissa. Toivottavasti kuitenkin saitte tästä viimeisestäkin arviosta jotain irti.

Neljä tähteä.
Laini Taylor: Aika taistelun ja tähtivalon. Tammi, 2013. S. 648. Englanninkielinen alkuteos Days of Blood and Starlight julkaistu vuonna 2012.